Part 11

"Se nainen, joka odottaa saavansa englannittaresta todellisen ystävättären, on narri", vastasi tanskatar. "Poikkeuksia on. Mutta tavallisesti ei englannittarella ole käsitystä oman sukupuolensa arvosta. Hän halventaa pitkäaikaista ystävätärtään miehen silmissä, jonka juuri on tavannut."

"Mutta hyvänen aika. Madame!"

"Amerikkalainen nainen ei ole sellainen. Mahdollisesti se johtuu siitä, että hän ei rakasta miehiä kylliksi. Kahvia, Simone, ja tuo myöskin vihreäjalkaiset liköörilasit ja savukkeita", jatkoi tanskatar palvelijattarelle yhtä hyvällä ranskankielellä kuin hänen englanninkielensä oli. "Sitten saat olla vapaana, kunnes on aika auttaa illallisen tarjoilussa. Miten haluatte kahvinne, mr. Laverock, mustanako?"

Ja sitten, kun palvelijatar oli poistunut, oli sen aika. Asian, johon lounas ja nuo yleisarvelut naisista olivat olleet johdantona.

Archien emäntä sanoi ojentaen hänelle kupillisen mainiota kahvia: "Pyysin teitä luokseni tänään, koska tahdon pyytää teiltä palvelusta."

"Niinkö? Mitä vain voin tehdä", alkoi mies, "tietysti — —"

Graniitinharmaat silmät kääntyivät häntä kohti sangen ystävällisinä. Tanskatar puhui hiljaa.

"Tahdon teidän heti lähtevän pois."

"Pois — —? Heti pois — —?"

Mutta kun hämmästynyt Archie nousi tuoliltaan, niin nainen hymyili ja teki pienen kädenliikkeen. "Oh, istuutukaa vain. En tarkoita, että lähtisitte tässä silmänräpäyksessä, mr. Laverock. Ei ennen kuin olette maistanut kahviani. Olkaa hyvä! Te jäätte ainakin siksi, kunnes olette kuullut, miksi" — hän vaikeni ja hymyili jälleen — "miksi ikävä vanha nainen tahtoo karkoittaa teidät Mon Reposista."

Archie ajatteli hämmästyneenä: "Hyvä Jumala! Mitä hän kuvittelee?"

Kiireesti, epäilevästi hän tokaisi väliin: "Tarkoitatteko, että ette halua minun tulevan takaisin?"

"Tarkoitan, mr. Laverock."

"Oh!" huudahti nuorukainen yhä hämillään. "Minä — hm — —"

Hänen ajatuksensa kiitivät eteenpäin. Hän oli tehnyt jotain hullua. Mutta mitä? Joka tapauksessa vain erehdyksessä. Mitä se saattoi olla?... Tämä oli tosiaankin odottamatonta — hiukan naurettavaa... Häntä, Laverockia, kiellettiin enää tulemasta taloon!

Hän jäykistyi. "Tietenkään", sanoi hän, "en uneksikaan palaamisesta. mutta saanko kysyä. Miten olen ollut kyllin onneton loukatakseni teitä?".

Tanskatar hymyili leppoisasti. Tämä harmitti nuorukaista. Hän jäykistyi yhä enemmän.

"Mitä lienenkään tehnyt, on se tapahtunut tahtomattani, sen minä vakuutan."

"Sen uskon", myönsi nainen. "Mutta niin on kuitenkin."

"Mikä on?"

"Tosiasia."

"Mikä tosiasia?"

"Se, että te, mr. Laverock, olette liian vaarallinen tälle talolle, joka on täynnään tyttöjä."

Hän lisäsi: "Lyhyesti, kaikki tyttöni ovat aivan onnettomia. Teidän tähtenne."

"Minun tähteni?" huudahti nuori Laverock teeskentelemättömästi suutuksissaan. "Vakuutan, että olette aivan, aivan, aivan väärässä!"

"Minä en erehdy."

"Sallikaa minun sanoa, että nyt olette erehtynyt. Vakuutan teille, että olette — ehdottomasti väärässä."

"Oman ikäni vakaumus ja kokemus painaa enemmän", sanoi "Äiti" nopeasti. "Minä olen oikeassa."

He katsoivat toisiinsa pöydän yli; nuorukainen suuttumuksen puna poskiensa ruskean ihon alla, valppaana, vihastuksen kuvastuessa koko hänen olemuksestaan — vanha nainen tarkkana ja hillittynä.

Nainen keskeytti hetkisen kestäneen hiljaisuuden.

"Se ei ole mitään korjaamatonta, tiedättehän sen! Ei mitään murhenäytelmää ole vielä tapahtunut. Mutta — hyvin pian olisi mieluisa kesäloma, jota teidän tuttavuutenne on niin hauskuuttanut, kerrassaan pilalla. Teidän takianne! Nyt jo — —"

Hän kohtasi miehen vihaisen katseen.

"Pitääkö teidän saada kuulla siitä? Nyt jo eräs tytöistä on lakannut vastaamasta sulhasensa jokapäiväisiin kirjeihin. Toiset eivät enää suunnittele mitään ohjelmaa päivän varalle ennenkuin ovat tavanneet teidät. Nyt he jo vaihtavat uintivuorojaan. Ei vuoroveden tähden. Kaksi heistä, jotka ennen olivat ystäviä, ovat jo riitaantuneet. Nyt jo, mr. Laverock."

Tässä viisaat kasvot synkkenivät hiukan: "Eräs heistä, lapsiraukka, on niin onneton — —"

"Ei, ei!" huudahti Archie ja laski kupin kädestään. Hänestä tuntui kuin olisi hän koskettanut kädellään merenpihkahelmiä, sileitä ja lämpimiä. "Niin ei ole, uskokaa minua!"

"— — niin rakastunut, että hän pian voi koota kaiken rohkeutensa ja kosia teitä."

Madame maisteli kahviaan ja täytti Archien vihreäjalkaisen liköörilasin. Sitten hän sanoi: "Minä en pidä tällaisista tapahtumista täällä. En tahdo teille mitään pahaa, mutta sanon teille totuuden kaikella myötätunnolla ja ystävyydellä. Tiedän, että ette tarkoita mitään pahaa. Te paistatatte päivää kirkkaissa silmissä. Yhtä te ihailette hänen kasvojensa vuoksi. Toista hänen vartalonsa vuoksi. Kolmatta hänen sievän äänensä vuoksi. Ja neljäs huvittaa teitä. Teillä ei ole ketään erikoista tähteä! En luule teidän erikoisesti välittävän kenestäkään täällä. Mutta he —! Teidän täytyy poistua. Poistukaa niinkauan kuin vielä olette unelma, esimaku siitä, miten he haluaisivat olla onnellisia. Olisitte ystävällinen, jos lähtisitte Dinardista."

Archie oli katsahtanut nopeasti tanskattareen hänen sanoessaan "ei erikoisesti kenestäkään". Miksi hän luuli hänestä sellaista. Olihan hänellä joku erikoinen. Sama tunnelma, joka oli vallannut hänen mielensä tuona aamuna hiekkalinnojen luona Jennien ja hänen pikku poikansa seurassa, valtasi hänet jälleen. Tietysti Jennie oli tuo erikoinen.

Hän karisti kurkkuaan, kohtasi suoraan tanskattaren katseen ja sanoi: "Tietysti lähden heti Dinardista, jos sanotte sitä haluavanne. Ystäväni omaiset tulevat tänne ensi viikolla. Mutta minä lähden huomenna, madame. Aioinkin oikeastaan lähteä — aioin matkustaa etelämmäksi — —"

Vanha nainen kysyi nopeasti: "Aiotteko matkustaa lähelle Concarneauta?"

Archie oli hiukan hämmästynyt: "Ehkä — ei! Mutta miksi sanoa ei — — onhan mahdollista, että lähden Concarneauhon."

Hän ajatteli jälleen noita yhdeksäätuhatta frangia, jotka hän oli voittanut viime yönä.

Hänen emäntänsä sanoi kuivasti: "Vai niin. Sitten olisin voinut säästää teidät sanoiltani. Luulin teidän tulevan tänne katsomaan ympärillenne, tekemään itsenne ihailluksi eikä ottamaan mitään kovin vakavalta kannalta."

"Te ette pidä luonnettani erikoisen miellyttävänä", huomautti Archie hiukan katkerasti.

Hänen emäntänsä lopetti kahvinjuonnin ennenkuin hän katsoi jälleen vieraaseensa. Sitten hän sanoi: "Suokaa anteeksi." Ja hän jatkoi yksinkertaisesti ja miellyttävästi: "Minä olen liian vanha loukatakseni kenenkään nuorukaisen tunteita."

Archie katsoi jälleen noihin harmaihin silmiin lumivalkoisen tukan alla. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä, että oli kovaa, että kenenkään naisen piti tulla vanhaksi ja harmaaksi. Hänen oma äitinsä oli kuollut kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana. Hän nousi ja puhui toisenlaisella äänellä.

"Hyvä Luoja! Ettehän te loukannut minua. Mutta minä loukkaannun, ellette tunne, että — että jätätte hyvästi minulle ystävänä?"

Tanskatar tarttui hänen ojennettuun käteensä sydämellisen asiallisella puristuksella. Hän vastasi hiukan veitikkamaisesti: "Koska olosuhteet ovat muuttuneet, niin miksi jättäisimme nyt jo hyvästi toisillemme? Miksi ette palaisi tänne, mr. Laverock, syömään päivällistä toisten kanssa?"

"Saanko sen tehdä?" innokkaasti. "Te ette olisi siitä pahoillanne?"

Tanskatar päästi hänen kätensä, keräsi hameenlaskoksensa ja teki liikkeen, joka näytti työntävän syrjään kaiken kunnianarvoisuuden.

"Tulkaa takaisin", sanoi hän, "ja viettäkää tämä ilta tuon erikoisen kanssa, jos tahdotte."

"On jotakin, josta pitäisin enemmän."

"Mitä se on, mr. Laverock?"

"Antakaa minun olla luonanne, kunnes toiset palaavat", pyysi hän. "Soittakaa hiukan ihanaa musiikkianne, vain minulle. Soittakaa minulle. Lupaatteko? Olkaa niin kiltti!"

"Ah", huudahti vanha nainen katsoen häneen. "Tyttö parat! Tyttö parat! Nyt minä käsitän! Hyvä on, minä soitan teille."

Hän meni Archien edellä kääntöovien läpi hämärään, hienoon salonkiin. Hän osoitti nojatuolia, istuutui itse suuren pianon ääreen, johon norsunluukoskettimet ja tanskattaren erikoinen, jalo pää kuvastuivat kuin vedenkalvoon.

"Mistä te pidätte? Haluatteko klassillista musiikkia? Niinkö? Beethovenia?"

"Ei, ei Beethovenia, ellette pahastu", sanoi Archie muistaen nopeasti Kuutamosonaatin — ja Mauven. "Mitä muuta tahansa."

Ja tanskatar soitti hänelle jotakin muuta, mikä johtui hänen mieleensä. Hän soitti hänelle, kunnes toiset palasivat.

* * * * *

Kun toiset palasivat, valtasi nuoren Laverockin mieliala, joka ei ollut hänelle tavallinen.

Ehkäpä tanskattaren soitto vielä kuohui ja hehkui hänen veressään. Ehkäpä heinäkuunilta puhalsi avoimista ikkunoista sisään jonkin pakanallisen taian. Heti nähdessään Genevièven erikoiset kasvot ovessa Archie sanoi itsekseen (päättävästi): "Niin, tuo on minun tyttöni. Tämän jälkeen en enää hapuile. Tämän illan jälkeen en ajattele ketään muuta tyttöä."

Pöydässä — pisimmässä pöydässä, jolla loistivat ranskalainen pöytäliina ja englantilainen porsliini ja ruusut ja käsinmaalatut kynttilänvarjostimet, joissa oli purppuranpunaisia hedelmiä keltaisen hehkuvalla pohjalla — Archie istui Geneviève Wilmotin ja koulutyttö Gwenin välissä, vastapäätä Selmaa, joka oli komea kuin puutarhalilja kultaisessa ja valkoisessa puvussaan. Jokaiseen näistä kolmesta Archie teki sen vaikutuksen, että hän ei vilkaissutkaan kehenkään muuhun kuin häneen. Ja saman vaikutuksen hän teki toisiinkin. Hän kohotti lasinsa, sanoi hiljaa: "Onnellisia päiviä!" ja jokainen tyttö omisti sen henkilökohtaisesti itselleen; hän ei voinut sille mitään... Archien tyyppiä olevan miehen ei tarvitse liikuttaa kättään eikä jalkaansa; ei sanoa ainoatakaan sanaa, joka kirjoitettuna ilmaisisi enemmän kuin ystävällistä kohteliaisuutta.

"Miten oikeassa olin, miten oikeassa!" ajatteli "Äiti" pöydän päässä, silmäillen ihastuneita tytönkasvoja vieraan ympärillä.

Tähän asti oli aina laskettu nuorukaisen eduksi, että hän miellytti tahtomattaan. Hän ei ollut koskaan vaivannut sillä itseään.

Tänä iltana hän teki (sitä ei voi kieltää) tarkoituksella kaiken, minkä osasi, miellyttääkseen. Nuo hänen kissansilmänsä — tuo hänen liikkeittensä varma nopeus — tuo siro lepoasento — tuo ääni, joka sisälsi kaikki mahdolliset vivahdukset — nuo seikat, joita oli jo ylistetty sanoilla, jotka hän muisti puheen lomassa tänä hetkenä! Nämä ominaisuudet hän otti nyt lopullisesti käsiinsä aseina.

Tanskatar katseli häntä silmin, jotka olivat liian vanhat ollakseen rakastuneet, mutta kyllin viisaat nähdäkseen enemmän kuin vain nuoren mr. Laverockin.

Hän näki Archien aukaisevan taikaikkunan noiden tyttöjen elämässä. He eivät koskaan unohtaisi sitä romantiikkaa, joka oli lähtenyt ja jättänyt jälelle arkipäivän.

Kaikkea tätä hän ajatteli ehdottaen lähtemistä puutarhaan antaakseen Simonen ja toisen tytön siistiä salia. He näyttivät viipyneen tavallista kauemmin päivällisellä, sanoi hän asiallisella äänellä. Tuli jo myöhä.

Niin myöhä, että kuu oli jo korkealla taivaalla loihtien tuoksuavan puutarhan merkilliseksi kudelmaksi mustasta sametista ja hopeapitsistä ja muuttaen pienet viiniköynnösten ympäröimät lehtimajat salaperäisiksi luoliksi.

Juuri eräässä tällaisessa lehtimajassa — riippuiko se yksinomaan hänen omasta kulustaan vai "Äidin" ohjauksesta — Archie huomasi olevansa eristetty tyttöjen pääjoukosta, joiden kiihtynyt puhelu kuului yli sirisevien sirkkojen ja kasinon kaukaisen soiton. Hän katsoi Geneviève Wilmotin tummiin, salaperäisiin silmiin.

Nyt!

Se hetki oli tullut, jota hän koko päivän oli odottanut.

Omituista, nyt kun se oli tullut, hän tiesi, että hän olisi aivan hyvin voinut odottaa kauemmin, jos hänen olisi täytynyt; hän olisi voinut kääntyä poispäin ja puhella Selman tai madamen tai kenen tahansa kanssa! Hän olisi voinut olla kärsivällinen, kunnes hän olisi tavannut Jennien jälleen huomenna hiekkarannalla.

Mutta siitä ei enää tulisi mitään.

_Nyt_ oli hetki tullut.

Hän puhui katkonaisesti.

"Tehän tiedätte, että aion lähteä täältä huomenna?"

"Niinkö?" vastasi Geneviève äänellä, jota Archie ei voinut pitää pelkästään kohteliaana, pyytävänä tai hämmästyneenä, mutta jossa kaikui hiukan kaikkea tätä. Hän sanoi: "Sehän on äkkinäistä, eikö totta? En tiennyt teidän aikovan lähteä niin pian."

"Ettekö?" sanoi Archie.

Hänen ympärillään hiljaisessa yössä täytti ilman Euroopan voimakkain kukkaistuoksu; se tuli korkeista tupakantaimista, joiden valkoisia tähtikukkia loisti kaikkialla tummassa lehvistössä. Hän hengitti sitä ennenkuin hän puhui jälleen.

"Minä lähden ennen teitä. Tuletteko lainkaan kaipaamaan minua?"

"Me tulemme kai kaikki kaipaamaan teitä", yritti Jennie — — yhä tuolla samalla epävarmalla äänellä.

Archie kuunteli tarkoin, odottaen kaikkea, jota ei tullut. Sitä ei kuulunut, tuota kaikua, joka olisi muuttanut kaiken, mitä hän sanoi, musiikiksi. Ei vielä! Mutta... sen täytyi tulla...

"Tarkoitatteko", sanoi nuorukainen hyvin hiljaa, mutta itsepintaisesti, "kaikki te? Sitä minä en tarkoittanut."

"Oh." Hän naurahti hiukan tavalla, jossa oli hienoa keimailua. Se antoi tuoksun kaikelle, mitä hän sanoi tai teki, aivan niinkuin tupakantaimet antoivat tuoksun koko puutarhalle. Keimailu eli hänen kiharaisen päänsä jokaisessa piirteessä, hänen silmissään, hänen poskiensa kuopissa, siinä liikkeessä, jolla hän heitti kilpikonnanluulla koristetun päivänvarjonsa hiekalle.

"No niin?" mutisi Archie hiljaa.

"Niin?... Marcus tulee kai kaipaamaan teitä kovin. Hän — —"

Kirkkaana kaikui kuutamoisessa ja tuoksuavassa ilmassa pehmeä huuto yläkerran ikkunasta.

"Äiti! Äiti! Sinä et tullut päivällisen jälkeen sanomaan hyvää yötä."

"Tulen, kultaseni", huusi äiti takaisin. "Tulen heti."

Eikä hänen vastauksensa ollut tarkoitettu ainoastaan hänen pojalleen, vaan myös hänen kosijalleen.

Archie huomasi sen äkkiä, tuon sävyn hänen äänessään, jota hän oli odottanut; mutta se ei ollut hänelle.

Jennien kasvot olivat olleet kääntyneet hänen pikku poikansa makuuhuoneen ikkunaa kohti. Hän käänsi ne jälleen Archieen päin.

Mutta noina sekuntteina, jotka olivat kuluneet, oli jotain — jotain omituista — tapahtunut nuorukaiselle. Side oli pudonnut hänen silmiltään. Hän näki hänet, itsensä, heidän suhteensa.

Jennie piti hänestä. Ennemmin tai myöhemmin, jos Archie tahtoisi, hän suostuisi tulemaan hänen vaimokseen. Häntä miellytti hauskannäköinen mies, joka ei ollut paljon vanhempi häntä itseään. Ja hän oli myöskin mielissään siitä, että Archie oli pikku Marcuksen leikkitoverina.

"_Hän_ ei välitä muista miehistä kuin siitä, joksi pikku Marcus kerran varttuu", sanoi Archie itsekseen. Ja sitten — —

"Hän ei huoli minusta!" ajatteli hän, ja hänen nuori ylpeytensä kohosi kiivaaseen vastarintaan. "Hän ei todellakaan välitä minusta."

Kerrankin tämä teki häneen aivan saman vaikutuksen kuin toisen tytön ylenmääräinen ihastus — Lucy-raukan.

Hän suoristautui. Vasta silloin hän käsitti, että hänen äskeinen asentonsa oli todistanut ihailua ja rakkautta.

Mutta tässä ei ollut mitään rakkautta... ei hänelle. Ei hänelle! Mainio äiti, loppunut hakkailu — ei rakkautta.

Äänellä, joka sai Jennien katsahtamaan ylös hämmästyneenä, koska se niin suuresti erosi äskeisestä, hän sanoi:

"Tämä siis on jäähyväiset — —"

Jennie pidätti hengitystään. Hän oli pahoillaan; niin, pahoillaan kuin tyttölapsi, joka on sanonut "ei kiitos", kun jäätelöä on tarjottu ja jäätelö sitten on korjattu pois pöydältä. Oli selvää, ettei hän ollut tarkoittanut tätä lopullisiksi jäähyväisiksi. Senkö vuoksi, että Archie oli englantilainen, ei hän käsittänyt, että hän sai toivoa? Pitikö noiden miesten saada selvä rohkaisu — vai lähtivätkö ne muuten?

Hän sanoi (mutta ilman tuota pehmeää sävyä äänessä, jonka vain lapsi voi saada siinä kaikumaan): "No niin! Pitääkö minun sanoa, Archie, että minä tulen kaipaamaan teitä?"

"Oh, ei", vastasi Archie naurahtaen. "Sitä teidän ei pidä sanoa. Te ette koskaan tule kaipaamaan minua — tarkoitan, että olisi liian paljon onnea toivoa sitä. Minä ymmärrän."

Hän tarttui hänen käteensä.

"Hyvää yötä, Jennie. Toivotan teille onnea elämässänne. Sanokaa se pojallennekin minun puolestani."

Hämmästyneempänä kuin milloinkaan ennen elämässään Jennie huudahti: "Ettekö tule ylös sanomaan hänelle hyvästi?"

"En luule tulevani, kiitos vain. Ei, en luule saavani enää nähdä pienokaista. Sanokaa hänelle hyvää yötä minun puolestani. Tällä tavoin — —"

Ja kumartuen jälleen alas hän painoi suudelman lyhyille paksuille kiharoille hänen korvansa yläpuolella.

Ne olivat silkinhienot ja tuoksuavat ja niiden kosketus sai hänen päänsä pyörälle. Hän oli kuullut, että kun hänen äitinsä oli tahtonut saada hänet olemaan hiljaa vuoden vanhana lapsena, oli hän heittänyt hänelle turkiksensa leikkikaluiksi. Siitä asti oli Archiea miellyttänyt kaikki tuoksuava ja pehmeä. Niin, ehkä juuri tuo yksityiskohta, mrs Wilmotin tukan pehmeys, toi takaisin sen mielialan, joka hänet oli päivällispöydässä vallannut.

Hän astui sykkivin valtimoin ulos kuutamoon, joka valaisi puutarhaa, missä tuskin erotti, mikä oli tyttöjä ja mikä kukkia...

"Hyvästi, tytöt!" huusi Archie Laverock hiljaa, mutta äänessään tuo kaiku, joka sai jokaisen naisen luulemaan, että hän kutsui erikoisesti häntä. "Hyvästi, kaikkityyni. Minä menen. En saa enää nähdä teitä."

"Oh", kuului hiljaa, ja "Oh — — —" ikäänkuin he olisivat hiipineet häntä kohti. Hän huomasi äkkiä olevansa keskellä piiriä.

"Sanokaa nyt kiltisti hyvää yötä minulle vain tämän kerran."

Hän tarttui lähimpään tyttöön; se oli Gwen, koulutyttö. Hän suuteli hänen pieniä kasvojaan ja jätti ne punastuneiksi ja hurmaantuneiksi. Tyttö ei sanonut sanaakaan.

Eikä kukaan muukaan tytöistä sanonut mitään, kun hän vuoron perään kääntyi jokaisen puoleen ja suuteli häntä, jokaista kuin olisi hän ollut hänen omansa, jokaista niinkuin ei häntä oltu koskaan ennen suudeltu ja niinkuin häntä (ellei kohtalo ollut erikoisen suopea) ei luultavasti koskaan enää tultaisi suutelemaan.

Niin hän jätti hyvästi koko joukolle — Dorothylle, Eileenille, "Macille" ja kaikille muille.

Hän kääntyi "Äidin" puoleen.

"Saanko suudella soittoa?" pyysi hän ja kohotti hänen kätensä huulilleen.

Vasta kääntyessään hän muisti, että oli yksi, jolle hän ei vielä ollut sanonut hyvästi.

"Selma! Missä Selma on?"

Hän oli kadonnut. Mennyt sisään.

"Hyvästi, Selma!" hän huusi taloa kohti.

Vastausta ei kuulunut. Hän ei nähnyt yläkerran ikkunassa kultaista päätä, joka varovasti painui uutimia vastaan nähdäkseen viimeisen vilauksen hänestä. Selma katsoi häntä viimeisen kerran. Archie vei mennessään surun niinkuin ilonkin mahdollisuudet. Taivas tiesi, mitä olisi voinut tapahtua... Ei kukaan kuullut kiihkeää hyvästi-kuiskausta, joka seurasi häntä, kun hän astui kukkien reunustamaa tietä pitkin portille.

Kadulle päästyään hän katsahti taakseen heiluttaakseen kättään tuolle ryhmälle, jonka muodostivat tytöt ja kukat, kukat ja tytöt. Jotkut heistä viittoivat vastaukseksi.

"Hyvästi!" hän huusi viimeisen kerran. Ja syvällä hänen mielessään voitokas, tyrannimainen, parantumaton valloittaja huudahti sydämensä pohjasta:

"Mikä kirottu vahinko, että en voi saada heitä _kaikkia!_"

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hän tapaa tytön.

Paluumatkallaan Ranskasta Englantiin Archie Laverock joutui uuteen seikkailuun. Mutta se ei tällä kertaa ollut romanttinen seikkailu.

Oltiin Lauran kannella, missä nuorukainen oli päättänyt viettää yönsä huopiin käärittynä suuressa nojatuolissa. Oli viileä ilta; St. Malon tuomiokirkon huippu kohosi valkoisena harmaita pilviä vastaan; heikko tuuli puhalsi.

Tuo tuuli kahisutti erään toisen matkustajan sanomalehteä, matkustajan, joka oli ojentautunut huoville Archien taakse. Äkkiä voimakkaampi puuska tarttui siihen ja vei sen lukijan kädestä.

Lehti olisi lentänyt mereen, mutta se tarttui Laverockin olkapäähän. Archie otti sen. Hän palautti sen omistajalleen.

"Oh, kiitos", sanoi tutunomainen ääni.

Archie huomasi olevansa vastapäätä tuttuja kasvoja; miehekkäitä, punervia, nelikulmaisia merimiehen kasvoja, joiden yllä oli verkalakki, joka oli hiukan rikki toisen silmän yläpuolelta.

Silmät, jotka olivat merensiniset, tuijottivat häneen hetken ja sitten tuo ääni huudahti: "Kautta Luojan! Sehän on nuori Laverock, eikö olekin?"

"Kyllä, sir", sanoi Archie hymyillen tuttavallisesti.

Sillä mies oli — niin! Hän huomasi sen nyt. Hänhän oli noiden menneiden päivien amiraali, noiden Surreyssa vietettyjen päivien amiraali. Vanha amiraali!

"Siinä paha, missä puhutaan! Ajattelin juuri teitä!" sanoi vanhempi mies. "Eikö se ollut omituista. Kautta Luojan... Olen ollut toisella puolen pelaamassa hiukan golfia... pelaatteko te?" Sitten hän yhtäkkiä sanoi: "Oletteko nähnyt tätä?" Hän ojensi Archielle sanomalehden, jonka tämä juuri oli pelastanut.

"En ole nähnyt englantilaista lehteä kokonaiseen viikkoon."

"Vai niin. Katsokaa sitten tätä. Tässä on rakas ystävämme."

Archie katsahti paperiin, jota amiraali osoitti sormellaan.

Siinä — — siinä oli suurilla mustilla kirjaimilla seuraava uutinen:

_Filmitähti menee naimisiin Intian armeijan upseerin kanssa._

Sen alla oli kuva morsiusparista, joka seisoi kohotettujen miekkojen muodostaman kunniakujan alla. Morsian, valkoisessa harsossaan, hymyili säteilevää hymyä — nuo pienet, hienot, pitkulaiset kasvot olivat — niin, ne olivat Lucy Joyn.

"Miss Lucy Joy, kauneuskilpailun voittajatar ja filmitähti, lähtee kirkosta miehensä, kapteeni H.B. Smithin kanssa — —", luki Archie, keskeyttäen sanansa huudahtaakseen: "Vanha Smith?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi amiraali.

"Kyllä, hyvin! Hän on ystäväni, sir... Mutta..."

"Te ette tiennyt tästä?"

"En ensinkään. Se on ollut minulle aivan tuntematonta", vastasi Laverock tuijottaen yhä tuota käsittämätöntä kohtausta, jonka kolmen päivän vanha sanomalehti näytti hänelle.

Smith? Tuo tyyni kerjäläinen? Kuka sitä olisi luullut? Tietysti häntä oli pyydetty Siniseen Bungalowiin ja hän oli ottanut banjonsa mukaan ja soittanut hänelle. Niinpä niinkin! Hän ei ollut kadottanut paljon aikaa.

Archie — joka oli unohtanut tykkänään nuo ihmiset, koska oli tapahtunut niin paljon siitä lähtien — sanoi puoliääneen: "Hän ei kirjoittanut siitä sanaakaan minulle. Ei kumpikaan heistä."

Amiraali sanoi katsellen nuorukaisen kasvoja puolittain tiukasti, puolittain hyvätuulisesti: "Hän siis antoi teille rukkaset, poikaseni, vai mitä?"

"Niin, sir", hymyilevä vale luiskahti kevyesti Archien huulilta.

"Tulkaa ottamaan ryyppy", vastasi amiraali. "Olen juuri ajatellut jotain."

Pienessä laivabaarissa kapteenin hytin vieressä nuori Laverock sai tarjouksen neljänteen toimeensa tänä kesänä. Amiraali selvitti sen hänelle muutamalla sanalla.

"Jos tahtoisitte olla muutamia kuukausia jonkinlaisena autonohjaajana ja päälakeijana — —

"Sitähän juuri olenkin", mutisi nuori moottorimies alakuloisesti.

"No niin, he ovat sisareni ystäviä ja aikovat lähteä Skotlantiin. He lähtevät ylihuomenna. Suuri seurue, kolmessa autossa ja neljäs mukana, missä on kaikki matkalla tarvittavat kapineet. He pysähtyvät matkalla Yorkiin ja Edinburghiin. Minä lupasin lainata heille oman autonkuljettajani, joka on hyvin luotettava. Mutta en olisi oikeastaan tahtonut luovuttaa häntä. Jos te tahtoisitte — —"

"On ystävällistä teiltä ehdottaa sitä, sir."

"Teidän pitäisi ajaa neljättä autoa ja pitää huolta toisista, kun tulette sinne." Amiraali irvisti jollekin omalle ajatukselleen ja lisäsi: "Heillä on rahaa kuin roskaa. Nuorin sisareni meni raha-avioliittoon, tiedättehän. (Järkevä tyttö.) He pitäisivät teistä kyllä hyvää huolta."

Archie epäröi. Totuus oli, että hän oli kyllästynyt tällaiseen hommaan. Puuhata toisten ihmisten autojen ja vaunujen ja tavaroiden kimpussa elääkseen. Hän oli oikeastaan tehnyt päätöksensä...

Mutta — —

Vilahdus Skotlannista ja kanervista, kautta Luojan, viimeisen kerran ennenkuin hän lähtisi vanhalta mantereelta. Sillä sen hän aikoi tehdä. Nuo yhdeksäntuhatta frangia, jotka hän oli aikonut tuhlata Concarneaussa — ne Archie nyt aikoi käyttää matkarahoiksi — jonnekin. Ehkä brittiläiseen Itä-Afrikkaan. Hän ei ollut vielä selvillä yksityiskohdista, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän aikoi lähteä pois Englannista ja näistä oloista johonkin miehenarvoiseen toimeen, niinkuin mrs. Wilmot oli sitä nimittänyt.

Tämä amiraalin ehdottama toimi antaisi hänelle aikaa valmisteluihin ja tilanteen selvittämiseen.

Hän otti tarjouksen kiitollisena vastaan.

"Hyvä." Amiraali veti esiin kortteja ja osoitteita. "Tänne teidän pitää lähteä. Minä kirjoitan heille kortin heti päästyäni kaupunkiin."

"Monet kiitokset."

"Ja minä luulen kaiken käyvän hyvin." Hän loi nopean katseen miellyttävään nuorukaiseen, joka seisoi lasi kädessä hänen vieressään. "Ei sitä voi koskaan tietää, Laverock; voisittehan itsekin siellä siepata perijättären, poikaseni", sanoi hän myhäillen jälleen hyvätuulisesti. "Eikö? Kyllästynyt naisiin? No, no — — No niin, seurue lähtee Royal autoklubista noin puoli kymmeneltä maanantai-aamuna. Ylihuomenna."

* * * * *

Ja tässä nuori Laverock siis oli, sanalla sanoen. Pall Mallilla, autoklubin ulkopuolella.

Kolme tyhjää autoa... Neljäs täynnä hienoja matkatavaroita...

Archie seisoi vakuutuskuitit taskussaan järjestellen tavaroita, pannen jonkun istuimen alle ja korjaten toisen nyöritystä. Hän toimi kuin työmies; hänellä oli lippalakki, nahkainen ohjaajanpuku (joka oli halvalla ostettu eräältä ystävältä ilmailuvoimissa), vanhat khakikankaiset ratsastushousut ja siistit ruskeat kengät. Hän katsoi kelloaan.

Täsmällisesti astui seurue alas klubin portaita.

"Seurueeksi" he jäivät Archie Laverockille. Amiraalin järkevä sisar oli todellakin mennyt raha-avioliittoon. Neljätoista tai viisitoista heitä oli.

Archie näki pitkän ruskeapukuisen miehen, joka pisti mahtavan wiskypullon taskuunsa; hän huomasi seurueen jakaantuvan pienempiin osiin, näki amiraalin siniset silmät pienen nahkahatun alta (siinä oli sisar) ja vaihtoi muutamia sanoja toisen miehen kanssa, joka näytti komentavan.

Sitten kuului ääni: "Missä Kiddie on? Mahtuuko hän Rollsiin?"

Toinen ääni: "Ei ole tilaa! Ei voi edes ojentaa jalkojaan — —" Toinen: "Meidän autossamme on tilaa vaikka kuinka paljon! Tulkoon hän tänne äitinsä kanssa!"

"Ei, ei — —" Sitten päättäväinen ääni, kaikuva altto. "Pojan ei ole hyvä olla aina äitinsä kanssa. Minä en voi häntä pitää. Viekää hänet tavara-autoon, kas niin!"

Viimeiset sanat olivat osoitetut Archielle, ja ne lausui kallisarvoiseen pukuun puettu nainen, joka työnsi hänelle pienen avuttoman näköisen pojan, jolla oli päässään koululakki. Päättäväinen alttoääni ilmoitti lujasti: "_Te_ saatte ottaa hänet."

"Te" oli nuori Laverock, joka huomasi olevansa tuolle kontra-altolle ja soopelinnahoille ja helminauhalle ja hienoille kengille vain muuan alempiin luokkiin kuuluva — jonka tunteille tämä ei omistanut ajatustakaan. Hän löi kantapäänsä yhteen ja vei kätensä lakinreunaan mitä hienoimmalla sotilastavalla; sitten hän nosti ujon lapsen auton etuistuimelle, jota hän — ent. kapteeni Laverock — ajoi.

Lähtö. Koneiden jyskytystä.

Lukuisia huutoja nuorelle Laverockille: "Seuratkaa heti jäljessä — —"

Matka oli alkanut.

Archie tärisi naurusta ajaessaan. Hän mietti, milloin hän lakkaisi nauramasta sille, että hän noille ihmisille oli vain Te; nimetön olento.

He ajoivat eteenpäin...

Pistettyinä jonnekin noiden kalliiden pukulaatikoiden keskelle olivat kaikki hänen maalliset tavaransa; kaikki merkittyinä "Kapt. A.L. Laverock" ja varustettuina hänen entisen rykmenttinsä nimellä. Sangen köyhät varusteet. Mutta — —

Hänellä oli myös lompakossaan nuo satakahdeksankymmentä puntaa. Tämä toimi (se kestäisi joka tapauksessa vain muutamia viikkoja) säästäisi ne, ajatteli hän jälleen iloisesti. Se antaisi hänelle mahdollisuuden päästä Itä-Afrikkaan, Vancouveriin tai minne tahansa. Mahdollisuuden miehen työhön ulkomailla. Ellei siellä olisi naisia, niin sen parempi.

(Sillä — tarvitseeko tässä lisätä, että Archie nyt oli sillä tuulella, jolloin hän oli kirjaimellisesti, täydellisesti ja vilpittömästi välinpitämätön kaikkia naisia kohtaan?)

Oli parempi rakentaa patoja, raivata metsiä, järjestää alkuasukastyötä. Lyhyesti, mitä miehen työtä tahansa tässä maailmassa, jossa oli työtä enemmän kuin milloinkaan ennen.

Äkkiä kuului kirkas ääni hänen vierestään. Pieni koulupoika oli avannut suunsa tehden Archien mielialaan varsin sopivan huomautuksen.

"Minä en pidä tytöistä", sanoi hän.

Archie kääntyi. "Mitä sanoit, poikaseni?"

"Minä en pidä tytöistä."

"Se on oikein se", vastasi ohjausrattaan ääressä istuva mies. "Se on hyvin viisaasti ajateltu."

"Nähkääs, he eivät ole muuta kuin tyttöjä... Siellä Skotlannissa, minne menemme, on kamalasti tyttöjä."

"Mitä ihmettä!"

"On. Siellä on joukottain serkkuja. Yksi, jonka nimi on Elsie ja joka on Laura-tädin tytär. Ja Angela. Ja Maudie. Ne ovat kaikki siellä. Sitten siellä on Babs. Hän on iso tyttö. Isompi kuin minä. Hän pelaa kuin poika. Hän on yhdentoista vanha."

"Se on hyvä ikä. (Sitä vain ei kestä). Hän on siis suurin kaikista, vai mitä?" sanoi Archie.

Pikku poika sanoi ujosti: "Mikä teidän nimenne on?"

Archie oli ajatellut sanoa "mr. Te", mutta hän sanoikin vain "Laverock".

"Laverock. Meidän ajajamme nimi on Smith."

"Entä sinun?"

"Minä olen Freddie Royds. Minulla on uusi sähkölyhty", sanoi poika, joka kuului niihin, jotka uskovat omat asiansa ystävilleen kyselemättä heidän asioitaan. "Minä näytän sen sinulle, kun se on pakattu esiin, Laverock. Pidätkö sinä pähkinäsuklaasta? Minulla on vähän." Hän veti esiin epäsiistin paketin.

Näiden kahden naimattoman miehen keskustelu oli sangen hauskaa heidän ajaessaan eteenpäin.

Pohjoiseen päin Lontoosta, läpi Hertfordin, Hitchenin, Bedfordin. He olivat osa sitä suurta auto- ja moottorikaravaania, joka oli matkalla pohjoiseen päin. Kuinka paljon rahaa oli vielä tässä maassa! Miten vähän sitä muutamat näyttivät saavan! Mutta hänen satakahdeksankymmentä puntaansa; hän puristi niitä. Ne merkitsivät hänelle vapautta, seikkailuja!

Market Harboroughissa pysähdyttiin. Lounastettiin. Seurue kerääntyi.

Tuo mies, jolla oli iso wiskypullo, tuli Archien luo.

"Ovatko pyssykoteloni kunnossa?" kysyi hän. Ja sitten: "Mutta entä lounaanne? Pidättekö huolta itsestänne? Hankkikaa itsellenne jotain syötävää."

"Kiitos", sanoi Archie.

Hän käsitti, että tässä oli mies ja veli (siis amiraalin lanko). Sitten hän lähti hankkimaan itselleen kylmää pihviä, pikkelsiä ja olutta.