Part 9

Portilta ja aidan köynnöskoristeisesta säleiköstä johtivat taloa kohden laakeat kiviportaat; niiden sivut peittyivät kokonaan rehoittavaan kasvullisuuteen. Joka neljännelle askelmalle oli sijoitettu suunnaton maljakko sinistä fajanssia, josta pursui esiin röykkiöittäin mitä erivärisimpiä kukkia. Maljakkojen välissä upeilivat täydessä kukassa hortensiapensaat. Niiden vaaleanvihreä ja heikko punerrus, joka vaihtui sinipunaiseen, toi väriloistoon himmeämmän soinnun, mutta sitä lämmitti Ranskan hilpeä päivänpaiste, joka tulvehti tuolle väririkkaalle kudokselle ja sen lomitse maahan. Kummallakin puolella levisi loistavanvihreä nurmikko, jota reunustivat hilpeänväriset raidalliset puutarhavarjostimet mukavine korituoleineen. Niiden takana jälleen seisoi rivi lepattavalehtisiä poppeleita näyttäen milloin lehtiensä hopeanharmaita alapuolia, milloin niiden himmeätä vihreyttä. Ne reunustivat taloa.

Itse rakennus oli korkea ja valkoinen kuin joku rannikon tornimaisista merimerkeistä. Vaaleata julkisivua ja helakanvihreitä akkunaluukkuja vastaan kuvastui kepeitä kesäisiä varjoja; avonaisista ikkunoista saattoi nähdä viileihin ja puolihämäriin huoneisiin. Keskimmäisestä ikkunasta liehui uljaana suuri Ranskan lippu. Toisista ikkunoista riippui pienempiä lippuja: Amerikan lippu raitoineen ja tähtineen, Tanskan punavalkoiset värit ja Ruotsin sinikeltainen lippu; mikä ei ollut lippuja, oli punaisia, mustia ja raidallisia uimapukuja (jotka oli pantu kuivamaan kuumille ikkunalaudoille, ja joita pienet valkoiset rantakengät pitivät paikoillaan) ja mikä ei ollut uimapukuja, oli kiinalaisia lyhtyjä, jotka päivänvalossakin näyttivät hilpeiltä heiluessaan helottavassa auringonpaisteessa.

Eikä vain värien, vaan myöskin äänien moninaisuus tulvehti talosta. Alakerrasta kuului Rachmaninoffin Preluudin säveleitä, joita joku ilmeisesti tottunut soittaja loihti esiin hienosta soittokoneesta; siihen sekaantui hyttysmäistä mandoliininsoittoa lähimmästä parvekeovesta, gramofoonin jossain muualla laulaessa (prestissimo!) uusimman muotitanssin säveleitä, ja koko ajan säesti tätä yhteissoittoa äänekäs puheensorina puutarhasta, jossa innokas keskustelu kuului olevan käynnissä.

Portilla nuori Laverock ajatteli: "Eipä ihmettä, että hän sanoi heidän nimittävän asuntoaan Ker Babeliksi! Laupias taivas, mikä melu!... Mitä tämä oikeastaan muistuttaakaan? Minä tiedän. Aivan kuin Joyn perheessä, mutta pahempaa..."

Hän pudisti mielestään äkkinäisen muiston Sinisestä Bungalowista, jonka kevätkukat olivat olleet paljon kalpeampia kuin nämä keskikesän loistavat värit, ja kääntyi ystävänsä puoleen vieressään.

"Kokoa ajatuksesi, Stick. Valmistaudu huvittamaan uusia ystäviäsi."

"Huh! Minun ystäviäni?"

"Niin, sinun. Sehän on velvollisuutesi. Ole yhtä säkenöivä kuin nuoruudessasi. Muista mitä vaivaa näen ottaessani sinut mukaani — —"

"Eikö sinun pitäisi soittaa kelloa uudelleen?"

"He eivät näy kuulevan; se ei olekaan ihme tuossa hälinässä", sanoi Archie. "Mutta mehän voimme käydä sisään — —"

He nousivat riippuvien puutarhojen välisiä portaita. Ylhäältä puista putoili tanssien oksia ja lehtiä Archien vastapuhdistetulle kesäpuvulle heidän edetessään nurmikkoa kohden. Äkkiä he pysähtyivät nähdessään jotain ihmeellistä ruohossa. Siinä istui poppelien alla kolme tai neljä pitkäkorvaista jänistä erilaisissa asennoissa. Hiukan kauempana seisoi mustan ja valkoisen kirjava terrieri tuijottaen jäniksiin. Mutta se ei liikahtanutkaan!

Kesti kenties parisen sekunttia, ennenkuin vieraat huomasivat, että kaikki eläimet olivat keinotekoisia; sitten molemmat miehet yhtyivät nauruun, joka kuului raidallisen puutarhavarjostimen alta hiukan kauempaa.

"Mainiota! Tervetuloa! Te ette ole ainoat, joita eläintarhamme on erehdyttänyt!" huusi iloinen ääni, jonka Archie tunsi. "Hyvää päivää, mr Laverock!"

Archie oli arvellut olevan vaikeata tuntea ketään noista monivärisiin verkkopallopukuihin puetuista tytöistä, jotka hän oli nähnyt vain solakkoina, mustavartaloisina vedenneitoina avaroiden kylpyviittojensa suojassa; mutta siinähän jo kaunis leski tulikin. Ja nyt Archie ajatteli, että hän koska ja missä hyvänsä olisi tuntenut nuo kirkkaat, ruskeat silmät ja sievän vartalon, joka nyt oli puettu ihastuttavaan orkideanväriseen kesäpukuun ja pitkäkärkisiin amerikkalaisiin kenkiin. Ensimmäistä kertaa hän nyt näki hänen tukkansa, jota vedessä uimalakki oli peittänyt. Mustan tukan — mutta "musta" kuuluu niin elottomalta. Hänen pehmeät, lyhyet kiharansa olivat kaikkea muuta kuin elottomat ympäröidessään hänen pientä päätään koristeellisena kuin tumma viinirypäleterttu; Archie, huomatessaan nämä yksityisseikat tervehtiessään amerikatarta hattu kädessään, sanoi itsekseen, että hän oli aina pitänyt kiharaisesta tukasta. Samanlainen tukka somisti pientä valkopukuista poikaa, joka totisena tepasteli orkideanvärisen puvun vieressä.

"Marcus, anna kättä herralle, joka toi äitisi turvallisesti kotiin moottoriveneessään!"

Lapsi kohotti pienet kasvonsa; hänen silmänsä olivat suuret, uneksivat, mutta älykkäästi tutkivat. Hymy häilähti, mutta ei viipynyt hänen kasvoillaan hänen ojentaessaan pikkuruisen, tummanruskean kätösensä... Hänen äitinsä huiskutti seuralaisilleen, ja pettymys kuvastui hänen sievissä kasvoissaan.

"Tytöt", huusi hän, "luulen, että teidän on lähdettävä ilman minua. Kuka ottaa huolehtiakseen siitä, ettei Marcus syö liiaksi makeisia? Minä en voikaan tulla mukaan. Pyysin mr Laverockia käymään täällä nyt iltapäivällä," — tässä hän jälleen kääntyi vieraaseensa päin — "ja sitten — sitten — voitteko uskoa? — unohdin, että olin kutsunut hänet. Unohdin koko jutun."

Tämä oli uusi kokemus Archien elämässä. Unohdettu? Ensimmäistä kertaa oli hänelle sattunut tällaista, niin paljon kuin hän olikin ollut tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Joskus oli sattunut, että tyttö, joka oli luvannut tulla häntä kohtaamaan, oli saanut esteen; tai oli tyttö syystä tai toisesta pitänyt parempana olla tulematta hänen pyytämäänsä kohtaukseen. Mutta ei ainoakaan tyttö ollut vielä unohtanut sopimusta. Tosin oli Archie ennenkin kuullut amerikkalaisten naisten olevan kovin toisenlaisia kuin eurooppalaiset sekä tunteissaan että käyttäytymisessään toista sukupuolta kohtaan.

Mutta täydellisellä kohteliaisuudella Archie nyt nauroi: "Aivan luonnollista, että niin kävi. Onhan teillä täällä niin paljon tekemistä, eikö totta? Enkä minä tietystikään aikonut pidättää teitä hetkeäkään. Tahdoimme vain" — hänen katseensa sulki tilanteeseen myöskin kunnon Stickin, joka seisoi vieressä kuin kivettyneenä uusissa kengissään — "poiketa kysymään kuinka voitte. Hauskaa, että jaksatte hyvin —"

"Mutta! Teidänhän täytyy pitää minua kiittämättömimpänä olentona maan päällä! Tämän aamupäivän jälkeen. Unohdin käyntinne kokonaan, koska olin luvannut pojalleni" — hän hymyili hellästi kääntyen tähän päin — "lähteä hänen kanssaan iltapäivällä St. Maloon."

Laverock keskeytti nopeasti: "Mutta enkö minä — ettekö sallisi meidän tulla mukaanne?"

"Tietysti!" sydämellisesti. "Jos se teitä huvittaa! Aioimme juuri lähteä. Jos olisitte tulleet viittä minuuttia myöhemmin, niin olisimme jo olleet poissa. Tulkaa vain, te ja ystävänne. Tulkaa, tytöt! Missä hattuni on?" Hän painoi nopeasti valkoisen panamahatun viinirypälemäisille kiharoilleen. "Esittelyn saamme suorittaa matkalla laivarantaan — —"

Tässä Stick avasi suunsa ensimmäisen kerran.

"Minulla on moottorivene. Minä voin kuljettaa teidät sinne Dulciellani. Se kantaa viisi henkeä."

"Oi, sepä mainiota! Mutta meitä on paljon enemmän kuin viisi. Meidän täytynee jakaantua, luulen minä. Lautta ei odota meitä", — amerikkalainen sanatulva jatkui vuolaana — "niin että sinä saat juosta edellä, Selma!" — tämä sanottuna skandinaavialaiselle jumalattarelle, joka nyt esiintyi himmeänsinisessä puvussa ja kullankeltaiset palmikot kiedottuina pään ympäri — "ja May ja Eileen ja te kaksi MacDonaldia ja Gwen — odottakaahan, mr Laverock! Tahtoisin esitellä teidät talon kasvatusäidille — —"

"Minä luulin teitä siksi", huomautti Archie.

"Niin kyllä; mutta toiselle, oikealle Pää-äidille. Hän ei tule mukaan huviretkelle. Äiti-i!" huusi hän ikkunoita kohden. "Äiti! Vieraita, äiti!"

Ihanan Preluudin soinnut taukosivat äkkiä. Huvilasta astui verkalleen olento, joka selvästi oli enemmän kunnioitustaherättävä kuin kukaan tämän ruusutarhan muista asujaimista. "Äiti" oli kookas viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen. Hänen päänsä muistutti Beethoven-veistosta. Hänen paksusuortuvainen harmaa tukkansa oli lyhyeksi leikattu jättäen leveän ja matalan otsan vapaaksi ja kiinnitetty ohimoille käsinpakotetusta hopeasta ja hiomattomista turkooseista valmistetuilla soljilla. Hänen pukunsa oli paksua valkoista kangasta ja hänellä oli sandaalit paljaissa jaloissaan, jotka olivat suurenpuoleiset, mutta kaunismuotoiset ja yhtä hyvin hoidetut kuin nuoren amerikattaren.

"Äiti, tässä on englantilainen herrasmies, mr Laverock, josta jo olemme teille kertoneet, ja hänen ystävänsä. Tämä on Madame — — —" Seurasi muukalaiselta soinnahtava nimi, jota ei kumpikaan nuorista englantilaisista ymmärtänyt; ilmeisesti ulkomaalainen; taiteilija, erikoinen nainen, päättäen hänen syvistä harmaista silmistään, jotka niin avoimesti mittailivat nuoria vieraita hänen kumartaessaan vaieten ja juhlallisesti.

Nuori Laverock mietti itsekseen, että tämän kansainvälisen tyttölauman vartija ei varmaankaan osannut paljoakaan englanninkieltä. Nuori amerikatar näytti tekevän parhaansa puhuakseen hitaasti ja selvästi sanoessaan hyvästi vanhemmalle naiselle ja ilmoittaessaan, että he kenties myöhästyisivät jonkunverran päivälliseltä. "Äidin" ainoa vastaus oli Beethovenpään uusi arvokas nyökkäys.

Sitten tyttömäinen nuori äiti juoksi alas kukkien reunustamia portaita näyttäen itse liikkuvalta kukalta kaikkien muiden joukossa; hänen poikansa valkoinen mekko liiteli kuin perhonen hänen hameensa rinnalla. Molemmat nuoret miehet seurasivat hiukan taaempana.

Mutta portilla pikku Marcus äkkiä käänsi pienet kasvonsa mr Laverockia kohti, johon hän jo oli ehtinyt kiintyä lapsen tunteella, joka ei ole ostettavissa eikä houkuteltavissa. Luottavasti hän työnsi pienen kätensä nuoren miehen pitkien sormien lomaan ja toisen äitinsä käteen ja tepasteli siten heidän välissään, antaen "toisen herran" (Stickin) yhtyä tyttöihin, jotka kiiruhtivat epätasaista katua laiturille.

* * * * *

Mon Repos-huvilan hyljätyllä nurmikolla, keinotekoisten jänisten keskellä seisoi Pää-äiti hetkisen mietteliäänä katsellen tielle hävinneen seurueen jälkeen.

Hän mutisi itsekseen lauseen, joka olisi ollut hiukan katkera Archien kuulla, mutta jota tämä onneksi ei olisi ymmärtänyt — koska hän ei osannut tanskankieltä. Tällä kielellä hän huomautti nyrpeästi:

"Nuori mies, joka luulee hurmaavansa kenen naisen hyvänsä kolmessa minuutissa!"

Sitten noihin syviin silmiin levisi huumorinvälke hänen lisätessään: "Huvittavinta on, että siihen hän pystyisikin!"

VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsen lumoissa.

Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen poika.

Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.

Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä. Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä. Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he tekevät?".

Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi Laverock sen aivan vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:

"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti hän, "niin että me pääsemme siihen."

Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin..." ja jäi katsomaan jatkoa, käsi Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.

"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"

"Se vie säiliöön."

"Onko siinä vettä?"

"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."

"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?... Avaavatko he sen nyt? Varmasti he avaavat sen nyt... katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen kohottaessa kantta...

Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu, joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.

"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin. "Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana se on aivan sinistä? Miksi?"

"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi tulla mukaamme huviretkelle!"

Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen paikka tuolla on?"

"Tuoko? La Vicomté."

"Ja mikä on tuo toinen paikka lähempänä merta?"

"Se on St. Servan."

"Niin... Oi! Kuulkaahan! Mihin tuo laiva menee, jossa on niin paljon ihmisiä?"

"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin menevä lautta."

"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla. Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä, luulen minä... Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"

Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.

"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden, johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan. Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.

Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus, jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin olisi oma pikku poika.

Lapset, yhtä kaikki... ei ole mitään heidän kaltaistaan!

Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.

Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!

Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani sanoo — —"

Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani..." Tuntien äkkinäistä kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo kaksikin pienokaista.

Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia! Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan omasta toimeentulostaan!

Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa; jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.

Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä puusta leikattuja esineitä.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"

Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"

Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut: kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi) levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.

Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä, ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan iltapäivän vain pojan seurassa.

Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.

"Minne äitisi meni, Marcus?"

Jälleen tämä ojensi pienen etusormensa.

"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä. Minä näin hänen pukunsa."

Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät vilauksen orkideanvärisestä puvusta.

"Tuolla äiti on, mr Lav-er-rock."

He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin vain ranskattaret osaavat.

"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty ihanampaa kesäpuvun koristetta!"

"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele. "Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah, ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"

Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi frangia tästä palasta?"

"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite. "Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä... Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus. Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"

"Äiti," keskeytti silloin lapsi, ojentaen pähkinäsärkijäukkoaan.

Siekailematta puuttui ranskalainen myyjätär puheeseen.

"Oh! Minä sanon koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."

Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä veikeintä ilkamointia.

Keimailua, rehellisesti sanoen.

Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa, joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne. Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella soiton kuuluessa etäältä eikä ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"

Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä? Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.

Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti esiin kukkaronsa.

Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on oikeus maksaa nuo koristeet?"

"Madame maksaa?" Ele, joka lisäsi: "Ei siis monsieur?"

"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä, jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita...

Nyt ei ollut enää ketään Mon Repos'n seurueesta näkyvissä.

"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."

Olisi turha kieltää, että tällä hetkellä kumpikin oli valmis hakkailuun.

Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus seuralaisenaan.

"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä ollessamme; niin, tuolla —"

Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.

Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului yläkerroksen ikkunoista.

Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea- vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.

Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.

"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen. Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin tyttären nimi... Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan Marcuksen kasvoja!"

Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän katseensa jälleen yhtyivät.

Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.

"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.

"Niin kyllä! Saan varmasti tänään riisua hänen yltään vuoteessa."

Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen...

Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma Archie Laverockia tänä päivänä!

Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet. Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.

Archie ajatteli: "Lapset... niin, naisella pitäisi aina olla lapsia. Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"

Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"

"Että?"

"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"

Geneviève Wilmot ei vastannut.

Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.

Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin mielestäni."

KUUDESTOISTA LUKU.

Rakkauden hermo.

Nuori Laverock istui korkealla kalliolla; ja tarkka silmä olisi pitkänkin matkan päästä havainnut, että hänen asentonsa jokainen viiva todisti odotusta ja kaipausta.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet maallepäin pientä kalliopolkua kohden, joka mutkittelee ja polvittelee pensaiden ja mäkien lomitse St. Enogatista Le Portiin. Hän nojasi hartioitaan valkoisen merimerkiksi rakennetun tornin maanpuoleiseen seinään — saadakseen polttaa savukkeensa tuulensuojassa (kuten hän itselleen uskotteli). Mutta tuuli, jota hän käytti tekosyynä, oli mitä suloisin väre, joka tuskin sai liikkeelle keveät, lumipallomaiset pilvenhattarat hänen yläpuolellaan kaartuvassa sinessä ja joka puhalsi vain pienen virin merenpintaan.

Archie mietti, miten pikku Dulcie parhaillaan mahtoi halkoa vettä. Se ei ollut tällä hetkellä satamassa, vaan matkalla pitkin rannikkoa. Stick oli pyytänyt kaksi tytöistä huviretkelle Dinardiin: ruskeatukkaisen englantilaisen tytön nimeltä Dorothy ja vaaleanpunaiseen pukuun puetun tytönheilakan, joka oli pikemmin lapsi kuin tyttö ja jota kutsuttiin Gweniksi.

Molemmat heidät, niin hullunkurista kuin se olikin. Kunnon Stickin kaltaista, mietti Archie ojentaessaan säärensä aurinkoiselle turvepeitteiselle maalle. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kuka noista tytöistä, joita hän oli nähnyt lakkaamatta viimeisen kolmen päivän aikana, miellytti Stickiä... Stick, joka olisi saattanut vaikka huomispäivänä naida kenen hyvänsä heistä, varojensa puolesta nimittäin!

"Ja nykyään onkin kysymys aina ja alituisesti vain varoista," mietti Archie harmistunein mielin, mikä nykyään ei hänelle ollut mitään harvinaista. "Mitä on mies ilman rahoja? Vaivaisempi kuin jos hän olisi menettänyt jonkun jäsenensä sodassa! Siihen aikaan sanottiin: 'Raha on sodan hermo'. Totta totisesti, se on ollutta ja mennyttä. Mutta nykyään se on 'rakkauden hermo'. Se on —"

Tässä keskeytti hänen mietteensä iloinen lapsen ääni.

"Mr Lav-er-rock! Mr Lav-er-rock!"

Hypähdellen kilpaa maahan kuvastuvan varjonsa kanssa ja heiluttaen ilmassa pientä puista lapiota ilmestyi Marcus Wilmotin pieni vartalo Archien näkyviin; pieni, valkoinen, mustapäinen perhonen kallioilla. Pitempi valkoinen olento, hänelläkin toisessa kädessään puinen lapio, toisessa vaaleankeltainen päivänvarjo, seurasi hiukan jälempänä.

Archie riistäytyi irti ajatuksistaan ja hypähti jalkeille.

"Huomenta, Marcus!"

Tarttuen lapsen ojennettuun käteen hän kääntyi valkoista ja vaaleankeltaista olentoa kohden.

"Hyvää huomenta, Jennie!"

Tämä oli uusi muunnelma hänen etunimestään.

"Huomenta", vastasi tämä hilpeästi. "Olettepa te aikainen!"

Geneviève Wilmot ei käyttänyt mitään nimeä puhuessaan Archielle. Kenties hän tiesi, että "te" saattaa olla yhtä tuttavallinen kuin mikä nimi hyvänsä. Kenties hän toisaalta ei sitä tiennyt. Amerikkalaisista ei milloinkaan saattanut tietää, mitä he ajattelivat, mietti Archie hämmentyneenä. He kävelivät rinnatusten. Lapsi olisi jälleen karannut; mutta Archie sai hänet kiinni valkoisen mekon liepeestä.

"Ei, nyt et karkaa mihinkään. Nyt saat kävellä äitisi kanssa, siksi kunnes pääsemme hiekalle."

"Minkätähden, mr Lav-er-rock?"

"Koska voisit luiskahtaa ruohossa ja pudota kallioilta", selitti Archie.

Lapsi tarttui Archien käteen otteella, joka nyt oli tuttu heille molemmille; ja nuorukainen kääntyi hänen äitinsä puoleen.

"Te ette tänä aamuna ole pelaamassa verkkopalloa?" sanoi hän tyynesti.

"En, olin luvannut pojalleni rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan. Entä te," lisäsi hän yhtä tyynesti, "miten ette te ole pelaamassa golfia St. Brianissa?"

Yhtä tyynesti vastasi Archie käyttäen hänen omia sanojaan: "En, olin luvannut pojallenne rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan."

Marcus, pitäen lujasti kiinni Archien kädestä, eteni niin lähelle jyrkkää kallionseinämää kuin hän saattoi, ja kurkisti alas veteen, joka kohisi kallioiden alla. "Jos minä putoaisin, niin joutuisin mereen, eikö niin, mr Lav-er-rock?"

"Tietysti joutuisit."

Lapsi kohtasi miettiväisenä hänen katseensa. "Liukuisinko alas reiästä?" kysyi hän, ilmeisesti muistaen kylpyammetta ja siinä virtaavaa vettä. "Niin teki kerran tinasotilaani. Minä työnsin sitä hiukan."

He saapuivat ylängön reunaan, missä korkea ranskalainen heinälaji kasvaa hiekkarajaan saakka. Siinä alkavat hiekkasärkät. Kaikkialla kukoistivat villinä kasvavan kiertokasvin punajuovaiset valkeat kukat ja sen rönsyt kiertelivät korkeata meriruohoa.

Pikku Marcus kumartui ne pari tuumaa, jotka tarvittiin hänen ulottuakseen maahan ja poimi hiekasta punertavan kukan ojentaen sen Archielle.

"Kiitos," sanoi tämä ja pani kukkasen purjehdustakkinsa napinreikään.