Part 15

Hän ei ollut ottanut lukuun naisen silmiä ja sydäntä, naisen, joka rakasti hänen kasvojaan niin suuresti, että hän voi huomata jokaisen häivähdyksen niillä. Tuossa epäselvässä iltavalaistuksessakin oli tuo omituinen, äkkiä hävinnyt ilme nähty ja ymmärretty. Veitsi ei olisi voinut leikata niin kipeästi Ethelin sydäntä.

Hän sanoi äärimmäisen tyynesti: "Tietysti. Minä ymmärrän."

"Mutta — eikö se ole ihanaa? Etkö ole — — — mikä sinun on?" sanoi Archie terävästi. "Etkö ole iloinen?"

"Olen kovin iloinen," sanoi hän yksinkertaisesti, "sinun puolestasi." Hän ojensi kirjeen takaisin. "Mutta — tämä muuttaa kaiken minuun nähden."

"Mitä sinä tarkoitat?" Archie hätkähti. Hänen kasvoissaan näkyi enenevää levottomuutta. "Katso minuun! Tyttö kultani — mitä tämä kaikki merkitsee? Mistä sinä puhut?"

Tyttö vei kätensä kaulalleen kääntyessään.

"Älä tule kanssani, ole hyvä."

Hänen hiljaisuutensa hänen sitä sanoessaan kohotti hänen ympärilleen yhtä vahvan varusmuurin kuin linnan tornit.

"Älkäämme puhuko enää siitä," lisäsi Ethel. "Minun täytyy miettiä tätä. Ei, minun ei tarvitse miettiä."

Jokainen tavu vei häntä kauemmaksi Archiesta. Nuorukainen huomasi, ettei tämä ollut mitään kiusottelua, mitään oikullisuutta, ei tuota tavallista ärsytyshalua, jonka hän tunsi.

Hän tarkoitti jotakin, mikä sai Archien kivettymään.

Hän seisoi kuunnellen mitä tyttö sanoi, ennenkuin hän lähti hänen luotaan.

"Archie, olen hyvin pahoillani — —"

Hän tiesi mitä tulisi; hän seisoi odottamassa tuomiotaan. Noina hetkinä Archie kärsi enemmän kuin hän koko elämänsä aikana oli kärsinyt.

Hänen tyttönsä, hänen ainoa rakastettunsa, sanoi: "Archie, olen hyvin pahoillani. Se on ollut — olen tehnyt erehdyksen, sen huomaan nyt. En tahdo jatkaa tätä. En voi nyt tulla vaimoksesi."

Sanomatta enää sanaakaan hän kiiruhti nopeasti kentän yli linnan valoja kohti.

Hän oli mennyt.

Archie seisoi paikoillaan. Pimeys verhosi hänet ennenkuin hän liikahti paikaltaan.

KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Ratkaisu.

Tuota kihlautuneitten eroamista seuraava päivä oli synkkä päivä muille paitsi pikku Freddie Roydsille.

Kukaan ei hänestä välittänyt.

Neiti Johnstone sanoi päätään särkevän. Freddien äiti oli muiden linnan naisten kanssa vieraisilla kymmenen mailin päässä, majurin vietyä heidät autolla Wolseyhin. Mutta Laverock, vaikka olikin vapaa — ihailtu Laverock oli selvästi lausunut, että hän tahtoi kerran olla rauhassa pieniltä pojilta.

Poika oli loukkaantunut ja päätti kostaa.

Teen aikaan ei Freddie ilmaantunut lastenhuoneeseen.

Lastenhoitajatar lähetti erään skotlantilaistytöistä kysymään vajasta.

Hän palasi tuoden viestin, että Freddieä ei oltu nähty lounaan jälkeen.

"Ajattelehan," pisti hänen serkkunsa Babs hilpeästi väliin suuren hillovoileivän lomasta, "jos hän on mennyt alas rannalle ja joutunut vuoksen uhriksi niinkuin kirjoissa."

"Mitä lorua!" tiuskasi neiti Ethel Johnstone pöydän päästä vihaisemmin kuin kukaan lapsi oli koskaan kuullut hänen puhuvan. "Tietysti hän on taas etsinyt simpukoita ja unohtanut ajan."

Mutta hän nousi näin sanoessaan.

Eikö hän ollut työntänyt luotaan ainoaa miestä, joka olisi voinut tehdä hänet onnelliseksi? Ainoan miehen, joka ei koskaan voinut tehdä ketään naista onnelliseksi? Kurjuus odotti häntä, näkipä hän hänet jälleen tai ei. Mikä katkera kohtalo olikaan saattanut hänet tapaamaan Archie Laverockin? Neljä vuotta sitten vain hänen näkemisensäkin oli syössyt hänen koko elämänsä radaltaan. Oliko hän voinut unohtaa hänet koskaan sen jälkeen? Voisiko hän nyt unohtaa hänet? Ei koskaan. Vähemmän kuin koskaan ennen. Miksi hän oli koskaan tullut tänne?

Yhdeksän ihanaa päivää — myrskyistä ja kuumeista, mutta ihanaa. Sitten viime illan romahdus. Tuo hänen katseensa — se toi romahduksen.

Jospa hänen suuttumuksensa vain olisi antanut hänelle sen tunteen, että oli mahdollista olla tyytyväinen ilman Archieta! Hän huomasi olevansa raivoissaan seuratessaan koneellisesti polkua, joka johti sammalen peittämälle kalliolle. Hän oli kiiruhtanut alas kivirannalle, ennenkuin hän jälleen muisti, mikä oli tuonut hänet tänne.

Freddie. Tietysti. Pikku Freddie oli kadonnut. Miten kaiken muun kaltaista tänä onnettomana päivänä!

"Freddie!" huusi hän kovaa, mutta vain lokit vastasivat. "Freddie!"

Silloin hänen eteensä kallion takaa tuli se mies, jota hän vähimmin kaikista maan päällä halusi nähdä. Se mies, joka vähimmin halusi nähdä häntä!

Archie Laverock, joka oli päättänyt, että ainoa keino oli pyytää eroa toimestaan ja lähteä jälleen etelään, oli rauhattomuudessaan tullut kävelemään rannikolle.

Nyt hänen tietysti täytyi tavata Ethel.

Hän otti lakin päästään eikä tiennyt, pitikö hänen puhua vai eikö.

Ethel puhui sangen nopeasti. "Oletko nähnyt Freddieä?"

"En. Oletko kadottanut hänet?"

"Hän on kadonnut," lausui Ethel kuin vieraalle. "Palvelustytöt sanovat nähneensä hänen juoksevan rannalle."

"Hyvänen aika!" sanoi Archie myöskin vieraan äänellä. "En ole nähnyt jälkeäkään hänestä. Meidän on kai parasta etsiä näiltä kallioilta. Vuoksi tulee pian."

"Niin. Jos sinä menet tästä, niin minä haen tuolta."

Archie lähti toiseen suuntaan ja tyttö toiseen. Kauhu valtasi heidän sydämensä... He kulkivat ylös alas rantaa pitkin edestakaisin kallioiden ympäri.

Ei jälkeäkään kadonneesta lapsesta.

"Kadonneesta lapsesta." Oi, nuo sanat voivat jäädyttää veren ja pysähdyttää valtimot uhkaavalla merkityksellähän! Mitä kuvitelmia ne tuovat mukanaan kaupungissa? Kauheita katuristeyksiä, liikennettä... Metsässä? Vaanivan käärmeen... Maantiellä? Roiston... Joen rannalla? Viettävän rinteen, pienen luiskahtavan jalan..

Entä tällä petollisten kallioiden reunustamalla rannalla, missä vuoksi uhkasi?

Archie Laverock, joka kiipesi kallionlohkareelta toiselle, merilevien takertuessa hänen kenkiinsä, kurkistellen, etsien, kiroili hiljaa ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, ettei hänen mielessään ollut muuta kuin suuttumusta.

Tuo pieni veitikka! Tuo kunnon pikku poika, joka kutsui häntä "Laverockiksi" ja tarjosi hänelle omia makeisiaan ja oli ollut hänen toverinaan neljän päivän matkalla Lontoosta.

"Pohjoiseen!" oli hän kuulevinaan lapsen äänen riemuitsevan.

Pohjoinen, jota Archie nyt ei olisi koskaan suonut nähneensä. Oliko se nyt vienyt tuon pikku pojankin?

"Freddie!" huusi hän yhä kovemmin rohkaistakseen itseään ja tuota levotonta punatukkaista tyttöä, joka alkoi juoksennella hurjasti edestakaisin, hänkin huutaen "Freddie, missä olet, Freddie?"

* * * * *

Ja missä Freddie Royds sillä välin oli?

Sangen lähellä. Hän ryömi käsin ja jaloin erään kallion ympärillä, ja hänen silmistään loisti oikean Tienlöytäjän, Hirventappajan, Mowglin ja Tarzanin ihastus. Hän ryömi edestakaisin piiloitellen siten etsijöiltä.

Hän värisi onnesta pettäessään täysikasvuisia; neiti Johnstonea, joka itse oli sellainen mestari; Laverockia, joka oli ollut kaikkialla etsijänä! He eivät nähneet häntä! He eivät huomanneet! He huusivat ja kutsuivat!

"Freddie! Fred — — ah!" keskeytti Archie Laverock hiljaa itsekseen. vihdoin hän oli huomannut. Kolmenkymmenen kyynärän päässä hän näki jotain pilkottavan; palan harmaata villakangasta; parin pitkiä ruskeita sääriä, jotka päättyivät liian suuriin koulukenkiin.

Archie lähestyi hiljaa... Noiden jalkojen asento sai hänet varmistumaan. Se ei ollut sattuma... Hän viittasi Ethelille rannalle, nosti sormen huulilleen ja hiipi hiljaa pienen piilottelijan luo. Poika oli nyt ryöminyt kahden kivilohkareen väliin jyrkän kallion juurelle.

Archie kiipesi ylös kalliolle; lapsi oli nyt jalan verran liian alhaalla, jotta hän olisi voinut ulottua häneen.

Jälleen Archie kääntyi Etheliä kohden. Tämä valmistautui kalpein huulin näkemään pojan kuolleena, pienet hiljaiset kasvot, pienet riippuvat jäsenet, verta.

Archie osotti omia nilkkojaan. Tyttö tarttui niihin ja piteli niitä noilla poikamaisilla, voimakkailla käsillään, joita Archie oli sanonut rakastavansa.

Mies laskeutui alas.

Sitten hän notkeasti kuin kissa tarttui pojan villatakkiin. Hän nosti hänet ylös ja painoi hänet istumaan kalliolle.

"Sainpa sinut kiinni."

Poika nauroi ja punastui päästessään irti pelastajansa käsistä ja jälleen noustessaan jaloilleen. Hilpeänä hän huudahti: "Oh, Laverock, elleivät aallot olisi niin melunneet, niin olisin — —"

Hänen kimakka pikku äänensä vaikeni hänen huomatessaan suuttumuksen — hyvin epätavallisen suuttumuksen hänen vangitsijansa kasvoilla.

"Mene kotiin," komensi Laverock tiukasti. Helpotuksesta johtuvasta vastavaikutuksesta hän olisi voinut läimäyttää nuorta Freddieä. "Matkaan. Tiehesi, heti!"

Hämmästynyt katse. Lapsi kääntyi, juoksi tottelevaisena kallioiden yli sammaleiselle harjanteelle ja lähti yli kenttien.

Päästäen helpotuksen huoahduksen molemmat täysikasvuiset kääntyivät ja katsoivat toisiinsa.

Omituinen katse.

Mikä se kiisi silmästä silmään, nyt kun vaara oli ohitse, joka oli saattanut heidät molemmat kauhun valtaan? Yhteinen ajatus... Ajatella, jos sellaista olisi sattunut heidän lapselleen!

He katsoivat toisiinsa.

Ethel huohotti: "Miten voi — miten voi mikään peloittaa ihmistä niin hirveästi."

Archie vastasi kiihkeällä äänellä: "Niin sinäkin peloitit minua eilen illalla."

Ja sinä hetkenä, jolloin kaikki oli näyttänyt olevan lopussa, kaikki alkoi uudelleen alusta. Katsoen yhä Etheliin Archie jatkoi, nyt rauhallisesti: "No niin, mitä siitä?"

"Siitä — —? Eilisillasta — —"

"Niin."

"Oi niin," sanoi tyttö nopeasti. "Niin, se asia on kuten sanoin. Ei hyödytä mitään puhua siitä uudelleen. Se on lopussa, eikö totta? Eihän ole muuta sanomista?"

Ja sitten hän jatkoi nopeasti:

"Käsitäthän sen, eikö niin? Mikä kohtalokas erehdys olisikaan sinun mennä naimisiin. Ei kai meidän tarvitse enää puhua siitä?" jatkoi hän yhä epätoivoisena. "Miten voisin jatkaa sellaista kihlausta?"

"Sinähän sanoit tietäväsi, että se asia oli selvä."

"Niin oli, ennenkuin tuo kirje tuli ja näytti minulle asianlaidan. Nuo uutiset, että saisit rahaa. Oh! en aio väitellä mistään. Mutta kun käsitit — — Etkö luule minun huomanneen, miltä näytit?"

"Näytin — —"

"Niin juuri! Onnettomalta! Siksi että tiesit, että nyt asiat voitaisiin lopullisesti järjestää. Sinä iloitsit kihlauksestamme vain niin kauan kuin se oli epävarma. Oh, ei, ei; en tahdo puhua siitä," huudahti hän seisten siinä hänen edessään, mutta katsoen kohti aaltoja hänen olkapäänsä yli. "Heti kun sait tietää, ettei mikään estänyt meitä menemästä heti naimisiin — niin tuotti se pettymystä. Se oli isku! Sinä tunsit äkkiä olevasi — sidottu. 'Hyvä Jumala! Minä olen naimisissa ja kahleissa ennenkuin aavistankaan!' Siltä sinusta tuntui, siltä näytit, minä näin sen, etkä sinä voi sitä kieltää."

Archie antoi hänen puhua loppuun. Hän katseli häntä kiinteästi tuota myrskyistä taustaa vasten. Heidän takanaan kohosivat aallot pitkinä, korkeina harjoina; ne vyöryivät valtavina kaarina ja särkyivät vihreäksi ja valkeaksi vaahdoksi. Tytön punainen tukka loisti kuin hätämerkki tuulessa, mutta hänen ihana vartalonsa seisoi lujasti kalliolla.

Archie katsoi tätä kuvaa ja rakasti sitä. Hän vastasi, yhä vielä tyynesti:

"Ethel, entä ellen kiellä sinun olevan oikeassa. Ehkä minusta tuntui siltä. Monesta miehestä tuntuisi siltä. Ehkäpä useimmista. He eivät voi sille mitään. Se valtaa heidät ensimmäisenä silmänräpäyksenä. Mutta seuraavana hetkenä — — oi, rakkaani!"

"Ei, älä sano sitä enää koskaan minulle."

"Minä sanon. Sillä sen pitäisi todistaa sinulle. Eikö se todista sinulle, että jos minä voin tuntea niin ja kuitenkin — kuitenkin seuraavana silmänräpäyksenä tahtoa mennä naimisiin kanssasi — eikö se todista, että kaikki on nyt minussa toisin?"

Hiljaisuus. Toinen aalto murtui.

Archie sanoi nöyrästi ja yksinkertaisesti: "En tiedä, miten saisin sinut uskomaan. Mutta se on totta. Koeta."

"On parempi ja viisaampi olla koettamatta — —" vastusti tyttö värisevällä äänellä.

Hän tiesi olevansa häviön puolella.

Hän tuijotti poispäin, mutta mitä se hyödytti? Hän ei nähnyt noita myrskyisiä aaltoja, ei noita kallioita eikä kiitäviä pilviä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin Archien kasvot, niiden lumon ja taikavoiman.

Hän astui askeleen häntä kohti. Vielä askel, ja hän tiesi, että hän olisi jälleen hänen sylissään orjana; hänen kohtalonsa määräisi hänet hyvään tai pahaan.

Kumpaan?

Mennäkö naimisiin sellaisen miehen kanssa? Tahallaan antautua suruihin! Vai olla menemättä?

Mitä elämä silloin sisältäisi? Kalpeita varjoja — hänen mielenlaadulleen se ei olisi muuta. Toisten lasten hoitamista, kunnes hän olisi neljänkymmenen, viidenkymmenen vanha. Uh!

Mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Mitä? Tämän jälkeen? Archie Laverockin jälkeen?

Miten, miten hän voisi luopua hänestä? Ehkäpä Archie vihdoin — vihdoin väsyisi vaihteluun ja palaisi omaan kotiinsa ja vaimonsa ja lastensa luo — —

"Sanotaan olevan kahta lajia aviomiehiä, uskollisia orjia ja voitokkaita valloittajia, mutta sinä olet aina ollut valloittaja," änkytti hän. "Sinä et voi sille mitään. He eivät päästä sinua — —"

"Ei ole enää ketään 'heitä'. Sanoit itse — —"

"Niitä tulee uusia, toisia!" huudahti tyttö. "Tiedäthän niitä tulevan. Mitä ihmiset ovat olleet, sitä he tulevat aina olemaan. Sinussa on se jo kehdosta asti. Kuulin kerran sanottavan: 'Kietokaa lapsi äitinsä vaatteihin, niin tytöt tulevat aina häntä rakastamaan — —'"

"Kiedo hänet mihin ikinä tahdot, rakkaani," mutisi Archie kiihkeästi, "jos vain, jos vain — —"

"Minä tarkoitan sinua!" Tyttö leimahti tulipunaiseksi ja hehkui kuin iltataivas kallioiden ja pilvien välissä. "Sinä tulet olemaan sellainen koko elämäsi ajan. Sinä tulet hakkailemaan hoitajatarta, jotka viimeisen kerran mittaa kuumeesi! Sinä hakkailet kuolinvuoteellasikin!"

"Sitä en tee."

"Teethän, Archie! Sinä — —"

Mutta Archie tarttui häneen, ja vaiensi hänet ainoalla mahdollisella tavalla sulkea naisen suu.

Sitten hän päästi hänet hetkeksi, niin että hän voi nähdä täydessä valossa nuo kiihottuneet, ihailevat kasvot, jotka olivat kohotetut häntä kohti.

"Minä vannon, ettei tule olemaan ketään muuta kuin sinä," kuiskasi hän hänelle hellimmällä ja intohimoisimmalla äänellään. "Tämän jälkeen ei koskaan. Ei, ainoa rakastettuni, ei koskaan. Tähän se päättyy. Tämä on koti..."

Niin voitokas valloittaja kuiskasi.