Part 12

Sitten lähdettiin taas liikkeelle harmaiden pilvien alla, ohi peltojen, joilla kultainen peltosinappi kukoisti ja joilta tuuli toi tuoksun.

Sinä yönä seurue söi päivällistä ja oli yötä eräässä satumaisessa kaupungissa, jonka kirkontornit kohoavat yli vihreiden puutarhojen, paksujen muurien, hopeisen kanavan veneineen ja aluksineen — Yorkissa!

Kaikki näytti muodostuvan sangen hauskaksi; oli hauskaa nähdä maata ja kaupunkeja noiden ihmisten kustannuksella ilman mitään omia seikkailuja.

Seuraavana päivänä pikku poika oli jälleen hänen toverinaan suurella pohjoiseen vievällä tiellä, missä Englanti tuntuu koko ajan kohoavan jalkojen alla. Lapsi alkoi laskea noita tienviittoja, jotka osoittivat "Pohjoiseen".

Tultiin Newcastle-on-Tyneen; se oli ruma ja musta ja kiireinen.

"Kaupunki, joka voitti sodan!" mutisi joku miehistä; hänen äänensä hukkui naisten huudahduksiin, heidän nähdessään likaiset kasvonsa hotellin kuvastimessa.

Mustat kaupungit jäivät taakse.

Sinä päivänä kanerva alkoi.

Se sekoittui kultaiseen maarianheinään ja sinikelloihin, jotka reunustivat kohoavaa pohjoista tietä; se antoi tielle paljon eloisamman värin sinipunervan ja purppuranvärisillä läikillään ja juovillaan. Autoja vastaan puhalsi raitis, kylmempi, elähyttävämpi ilma leyhyttäen pikku koulupojan hiuksia hänen otsallaan.

"Pohjoiseen", huudahti hän, kun jälleen tieviitta vilahti ohi. "Mahdammeko huomata rajan, sivuuttaessamme sen? 'Pohjoiseen', katso — —"

Ja vihdoin he kulkivat ohi valkoisen viitan, jossa oli luettavana yksi ainoa, ylpeä sana — "Skotlanti".

* * * * *

Edinburgh Castle oli ilmaantunut taivaanrannalle kuin suuri merirapu, joka on kiivennyt ylös Forthista ja lepää päivää paistattaen kukkulallaan.

Kolmas päivä oli kulunut, ja matka suunnattiin Invernessiin, läpi maan, joka muistutti Archielle hänen äitinsä maata. Mutta Wales oli kuin mallikirja, kerätty Ylämaista. Vuorenrinteet olivat täällä niinkuin Walesissakin koivumetsien peitossa; järvet, jyrkät tiet, vuoristoinaan eloisat ja iloiset värit, missä maksaruohot loistavat keltaisempina, kuusama ruusuisempana, sinikellot sinisempinä kuin kalpeassa etelässä — suot, vuoristolehdot, korkeat jyrkänteet! Kaikki tämä oli kuin Walesissa — — Mutta oi, mitä matkoja autojen täytyi kulkea, ennenkuin ne tulivat kylään tai taloon — — oi, mitä määrättömiä erämaita!

Inverness, luja ja harmaa kuin paasi, oli seurueen yösijana sinä yönä.

Seuraavana päivänä — neljäntenä! — osoittivat tienviitat yhä "Pohjoiseen".

Eteenpäin! Eteenpäin!

Valkoiset putoukset syöksyivät tummilta kallioilta heidän ympärillään ja takanaan. He jättivät vuoriston...

Vihdoin, vihdoin näkyi kaukana taivaanrannalla, korkeana ja mahtavana sumunkin läpi, tornilla varustettu rakennus.

"Se on linna!" huudahti pikku poika Archien vieressä. "Eikö se ole meidän linnamme, Laverock?"

"On, poikaseni. Olemme miltei perillä."

Omituinen väristys kulki nuoren Lawerockin läpi hänen niin sanoessaan. Ehkäpä hän myöhemmin vakuutti itselleen: "Heti nähdessäni nuo tornit taivaanrannalla tiesin sen. Tiesin, että siellä tapahtuisi minulle jotakin. Tiesin, että jokin odotti. Se oli kai kohtalo — —"

Tultiin pitkälle, suoralle tielle. Linna, sen yhdennentoista vuosisadan keskusrakennus ja sen viidennentoista vuosisadan sivustat, joita kummallakin puolella koristivat vanhat sykomoorimetsät, tuli lähemmä. Näkyi vanha tykki, joka oli asetettu vartioimaan siltaa, jonka yli autot porhalsivat sisäänkäytävää kohti.

Holvimaisessa sisäänkäytävässä portaiden päässä näkyi palvelustyttöjä, joilla oli yllään kirkkaansiniset puvut ja värikkäät karttuuni-esiliinat; heidän ohitseen syöksähti esiin ruskeasäärinen yhdentoistavuotias tyttö, huutaen: "Äiti — — äiti!"

Seurue oli saapunut perille.

* * * * *

Linnasta ja sen asukkaista nuori Laverock näki varsin vähän sinä iltana. Hänen toimenaan oli huolehtia matkatavaroista, autoista, alaisistaan miehistä, autotalleista ja omasta asunnostaan.

Oli järjestetty niin, että amiraalin hankkiman ohjaajan piti nukkua ja syödä ateriansa eräässä "majassa", joka sijaitsi vähän matkan päässä linnasta ja oli metsänvartijan ja hänen sisarensa hallussa. Nämä asukkaat, joilla oli ylämaan skotlantilaisten hieno käyttäytymistapa, toivottivat nuoren englantilaisen tervetulleeksi ja näyttivät hänelle hänen makuuhuoneensa.

Täällä Archiea miellytti kaikki paitsi se, että hänen täytyisi puhdistautua matkan tomuista tuossa pienessä sinikirjavassa pesuvadissa, joka seisoi kolmikulmaisella mahonkisella pesupöydällä.

Hänen ikkunastaan näkyi meri — tai oikeammin Pentlandin lahti — neljännesmailin päässä; se oli tyyni, vain hitaat, pitkät mainingit vierivät valkoisin vaahtopäin läheisiin kallioihin. Niiden takana loistivat Orkney-saaret ilta-auringon valossa vihreinä ja punaisina. Pieniä tummia purjeveneitä kiisi siellä täällä; suuria valkoisia lokkeja liihotteli rantaa kohti uskaltaen aina linnaan asti ja ajaen kanat pois ruoan äärestä.

"Ihanaa päästä alas ja saada uida heti huomisaamuna", ajatteli Archie.

Mutta nyt hänen täytyi saada peseytyä. Hänellä oli oma ajatuksensa siitä; hän oli huomannut suuren kivisen ammeen, jonka yläpuolella oli hana ja joka seisoi suuressa tyhjässä vajassa. Nopeasti hän otti esiin pesutavaransa, harjansa, saippuansa. Kylpysuolan hän jätti lipastolleen. Hän otti pyyhinliinansa ja astui ulos verrattomaan ilmaan, ja räpäytteli silmiään astuessaan sokaisevasta päivänpaisteesta vajan ruskeaan varjoon.

Täällä oli todellakin amme; hana ja kylmä vesi.

Archie heitti yltään takin, kauluksen ja kaulahuivin, hyräillen iloisesti sitä tehdessään. Hän oli hyvällä tuulella. Omituisen eloisa. Sellaisella tuulella, joka (jos hän olisi ruvennut sitä miettimään) voi johtua uuden paikan viehätyksestä, uusista ihmisistä, uusista olosuhteista yleensä.

Vasta tapahtuman jälkeen hän sanoi itselleen (ja toisille): "Miksi minä olin niin hämmästynyt? Pitihän minun tuntea juuri silloin, että se tuli minua kohti, että se tapahtuisi juuri silloin — —"

Ja juuri silloin se tapahtui.

* * * * *

Virtaavan veden kohina esti mitään muita ääniä kuulumasta. Archie ei ollut myöskään huomannut, että noin kahdeksan jalkaa hänen päänsä yläpuolella johti avoin nelikulmainen ovi yläkerrassa olevaan luhtiin. Mutta kääntäessään hanan auki hän kuuli ensi kerran ääniä yläpuolellaan ja takanaan. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut lähellä, ikäänkuin ponihevonen olisi nuuskinut heiniä.

Archie kääntyi.

Katossa olevasta aukosta hän näki riippuvan jalan ja nilkan.

Se oli pieni jalka ja sievä nilkka, jota verhosi hieno ruskea silkkisukka. Jalka ja nilkka hapuilivat avuttomina sinne tänne etsien jotain, mitä ne eivät löytäneet.

Sitten kuului ääni.

"Angus! Oh, Angus! Tuohan tikapuut!"

Archie syöksyi ovea kohti ja katsoi ympäri pihaa. Ei mitään tikapuita näkynyt. Joku oli vienyt ne pois sen jälkeen kun tuo ruskea sukka oli kiivennyt luhtiin.

Archie ei voinut juosta ympäri hänelle tuntematonta pihaa etsimässä tikapuita, jotka voivat olla ehkä puolen mailin päässä. Hän juoksi takaisin vajaan ja katsoi ylös. Se ei ollut korkealla.

Hän huusi ylös: "Halloo! Pudottautukaa alas. Minä otan vastaan."

Mutta ensin hänen kätensä lensivät nopealla, vaistomaisella liikkeellä hänen kaulalleen korjatakseen kaulusta ja kaulahuivia — jotka eivät lainkaan olleet kaulassa. Hän naurahti itsekseen. Sille ei voinut mitään; häntä pidettäisiin joka tapauksessa tallipoikana.

Sitten ilmestyi reunan yli ruskean villahameen alta toinenkin nilkka. Tyttö tuli alas selkä häneen päin. Sitten pehmeä hyppäys; hän oli päästänyt otteensa. Hän putosi koko painollaan Archien käsivarsille. Sitten hän kääntyi vielä hänen sylissään. Archien kasvojen tasalla olivat nyt nuoren naisen kasvot. Hän kallisti vartaloaan taaksepäin pysyäkseen tasapainossa ja piteli häntä.

Seuraava käänne oli odottamattomampi kuin mikään muu.

Tytön ääni, joka kohosi kimakaksi hämmästyksestä, huudahti: "Laupias taivas, Archie Laverock!"

Archie Laverock, joka yhä piteli tyttöä hämmästyneenä sylissään, tuijotti tuttuihin, mutta yllättäviin kasvoihin. Säteileviin kasvoihin, joiden piirteet olivat pehmeät, huulet avoimet ja silmät laajenneet.

Kuka — —?

Missä — —?

Sitten auringonsäde, joka pujahti sisään vajan ovesta, lankesi tytön hiuksille. Ne näyttivät leimahtavan kultaiseen liekkiin.

Samalla kertaa syttyi toisenlainen valo nuoren miehen mielessä tytön solahtaessa maahan hänen käsivarsiltaan.

Hämmästyneenä hän huudahti: "Meidän Gingerimme?"

Ennenkuin tytöllä oli aikaa vastata tuohon vanhaan sairaala-lempinimeensä, pääsi Archien huulilta jo toinen kysymys.

Hengästyneenä, miltei suuttuneena, tarttuen tytön käsivarteen hän kysyi: "Kuka Angus on?"

KAHDESKYMMENES LUKU.

Lyhennetty haastattelu.

Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään väärästä päästä!

Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä kaukaiselta kuin ristiretket.

Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa, eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla, joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa. Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua, niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —

Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa, jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää! Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni... Tämä oli lystikästä... Mitä te oikeastaan täällä teette?"

Ei mitään sellaista.

Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?

Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"

Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot. Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan sanoja: "Angus? Mikä Angus?"

"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi hänen edessään seisova mies syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."

Tyttö peräytyi hiukan ja veti henkeä.

"Oh — —"

Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi, Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"

Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai unohti, että aioin tulla heti alas."

Hän kääntyi, katsoi ovelle ja ympäri vajaa.

"Hän oli vienyt tikapuut pois, näettekös."

"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt naimisissa hänen kanssaan?"

Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema, kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.

"Oletteko?"

Tyttö kysyi ihmeissään: "Mitä?"

"Ettekö ole?"

Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot. Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."

"On mikä?" kysyi Archie kiihkeästi.

"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."

"Kahdentoista?"

"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi. "Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"

"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"

Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä, jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.

Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta niiltä ei kuulunut ääntäkään.

Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän. Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.

Riemuiten Archie toisti: "Te ette siis ole naimisissa?"

"En."

"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan. Te olitte kihloissa."

"Niin, minä olin kihloissa."

"Mutta ette ole enää!"

"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.

Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat se vastasi hänelle: "Te olette minun."

Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän katsantokantansa ja heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.

Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen, muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti niille levisi jokapäiväisyyden muuri.

Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän, ettemme voi jatkaa näin!"

Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"

Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin. Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.

Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"

"Ei nyt."

"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?

"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.

"Minä pyydän", rukoili hän. "Kuulkaa, minä pyydän — —"

Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja kimeä naisen ääni.

"Neiti Johnstone!" Ja vieläkin kovemmin: "Neiti Johnstone!"

Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys, helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen kasvoissaan.

"Laupias taivas!" hän huudahti. "Minun täytyy mennä — —"

Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti; ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.

Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"

Nuoren miehen edessä oli uneton yö.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Valkea yö — ja päivänvalo.

Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön hetket.

Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne, kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.

Sairaalamuistoja! Miten ne kaikki nyt palasivat hänen mieleensä!

Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita. Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot. Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.

_Hänen_ hahmonsa.

Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut univormussaan. Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.

* * * * *

Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin hän kuuli hänen puhuvan.

"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen ne tähän pöydälle, eikö niin?"

"Kiitos, sisar — —"

(Suunnilleen niin.)

* * * * *

Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."

"Paljon kiitoksia."

(Juuri niin hän oli sanonut.)

Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen oli ottanut hänet autoonsa... Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli. Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä. Se oli uskomatonta.

* * * * *

Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle. Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle sanotakaan... hyvää yötä?"

Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.

Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt. Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni Laverock."

* * * * *

Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.

Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?

Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.

"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie... tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä... Niin! Koska olette kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta! Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette koskaan ennen ole nähnyt tyttöä..."

Voi! Miten pirullisen totta!... Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se! Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon ennustuksen.

"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä. Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"

Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä hirveää peliä elämä olikaan!

Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada jälleen kuulla ääntänne..."

Eikö se ollut — —

Oh, ei. Se voi merkitä kaikkea tai ei mitään. Ei mitään, päätti Archie Laverock. (Tämä oli nimittäin surkea hetki, kello kahdelta aamulla). Tyttö oli vain iloinen nähdessään entisen potilaan, jota hän ei ollut lainkaan muistanut vuoden 1917 jälkeen.

Hän muisti hyvästijättönsä sairaalassa ja miten hän oli tuhlannut miltei viisi puntaa lahjoiksi ylihoitajalle ja hoitajattarille, jotka olivat hänestä huolehtineet. Sisar Johnstone oli saanut ison pullon hajuvettä; hän oli kerran huomannut hänessä heikon hajuveden tuoksun, kun hän oli tullut kotiin oltuaan kaksi tuntia lomalla.

Hän oli sanonut keveästi: "Oi, miten herttaista teiltä!"

Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"

Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!

Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen maksamista, kunnes aamu sarasti.

* * * * *

Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.

Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta sisäänpäin.

Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.

Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli ympärilleen.

Laaja ranta... Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan päänsä korkeammalle.

"Ihana paikka!" sanoi Archie.

Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.

Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —

Tukka kuin palavaa kultaa... Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.

Hän alkoi mietiskellä.

Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän rupesi järjestelemään kohtaamista.

Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin (joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä postitoimistoon sähköttämään?

Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi selvittää se hänelle.

Selvittää mikä?

Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.

Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja annettu jonkun hoivaan.

Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien toistavan erästä nimeä.

"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne etsiä meitä, neiti Johnstone — —"

Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan, meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille, siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti, törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:

"Hei, Laverock!"

"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja tahriintunut. "Mitä sinä teet?"

"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki piiloon serkkujeni hoitajaa —"

"Naisparka; kuka hän on?"

"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."

"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun. "Mitä neiti Johnstone on?"

"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen", vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen irti.

Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle, missä tyttö seisoi.

Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.

Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata, auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana, kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän —"

"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.

Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa silmiin.

"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"

"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."

"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"

"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.

"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."

"Niin, tiedän niin tehneeni."

"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"

"Niin."

"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"

"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"

Tyttö kääntyi nopeasti.

"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"

Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta, punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman miellyttämiskyvyn ja voiman.

"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne laita, kapteeni Laverock?"

"En käytä sitä, tiedättehän."

"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"

"Ei; kapteenin arvonimeä."

"Oh! Sanon siis mr. Laverock."

"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."

"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"

"Varmasti."

"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"

"Eikö se sitten kestä?"

"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.

"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket — kestävät."

Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun täytyy."

Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän. "Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"

Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi minua?"

"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua kanssanne ja missä?"

Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme varmastikin vastakkain —"

"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."

"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.

"Kuulkaahan! He huutavat minua!"

"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"

Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja sen jälkeen — se ei käy."

"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies loogillisesti.

"En luule sen käyvän lainkaan."

"Tänä iltana", sanoi hän.

"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"

"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"

"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."