Part 7

Mauve tulisi vasta kello neljä iltapäivällä. Mutta jo kello kolmeksi oli nuori Laverock valmistanut kaiken vierastaan varten: koristanut vaunun kuusamanoksilla, levittänyt puhtaan pöytäliinan pöydälle, leikannut voileivät, pannut kermaa ruskeaan kannuun ja kirsikoita sinivalkoiseen maljaan — vastaisuudessa hän ei ollut milloinkaan näkevä sinivalkoista kiinalaista porsliinia muistamatta näitä kirsikoita! — ja keittänyt vettä teetä varten.

Nyt Archie istui vaunun portaitten ylimmällä askelmalla silmäillen heinäniityn yli, jonka päässä matkavaunu sijaitsi, ja jonka yli tie Rhosista johti. Hänellä oli yllinkyllin aikaa miettiä tänä raukeana, ihanana kesäkuun iltapäivänä kaikkea, mikä oli jo pitänyt häntä koko yön valveilla, niitä tuhansia seikkoja, joita hän aikoi sanoa Mauvelle tämän tultua.

Mutta nähdessään hänen tulevan polkua myöten heinärukojen välissä Archie unohti kaikki nuo tuhannet asiat; ainoa, mitä hän saattoi ajatella, oli hänen nimensä.

Mauve, Mauve!

Innokkaana Archie kiiruhti tielle häntä vastaan. Mauvella oli yllään sievin pukunsa: yksinkertainen, suora kesäpuku nimensä väriin, ametistikoriste kaulassaan ja päässään leveälierinen hattu, jota somisti sinipunerva silkkinauha. Nainen olisi huomannut, että tämä nauha oli uusi ja tarkalleen samaa väriä kuin silkkisukat, jotka nousivat sileistä harmaista kengistä, että neiti Rice-Mathewsin puku näytti aivan toiselta kuin ennen (tosin yhtä yksinkertaiselta ja hillityltä, mutta sittenkin toiselta) ja että hän oli niin "sievä" kuin hän ikänä saattoi tai tahtoi olla.

Archie Laverockin mieleen ei johtunut ajatella oliko hän sievä vai yksinkertainen. Hän oli vain Mauve. Hän täytti — ja miten täydellisesti! — nuorukaisen sydämen.

Mutta tervehtiessään Mauvea Archie sanoi hänelle vain tavallisimmat kohteliaisuudet siitä kuinka herttaisesti hän teki tullessaan, ja astuessaan jalallaan (pitkällä, sirolla jalallaan) ensimmäistä kertaa Archien vaunuun totesi hänkin varsin tavanomaisesti kuinka hauskalta kaikki siellä näytti — eikä kumpikaan vielä ollut virkkanut sanaakaan siitä, mitä he olivat aikoneet sanoa toisilleen.

Archie luuli edellisen iltapäivän ja illan jälkeen tietävänsä mitä hän tahtoi. Se tosiseikka, että Persiassa tai jossain muualla oli toinen mies, joka halusi Mauvea, teki hänen mielensä kiihkeäksi. Se kannusti häntä ja piti häntä jännityksessä, aivan kuin kilpailun alkaessa. Tuo tyttö — tyttö, jota joku toinen halusi; hän oli Archien tavoittelema päämäärä.

Tytön mielestä ei asia ollut niinkään yksinkertainen. (Tyttöjen mielestä asiat harvoin ovat sitä.) Hänkin oli miettinyt yön hiljaisuudessa. Mitä olikaan hänelle tapahtunut? Viisi vuotta hän oli pitänyt itseään naisena, jonka sydän oli omistettu muistolle — naisena, jonka elämästä mielenkiinto toista sukupuolta kohtaan ainiaaksi oli pyyhitty pois. Nyt — nyt näytti miltei siltä, kuin olisi hänen elämänsä täyttänyt kolminkertainen mielenkiinto... Ei vain yhtä miestä kohtaan! Kolmea miestä kohtaan samaan aikaan.

Oli Basil, mies, joka kuului menneisyyteen... Mutta siitä huolimatta kaikki, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä, kaikki pysyi samana.

Sitten oli Archie Laverock, nykyisyyden mies. Miksi olikaan Archie näinä päivinä niin suunnattomasti kohonnut hänen silmissään? Mutta varmaan hän olikin parempi kuin Mauve aluksi oli kuvitellut. "Liikkeen" kirjoittaessa aikovansa lähettää mr Rice-Mathewsin opettajaksi nuoren sotilasuran jättäneen kapteenin nimeltä Laverock, ei Mauve ollut ajatellutkaan häntä niin miellyttäväksi, niin huvittavaksi ja hyödylliseksi. Sitäpaitsi hän oli hauskan näköinen, vaikkei suorastaan kaunis mies. Sillä tässä suhteessa Mauve erosi Lucy Joysta ja Meganista ja monista muista sukupuolensa jäsenistä, joiden mielestä Archie Laverockin kasvot olivat kauneimmat mitä he koskaan olivat nähneet. Mauve Rice-Mathews kuului niihin ihmisiin, joita yksi ainoa tyyppi miellyttää. Hänen ihailemansa tyyppi oli rakenteeltaan voimakkaampi kuin solakka ja siro Archie ja piirteiltään jyrkempi, haukkamaisempi. Silmien, ollakseen kauniit, tuli olla väriltään selvät: siniset kuten Basilin silmät olivat olleet!... Mutta olipa hänellä mitä puutteita hyvänsä, oli Archie miellyttävä. Etenkin ollessaan läsnä. Vasta hänen poissaollessaan huomasi hänen vikansa... Ja hän oli tosiaan ollut suurenmoinen estäessään isoisän murskautumasta tien kiviseinämään. Jollei Archie olisi osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä ja notkeutta — mutta toisaalta, jollei Archie olisi ruvennut opettamaan isoisälle autonohjausta, ei tämä milloinkaan olisi joutunut sellaiseen vaaraan.

Isoisä luonnollisesti ihaili nuorukaista. Kuinka kauan tämä oikeastaan oli ollut Rhosissa? Kolme viikkoa! Mitä oli kolme viikkoa? Verrattuina niihin vuosiin, jotka Mauve oli viettänyt vain haaveillen Basilista! Oli totta, että hän tulisi kaipaamaan Archieta tämän lähdettyä. Mutta varmaankaan — varmaankaan ei kovin pitkää aikaa.

Viime yönä oli Mauve päättänyt sanoa Archielle, että jos tämä kuvitteli Mauven olevan jollain tavoin sidottu mieheen, joka oli lähettänyt hänelle hopeamaljakon Persiasta, niin hän oli kerrassaan väärässä.

Mutta aamulla hän oli ajatellut: "Miksi oikeastaan puhuisin siitä mitään? Mitä se kuuluu Archie Laverockiin?" Nyt hän jälleen toivoi saavansa jonkun syyn asian mainitsemiseen ja koko jutun selittämiseen Archielle...

Sillä kolmanneksi oli Lionel hänen mielessään, Lionel, joka kieltäytyi tyytymästä hänen kieltävään vastaukseensa. Lionel, jota hän ei ollut nähnyt vuoden 1915 jälkeen, mutta joka nyt oli kotimatkalla. Mauve ei voinut olla ajattelematta, mitä hän tuntisi Lionelia kohtaan tämän palatessa ja mitä hän tälle sanoisi.

Samalla oli hänen vaikea selvittää itselleen mitä hän tunsi Archie Laverockia kohtaan. Miksi sai tämä, elettyään kuukauden päivät hänen läheisyydessään, hänen mielensä hämmentyneeksi ja rauhattomaksi? Ja Mauven oli mahdotonta sanoa hänelle, mitä hänen mielessään liikkui. Mikä tekosyy hyvänsä oli parempi.

Ja siksi hän liioitellulla hilpeydellä ihaili sohvapeitteen kudontamallia ja pientä tytönpäätä esittävää kuvaa peilipöydällä ja pienien ikkunoiden kirkkautta, joista avautui näköala vihreille niityille ja lehtoihin, ja kaikkia taloudellisia mukavuuksia, jotka tekivät tästä siirrettävästä asunnosta oikean matkailijan paratiisin.

Sillävälin Archie, näytellessään kohteliasta isäntää, muisti mitä eräs amerikkalainen asiakas oli sanonut nähdessään Navaracin näytteillä Lontoossa: "Mutta kuulkaahan, nuori mies, kukapa enää perustaa kodin asuttuaan tällaisessa paikassa! Tehän annatte suorastaan kuoliniskun avioliitolle!" Ja Archie oli hymyillyt ja sanonut ystävällisimmällä, leikkisimmällä sävyllään: "Kenties..."

Mutta tällä hetkellä hänen mielensä täytti ajatus: "Luoja, kuinka ihana tämä olisikaan häämatkaa varten!"

Hänen ajatuksensa keskeytti Mauven ääni. "Tämähän on mukavampi kuin mikä loistohuoneusto hyvänsä: mutta yksi teiltä puuttuu."

"Ja se olisi — —?" kysyi Archie, miettien oliko tyttö saattanut arvata hänen salaisen ajatuksensa.

Mutta Mauve vastasi pinnistetyllä hilpeydellään: "Teillä ei ole kylpyhuonetta!"

"Eikö ole?" väitti Archie vastaan ja veti esiin suuren kumista valmistetun kylpyammeen, jonka hän joka aamu täytti suuresta kattilasta, missä parhaillaan kiehui vettä teetä varten.

"Oh, emmekö joisi teetä portailla", ehdotti Mauve. "Ulkona on nyt kerrassaan suloista, ja me voimme käyttää koko nurmikkoa pöytänämme — — —"

Niin he istuutuivat portaille; Mauve matkavaunun ylimmälle askelmalle ja Archie hiukan alemmaksi, häntä vastapäätä ja katsoen ylöspäin häneen. Mauve kaasi teetä, koska hän oli lähempänä keittiötä, ja ojensi Archielle hänen kuppinsa. Yhdessä he söivät Archien valmistamia voileipiä ja yhdessä he nauroivat turhalle.

Mutta viimein syntyi hiljaisuus, joka ei ollut vältettävissä. Mauve ojentautui taaksepäin ja asetti tyhjät teekupit pöydälle. Hän aikoi sanoa: "Kello lienee kahtakymmentä yli — tai kahtakymmentä vailla — jotakin..." Mutta siitä ei tullut mitään. Hän vaikeni, istuen askelmallaan, sirot kädet leväten hänen sinipunaisella puvullaan.

Archie, häntä vastapäätä, alkoi vetää esiin savukekotelonsa ja tarjota siitä Mauvelle. Mutta sitten hän muutti mieltään, hänen katseensa kiintyi Mauven käteen, joka toimettomana lepäsi hänen sylissään. Vaistomaisesti hän ojensi omat pitkät, tummat sormensa Mauvea kohti eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat.

Mauve ymmärsi. Ojennettu käsi oli jatkoa samaan pyyntöön, jonka edellisenä päivänä oli alkanut heidän välillään vaihdettu nopea katse puutarhassa. Kaikki, mitä sillävälin oli tapahtunut, ei merkinnyt mitään. Archie ojensi kätensä.

Mutta seuraavassa hetkessä Mauve piti parempana olla ymmärtämättä. Hän liikahti paikaltaan. Hän otti tyynesti sinivalkoisesta porsliinimaljasta muutamia kirsikoita ja pani ne Archien käteen, ikäänkuin hän olisi niitä pyytänyt.

Yhtä tyynesti otti nuori mies ne hänen kädestään ja pani ne takaisin maljaan, mistä tyttö oli ne ottanut. Ja sitten hän selvällä tarkoituksella ojensi uudelleen kätensä.

Tällä kertaa hän teki myöskin pienen liikkeen tyttöä kohti ja kiinnitti häneen saman katseen kuin edellisenä päivänä.

Nyt Mauve kohtasi sen.

Ja hän vastasi, nopeasti, väkinäisesti: "Ei!"

"Ei?" toisti pehmeästi ja hyvin hellästi Archie.

"Archie", aloitti tyttö äänellä, joka oli samalla kertaa sekä pingoitettu että epävarma. "Minä tahtoisin sanoa teille jotain. Ei, älkää pidelkö kättäni sanoessani sen, älkää... Se on jotain... se on vaikeata..."

Archie katsoi häneen. Tällä hetkellä hän rakasti häntä lämpimästi ja vilpittömästi...

On olemassa ihmistuntijoita, jotka tahtoisivat keskeyttää sanoen: "Hän luuli rakastavansa häntä." Heille on rakkaus kestävyyskysymys. Kenties nuo samat ihmiset haluaisivat väittää, että päivänpaistetta ei ole ollut olemassakaan, jos se on lakannut valaisemasta äsken rikastuttamaansa maisemaa.

Auttaakseen tyttöä Archie keskeytti hänet: "Jotain siitä, mitä en eilen puutarhassa voinut olla näkemättä?"

"Osaksi siitäkin", vastasi Mauve, ristien kätensä polviensa ympärille ja kiinnittäen hajamielisen katseen vuorien siintävään ääriviivaan heinäniityn takana. "Luulen, että te piditte tuota — tuota korttia — jonain, mitä se ei ollut."

Hiljaisuus. Archie odotti tytön jatkavan.

Vihdoin tämä sanoi suoraan: "Minä en ole kihloissa miehen kanssa, joka oli kirjoittanut kortin —"

Archie odotti.

"Enkä luule enää milloinkaan meneväni kihloihin." sanoi Mauve Rice-Mathews nopeasti ja punastuen puhuessaan. "Minä olin kihloissa. sinä keväänä, jolloin sota puhkesi..."

Archie sanoi hiljaa: "Onko oikein kysyä? Hänenkö kanssaan?"

"Lionelin? Oi, ei! Ei! Ei koskaan! En silloin ollut koskaan nähnytkään häntä — paitsi joskus lapsena. Erään aivan toisen kanssa. Ja hän oli minulle kaikki kaikessa, kuten sanotaan. Hän — mutta Archie en tosiaan tiedä, miksi kerron teille tätä kaikkea", virkkoi tyttö.

Tämä oli käänne luottamuksien pitkälle tielle.

Omaksi hämmästyksekseen Mauve huomasi puhumistaan puhuvansa; sanoin, jotka kävivät yhä avoimemmiksi ja kiihkeämmiksi, hän kertoi vanhan, onnettoman tarinan Basilista. Niin, tälle toiselle nuorelle miehelle, miehelle, josta hän vielä viisi viikkoa sitten ei ollut tiennyt mitään. Tämän jännittyneenä kuunnellessa, vaieten kyyristyneenä hänen jalkoihinsa Mauve puhkesi intohimoisiin sanoihin: "Toisinaan ajattelen, että jollei isoisää olisi, niin olisin varmasti jo tapaturmaisesti hukkunut uintimatkalla. Minusta tuntuu, että vain varjo omasta itsestäni enää kävelee Rhosin puutarhakäytävillä; oikea minäni kuoli Basilin kaatuessa..."

Silloin hänen mielessään kuiskasi heikko, mutta itsepäinen ääni: "Onko se totta? Oletko varma siitä? Vain varjoko omasta itsestäsi? Niin oli kenties joku aika sitten. Mutta nyt? Eikö oikea itsesi muka enää tunne mitään? Etkö nytkään tunne mitään kertoessasi Archie Laverockille kaikkea tätä?"

Yrittäen uhmata tätä ääntä sisimmässään Mauve jatkoi: "Muistatteko keskusteluamme ensi kertaa pelatessamme verkkopalloa? Teistä olisi mahdotonta olla kahdeksan vuotta uskollinen jollekin, joka rakastaisi teitä. Minä nauroin itsekseni — jos sitä voi nimittää nauramiseksi. Viiteen vuoteen en ole hetkeäkään ajatellut ketään muuta kuin häntä — joka ei edes välittänyt minusta, ei ainakaan kauempaa kuin pari kuukautta — —"

Häntä värisytti; kyyneleet kihosivat hänen tummiin silmiinsä.

Ja taasen keskeytti ääni hänen sisimmässään, tällä kertaa äänekkäämmin: "Mutta itketkö sinä yhä Basilin tähden? Eivätkö kyyneleesi pikemminkin ole näyttelijättären, joka tyytyväisenä tuntee näyttelevänsä hyvin järkyttävän kohtauksen? Etkö itsekin nyt näyttele onnetonta?"

Epävarmemmin Mauve jatkoi: "Minä en ole koskaan voinut muuttua — —"

Ääni: "Etkö?"

Mauve: "Vaikka kaikki muu onkin muuttunut! En voisi milloinkaan unohtaa häntä! En voisi koskaan pitää jostain toisesta, niinkuin muut tytöt."

Ääni, rohkeasti: "Etkö? Ajattelehan, ajattele tarkemmin!"

Mauve: "Minusta on kauheata, että sotalesket menevät naimisiin. Hänen leskensä teki sen. En voisi milloinkaan, milloinkaan ymmärtää sellaista." Hänen hengityksensä tukahtui nyyhkytykseen ja hän lisäsi vieläkin kiihkeämmin: "On tunteita, jotka kestävät koko elämän iän, Archie! Ainakin joillekin meistä! Ja minulle — ikuisesti!"

Jälleen ääni väitti vastaan: "Niinkö? Niinkö?", mutta se hukkui toisen äänen kaikuun hänen vieressään. Sillä kirkkaana ja sekä onnellisena että närkästyneenä purkautui viimein Archien huudahdus:

"Ei!" huusi hän. "Ei!" — nauraen. "Älkää luulkokaan."

Mauve kohotti ihmeissään häneen nuo tummat silmänsä, joissa tuntemattomasta lähteestä vuotaneet kyyneleet kimaltelivat. Kyynel putosi hänen ranteelleen. Ja silloin hän huomasi, että Archie Laverock oli lujalla otteella tarttunut hänen molempiin käsiinsä. Hänen otteensa oli sähköinen ja lohduttava, siinä kohisi elämän voimakas virta. Hämmentyneenä Mauve ei liikauttanutkaan käsiään. Hänen epäröivä katseensa siirtyi niistä nuoren miehen hymyileviin kasvoihin.

Tämä huudahti vielä kerran: "Se ei ole totta, rakas!"

Hämmentyneenä Mauve yritti vakuuttaa itselleen: "Hän ei voinut sanoa 'rakas'. Minä vain kuvittelen. Hän ei voi pidellä käsiäni. Hän ei voi puhua minulle noin."

Mutta nuorukainen puhui yhä, pudistaen hänelle päätään, joka oli vaalea ja pehmeäsuortuvainen kuin keltasirkun höyhenpuku. "Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on toisin tarkoitettu. Ettehän te voi mitään luonnolliselle vaihtelulle. Kasvamiselle! Vuokselle ja luoteelle! Se on luonnon meno... Ei ole tarkoitus, että te surisitte asiaa, joka jo kauan sitten on ollut ja mennyt. Sehän on kaikki muuttunut toiseksi, Mauve! Ettekö voi uskoa sitä?"

Tyttö tuijotti häneen kuin olisi Archie juuri herättänyt hänet levottomasta unesta.

"Uskollisuus on ihmeellinen ja ihana asia, se on totta", myönsi Archie vakavammin. "Mutta hyvä Luoja! Sininen kalliokyyhkynenkin seuraa kumppaniaan vain niinkauan kuin se on elossa! Ja tämähän on jo kaikki lopussa. Ettehän te voi — oh, sehän on mahdotonta!"

Mauve tunsi ajelehtivansa kohti pyörrettä, jota hän ei tuntenut eikä ymmärtänyt. Hän tunsi ihmeellistä vetovoimaa tuohon nuoreen mieheen, jota hän ei edes saattanut pitää kauniina — sillä hän ei tiennyt, että tuon vetovoiman oikea nimi ei ollut Archie Laverock, vaan Nuoruus; uudelleen heräävä Nuoruus. Samoissa olosuhteissa ja oikealla hetkellä olisi millä nuorella, miellyttävällä ja ihastuneella miehellä hyvänsä ollut kylliksi vaikutusvaltaa temmatakseen hänet viimeisten vuosien liikkumattomasta suvannosta takaisin elämän pyörryttävään, intohimoiseen virtaan.

Mutta hän näki vain Archien... Hän katsoi häneen — ja ajatteli puolittain tiedottomasti: "Mikä vahinko, että hänen silmänsä eivät ole siniset!" Hän ei saattanut kohdata hänen katsettaan ja käänsi päänsä pois; alkoi lauseen, keskeytti sen ja mutisi pingotetulla, hiljaisella äänellä: "Luulen jättäneeni nenäliinani vaunuun."

"Ottakaa tämä; se on puhdas", kehoitti Archie vetäen esiin taskustaan himmeänsinisen silkkinenäliinan, jonka kulmaan ilmeisesti lahjan antaja oli sitruunankeltaisella kirjaillut nimikirjaimet A.L.L., joita ympäröi sydän.

Mauve otti sen ja käytti sitä. Archien sormet sulkivat jälleen tiukasti hänen kätensä otteeseensa. Kuinka kaukana olikaan tämä Mauve siitä tytöstä, joka kätensä sijaan oli antanut hänelle kirsikoita! Mutta jälleen Mauven mielessä risteilivät kiihkeät kysymykset: "Miksi kerroinkaan hänelle sitä kaikkea? Miksi en suuttunut hänen röyhkeydestään sanoa 'se on kaikki ollutta ja mennyttä'? Miksi annan hänen pitää kiinni käsistäni? Nyt hän tietysti suutelee niitä — —"

Ja sitten Archie suuteli niitä, noita pitkiä, kapeita sormia, jotka puutarhatyö oli tehnyt karkeiksi; hän siveli niitä poskeaan vastaan, ja Mauve salli sen tapahtua. Hän nousi, ja Mauve — hän saattoi itse tuskin uskoa sitä todeksi — siirtyi lähemmäksi häntä vaunun portailla: ja kun Archie sulki hänet syliinsä, ei enää ollut kysymystäkään mistään sallimisesta; hän jäi hänen syliinsä tyytyväisenä, kohottaen kasvonsa häntä kohden ja vastaanottaen hänen hyväilynsä ihmetellen ja riemuiten.

Mauve Rice-Mathews ei olisi saattanut luulla sitä itsestään.

Myöhemmin hän tuskin saattoi uskoa, että se todellakin oli tapahtunut. Niin suuri on meidän päiviemme naisten itsesuggestiivinen voima. Mauve saattaa nyt tuskin uskoa, että tämä silloinkin niin odottamaton ja yllättävä kohtaus tapahtui. Se ei ollut hänen omaa järjestelmällistä, tavallista elämäänsä, vaan välähdys jostain tuntemattomasta, riemukkaasta, alkuperäisestä voimasta, kuten outo ja kirjavasiipinen perhonen olisi lennähtänyt sammalrunkoisen walesilaisen tammen oksalle ja siellä lepuuttanut loistavia, värikkäitä, häikäiseviä siipiään.

Kahdesti Mauve toisti: "Archie... Archie..."

"Mauve", vastasi tämä, syvästi ja hellästi. "Rakas..." Ja suudellen hänen ruskeata tukkaansa: "Miksi kätket korvannipukkasi? Eivätkö ne muka ole tarpeeksi kauniit? Mutta nehän ovat!... Siksikö sinä piiloitat ne? Niinkö? Saadaksesi minun tekemään näin?... ja näin? ja näin?"

Tästä Mauve piti, sen Archie tunsi kuiskatessaan pieneen korvaan, joka hehkui hänen huuliensa kosketuksesta: "Rakas!"

Mauve nojautui tuokion hänen olkapäätään vastaan; ajattelematta mitään, erittelemättä mitään — vain tuntien itsensä onnelliseksi.

Vasta pienen seinäkellon ääni sisältä matkavaunusta sai hänet hypähtämään jalkeille ja riistäytymään irti Archien syleilystä, huudahtaen epäillen: "Voiko kello olla niin paljon? Archie, tuo kello ei _voi_ käydä oikein!"

"Älä välitä ajasta!" pyysi Archie tulisesti, rukoilevasti. "Pysy niinkuin äsken olit!"

"Minä en voi. Minun täytyy palata kotiin. Päivällinen odottaa. Ja isoisä!" muistutti tyttö hämmentyneenä. Työntäen syrjään Archien käsivarret hän suoristautui, silitti leveälieristä hattuaan ja korjasi ametistikoristettaan. Hän hypähti Archien ohi alas portailta ja seisoi ruohikossa, kuten hän oli seisonut heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan nykyisestä suuresti eriävässä tilanteessa.

Mauven silmät hymyilivät Archielle, mutta hänen äänessään oli rukoileva sävy hänen puhuessaan.

"Archie, kuuletko? Minä en tahdo, että tänään tulet päivälliselle Rhosiin. Ei tänään!"

"Mitä sanotkaan!" huudahti tämä pettyneenä. "Saatuani tänään tuskin nähdäkään sinua — —"

"Huomenna näet minut taas. En voi antaa sinun tulla. Isoisä... ja kaikki, ethän sinä tule! Minä — minun täytyy ensin saada koota ajatukseni, minun täytyy!" selitti neiti Rice-Mathews hämmennyksissään ja punastui ja rupesi nauramaan. "Ei vielä tänään, Archie. Tule huomenna, niin, huomenna saat tulla aikaisin, jos tahdot."

"Kai saan ainakin tulla saattamaan sinua?" ehdotti Archie innokkaasti.

"Ei, älä tee sitä! Isoisä tahtoisi sinua välttämättä jäämään päivälliselle."

"No, siis vain aidalle saakka."

Niin he kulkivat yhdessä niityn yli; heidän yhteinen varjonsa taittui heinärukoihin ja laskevan auringon hohde kimalteli heidän silmissään. Aidan luona Archie sulki jälleen tytön syliinsä — mutta nyt oli Mauve kiireissään ja hajamielinen; tämä syleily ei ollut ensimmäisen veroinen.

Irroittaen itsensä Archien käsivarsista Mauve kiiruhti kartanoa kohden. Aidan toisella puolen seisoi tummeneva pyökkimetsä kuin valmiina sulkemaan syliinsä solakan, loistavan, sinipunervan olennon. Hän kääntyi viittomaan Archielle tämän seistessä aurinkoisen niityn keskellä ja katsoessa Mauven jälkeen.

Sitten Mauve lähti juoksemaan.

Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui kartanolle, huusi sisäkölle "Kymmenen minuuttia, Megan!", juoksi portaita ylös huoneeseensa ja alkoi pukeutua päivällistä varten; mutta sitä tehdessään hän mutisi itsekseen lyhyen, riemuitsevan lauseen.

Hän liikkui edestakaisin pukeutuessaan; ja mitä hän sillävälin teki, oli kenties sitä mitä hän oli kutsunut "ajatusten kokoamiseksi". Sillä hänen toisella kädellä irroittaessaan pukuaan, etsi toinen kirjoituspöydän laatikosta valokuvan urheilupukuisesta miehestä. Ja Mauve hymyili hänen kasvoilleen ystävällisesti, nyökäten ikäänkuin jäähyväisiksi. Sillä sitten hän repi kuvan keskeltä kahtia ja sytytti palat tulitikulla. Vaihtaessaan jalkineitaan hän muisti jotain muuta; vaatekomeronsa perimmäisestä nurkasta hän veti kiireisesti esiin valkoiset silkkikengät vanhentunutta mallia. Ne olivat tanssineet eräissä tanssiaisissa toukokuussa vuonna 1914. Miksi säilyttää niitä? Mauve heitti ne paperikoriin. Niitä seurasi pinkka kuuden vuoden vanhoja teatteriohjelmia, joita Mauve oli säilyttänyt haalistuneessa laukussa ja jotka hän rypisti kevein mielin, toistaen itsekseen äskeistä lausetta.

Ihmeellistä kyllä se ei sisältänyt sen nuoren miehen nimeä, jonka käsivarsien lämmin ote vielä tuntui hänen harteissaan, jonka hyväilyt vielä polttivat hänen kaulallaan ja kasvoillaan, ja jonka kuiskaama "rakas!" vielä kaikui hänen korvissaan.

Saattoiko olla niin, että Mauve enää tuskin ajattelikaan Archie Laverockia — ainakaan Archieta yksilönä?

Sillä sanat, joita hän riemukkaasta toisti itsekseen juostessaan portaita alakertaan, olivat: "Minä olen parantunut! Minä olen parantunut! Nyt en enää sure Basilia!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Uusi pettymys.

Mitä tekikään Archie Laverock itse sillävälin?

Voi surkeutta!

Sanat, joita hän puolestaan lakkaamatta huomasi toistavansa, olivat: "Laupias taivas! Mitä olenkaan tehnyt? Mihin olenkaan nyt joutunut?"

Miltei häpeää ajatellessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut siitä, kun hän Mauven korvaan kuiskasi hyvästelynsä — hehkulla ja todellisella intohimolla. Hän oli tulinen rakastaja.

Mutta yhtä vilpitön ja syvä oli Archien pettymys, hänen vielä samana iltana (herättyään pyyteensä kiihkeästä huumasta) selvitettyään itselleen kaksi seikkaa.

_Ensimmäiseksi:_ Hänen teekutsunsa oli loppunut kohtaukseen, jota virallisesti oli pidettävä kihlauksena hänen ja neiti Rice-Mathewsin välillä.

_Toiseksi:_ Mauve ei sittenkään ollut hänelle ainoa ja oikea.

Toinen kohta selvisi hänelle paljon hitaammin kuin ensimmäinen, mutta sitä epämiellyttävimpiä tunteita herättäen.

Hän istuutui yksinään matkavaunun portaille, joilla he olivat äsken istuneet sylikkäin. Hän pureskeli piippunsa vartta; ja tähtien tuikkiessa ja kasteen langetessa ruohikkoon, kuunnellen laitumella liikehtivän karjalauman ääniä ja pöllön valittavaa huutoa pyökkimetsästä ja koko nukkuvan tienoon tasaista hengitystä vietti nuorukainen monta tuntia miettien tyttöä, jota hän oli rakastanut — mielettömyydessään!

Hän oli vihainen itselleen, mutta hän raivosi enemmän surusta kuin vihastuksesta. Sillä eikö hän jälleen ollut saanut tuntea pettymystä: tuota tuttua, inhoittavaa pettymystä, joka kerta kerralta tuntui käyvän yhä kauheammaksi?

On paljon miehiä, joiden mielestä Archie olisi tehnyt 'hitonmoisen hienon kaupan', siepatessaan itselleen tuon rikkaan vanhuksen pojantyttären komeine kartanoineen ja muine aarteineen. Archie tuskin oli tämän mielipiteen "yläpuolella", mutta hänen mieleensä yksinkertaisesti ei johtunut tuhlata sille ajatustakaan. Ajatellessaan kartanoa hän vain muisti, miten kiintynyt Mauve Rice-Mathews oli siihen ollut. "Minun juureni ovat täällä," oli hän sanonut. (Juureni!) Hän ei milloinkaan suostuisi muuttamaan muualle. Mies, joka menisi naimisiin hänen kanssaan, saisi luvan juurtua hänen viereensä, ajatteli Archie Hän kuvitteli mielessään tällaista elämää.

Asua siis aina tässä laaksossa, jonne aamulehdet saapuivat kello kolmelta iltapäivällä. Seurustella aina noiden talon tuttavapiiriin kuuluvien typerien walesilaisten maalaisihmisten kanssa, jotka olivat miltei kaikki keski-ikäisiä. Tyytyä aina samoihin harrastuksiin; Archie oli kuulevinaan hillityn tytönäänen luettelevan ne nimeltä.

"Minun kalliopuutarhani..." ja niin edespäin.

"Minun geraniumtaimeni..." ynnä muuta samanlaista.

"Pappilan keittäjättärellä oli hyvin vanha keitto-ohje..." ja niin edelleen samaan tyyliin.

"Isoisä, sinun on jo aika paneutua levolle. Archie, pyytäisin sinua miettimään laakeripolun järjestelyä — ja oh! minulla on niin mainio tuuma. Emmekö voisi muuttaa entistä karjakeittiötä savivalimoksi?..." ja niin eteenpäin loppumattomiin.

Kuinka saattaisi kestää sitä päivän toisensa jälkeen, mietti Archie, maailman ihastuttavimmankaan tytön takia? Mauve oli yhdeksännentoista vuosisadan myöhästynyt jäsen, itse oikea sinisen kalliokyyhkysen tyyppi. Jos tuo Basil olisi elänyt, olisi Mauve varmaan rakastanut häntä vaikka sadan vuoden ikäiseksi saakka. Mutta nyt valitettavasti — oli hän (Archien toimesta) siirtänyt rakkautensa Archieen itseensä.

Mikä suunnaton erehdys!

Miksi hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, ettei Mauve ollut hänen tyylisensä tyttö? Kaukana siitä. Kaukana siitä!

Hänen piippunsa sammui. Äkkiä Archie huomasi, että hänen hartioissaan tuntui kylmältä... Totisesti, hän oli läpimärkä. Ei ainoastaan lankeava kaste ollut niitä kostuttanut, vaan lisäksi oli alkanut sataa. Sade kasteli myöskin levitetyn heinän. Hän nousi, ojentautui ja astui vaunuun. Hän tunsi itsensä sangen nälkäiseksi... Viipale häränlihaa kahden ruisleivänpalasen välissä oli hänen päivällisensä keskiyön aikaan. Sitten hän otti aimo ryypyn whiskyä, paneutui vuoteeseensa ja vaipui heti syvään uneen.

Mutta päivä tuntui sarastavan aivan samassa, ja Archie heräsi tuntien kuin painajaisena, että jotain häntä uhkasi; mikä, sitä hän ei heti jaksanut muistaa.

Sitten, kuin täräyksenä... Tietysti Mauve!

Tuona alakuloisena hetkenä, jolloin päivä sarastaa kalpeana ja kaikkialta kuuluu lintujen ääniä ihmisten vielä levätessä, mietti Archie, käännellen levottomana vuoteellaan, viimeisen rakastumisensa esinettä ja näki hänet niin epäedullisessa valossa kuin miehet saattavat nähdä vain naisen, jonka suhteen he eivät aina ole olleet välinpitämättömiä. Nyt hän näki hänet tuiki viehätyksettömänä. Nuori nainen, aivan samanlainen kuin sadat muut hänen luokkaansa ja lajiinsa kuuluvat — alhaisella kehitysasteella olevaan luokkaan ja tyhjänpäiväisyyteensä vähitellen kuolevaan lajiin. Valon verkalleen harmaana tunkeutuessa vaunun avoimista ikkunoista ja selventäessä kaikkien pienien esineiden ääriviivoja hänen ympärillään katseli Archie Mauve-raukkaa yhä ankarammasta näkökulmasta.

Hän oli terävä; niin kyllä, teräväpäinen. Hän oli tarmokas, hän oli viileä, hän oli kyvykäs, hän oli kaikkea mitä nainen ei saa olla!

(Taivas, mikä olikaan hänen mielensä vallannut!)

Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton, kylmä, luotaantyöntävä!... Niin, niin se oli.

"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.

Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan. Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.

Mikä kurja näytelmä.

Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.

Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä (kauhea) suhde.

* * * * *

Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.

Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena — tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".

Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin Mauve.

Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse. Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei tuntenut omakseen. (Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä — tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli: "Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena, niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä — kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä. Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen... Vai eikö minun pitäisi tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella... Ja riittääkö se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?... Kenties ei, mutta se on tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.

Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan, niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia, luullakseni!"

Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven mielessä liikkui.

Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa — nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.

Mauve tuli häntä vastaan.

Se oli Archielle ensimmäinen pelonaihe.