Part 8

Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan peittivät kömpelöt kengät.

Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka, niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve Rice-Mathewsille.

Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr...

"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."

Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka, ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.

Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki kauniista ilmasta — —"

Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä tuon sinulle — —" alkoi hän.

Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta, tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.

Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren esineen... oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai — uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin, jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli koko epämiellyttävän sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan halveksi naisia.)

Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti (kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään) olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin; hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.

Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi Archielle — sähkösanoman.

"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja 'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle aiheelle.

Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä) luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.

Ilmoitus oli Archien liikkeeltä ja kuului:

"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."

Äkkiä Mauve näki välähdykseltä kummallisen näyn.

Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut hänet syliinsä.

Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta, vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä tulee tapahtumaan?"

Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.

Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.

Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"

(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut vielä käyttänyt toisen nimeä.)

"Katsohan", sanoi Archie ja ojensi sähkösanoman Mauvelle.

"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."

Ensi hetkessä Mauve tuskin oli tietoinen sähkösanoman sisällöstä.

Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu. Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.

Hän oli nähnyt.

Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana, minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen tunne.

Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta, tuolla selittämättömällä tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.

Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi Englantiin jälleen koettamaan onneaan.

On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin suositulle kosijalle kuin Lionel oli.

Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita, omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon Lionelille — koska olen tuntenut Archien."

Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja tuskallinen kohta.

Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.

Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten, päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."

Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi mies ajatella, tehdä tai sanoa?

Hän karisti kurkkuaan ja yritti sanoa: "Mauve — —"

Mutta tyttö keskeytti hänet hymyillen.

Sitten, aivan kuten Archie oli tehnyt matkavaunun portailla eilen auringonpaisteessa heidän istuessaan yhdessä keskellä heinän ja apilan tuoksua ja tuntiessaan nuoruuden, läheisyyden ja ilon vetävän heitä toistensa puoleen, niin teki Mauve nyt. Hän ojensi hoikan kätensä — mutta kuinka toisin kuin eilen! Ja tällä kertaa hän pakoitti Archien laskemaan kätensä — kuinka toisin kuin eilen! — hänen käteensä.

Mauve puristi Archien kättä lujasti ja vilpittömästi kuin joku toinen poika olisi saattanut tehdä. Kuinka suurenmoisesti tehty Mauvelta, ajatteli Archie, huomaamatta kurjuudessaan lainkaan, kuinka pientä ponnistusta se itse asiassa kysyi tytöltä.

"Hyvästi, Archie", sanoi Mauve Rice-Mathews. "Onnellista matkaa."

Archien vastaus (kuulumaton) tunkeutui kenties sentään Mauven sydämeen: "Jumala siunatkoon sinua..."

Mauve kääntyi, nousi aidan yli ja hävisi sumuun, joka jo olikin muuttunut sateeksi.

Sateessa, joka nyt jälleen valui koko päivän ajan, varusti Archie vaununsa matkaan. Tihkusateessa hän jälleen kääntyi Englantia kohti, kosteiden metsien kautta, virtaavia teitä myöten ja lehtojen tulvivan, läpimärän väriloiston läpi, jota niin moni englantilainen matkailija on tottunut pitämään "tyypillisenä" walesilaismaisemana. Mutta he muistavat vain auringottomat päivät, nuo matkailijat; ja heidän laillaan unohti kiittämätön Archie Laverock ne päivät, jolloin tämä maakunta oli näyttäytynyt hänelle selkeän päivän loisteessa.

Satoi yhä edelleen...

Märkyyden pisaroidessa pitkinä hopeajuovina Navaracin ikkunoihin arveli nuori Laverock ikävystyneenä, että Walesissa ei milloinkaan ollut muuta kuin sadetta.

Sadetta jatkui...

KOLMASTOISTA LUKU.

Hän kohtaa tyttöjä.

Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen vedenpinnan välillä.

Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.

Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen; hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä... sinistä... Milloin sitä vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa; sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä — enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan iltapäiväautereen läpi.

Kuinka suloista kaikki tämä olikaan...

Mainio paikka...

Loistava ilma...

Ei mitään huolia...

Täydellinen vapaus vielä muutamia päiviä...

Ei ketään vaivana tai kiusana...

Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei ainoatakaan tyttöä...

Täydellinen rauha, seurana vain toinen mies ja vene...

Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan kunnon Stickin omaisille!

Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan vuonna 1917... Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"

Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.

Kunnon poika kaikesta huolimatta, tuo vanha Stick (tuumi Archie verkalleen).

Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen. Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä, mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen ystävyys.

Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta, ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta. He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja niin loppumattomiin. Naiset...! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!

Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen! Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla? Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?" tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät maissa.

Aina yhdessä kunnon Stickin kanssa. Se oli mainiota.

Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?

(Taivas, kuinka sinistä... Kuinka lämmintä...)

Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin seurassa.

Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai korkeintaan puolen tunnin kuluttua...

Aikaa loppumattomasti...

Tämä joutilas elämä oli vaihteen vuoksi ihanaa...

Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan itse pikku Dulcien...

Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)

Mainio pikku Dulcie, tuumi Archie nyökäten. Kunnon vanha Stick — — —

Mutta tässä keskeytyivät Archie Laverockin haaveet äkkiarvaamatta.

Ensimmäiseksi sen keskeytti veneen äkkinäinen nykäisy hänen allaan. Sitten haparoiminen tai jonkunlainen koputtaminen sen laitaan. Jokainen outo ääni saa miehen veneessä viipymättä hypähtämään jalkeille. Mutta ennenkuin nuori Laverock oli päässyt pystyyn, ilmestyi laidan yli märkä käsi — ja kuinka pieni ja ruskea!

"Monsieur!" huusi naisääni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Archie Laverock näki uivan tytön, joka yritti päästä veneeseen. Loistavanpunaisen uimalakin alta näkyi kaksi hyvin pelästynyttä silmää. Hän yritti kavuta laidan yli veneeseen ja tämä keikahti pahasti jokaisesta hänen yrityksestään. Hän puri huuliaan...

Archie, jonka toimintahalu oli herännyt samassa hetkessä, huusi: "Odottakaa silmänräpäys! Älkää väsyttäkö itseänne! Tarttukaa minun käsivarsiini ja pitäkää lujasti kiinni, kun sanon. Nyt — —"

Ja Dulcien toinen laita kallistui meren pintaan, toisen noustessa ylös, kun Archie voimakkaalla liikkeellä nosti tytön veneeseen. Vene keikahti ja palasi jälleen tasapainoon läpimärän ja huohottavan merenneidon vaipuessa lämpimälle kannelle, missä kaikkien tyttöjen halveksija äsken oli lojunut...

Mutisten "Laupias taivas!" Archie hävisi kajuuttaan ja palasi mukanaan pinkka pumpuliriepuja.

"Eiköhän teidän olisi parasta kuivata itseänne näihin?" ehdotti hän nopeasti, lainkaan ajattelematta, että nainen, joka oli ranskaksi puhutellut häntä, kenties ei ymmärtänyt hänen sanojaan. "Valitettavasti ei meillä ole tämän parempaa. Mutta ottakaa minun takkini yllenne." Hänellä oli käsivarrellaan vanha purjehdustakkinsa. "Minä autan teitä — —"

Mutta hänen ojentaessaan tytölle takkiaan, päästi tämä — jota ensi silmäyksellä saattoi pitää yhtähyvin viidentoista kuin kahdenkymmenenviiden vuotiaana — pienen naurun. Pelko oli nyt kaikonnut hänen katseestaan; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ruskeat ja niitä varjostivat tummat ripset, jotka vesi (sen Archie huomasi) oli liimannut paksuiksi ryhmiksi ja jotka lisäsivät hänen silmiensä viehätystä — ja nuo silmät olivat lähempänä kahtakymmentäviittä kuin viittätoista. Hänen puheessaan ei nyt ollut huomattavissa ranskalaista eikä liioin englantilaista ääntämistä.

"Te olette englantilainen. Sepä onnellinen sattuma!" huudahti amerikatar yhä väristen, mutta saavuttaen nopeasti jälleen tasapainonsa. "Selittää onnettomuus ja kiittää teitä henkeni pelastamisesta kohteliaasti ja sujuvalla ranskankielellä, se olisi todentotta asia, johon en puolikuolleena" — pieni luonteenomainen hengähdysväli — "pystyisi. Olen teille suunnattoman kiitollinen, englanninkielellä. Ei, en aio kastella teidän takkianne. Tässähän kuivuu muutamassa sekunnissa..."

"Saitteko suonenvedon", kysyi Archie häneltä. Suonenveto on onnettomuus, joka voi kohdata tottuneintakin urheilijaa, ja merenneidon ääriviivat ilmaisivat hänet uudenaikaiseksi ulkoilmaurheiluun kasvatetuksi naiseksi. "Eikö?... Siis uitte kauemmaksi kuin aioitte. Ja sitten tuli vuoksi... Teidän pitäisi olla varovaisempi", lisäsi hän vakavasti.

Archiessa kohosi miesten yleinen halu moittia naista. Etenkin kaunista naista. Ja kaunis tämä tyttö kieltämättä oli, aina uimalakin peittämän päänsä jalosta muodosta moitteettomiin paljaisiin varpaisiinsa saakka. Esteettiseltä kannalta katsoen hän mainiosti täydensi veneen kokonaisvaikutusta. Siroille ääriviivoille (veneen nimittäin), valkoiselle värille ja siniselle taustalle muodosti tämä värisevä, punaisen-, mustan- ja auringonruskettamanvärinen olento koristeellisen vastakohdan: niin, paljon paremman kuin kunnon Stick.

Nuori Laverock jatkoi moittimistaan: "Ja niin ankara vuorovesi kuin täällä on! Sehän peittää koko rannan! Katsokaahan noita kallioita! Siinä ei kenenkään ole hyvä uida. Mutta ettekö nyt palele?"

"Palele? Ettekö voisi paahtaa leipää tässä kannella päivänpaisteessa?"

"Mutta kenties ehditte vilustua äkkinäisestä vaihdoksesta? Antakaa minun koettaa kättänne."

Hän kosketti hetken viileätä (mutta ei kylmää) pientä kättä, joka oli lähimpänä häntä. Hänen tehdessään niin välkähti päivänsäde jossain, joka oli yhtä kirkas kuin Dulcien messinkiosat: vihkimäsormuksessa luullun tytön sormessa.

Oliko hän naimisissa?

Hm... Siltä hän ei näyttänyt.

Archie jatkoi yhtä totisena: "Toivottavasti ette uudelleen yritä sellaista! Onni, että minä satuin olemaan lähellä. Ettekö tiedä, että vesi olisi saattanut viedä teidät mukanaan kauas merelle?"

"Kenties oli varomatonta, että tein sen", myönsi tyttö, "mutta minun oli mahdotonta sietää, että koko Englanti ja Ruotsi ja Tanska kuulisivat minun väittävän voivani tehdä jotain, ja sitten kuitenkin jättää se tekemättä! Minun oli suorastaan pakko uida tähän moottoriveneeseen saakka näyttääkseni heille, etten turhaan kerskunut!"

"Yksinänne? Eikö teillä ole ketään omaista, joka —"

"Enhän saattanut ottaa Marcusta mukaani! Marcuksen tulee aina nukkua kaksi tuntia aamiaisensa jälkeen — —"

"Niinkö?" vastasi Archie (miettien mielessään: "Vai niin, hän on siis Fatty Arbucklen tyylinen aviomies?").

"Tietysti, sillä hänhän on vain kolmen vuoden vanha", selitti amerikatar, nyt täydellisesti tointuneena, "ja hän olikin osaksi syynä tähän yritykseen; muutamat arvelivat, ettei nainen, jolla on poika, pystyisi tällaiseen uintiin. Minun täytyi näyttää se heille. Mutta nyt minun täytyy pyytää teitä viemään minut takaisin heidän luokseen."

"Luonnollisesti; missä teidän paikkanne on?"

Hän osoitti niemekettä kullanvärisellä hiekkarannikolla, missä nyt parveili lukemattomia kirkasvärisiä kylpyviittoja ja lakkeja. Mustan- ja valkoisenraidallisia, heleänpunaisia, kullankeltaisia väriläiskiä mustaverhoisten vartaloiden ja tummanruskeiden tai norsunluunväristen jäsenien taustana. Puolisen tusinaa tyttöjä oli vilkkaasti elehtien ja viittoen edennyt vedenrajaan saakka.

"Tuollako teidän seuranne on? Hyvä!"

Surina ja tärinä täytti Dulcien Archien pannessa sen koneen käyntiin. Vihreänhohtoinen kiila kohosi sen kiilloitettuja sivuja myöten ja vene kiisi eteenpäin ikäänkuin innokkaana vapautumaan naisolennosta, joka oli sen kannella ja jonka kasvot kirkastuivat nopeuden kiihtyessä.

"Te pidätte hyvästä vauhdista", hymyili Archie vaieten hetkisen, jota nainen saattoi käyttää hyväkseen, jos hän halusi.

Amerikatar sanoi: "Niin. Ja — minä olen mrs Otis Wilmot."

"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista mielenkiintoa?

Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja tien, minkä varrella se sijaitsi.

"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä, eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"

"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen ainoa nainut koko joukosta — —"

"Oh, oletteko?"

"Vaikka olenkin leski."

"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää, miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin äsken.

"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan, tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen tekohengitystä hukkuneelle —"

Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä maihin.

Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"

Archie otti vastatakseen merenneidon puolesta: "Hän voi mainiosti!"

Tyttöryhmästä kuului vastaukseksi iloista loiskutusta ja huutojen sorinaa: "Eläköön!" ja "Suurenmoista!" ja lomasta joku "Kiitos! Paljon kiitoksia!", osoitettuna Archie Laverockille, joka hymyili toiselta toiselle näistä oudoista tytönkasvoista.

Tällä hetkellä hän tiesi olevan mahdotonta toistamiseen tavatessaan tuntea ketään heistä — paitsi ensimmäistä, joka oli kahlannut kauimmaksi venettä vastaan.

Tämä ensimmäinen vedenneito (kuten häntä, voitaisiin nimittää tässä "henkilöluettelossa") oli oikeastaan erittäin kaunis, kuten Archie huomasi hänen kahlatessaan eteenpäin. Ollen naiseksi harvinaisen pitkä, olisi hän kenties mitassa voittanut Archien itsensä, mietti tämä. Mutta kuinka kaunis hän oli! Kuinka lumivalkoiset ja hyvinmuodostuneet olivatkaan käsivarret, joita hän heilutti vedenpinnan yläpuolella! Vakavana ja tietämättömänä omasta kauneudestaan hän katsoi miestä veneessä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä siniset kuin vesi, missä hän seisoi. Taustanaan sininen taivas, kultainen hiekka ja kylpyrannan valkoiset tornit, olisi hän saattanut esittää kylpyrannan reklaamitaulua (kasino ja merikylpylä). Viehättävä tyttö — tietysti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta.

Hiljentäen veneen vauhtia virkkoi Archie matkustajalleen: "Saanko myöhemmin iltapäivällä käydä kysymässä miten voitte?"

Tiesihän hän, olihan hän vastikään itse sanonut hänen voivan mainiosti; mutta eikö kohteliaisuus vaatinut, että hänen tuli tehdä vieraskäynti hänen luonaan?

"Kernaasti. Olen iloinen saadessani keittää teille kupillisen teetä ja esittää teidät perheelle."

"Paljon kiitoksia. Pelkään, etten voi viedä teitä maihin tässä kohdassa; luuletteko pääsevänne rantaan, jos vien teidät hiukan tuonnemmaksi?"

"Odottakaahan!" Hän nousi pienille, paljaille jaloilleen. Laverock pysähdytti koneen ja vihreä kiila laskeutui lepoon Dulcien laidoilla.

"Selvä on!" huusi amerikatar. "Näkemiin!"

Äkkinäisellä hyppäyksellä hän sukelsi kuin nuoli syvyyteen, nousi vedenpinnalle, käänsi pienet nauravat kasvonsa Archiea kohti ja hävisi loiskivien, sorisevien toveriensa joukkoon.

Archie Laverock kuuli hänen huutavan: "Kas nyt, Selma —" tai jotain samanlaista pitkälle, komealle tytölle...

Selma? Se kuului pohjoismaalaiselta; samoin nuo loistavansiniset silmät...

Nilkkojaan myöten vaahdossa, joka Dulcien laineista kantautui heihin saakka, kääntyivät tytöt vielä kerran huiskuttamaan nuorukaiselle veneessä. Hän viittoi vastaukseksi...

Kunnes hänet viimein saavutti jatkuva, kovaääninen huuto: "Hoi! Archie! Archie!" ei hän edes tiennyt vanhan kunnon Stickin jo kauan aikaa antaneen hänelle merkkejä laiturilta.

Archie oli koko ajan vain katsellut tyttöjä.

Luonnollisesti esteettisestä harrastuksesta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Monien kielien talo.

Vanha Stick, kuultuaan Archie Laverockin kertomuksen merenneidosta ja kutsusta vieraskäynnille, ilmaisi tuttuun tapaansa mielipiteensä kolmella sanalla:

"Hyvä, siis näkemii-iin!"

"Näkemiin? Mitä roskaa sinä puhut? Et suinkaan luule minun lähtevän noiden naisten luo ilman sinua?" kiivastui Archie. "Vanha veikko, minä lupasin mennä, koska luulin sinun olevan siitä mielissäsi!"

Nämä sanat herättivät kumman, selittämättömän hymyn Stickin kasvoille, mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kiiruhti Archie jatkamaan:

"Niin, minä luulin, että kernaasti haluaisit hiukan vaihtelua. Ethän sinä tunne ketään täällä, ethän? Olisihan sinunkin hauskaa jutella joidenkin herttaisten tyttöjen kanssa, ajattelin minä. Luulen heidän kaikkien tanssivan ja pelaavan verkkopalloa ja muuta sellaista. Mutta vedä kaikin mokomin valkoiset kengät jalkaasi, mies! Ethän voi tehdä vieraskäyntiä noissa tallukoissa."

"Minulla ei ole valkoisia kenkiä."

"Siis osta sellaiset", määräsi Archie. "Osta sellaiset. Ei mitään ranskalaisia niinipohjaisia kenkiä kylpyrantaa varten. Muista kuinka tärkeää on, että ensimmäinen vaikutus, minkä teet noihin tyttöihin, on edullinen. Pari kunnollisia englantilaisia kenkiä. Minä vien sinut kauppaan, mistä saa niitä. Tule nyt."

Kun valkoiset kengät oli ostettu, kuului jatko: "Ja nyt ehdit juuri vielä leikkauttaa tukkasi ja ajauttaa partasi, Stick. Tule, kasinoa vastapäätä on hyvä parturi."

"Olen jo tänään ajanut partani."

"Sen saa tehdä kahdestikin", väitti nuori Laverock, "kun on koko päivän ulkoilmassa niinkuin tänään. Ensimmäinen, mitä nainen katsoo miehessä, on kuinka hänen partansa on ajettu ja onko hänen tukkansa kunnollisesti harjattu. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka tarkkoja he siinä suhteessa ovat — —"

Stick murahti: "Kukahan siitä välittäisi?"

"Sinä. Usko minua", vakuutti Archie, johdattaessaan ystäväänsä käsipuolesta suurta valkoista parturinkylttiä kohti, joka riippui kadun toisella puolen. "Nyt saat kääntää lehteä ja ruveta pitämään hauskaa täällä; eikä kannata kuvitella, että siitä voi tulla mitään, jollet aio muuttua ihmismoisen näköiseksi. Saanen lainata sinulle kaulahuivin, joka _on_ kaulahuivi. Niitä ei saa ostaa täältä. Nyt saat täydelleen antautua minun käsiini, sir — —"

Stick suostui alistuen. Ja kerrankin hänen ulkonäköönsä kiinnitettiin yhtä suurta huomiota kuin Archie tuhlasi joka-aamuiseen pukeutumiseensa. Kahta tuntia myöhemmin kuin teekutsu oli annettu, seurasi vanha Stick nuorta Laverockia hänen tutustumismatkalleen noiden herttaisten tyttöjen luo... Oh, se ei suinkaan tapahtunut Archien takia! Hän oli onnellinen muutoinkin. Mutta olisihan Stickin vuoksi ollut vahinko jättää asia puolinaiseksi. Ja sitäpaitsi aikoivat Stickin äiti ja sisar tulla Dinardiin viettämään kesälomaa. Heidän olisi hauska tutustua muutamiin herttaisiin tyttöihin. Jokaisen mielestä on hauskaa tutustua joihinkin uusiin, herttaisiin tyttöihin.

* * * * *

Tässä leikkikaluhuviloiden (joiden koko oli pakkalaatikon, mutta rakennustyyli palatsin) kaupungissa alkoi joka toisen huvilan nimi "Ker", joka Bretagnen murteessa merkitsee taloa. Niinpä näkyi miltei jokaisessa villiviinin ja köynnösruusujen kiertämässä päädyssä puisin kirjaimin "Ker Eugenie", "Ker Gaby" tai "Ker Dick". Mutta huvilalla, jota kohti nuori amerikkalainen leski oli johtanut Archie Laverockin askeleet, oli varsin tavallinen ranskalainen nimi — "Mon Repos". Se olisi ollut varsin väritön, jollei se olisi ollut niin suurenmoisen, niin huvittavan sopimaton juuri tälle talolle. Repos — lepo — oli sen vähimmän luonteenomainen ominaisuus. Jo sitä lähestyttäessä kuului hilpeätä liikettä ja korkean rautaportin lomitse välkkyi huikaiseva väriloiste.