Part 3

"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi "tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan minä ottaa mukaani?"

"Valitkaa!" huudahti tyttö.

Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".

Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".

Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen: "Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."

"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen jälkeensä.

"Millainen maailma!" raakui unohdettu papukaija häkissään.

Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!

Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti kovin hävyttömiä toisilleen.

Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.

Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian, pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi maailma ympärillämme.

Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen. Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään ympäri.

"Mitä Te näette, mr Laverock?"

"Tämän." Ritari piteli kädessään kapeakehyksistä valokuvaa.

"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin, Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"

"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä. Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin. Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."

"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon kauniimpi."

"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"

"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia. Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti 'päivänsäteeksi'."

"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki hän aivan odottamattoman kysymyksen.

"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"

Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin mielialojen mukaan.

Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta kysymykseensä "Mystérieusesta".

Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan: "Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."

"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen", vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta? Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."

Iloisena, saatuaan tuon viimeisen sanotuksi, meni hän puutarhaan.

Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.

Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä, että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.

NELJÄS LUKU.

Kilpa-ajo.

Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta, eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.

"Taas joku, jolle on sattunut onnettomuus", tuumi Archie ajaessaan ohi.

Mies tienvieressä käänsi punaiset, suuttuneet kasvonsa häneen.

"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.

Amiraalin kasvot kirkastuivat.

"Ha", jyrisi hän tuntiessaan ja silminnähtävästi keventyen. "Hyvää iltaa. Kiitos, hyvin kernaasti, jos tahdotte olla ystävällinen ja vilkaista (Archie oli jo tehnyt sen) tuohon kirottuun kapineeseen. Se kieltäytyi äkkiä jatkamasta ja minä olen saanut olla tässä jo puoli tuntia. Olen ensi kertaa yksin tällä autolla. Ja vannon, että... Voitteko löytää vian?"

"Luulonpa niin", sanoi Archie iloisesti hänen pitkien, ruskeitten sormiensa ollessa jo täydessä työssä. "Ei se ole mitään mainitsemisen arvoista, sir — eräs pieni ruuvi on irti — kas noin! Enpä luule Teidän enää saavan enempää harmia koneesta." Hän nousi.

"Sydämelliset kiitokset, poikaseni. Olen Teille kovin kiitollinen", vastasi amiraali ystävällisemmin kuin mitä hän ennen, heidän tapaamisensa aikana sinisessä huvilassa oli häntä puhutellut. "Olipa onni minulle, että tapasin Teidät, todellakin suuri onni. Minne Te olette matkalla?"

Archie antoi selityksen.

"Vai niin", virkkoi amiraali, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän oli hyvin hyväntahtoinen eläkkeellä oleva upseeri, kun kaikki kävi hyvin hänelle ja hän omisti paljon enemmän hyviä avuja, mitä mrs Harrison esim. koskaan hänelle olisi myöntänyt.

Useimmilla meistä säilyy sydän nuorena, vaikka hiukset harmenevatkin. Amiraali, joka aikaisemmin oli ollut kateellinen kaikista ritarin omistamista nuoren miehen eduista, oli nyt mitä rakastettavin tätä pelastavaa enkeliä kohtaan. "Ei yhtään hullumpi poika", tuumi hän. "Näyttää olevan oikea herrasmies. Sodassa mukana olleilla nuorilla miehillä on nykyisin kovin vaikeat olot. Mitä mahdollisuuksia on esim. tällä nuorella miehellä. Hänellä ei kaiketi ole mitään omaisuutta. Ei mitään sukulaisuussuhteita. Hänellä ei ole mahdollisuutta mennä naimisiin moneen vuoteen."

Amiraalin ajatukset pyörivät tänä keväänä alinomaa avioliiton ympärillä. Hän huomasi, että hänen omansa oli ollut sanomattoman onnellinen (monet merimiehet ovat onnellisia syystä, jota he tuskin itse tuumivat lähemmin) ja sen vuoksi aikoi hän mennä uudelleen naimisiin mahdollisimman pian. Hänellä oli jo tyttö valmiina. Vanhan merikarhun veri ei ollut vielä muuttunut vedeksi, vielä ei hän ollut aivan ikäloppu. Hän tarjosi nuorelle Laverockille sikaarin, jatkaen hyväntahtoisena: "Tapasin Teidät juuri kreivinaikaan. Itse asiassa olen nyt matkalla yhteisten ystäviemme luo siniseen huvilaan."

"Niinkö, sinnekö, sir", sanoi Archie ilakoiden.

"Asia on niin, että minun syntymäpäiväni on tänään ja siksi aion ajaa sinne ja pyytää naisia pieneen juhlaan Berkelylle."

"Tänä iltanako, sir?" kysyi Archie Laverock. Lisäten itselleen suureksi yllätykseksi seuraavat sanat: "Pelkään — luulen, että he ovat jo lupautuneet muualle."

Sanat tulivat hänen huuliltaan kuin jonkun toisen lausumina. Miksi hän oli sanonut niin? Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä tavoin nuo ihmiset aikoivat viettää iltansa. Mahdollisesti he olivat vapaita, mahdollisesti ei. Hän ei ollut kuullut sanaakaan heistä. Hän ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia.

Mutta ne muodostuivat äkkiä nuoren Laverockin päässä, vanhan miehen ylimielisesti hymyillen vastatessa:

"Niin, niin, pikku ystävämme on kovin ihailtu nuori nainen, sen minä kyllä tiedän. Mutta heidät voi ehkä ylipuhua; koetan ainakin onneani. Well. Minun täytyy nyt lähteä. Hyvää iltaa, nuori ystäväni. Tahdotteko panna moottorin käyntiin. Olen Teille kovin kiitollinen."

"Ei ollenkaan syytä, sir, olen kovin iloinen, että satuin olemaan läheisyydessä", sanoi Archie lyhyesti. Nostaen kohteliaasti lakkiaan meni hän tiehensä.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut Lontooseen vievää tietä. Ei. Hän pani täytäntöön uuden suunnitelmansa; hänellä oli yksi mahdollisuus. Hän ajoi vasemmalla olevaa tietä pitkin. Se oli eräs sivupolku, mutta kuljeksiva ritarimme alkoi jo tuntea kaikki tiet ja polut Surreyssa. Hän tiesi mitä voi ajaa autolla.

Tässä oli juuri hänen mahdollisuutensa. Tämä tie oli muutamia maileja pitempi kuin se, jota hänen kilpailijansa ajoi. Hän ei todellakaan tahtonut avonaisella tiellä ajaa tuon vanhan veitikan ohi. Amiraalilla oli hyvin hyvä alku ja muitakin etuja. Mutta sittenkin —.

Archien täytyi toteuttaa suunnitelmansa. Tie oli huono ja kulki monessa mutkassa, mutta hänen Singer-autonsa oli kevyt. Amiraalilla oli suurempi auto ja vaikeammin käsiteltävä. Sitäpaitsi oli amiraali selvästi tottumaton ajamaan — hänhän oli ensi kertaa itse ajamassa — kun sitävastoin Archie oli tottunut ajelemaan missä vain. Hän oli varma, ettei kilpailijansa kykenisi ajamaan yhtä kovalla vauhdilla kuin hän. Taas oli käännyttävä oikealle. Tuossa oli kylä, tuossa postitoimisto. Nyt oli ajettava mäntymetsän läpi niin kapeaa tietä, että oksat molemmin puolin koskettivat häntä, hänen vinhaa vauhtia mennessä eteenpäin.

Nyt oli hän päämaalissaan; tuolla näkyi jo puutarha.

Mutta mitä tuo oli? Veräjällä seisoi vuokra-ajuri, jossa oli suuri matkalaukku ja suuri joukko ranskalaisen modistin nimellä varustettuja hattuaskeja.

Suuri luoja, oliko tyttö ehkä matkalla jonnekin. Ei kumpikaan heistä siis voisi saada häntä seuraansa tänä iltana? Kilpa-ajo oli siis ollut vallan turhaa?

Hänet oli nyt nähty puutarhasta ja otettiin vastaan sydämellisin tervehdyksin. Mutta _hänen_ ääntään ei kuulunut. Ei, Lucy ei näyttänyt olevan siellä.

Ainoastaan mrs Joy nousi tuoliltaan, missä hän oli kerinyt kirkkaanpunaista silkkilankaa, sisarensa pitäessä sitä hänelle.

"Oi, Madgie! Katso! Sehän on mr. Laverock —"

"Halloo! Mitä kuuluu?"

"Miten ystävällistä, että tulette niin pian uudelleen. Oi, ei, ei. Ei minun olisi pitänyt sanoa: niin pian. Se oli erehdys. Meidän olisi pitänyt sanoa, että siitä on iankaikkisuus — hiljaa, koirat — kun meillä oli ilo viimeksi nähdä Teidät täällä."

"Mutta me olemme kovin iloisia nähdessämme Teidät. Me —"

"Rakkaani, etkö jo ole lähtövalmis", keskeytti mrs Joy hänet puhuen taloon päin. "Vaunusi ovat jo kauan odottaneet sinua. Täällä on mr —. Oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyi hän kesken kaiken puhutellen nuorta miestä. "Luonnollisesti ette. Sitähän ei koskaan satu. Tulkaa sisään ja pitäkää hyvänänne mitä on jäänyt jälelle —"

"Kiitoksia paljon, mutta minulla ei todellakaan ole aikaa siihen", onnistui Archie saada pistetyksi hänen sanatulvaansa. "Voin ainoastaan viipyä muutaman hetken, autoni odottaa tuolla ulkona. (Kiirehtien.) Pistäydyin vain kysymään, jos Teitä ja mrs Harrisonia — ja Frankieta, jos hän vielä on kotona, haluttaisi tulla —"

"Hänen lomansa loppuu huomenna. Varmaankin hän on huoneessaan ajamassa leukaansa. Papin tullessa ajaa hän aina itsensä, sekin on jonkinlainen 'alibi'. Frankie!"

"Hyvä", keskeytti Archie sydämellisesti, ajatellen sielussaan, että jokainen sekuntti toi amiraalin lähemmäksi. "Haluttaako siis Teitä, mrs Joy, yhdessä sisarenne ja Frankien kanssa tulla luokseni illalliselle tänään."

"Suurenmoista! Tulemme kovin mielellämme! Minne?"

Archie naurahti hieman nolona. "Frankie kyllä tietää —"

("Halloo", Frankie tuli heilutellen piippuaan.)

"Hän näyttää Teille tien. Ehkä Te kaikki kolme siis haluaisitte tulla. Olisitte kovin ystävällisiä. Minä", ritari oli nähnyt vilahduksen jostakin leijailevasta sinisestä hallin oven takana, "en uskalla pyytää miss Lucya."

Iloinen nuorekas ääni kuului talon sisästä: "Miksi ette pyydä miss Lucya?"

Hän seisoi köynnöskasvien ympäröimässä ikkunassa. Se oli taulu, sellainen taulu, josta ihmiset maksoivat saadakseen nähdä sen kinossa ja miehet reunustivat kilvan maantien, saadakseen nauttia siitä, se oli kauneuskilpailun voittajatar, huvikauden epäjumala ja hemmoteltu suosikki.

Archie katsahti ylös niin luonnollisin ilmein, ettei kukaan olisi voinut aavistaa miten hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää tytön ilmaantuessa.

Hän hymyili iloisesti tervehtiessään tyttöä, joka näinä viimeisinä viikkoina oli saanut hänet uneksimaan valveillaan, milloin ei hänen toimensa vienyt kaikkia ajatuksia.

"En pyydä Teitä", ilmoitti hän tytölle ja lisäsi vilkaisten odottaviin vaunuihin, "osaksi siksi, että näen Teidän aikovan matkustaa."

"Ainoastaan harjoituksiin. Filmataan 'Kulkurin lemmittyä' Gibbet Hillissä ja minua odotetaan sinne kello kolmeksi; mutta ei ole mitään hyötyä olla kovin täsmällinen", liverteli pikku tähti. "Olemme luultavasti valmiita 6 tienoissa. Mutta mitkä kutsut Teillä on, kun pyydätte koko muun perheen ja jätätte minut kutsumatta? Saanko kysyä olenko tahtomattani loukannut Teitä? Tahi ehkäpä Te ette halua enempää kuin äidin, tädin ja Frankien?"

Archie Laverock hymyili hänelle yhtä huolettomana kuin hänellä olisi ollut tiedossaan koko illan seurustelu tytön kanssa. Itsekseen tuumi hän miten kauas amiraali oli mahtanut ehtiä. Tulisiko hän viiden minuutin kuluttua? Tai ehkäpä jo neljän? Tai oliko kaitselmus ehkä järjestänyt uuden esteen? Jumala, oliko se nyt hänen merkinantotorvensa, joka kuului tieltä?

"En uskaltaisi pyytää Teitä", sanoi hän puoleksi leikiten miss Joylle. "Ette voi kuvitellakaan miten alkuperäistä meillä on. Ainoastaan vanha kersantti palvelemassa meitä. Juomme emalji-mukeista. Se ei huvittaisi Teitä vähääkään. Mutta kun tänään on syntymäpäiväni, haluaisin pitää pienet kutsut. (Tämän viimeisen keksi hän amiraalin nopean saapumisen pakottamana). Meillä on eräs toveri, joka soittaa hyvin mukiinmenevästi banjoa, ja kun tätinne kertoi minulle myöskin soittavansa banjoa, tuumin minä —. Mutta minulla ei ole mitään mikä houkuttelisi Teitä", lisäsi hän äänen saadessa odottavan sävyn.

Tämä sävy toi ilmi kaiken sen, minkä hän oli jättänyt sanomatta: "Pelkään, etten voi tarjota mitään sellaista, mihin miss Lucy on tottunut, miksi siis koettaisin saada häntä tulemaan? Näkemiin, toivon Teidän huvittelevan Berkeleyssä."

Tämä ääni sai kuningas Edvardin aikaisen äidin ja tädin vaihtamaan liikuttavia katseita. Lucy Joyn kasvoilla oli ilme, jollaista niissä ei koskaan ennen oltu nähty.

Hänellä oli sama ilme kuin pikku lapsella, joka huomaa jotain kaunista ja outoa; lapsi, joka ensi kerran näkee sateenkaaren tai sytytetyn joulukuusen. Hänessä oli jotain ujoa ja säteilevää. Ehkäpä tämä uudenaikainen, juhlittu nainen alkoi kuten kaikki muutkin nuoret tytöt uneksia satuprinssistään. Useimmista nämä unelmat haihtuvat jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden vanhoina. Senjälkeen aletaan uneksia paljon todellisemmista asioista. Muutamat toivovat saavuttavansa menestystä näyttämöllä, toiset, että he äänellään saavuttavat kuuluisuuden j.n.e. Mitä miss Lucy Joyhin tulee, olivat kaikki, muut, kuten menestys, kuuluisuus, puvut, jalokivet, suosio tulleet ensin hänen elämäänsä. Yhdeksäntoistavuotisena nautti hän jo kaikesta tästä. Nyt ensi kerran näki hän vilahduksen jostakin muusta.

Parasta, kaikkein parasta mitä meidän vanha maaäitimme voi tarjota. Nuoren rakastetun, jossa katse niin mielellään viivähtää.

Hän tarkasteli miestä muutaman silmänräpäyksen huudahtaen senjälkeen iloisesti ja vallattomasti:

"Aion tulla mukaan. Luonnollisesti täytyy minun myös olla mukana. Pikku äiti, hänestä minä olen liian hemmoteltu voidakseni olla mukana kutsuissa."

"Oi, mr Laverock, hän ei ole vähintäkään hemmoteltu! Mikä sai Teidät uskomaan sellaista? Luonnollisesti saa hän myös tulla mukaan, jos hänellä on halua, eikö niin?" Äiti kiiruhti lapsensa avuksi.

"Hän tulee iloitsemaan kaikesta. Eikö niin, lemmikkini? Luonnollisesti. Kiiruhda nyt, darling, muuten et koskaan ehdi takaisin noiden inhoittavien ihmisten luota."

Lucy melkein leijaili Mystérieuse-hajuveden tuoksuisena sinisenä tyllipilvenä pois. Vaunu sekä hänen pieni minänsä hattuaskeineen ja laukkuineen oli juuri ehtinyt kadota näkyvistä, kun amiraalin auto saapui toiselta suunnalta. Nuori Laverock oli sillävälin kiiruhtanut polkua pitkin odottavan autonsa luo.

Täten siis amiraali tapasi tullessaan vain nuo kaksi vanhempaa naista puutarhassa. (Frankie oli kiireesti livahtanut sisään ja peittänyt kasvonsa saippuavaahdolla.) Hän sai myöskin tietää, että nuoren miehen ennustus oli oikea.

He olisivat niin kovin mielellään tulleet amiraalin syntymäpäivällisille, sanoi mrs Joy valitellen, mutta onnettomuudeksi olivat he —

("Millaista elämää", kirkui papukaija.)

— jo poiskutsutut ja samoin myös Lucy.

"No, well! Toisen kerran sitten", sanoi amiraali kylmästi ja lähti odottavaan autoonsa. "Olin tuskin odottanutkaan Teidän olevan vapaita. Tiedänhän minä, että 'pienokainen' on aina menossa."

"Me lupauduimme pois vasta viisi minuuttia sitten", sanoi eloisa äiti.

Mrs Harrison ajatteli, että hänen olisi syytä selvittää asia lähemmin. "Lupasimme tuolle hauskalle pojalle, mr. Laverockille, jonka Te tapasitte täällä viime sunnuntaina, että matkustaisimme junalla hänen leirilleen eräänlaiselle 'retkeilylle'."

"Oh, todellako!" amiraali kääntyi ympäri. "Muistankin että tapasin tuon nuoren miehen aivan äsken maantiellä. Onko hän aivan äskettäin ollut täällä? Niin, luonnollisesti."

Hänen siniset silmänsä leimahtivat vihaisesti autolakin alla. Tuo kerjäläinen, tuumi amiraali. Oliko hän todellakin uskaltanut? Varastanut hänen aatteensa. Ajanut kilpaa hänen kanssaan. Well! Voitto ei riipu ainoastaan nopeudesta. Ehkäpä ei hän, vaikka onkin nuorempi, sittenkään tule saamaan viimeistä sanaa.

Amiraali astui pari askelta huvilaan päin. Arpa oli heitetty, mutta hänen äänensä oli aivan levollinen tehdessään seuraavan kysymyksen: "Mrs Joy, sallisitteko minun pistäytyä sisällä ja kirjoittaa pari sanaa miss Lucylle? Muistan nyt, että minulla on hänelle jotain sanottavaa. Saisinkohan pyytää pienen palasen paperia. — Oi, kiitoksia hyvin paljon."

Hän istuutui pienen iloisen arkihuoneen kirjoituspöydän ääreen. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja raitista ilmaa; siellä olivat Lucy ja nuori ritarimme taittaneet peistään tuona sunnuntai-iltapäivänä. Tusina äskenotettuja kuvia miss Lucy Joy'sta (ja yksi punasenristin puvussa olevasta tytöstä) hymyili leveähartiaiselle miehelle, joka kirjoitti tiedonantoaan paksulle kirjepaperille.

Hän kirjoitti nopeasti, kaksi kokonaista sivua. Pisti senjälkeen kirjeen pieneen kuoreen ja sulki sen ja otti mukaansa aurinkoiseen puutarhaan.

"Paljon kiitoksia, mrs Joy", sanoi hän lyhyesti. "Ei, ei, en voi viipyä kauempaa. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä. Ehkä tahdotte olla niin ystävällinen ja antaa tämän miss Lucylle, kun hän palaa. — Au revoire!"

VIIDES LUKU.

Kiihdyksissä.

Vasta kello seitsemältä oli nuori Laverock vapaa ryhtymään juhlavalmisteluihin.

Hän saapui teltalle, missä hän tapasi kapteeni Smithin solmiamassa valkoista rusettia peilin edessä, joka oli ripustettu erääseen teltan paaluun.

"Kuuleppa, älä teekään sitä", komenteli Archie. "Ole hyvä, äläkä muuta pukua. Kukaan ei saa esiintyä hännystakissa. Se ei sovi tähän tauluun, se pilaisi kaiken."

"Mutta", vastusteli nuori upseeri. "Minun täytyy matkustaa kaupunkiin 7.40:n junalla; arvelin käydä siellä eräiden tuttujen luona — —"

"Se on mahdotonta, pelkään minä", sanoi Archie hyväntahtoisesti. "Ethän sinä voi jättää minua tänä iltana, sillä sinähän olet orkesteri."

"Mikä minä olen?"

"Orkesteri, jänne, mies, joka soittaa banjoa naisille —"

"Naisille?"

"— jotka tulevat tänne illalliselle."

"Tänne?"

"Niin. Ole ystävällinen ja lakkaa leikkimästä kaikua ja äläkä esitä tuota vanhaa anteeksipyyntöä, että pelkäät naisia. Ole nyt inhimillinen ja ryömi ulos noista sunnuntai-riekaleistasi", sanoi Archie vapisten sisäisestä jännityksestä. Sillä _hän_ saapuisi, _hän_ saapuu ja siksi toivoi hän kaiken onnistuvan mahdollisimman hyvin. Hän ei tahtonut, että Smith istuisi siinä ja näyttäisi yhtä idioottimaiselta kuin mikä hyvänsä niistä nuorista miehistä, mitkä hän tapaa iltakutsuissaan. Ei mikään saisi muistuttaa sellaista tilaisuutta. Kaikkien täytyisi olla aivan päinvastaista kuin mihin hän oli tottunut, ihmiset, ympäristö, ruoka.

"Päivällinen seitsemälle tänä iltana, Parkins — ei, meitähän onkin kahdeksan", määräsi hän kersantille. "Olettehan Te jo tehnyt ostoksenne, eikö niin? Silloinhan on papuja läkkipurkeissa ja perunoita ja sitäpaitsi on kai jotain juotavaa. Me voimme saada limonaadia ja vanhaa burgundilaista naisille, jostakin voitte ostaa makeisia, keksiä ja hedelmiä tai jotain sentapaista —"

"Mr. Laverock, Sir!" keskeytti Parkins pallotellen. "Se ei käy päinsä. Makeisia, hedelmiä j.n.e. ei voi hankkia. Ei ole aikaa matkustaa kaupunkiin ostamaan niitä. Täällä suljetaan puodit aikaiseen, minkä herrat näyttävät unohtaneen. Jospa vaan olisin saanut tiedon tänä aamuna, että odotatte päivällisvieraita (ja lisäksi naisia), olisin ehkä mahdollisesti voinut saada hankituksi jotakin, mutta —"

"Kersantti", sanoi ent. kapteeni Laverock rauhallisesti. "Ettekö halua tehdä voitavaanne? Olen varma, että voitte hankkia jotain hyvää", lisäsi hän sellaisin katsein ja hymyin, joka oli saanut sotamiehet sodanaikana tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. "Päivällinen kello kahdeksalta, tai oikeammin neljännestä yli."

"Hyvä, Sir", tuli alistuvasti Perkinsiltä.

Viisi minuuttia myöhemmin saapuivat Archien toiset leiritoverit ja tapasivat hänet puhdistamassa erästä vanhaa, paviljongista pois heitettyä pöytää. Kapteeni Smith hyräili sillävälin parodiaa eräästä vanhasta laulusta:

"Optimisti ja pessimisti Tänään pidot järjestävät. Mikä heille päähän pisti, Kun niin harvoin hurjastavat. Toinen vilkas, toinen synkkä. Villi vierasjoukko sankka."

"Kuules, Laverock, onko sinulla näitä kallisarvoisia maljakkoja useampia?" Hän nimittäin oli yltynyt valmistamaan pöytäsomisteita keltavuokoista, sinikelloista, sireeneistä, orvokeista ja belliksistä, joita hän sitoi tiukasti yhteen.

"Kas, kenen nimipäivä nyt on?" kysyi nuori mies, joka palveli rautatiellä. "Odotatko ketään tänne vieraisille, Laverock? — — Kautta Jupiterin! Kolme naista ja yksi herra? Mutta mistä hankit päivällisen? Kuka sen keittää?"

"Kuka sen tavallisesti tekee", virkkoi Archie nostamatta päätään työstään. "Sanoin heille, että meillä on vaan poikamiesruokaa ja he saavat syödä sitä mitä meillä tavallisissa oloissa on."

"He eivät varmastikaan osaa uneksiakaan millaista sekasotkua se on", virkkoi Cityssä toimessa oleva mies. "No, kuka on nainen numero yksi, Laverock? Toivon hänen olevan tottuneen tällaiseen leirielämään. Onko hän asunut siirtomaissa tai työskennellyt jollakin farmilla sodan aikana tai ollut jossakin muussa vaivalloisessa työssä? Jos niin on — — —."

"En todellakaan tiedä, mitä hän toimitti sodan aikana", virkkoi nuori Laverock välinpitämättömästi heittäen harjan vatiin. "Nykyään hän filmaa."

"Herran tähden, filmaa?" Kaikki kolme nuorta miestä töllistelivät häneen. "Missä olet tavannut hänet? Kuka hän on? Joku, jonka me tunnemme?"

Nyt oli Archien hetki koittanut. Hänen kasvonsa olivat enemmän poikamaisen ihastuneet kuin varttuneen miehen iloista odotusta hänen vastatessaan:

"Hänen nimensä on Lucy Joy."

Hämmästys. Sitten epäilys. (Sinä lasket leikkiä j.n.e.) Sitten joukko kysymyksiä.

"Lucy Joy. Ei suinkaan kuuluisa Lucy Joy?"

"Periscopen tyttö?"

"Suuri Luoja, tunnetko sinä hänet?"

"Nähtävästi, muutenhan en kai olisi voinut kutsua häntä tänne perheineen", vastasi Laverock, jolle kaikki nämä kysymykset olivat hunajaakin makeampia. Lucy Joy. Tämä nimi oli sinä keväänä yhtä tuttu kuin Delysia tai Lenglen —. Ja hän saapuisi junalla tänne, tähän metsistyneeseen leiriin Archie Laverockin kutsumana, hänen, joka ei ollut mitään erikoista —.

"Oletko tuntenut hänet kauankin, senkin vintiö?"

"En erikoisen kauan —"

"Hänestä on eräs juttu tämän päivän London Mailissa. Luin sen junassa tullessani", huudahti City-mies. "Kas tässä — ei, luulenkin sen olleen jossain toisessa lehdessä."

Archie oli nopeasti tempaissut lehden häneltä ja silmäili hätäisesti läpi "perheuutiset", joissa oli päällekirjoitus: "Mitä me haluamme tietää."

Ensimmäinen pykälä kuului: "Mikä on syynä siihen, että amiraali niin usein käy eräässä tietyssä sinisessä huvilassa Surreyssa. Eiköhän hänen tyttäriään kohta hämmästytä salama siniseltä taivaalta?"

Seuraava: "Tuleekohan miss Lucy Joysta, joka on pieni kaunotar, kaikkien silmien ihastus?"

"Sellaista hölynpölyä", murisi Laverock kääriessään lehden huolellisesti kokoon piilottaakseen sen.

"Mitä nyt, Perkins? Jollei Teillä ole puhdasta pöytäliinaa, niin saamme olla ilman sitä. Mitä varten meillä sitten on puhdas pöytä?"

Hänen ystävänsä ihmettelivät tätä nuorta miestä. Uskaltaakin kutsua sellaisia kuuluisuuksia heidän luolaansa.

"Oletko varma heidän tulostaan", kysyi City-mies. "Ainahan kuulee sanottavan, että teatteri-ihmiset — No, he lupaavat tulla ja jäävätkin sitten pois."

"He ovat epäluotettavimpia ihmisiä auringon alla."

Archie muljautti häneen kukkia täynnä olevan marmelaadipurkin yli. "Joyn perhe ei ole mitään teatteri-ihmisiä", selitti hän jäykästi. "Miss Joy on filmannut vain siitä lähtien kun hän voitti kauneuspalkinnon. Luonnollisesti hän tulee", lisäsi hän kallionvarmana, vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa kaikkea muuta kuin varma. Jospa hän ei saapuisikaan? Ehkäpä hänestä tuntui aika liian myöhäiseltä tai kesti filmiharjoitus kauemmin kuin hän oli luullut.

"Saanko luvan kysyä", virkkoi nuori rautatiekirjanpitäjä, "oletko myös kutsunut prinsessa Maryn?"

"Prinsessoja olisi paljon helpompi ottaa vastaan", mumisi City-mies. "Prinsessat ovat tottuneet kulkemaan slummiasemilla ja katselemaan elämän kurjuutta. Mutta miss Lucy Joy. Silmäys hänen elämäänsä. Todellakin — näytös à la Lochhart."

Viimeiset sanat virkkoi kapteeni Smith. Lempeällä äänellä tiedusteli hän: "Missä aiot antaa naisten pestä kätensä? Kylpyammeessasi kai?"

* * * * *

Kello kahdeksan saapuivat odotetut neljä vierasta. Nuorelle Laverockille oli olemassa vain yksi.

Tuolla saapui hän, tähti, jonka kuva oli kaikissa aikakauslehdissä. Archie voisi kuvata ainoastaan hänen hattunsa (musta läpinäkyvä kello) ja kenkänsä, jotka sipsuttivat niin keveästi tuuhean nurmen yli pöydän luo, joka oli katettu ulos. Kaikki muu näytti Archiesta joltakin sanoin kuvaamattoman ilmavalta, liehuvalta, siniseltä. Tuossa istui hän, (joka oli tottunut ravintolaan astuessaan kuulemaan joka puolelta äänten sorinaa: Katso tuossa on Lucy Joy). Tässä oli hän (jonka juomana oli kuohuvat viinit, ruokana mitä erilaisimmat) ja aikoi iloisena nauttia Perkinsin laitoksista ja lämmitetyistä pavuista.

Archien ystävät, kolme nuorta miestä (jotka alussa olivat tunteneet itsensä yhtä avuttomiksi kun jonkun kuninkaallisen korkeuden läsnäollessa) olivat pian, ei ainoastaan kuuluisan Lucyn, vaan koko rakastettavan perheen auttamattomia uhreja. Frankie keksi, tultuaan esitellyksi City-miehelle, että tämän nuorempi veli oli ollut hänen tovereitaan Dartmouthissa, mistä johtui, että he heti tulivat parhaimmiksi ystäviksi ja istuutuivat vierekkäin huojuville tuoleille.