Part 5

Vaununrunkoon on kiinnitetty kaksi paria pyöriä, iskunvaimentajat ja muut laitteet. Rungosta kohoaa vaunu kolminkertaisista laudoista valmistettuine koreineen, hämmästyttävän suurine ikkunoineen, joita vihreät uutimet verhoavat, ilmanvaihtajineen ja Pullman-kuomuineen. Vaunuun noustaan lyhyitä portaita myöten, joiden sivut ovat lentokoneen tukia, sillä tähän liikkuvaan asuntoon on niin paljon kuin mahdollista käytetty sota-aineksia. Portaat saattaa vaunuihin noustuaan vetää jäljessään ylös, ja seinien sisäpuolella, jotka hohtavat valkoisuuttaan kuin uudenuutukaisen vesivärilaatikon sisäpuoli, on kaikki järjestetty tilansäästöä ja mukavuutta silmälläpitäen: vuode (jonka saattaa kääntää poikkiseinää vastaan saadakseen tilaa neljän hengen pelipöydälle), ihastuttava pieni liesi (kuin sirkusnäyttelijöitä varten rakennettu), pikkuruinen sähkövalo, ruokakaappi, joka olisi omiaan herättämään jokaisen perheenemännän kateutta, tila märkien vaatteiden kuivaamista varten, seinäkello oven yläpuolella, pieni gramofooni, riittävän suuri teekeittiö, cocktailsekoitin, toisin sanoen pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mikä kuuluu miehen (ja totta puhuen myöskin naisen) haaveihin ihanteellisesta elämästä.

Mukava vuode, pöytä ja katto — mutta ei sidottuna samaan paikkaan ja samoihin ihmisiin! Uusia seutuja, yhä uusia joka päivä! Ja uusia kasvoja! Mustalaiselämää; ulkoilmaa ja liikuntoa, sekä lisäksi puhtauden ylellisyys, joka on kahdennellekymmenennelle vuosisadalle välttämättömyys! Tämä oli nykyään Archie Laverockin elämää.

Syynä siihen, miksi tämä matkavaunu nyt oli pysähtynyt lähelle tätä etäistä kylää, oli työ, jota hän oli kuvaillut Lucy Joylle tuona iltana (josta ei ollut pitkää aikaa, mutta joka tuntui olleen satoja vuosia sitten). Tämä kylä oli lähimpänä Rhosia, erästä vanhaa valkoista kartanoa, joka oli pikemmin haudattu kuin rakennettu metsien taakse mailien päähän. Rhosissa eli vanha herra (mr Rice-Mathews oli hänen nimensä), joka oli hyvin rikas, joka oli avioliittonsa kautta liikkeen sukulainen ja joka oli pyytänyt lähettämään heidän parhaan nuorukaisensa opettamaan häntä vanhoilla päivillään ajamaan autoa.

Navaracin saapuessa kylään toi eräs lapsi Archielle kirjeen Rhosista. Siinä pahoiteltiin, että mr Rice-Mathewsin täytyi lääkärin määräyksestä pysyä pari päivää vuoteessa, ja lisättiin, että hän ilmoittaisi mr Laverockille heti voidessaan alkaa tuntinsa. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla (luultavasti sairaanhoitajattaren) ja siihen oli merkitty "E. Rice-Mathewsin puolesta M.R.M."

Sangen harmillista, ajatteli mr Laverock.

Joka tapauksessa satoi liian kovaa, jotta olisi voinut antaa kellekään ohjaustuntia.

Sadetta jatkui.

Archie Laverock teki tulen pieneen asuntoonsa, sytytti piippunsa ja otti kirjan.

Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, joiden aikana satoi lakkaamatta, hän oli lukenut läpi ne kolme romaania, joilla matkavaunun kirjahylly, oli varustettu.

Satoi yhä.

Hän katsahti ulos oven yläpuolella olevasta ikkunasta.

Silloin näkyi äkkiä tuon ikkunan kehystämänä ja purppuranpunaista, kyyneleenvihreää ja harmaata taustaa vastaan lähestyvä pitkulainen raikkaanvärinen täplä. Pelkästään väriläiskänä se oli sangen miellyttävä — raitis ja hehkuvan ruusunpunainen; syvempi kuin vaaleanpunainen, mutta vaaleampi kuin tulipunainen. Se oli punastus, jonka sade ja ponnistelu oli nostattanut tytön kasvoille.

"Mr Laverock?" kysyi tämän tytön ääni vaunun portailta.

Archie pisti piippunsa taskuunsa ja avasi oven.

"Minä olen Laverock", sanoi hän. "Ettekö tahdo — —"

"Ei kiitos. En tahdo tulla sisään", katkaisi tytön ääni mitä liikemäisimmällä sävyllä.

Hän näki tytön olevan hyvin pitkän ja solakan, puetun pitkään, ruskeaan öljytakkiin ja öljylakki vedettynä tummien silmien yli olkapäihin asti. Hänen kasvoistaan oli näkyvissä tuskin muuta kuin tuo kirkas puna märän ja kiiltävän lakin ja takin välillä. Hän oli ehkä kahdenkymmenenkolmenvuotias, mutta hänen äänensä oli vanhemman naisen ääni, naisen, joka oli tottunut antamaan käskyjä; viileä, hallitseva, selvä. Erikoisen selvä. Hän ei osottanut mitään mielenkiintoa vaunua tai sen asukasta kohtaan.

Hän sanoi sitten jotain hyvin hämmästyttävää.

"Olen tullut pyytämään teiltä anteeksi."

Nuori Laverock, joka seisoi aivan hänen yläpuolellaan vaunun ovessa, katsoi hämmästyneenä alas.

"Anteek-"

"Niin; enkä tarkoittanut, että olen tullut omasta tahdostani, minun olisi pitänyt sanoa, että minut on lähetetty pyytämään anteeksi."

"Mutta — —", alkoi nuorukainen.

Nuori tyttö oli nähtävästi kuitenkin sillä tuulella, ettei hän sallinut toisten lopettaa lauseitaan.

"Minä tulin mr Rice-Mathewsin luota", selitti hän tylysti. "Hän on isoisäni, näettekös. Hän aikoi pyytää teitä päivälliselle sinä päivänä, jolloin saavuitte tänne. Mutta — niin, minä estin sen."

Archie seisoi yhä ovessa ja katseli tuota omituista öljytakkista tyttöä, jonka takana sade virtasi maahan.

"Te estitte sen? Mutta tehän ette ollut edes nähnyt minua!" huudahti hän. "Mitä minä olin tehnyt? Mistä syystä —"

"Ei se ollut mitään, mitä te olitte tehnyt. Syy oli vallan toinen"., selitti tyttö nopeasti. "Katsokaahan, isoisäni on hyvin heikko terveydeltään. Hänet täytyy toisinaan väkisin pitää rauhallisena, vaikkei hän tahtoisikaan. Häntä on alituisesti pidettävä silmällä, käsitättehän. Luulen hänen tänään olevan taas täysissä voimissaan. Ja sitten hän oli pahoillaan minulle, kun en antanut teidän tulla, ja minun täytyi luvata tulla pyytämään teiltä anteeksi."

"Oh, sitä teidän ei tarvitse tehdä", alkoi Archie hymyillen. "Se on aivan — —"

Mutta jälleen tyttö keskeytti hänet viileällä ja päättäväisellä äänellään, josta selvästi ilmeni harmi siitä, että hänet oli nuhdellun lapsen tavoin lähetetty tällaiselle asialle. "Ja olkaa hyvä ja tulkaa sen sijaan Rhosiin tänä iltana. Syömme päivällistä kello kahdeksalta."

"Oh, paljon kiitoksia. Kuinka ystävällistä teiltä tulla kutsumaan minua, ja vielä tällaisessa sateessa. Saanko pyytää teitä sanomaan mr Rice-Mathewsille, että olen mitä suuremmalla mielihyvällä — —"

"Tehän tiedätte talon?" jatkoi tyttö tylysti. "Se on ensimmäinen valkoinen rakennus, vasemmalla puolella tietä lähtiessänne kylästä. Näkemiin." Ja ennenkuin Archie ehti sanoa sanaakaan, hän hypähti kepeästi alas portailta, kääntyi kulkemaan virtaa, joka aikaisemmin oli ollut maantie, ja hävisi sumuun.

* * * * *

"Hyvä! Siinä talossa ei ainakaan liene romantiikan vaaraa!" ajatteli Archie pukeutuessaan päivälliselle, kiinnittäen juuri paidannappeja, jotka olivat lahja (saatu toukokuussa vuonna 1915), ja etsiessään silkkisukkiaan (viimeistä paria erään ystävällisen tädin lahjoittamasta puolesta tusinasta). Silkkiset housunkannattimensa hän oli ostanut itse, koska hän ei pitänyt kovin yksinkertaisista, jotka hän syntymäpäiväkseen oli saanut joltakulta.

"Tuo nuori nainen", tuumi hän itsekseen, "ei onnellistuttaisi ketään muulla kuin 'ylevällä ylenkatseellaan', kuten nuori Frankie Joy sanoisi. Kaunis iho, huono käyttäytyminen. Tosiaan uskomattoman huono käyttäytyminen... Mutta siitä huolimatta on hauskaa vaihtelua saada kerran syödä päivällisensä sisällä."

* * * * *

Mutta saapuessaan neljännestä yli kahdeksan Rhosin ovelle sai Archie huomata, ettei hän sittenkään saisi aterioida sisällä.

Hän näki päivällispöydän, jolla ruusuiset valot jo oli sytytetty, häämöittävän suurella parvekkeella, josta hän oli nähnyt vilahduksen rhododendronpensaitten välistä kavutessaan talolle johtavaa rinnettä ylös. Se oli Archien mielestä tuntunut varsin vaikealta ajotieltä. Se oli suunnattoman jyrkkä, siinä oli keskellä ilkeä käänne eikä sille ajaessaan voinut mistään saada kunnollista vauhtia; Archie mietti, kuinka monen auton olikaan täytynyt pysähtyä rinteen puoliväliin.

Mutta rinteen harjalla tie päättyi laajaan ja tasaiseen pyörylään, jota toisella puolella sivusti ääretön nurmikko ja toisella valtava tammi; se varjosti pitkää taloa, joka hämärissä hohti valkoisena kuin liituvuori.

Archie Laverockin pysähtyessä miettimään, mikä monista lasiovista mahtoi olla pääkäytävä, tervehti häntä särkyvän lasin heikko mutta selvä helinä.

Ja samalla hetkellä huusi parvekkeen äärimmäisestä nurkasta vanha ja heikko, mutta jollain lailla poikamainen ääni: "Kas niin! Siinä meni viimeinen!"

Hetkistä myöhemmin astui ulos palvelustyttö kantaen laatikkoa, joka sisälsi joukon tyhjiä lääkepulloja; nähdessään Archien hän pysähtyi ja kääntyi.

Mr Rice-Mathews astui esiin varjosta.

Hän oli heikoimman näköinen vanha herra, mitä saattaa kuvitella: niin pieni ja hoikka, että hänen vyöllään riippuvien vitjojen paino näytti taivuttavan hänet etukumaraan. Hänen päätään peittävät hiukset olivat hienot kuin niittyvilla, ja hänen kasvojensa luut loistivat hänen hienoryppyisen ihonsa läpi. Heikolla mutta lannistamattomalla äänellä hän tervehti vierastaan.

"Kas, mr Laverock, eikö niin? Hyvää päivää, hyvää päivää! Mieluisaa tutustua. Arvaan pojantyttäreni" — tämän solakka vartalo ilmestyi hänen olkapäittensä taakse — "selittäneen teille, miksi meidän oli pakko olla niin epäkohteliaita teitä kohtaan. Mutta onko matkanne Lontoosta sujunut hyvin?... Ja löysittekö talomme vaivatta?... Suvaitsetteko istuutua — vai niin, päivällinen on valmis? Tätä tietä, olkaa hyvä!"

He istuutuivat pitkulaisen pöydän ääreen, joka oli katettu talon ranskalaisten ikkunoiden ja ulkona tihenevän hämärän väliin. Valo punavarjoisista lampuista lankesi kirkkaiden vesilätäkköjen hopeoimalle maalle, välkkyvälle sateelle, joka suurien vuodeuutimien tavoin eroitti parvekkeen maisemasta, ja tammen mahtaville haaroille — joita peitti pehmeä sammal ja reunustivat sananjalat, jotka värisivät sadepisaroiden putoillessa niille. Aina oli sana "Wales" tuova Archien mieleen märän sammaleen hajun, sateen yksitoikkoisen valumisen lehdille, näyn sananjaloista puiden rungoissa.

"Nyt ei sade enää minua karkoita sisälle", kerskaili Archien isäntä. "Viimeiset kolmekymmentä vuotta on minua pidetty kuin lasikaapissa, mr Laverock. Lasikaapissa. Ei vähääkään raitista ilmaa, jos he vain saattoivat sen estää. Ei hiukkaakaan tuoretta märkyyttä. Mutta tuskin tiedän, miksi kerron teille tätä kaikkea..."

Archie Laverock vastaili omalta puoleltaan pöytää lyhyin sanoin, jotka osoittivat myötätuntoa, kunnioitusta, mielenkiintoa. Hän oli "sopiva" tällaiseen, ja sen oli hänen liikkeensä tiennyt lähettäessään hänet matkaan ja kehoittaen häntä yrittämään ansaita vanhan herran tyytyväisyyden itseään (ja liikettä) kohtaan. Sitäpaitsi kiinnosti Archieta tuo erikoinen pieni vanhus, joka särki lääkepulloja ja joka näytti siltä, kuin olisi yksi ainoa illan tuulahdus riittänyt puhaltamaan hänet nurin; joka halusi syödä mainion walesilaisen lampaanpaistinsa oivallisine herneineen kuunnellen sateen tihkumista lehdille ja lorisemista lätäkköihin pihalla aivan hänen istuimensa vieressä.

Lampaanpaistin leikkasi muutoin hänen pojantyttärensä kerrrassaan loistavasti pöydässä.

"Ei, Laverock; teitä ei olekaan kauniimpi sukupuoli tyrannisoinut niinkuin minua viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", jatkoi vanhus. "Kolmeenkymmeneen vuoteen en minä ole saanut tehdä mitään. Minua on pidetty kuin rampaa. Kuin muumiota. Luonnollisesti oli siihen aina muka syynsä" — hän laski kätensä, joka oli laiha kuin merilinnun kynnet, vanhanaikuiselle hopeanappiselle liivilleen — "syy, että muka — hm — kuolisin — hm — menehtyisin kymmenessä sekunnissa, jos — — Kenties juotte kernaammin wiskyä ja soodaa? Onhan tämä vanhaa wiskyä, Megan?" lisäsi hän kääntyen sisäkön puoleen. "Hyvä! Minä en ole koskenutkaan wiskyyn kolmeenkymmeneen vuoteen. Yhden ryypyn otan seuraksenne." Hän iski silmää hilpeänä kuin lapsi.

"Maito ja ohrajuoma on kolmekymmentä vuotta ollut myrkkynäni. Vaimoni piti minusta mainiota huolta. Hän oli hyvä nainen. Niin oli Marykin. Hyvä, oikein hyvä nainen."

Nuori Laverock muisti, että "Mary" oli vanhuksen pojantytär, joka oli naitettu auto-osakeyhtiölle. Sitten hän miltei hypähti istuimeltaan.

Sillä mr Rice-Mathews oli äkkiä tarttunut molemmilla käsillään tuolinsa käsinojiin ja koroittanut äänensä. Äänellä, jossa väreili intohimoinen suuttumus ja syytös nurjamielistä kohtaloa kohtaan, hän huusi:

"Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset minua ympäröineet!"

Mutta yhtä odottamattomasti hän alensi äänensä lisäten herttaisella hyväntahtoisuudella: "Et sinä, Mauve", ja kääntyi tytön puoleen, joka suorana ja vaieten istui hänen oikealla puolellaan. "En tarkoittanut sinua, rakkaani."

"Tiedän ettet tarkoittanut, isoisä", hyväksyi tyttö hänen selityksensä.

Tytön ääni oli jälleen yhtä viileä ja hillitty kuin se oli ollut hänen seistessään vaunujen portailla. Mutta Archie huomasi, että hänen katseessaan välähti hellä ymmärtämys sen viivähtäessä vanhuksen kasvoilla. Kääntyessään pois hänestä se muuttui jälleen kylmäksi kuin teräs. Hänen kasvonsakin olivat kovat. Sadekuuron vaikutusten hävittyä olivat ne aivan värittömät. Vaaleankellahtavat. Ja jokapäiväiset. Ruskea tukka oli tavanomaisesti kammattu. Puku — tummansininen tai tummanruskea — tavallinen vierailupuku.

"Sopii hänelle, mutta saattaisi yhtä hyvin olla aiottu jollekin toiselle tytölle", oli Archie Laverockin ajatus.

Hänen vaikutelmansa neiti Mauve Rice-Mathewsin koko ulkomuodosta oli, että tyttö oli komea olematta mitään muuta sen lisäksi. Puolittain tiedottomasta miellyttämishalusta, joka pakostakin ilmenee nuoren tytön puvusta, kengistä, hiusten laineista, sanomaan selkeällä äänellään: "Pidättekö operettisävelmistä? Saimme tänä aamuna useita uusia."

"Soitatteko kenties Beethovenia?" kysyi Archie. Hän mietti oliko tytön äänessä välähtänyt häive ylenkatsetta nuorten miesten yleistä makua kohtaan — vihjaus siitä, että mikä muotirenkutus hyvänsä kelpaa heille?

Vanhus yhtyi häneen mielissään. "Ah! Meillä on siis sama maku. Mainiota. Soita Kuutamosonaatti, Mauve. Tosin se on hieman kulunut. Mutta koska Laverock ei välitä uusimmista hullutuksista, niin soita Kuutamosonaatti."

* * * * *

Ylevät alkusoinnut kaikuivat lehdille putoilevien sadepisaroiden pehmeätä säestystä vastaan. Hän osasi soittaa, tuo nuori nainen sisällä arkihuoneessa. Hän sai pianon puhumaan, itkemään, valittamaan, syyttämään ja nyyhkyttämään.

Beethovenin intohimoisesta sonaatista, paremmin kuin mistään muusta ihmissydämen luomasta soittokappaleesta, löytää jokainen meistä omat ajatuksensa ja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Sinulle tai minulle se kenties merkitsee kaikkea sitä hämärän silmänlumetta, jota toivomuksiemme elonkorjuuajan hitaasti nouseva kuu valaisee.

Tuolle tytölle se merkitsi — niin, mitä? Sitä mietti nuori Laverock kuunnellessaan hänen soittoaan. Mitä hänen katseensa ja äänensä eivät ilmaisseet, tulvaili nyt hänen sormiensa kosketuksesta. Se oli kirkas ja voimakas virta, joka äkkiä puhkesi jylhästä kalliosta.

Olisiko saattanut kuvitella jyrkempää vastakohtaa kuin hänen lyhyen, asiallisen "Olen tullut pyytämään anteeksi" -sävynsä tänä iltapäivänä ja hänen hurmautuneen soittonsa välillä?

Mitä oli hänen soittonsa pohjalla? Mikä silta johti hänen ja hänen maailmalle näkyvän henkilöllisyytensä välisen kuilun yli?

Eikö hän ollut onnellinen? Siis onnetonko? Toivoton? Tai mitä? Sitä mietti Archie Laverock yhä jättäessään hyvästi.

Hän mietti sitä koko märän taipaleen takaisin matkavaunuunsa.

KAHDEKSAS LUKU.

Sininen kalliokyyhkynen ja keltasirkku.

Seuraavana aamuna, sinä aamuna, jolloin mr Rice-Mathewsin piti ottaa ensimmäinen ohjaustuntinsa, oli loistava ilma. Walesin kyyneleet näyttävät niin toivottomilta, mutta mikä voi olla sen hymyn vertaista?

Sillä nyt Archie tutustui aurinkoiseen, eloisaan, tuoksuavaan maaseutuun ja selväpiirteisiin vuoriin, joiden yli pilvenvarjot kiitivät kuin jättiläismäiset merisiat vihertävällä valtamerellä. Suuria timantteja kiilteli pensaissa jokaisen majan oven edessä. Vesirikkaat virrat lorisivat sananjalkojen ohi; äänettömänä solui joki vanhan kivisillan kaarien alitse. Kalastaja seisoi reisiään myöten vedessä lähellä rantaa, jonka ohi Archie kulki. Ja oi, tuota kosteaa, lämmintä kuusaman tuoksua kaikilta tienvieriltä matkalla Rhosiin!

Mitä ohjaukseen tuli, huomasi Archie sen alusta asti toivottomaksi. Mr Rice-Mathewsista ei milloinkaan tulisi autonohjaajaa! Auto oli tuolle vanhalle intoilijalle suunnilleen samanarvoinen kuin omena kalalle. Nuori Laverock arveli, että hänen tietämättään ei auto koskaan jättäisi tuota tasaista kenttää talon edessä, paitsi silloin kuin hän itse vei sen alas leveälle tielle valkoisten veräjänpylväitten ohi. Tämän tunnin jälkeen vanhus olisi lopussa.

Lounas, joka oli jälleen katettu ruusujen kiertämälle parvekkeelle, keskeytti tunnin. Sitä olisi iltapäivällä jatkettu, vaikka ohjaukseen vaaditaan kättä yhtä hyvin kuin lujaa tahtoa, ja mr Rice-Mathewsin vanhat, heikot kädet vapisivat väsymyksestä ohjausrattaan hoitamisesta. Mutta neiti Rice-Mathews, munakori käsivarrellaan, huomautti, että hänen isoisänsä oli saanut kyllin harjoitusta täksi päiväksi.

"Toivoisin sinun tulevan katsomaan tätä kanaa, isoisä", sanoi hän. "Ettekö tekin tule, mr Laverock?" — niin, tuskinpa hän olisi voinut jättää nuorukaista seisomaan siihen.

He seurasivat häntä puutarhaovien läpi polkuja myöten kanakoppeihin ja pihalle, joka näytti loppumattomalta höyhenten vilinältä, ja jolta kuului hurjaa kirkunaa heti Rhosin nuoren emännän ilmestyessä.

Hän sanoi: "Ja sitten nuo uudet mehiläispesät.."

Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän teki itse puolet heidän työstään.

"Te olette varmaan aina toimessa", mutisi Archie tavanomaisesti.

Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet begonioistamme."

Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään romantiikkaa.

Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit, vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista, tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.

Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.

"Riittää jo, sir."

"Oh, te ette voi minua estää."

"Isoisä, et saa. Sinä tapat itsesi."

"Mr Laverock ei anna minun tehdä sitä. No niin, huomiseen siis, Laverock."

Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä, autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu "Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".

Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan. Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että he olivat vanhoja perhetuttavia.

"Hölmöjä", mutisi vanhus. "En ymmärrä, miksi hymyilette, Laverock. Sitä he juuri ovat. Minä haluan teetä huoneeseeni, Mauve — —"

"Isoisä, tiedäthän, että he kirjoittivat sinulle kysyäkseen sopiko torstai vaiko perjantai paremmin; ja sinä sanoit, että voin kirjoittaa perjantain sopivan."

"Se tuntui silloin olevan niin kaukana. Sano heille, etten voi hyvin. En voikaan hyvin heidät nähdessäni."

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, olivat filistealaiset jo hänen kimpussaan; auto ajoi Rhosin eteen, ja hänen oli pakko nousta ja tervehtiä saapuvia.

Nämä olivat, kuten Archie ensi silmäyksellä huomasi, joukko samanikäisiä naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset pitkulaiset kasvot, samanlaiset hatut ja kallisarvoiset puuhkat. Pian hän käsitti, että he olivat äiti, kaksi tätiä ja tytär.

Tytär oli tanakka neitonen, huoleton, rauhallinen, ei paljon neiti Rice-Mathewsia vanhempi. Viimeisenä nousi autosta puhtaaksipestyn näköinen ja noin kahdenkymmenenkahdeksanvuotias mies, jo hiukan kaljupää, silmälasit nenällä ja hermostunut hymy huulillaan... Sellainen mies, ajatteli Archie, johon ei kukaan nainen koskaan voisi katsahtaakaan. Joka tapauksessa näytti siltä, että hän oli kihloissa tyttären kanssa.

Kaikki nämä ihmiset nähtävästi pitivät mr Rice-Mathewsia lievästi mielipuolena. Teekeskustelu käsitti vain heidän pyyntöjään, että vanhus heittäisi mielestään tuon hurjan päähänpiston ruveta ajamaan autoa, kunnes hänen lapsenlapsensa käänsi puheen mehiläisiin — joista he puhuivat tavalla, joka olisi pilannut minkä aiheen tahansa.

Archie ihmetteli hoidellessaan teeleipiään tavallisella ihastuttavalla tavallaan, miten Rice-Mathews oli selvinnyt elävänä useammasta kuin yhdestä näiden kamalien henkilöiden vierailusta.

Mehiläisistä keskustelu siirtyi vielä ikävämpään aiheeseen. Puhuttiin — ja puhuttiin paljon — "Persiassa olevasta Lionelista". Hän oli joku serkku tai veljenpoika. Archie arveli, että Lionel luultavasti oli ihailtava rykmenttiupseeri. Ehkäpä sangen kunnon poika, jos hänet tunsi. Mutta uh! hänen sukulaisensa ja tämä yksitoikkoinen selostus hänen teoistaan kaikissa vaihteissa oli inhoittavaa! Se riitti saamaan jokaisen inhoamaan vain ajatustakin, että joskus voisi tavata tuon Lionelin.

"Leikkaisitteko palasen tuota kaakkua?" pyysi neiti Rice-Mathews Archielta — keskeyttämättä "Lionelin" tarua.

Nuori Laverock ei voinut kaakkua leikatessaan olla ihailematta hänen mielenkiintoa osoittavaa ilmettään. Hän tiesi tytön täytyvän olla lopen väsynyt "Lionelin" sukulaisiin. Mutta hän suoriutui siitä mainiosti.

Jokainen ihmisolento, jota kohtaan nuori mies tuntee erikoista mielenkiintoa, opettaa hänelle jotakin. Archie tulisi aina säilyttämään muiston Mauve Rice-Mathewsin moitteettomasta käytöksestä silloinkin, kun hän oli lopen kyllästynyt.

Hän käyttäytyi paremmin kuin hänen isoisänsä, se täytyi myöntää.

Tämä ei suinkaan teeskennellyt.

Teen jälkeen Mauve kysyi nuorilta, olivatko he ottaneet verkkopallomailansa mukaan.

He olivat ne ottaneet. Puhtaaksipesty sulhanen ehdotti nelinpeliä; hän kysyi halusiko Laverock pelata.

"Kernaasti", sanoi Archie iloisena vaihtelusta.

Mr Rice-Mathews, joka nyt oli tuomittu jäämään parvekkeelle noiden kolmen vanhemman naisen kanssa, loi leimuavia katseita lapsenlapseensa, kun tämä meni hänen ohitseen verkkopallokentälle.

Se ei ollut tuolla suurella nurmikolla talon edessä, vaan pyökkien varjostaman, jyrkän polun päässä; hyvä kenttä, jota toisella puolella rajoitti loiva rinne, toisella metsä.

Neiti Rice-Mathews ja nuori Laverock pelasivat yhdessä ja voittivat vieraat perusteellisesti. Näiden ajatukset eivät olleet pelissä, ja tyttö oli lyönyt kaksi palloa korkealle verkon yläpuolelle ja sitä tietä metsään takanaan.

"Pitää hakea nuo pallot", sanoi mies osoittaen ensi kerran vilkastumista. "Toinen meni suoraan tuohon pyökkiin — panin sen merkille."

"Toinen oli paljon alempana, Bubbles", sanoi tyttö "Katso — täällä päin."

He katosivat tykkänään suhisevaan lehvistöön.

Archie kääntyi neiti Rice-Mathewsin puoleen. "Luuletteko meillä olevan aikaa kaksinpeliin?"

"Luulen kyllä."

"Pelaatteko siis kanssani?"

"Hyvä." Hän asettui vastakkaiselle puolelle, ja Archie näki ensi kerran hänen oikein pelaavan.

Hän huomasi, että tyttö muuttui aivan toisenlaiseksi pelatessaan; hän oli sellainen. Hän oli poikamaisen solakka, enemmän kuin poikamaisen siro ja hänen vaalea pukunsa leijaili sinne tänne loistavalta vihreällä kentällä; hänen eleissään yhtyi voima hienouteen, hänen puolustuksensa oli taidetta.

"Hyvä!" huusi Archie ihaillen, kun tyttö nopeana kuin pääskynen torjui hänen pallonsa. Hänen tavallisesti niin ylimielinen katseensa oli nyt kiinteästi tähdätty toisen hyökkäykseen, hänen unohtaessaan kaiken muun. Hänen hienon, mutta värittömän ihonsa alta näkyi puna, joka ensimmäisenä päivänä oli niin kauniina loistanut sateessa.

Yhtäkkiä Archie huomasi jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Taivas, hänhän on kaunis!"

Sillä ei ainoastaan tuon pelin nostama puna ollut häntä muuttanut; se oli muuta eloisuutta. Hän tunsi sen tytön juostessa sinne tänne, hän näki enemmän tytön todellisesta minästä tässä ainoassa hetkessä, kuin hän oli nähnyt kokonaiseen viikkoon kanojen ja kohteliaiden tervehdysten keskellä. Tämä oli todella paljon enemmän tytön oikeata tyyliä; tämä oli Beethoven-tyttö, joka oli herännyt elämään.

Hänen täytyi ponnistella voittaakseen pelissä.

Sitten he istuutuivat yhdessä loivalle rinteelle.

"Ei jälkeäkään noista kahdesta", sanoi Archie keveästi.

"Oh, kestää kauan ennenkuin he sen pallon löytävät", vastasi Mauve, laskien verkkopallomailansa ruohopenkille viereensä ja puhuen tyttömäisemmällä äänellä kuin Archie koskaan oli kuullut hänen puhuvan. "He ovat hakeneet sitä nyt kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta?"

"Tarkoitan tietysti, että he ovat olleet niin kauan kihloissa."

Archie katsoi häneen monivivahteisilla, kissamaisilla silmillään. "Kahdeksan vuotta?" huudahti hän. "Toistensa kanssa?"

Nähdessään nuorukaisen epäilevän purskahti Mauve nauramaan. "Onko se teidän mielestänne liian pitkä aika ajatella samaa henkilöä, mr Laverock?"

"Minustako — no, on! Voisitteko te sitten sitä tehdä?"

Hän kysyi näin, mutta tämä ei ollut ainoa, mitä hän tahtoi tietää. Hän oli nyt uteliaampi kuin milloinkaan ennen saamaan selville tuon omituisen, vaihtelevan, hämmästyttävän tytön salaisuuden. Mutta hän ei vielä pitkään aikaan saanut tietää sitä, minkä hän kuuli vasta myöhemmin — Mauve Rice-Mathewsin rakkaustarinan.

Mutta vaikkei hän kuullutkaan sitä silloin, voimme me ehättää hänen edelleen. Sillä tällainen se oli:

Tuona ihmeellisenä keväänä vuonna 1914, keväänä, joka merkitsi niin monelle viimeistä rakkauden ja ylellisyyden hiventä, oli Mauve hentona kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana tuotu elämään ja joutunut kaupungin humuun erään tuollaisen haltiatarmaisen kummitädin ohjaamana, joka otti huolehtiakseen Tuhkimon muutoksesta.

Prinssiä näytteli eräs nuorukainen, jonka etunimi oli Basil. Hän oli ratsuväessä, ja hänen tätinsä (Tuhkimon kummitäti) oli pyytänyt häntä toimittamaan tytölle niin hauskaa kuin mahdollista. Mauve oli silloin keijukaismainen olento, jonka maalaispunastus kohosi ja häipyi varsin sievästi niiden hienojen hattujen alla, joita hänen tätinsä opetti häntä käyttämään, ja pian Basilia huvitti hakkailla häntä.

He menivät kihloihin; Mauve oli koko sydämestään rakastunut, nuori sotilas ehkä hiukan viileästi. Mutta pitihän joskus mennä naimisiin jonkun kanssa. Tyttö oli miellyttävä; yhtä miellyttävä kuin mikä tyttö tahansa, jonka kanssa mennään naimisiin.

Mauve olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan sinä viikkona, jolloin sota puhkesi. Mutta Basil sanoi, että se ei olisi oikein häntä kohtaan.

Kerran Basil oli lomalla hänen luonaan; seuraavalla kerralla hän oli naimisissa. Naimisissa erään tuollaisen "ei mistään" tulleen pikku tytön kanssa, joita kukaan ei aikaisemmin ole nähnyt eikä kuullut. Sellaista tapahtuu, selityksittä. Hän kirjoitti suoran ja välinpitämättömän pikku kirjeen entiselle morsiamelleen pyytäen häntä unohtamaan, ellei hän voinut antaa anteeksi.

Mauve Rice-Mathews ei ollut koskaan voinut tehdä kumpaakaan. Ei aika, eivät hänen omat sotatyössä vietetyt vuotensa maalla, ei se aamu, joka toi hänelle Basilin nimen Timesin luettelossa niistä, jotka olivat taistelussa kaatuneet, ei toisen miehen ilmestyminen näyttämölle — miehen, joka rakasti ja halusi häntä — ei mikään ollut lievittänyt Mauven epätoivoa ja pettymystä.

Uusi mies (joka oli hänen kotiseudultaan) oli mennyt Persiaan ilmoittaen rauhallisesti voivansa odottaa. Tyttö oli sanonut hänelle, miten toivotonta se oli. Hänellä oli jälellä vain muistonsa ja turha itsekidutus — — "Miksi en saanut pitää Basilia? Mitä tapahtui? Mitä tuolla toisella oli, joka riisti hänet minulta? Välittikö hän todella koskaan minusta, vai oliko kaikki — oliko kaikki vain minun puolellani? Jos hän olisi mennyt heti kanssani naimisiin, eikö se olisi ollut parasta? En saa sitä koskaan, koskaan tietää, mutta mitä tapahtui?"

Mutta nyt hän ei tiennyt, että hän ei enää surrut kavalaa rakastettuaan.

Kauan sitten oli hänen mielestään kadonnut tuon nuorukaisen todellinen muisto. Hänen mielestään olivat häipyneet hänen kasvonpiirteensä (jotka hänellä oli vielä jälellä tuon ajan valokuvissa), häipynyt oli ääni, joka oli huudahtanut: "Mauve, sinä suloinen tyttö, pidätkö sitten minusta?" Hän ei huomannut, että jos Basil nyt ilmaantuisi elävänä hänen eteensä, niin hänellä ei olisi enemmän yhteistä tuon ihanteen kanssa kuin — — —

Esimerkiksi tuon automiehen, mr Laverockin kanssa, joka asusti vaunussa, pelasi sangen hyvin verkkopalloa ja auttoi häntä suoriutumaan vieraista, ja joka näytti edes jossain määrin tuottavan huvia isoisälle. Mikä merkitsi jotakin.

Ja nyt, johduttuamme ihmisiin, jotka voivat vuosikausia rakastaa samaa henkilöä, tuo nuori Laverock kääntyi hänen puoleensa rinteellä ja kysyi: "Voisitteko te?"

Hän ei heti vastannut. Hän katsoi poispäin metsään, minne nuo pallonetsijät olivat kadonneet.

Sitten hän nyökäten ruskeaa päätään siihen suuntaan sanoi: "Ainakaan nuo kaksi eivät näytä pitävän sitä vaikeana. He menivät kihloihin tytön ollessa kahdeksantoista ja miehen kaksikymmentä vuotta, ja he ovat aina olleet kiintyneitä toisiinsa samalla tavalla."

"Taivas, miten paljon he mahtavatkaan nähdä toisissaan", mutisi Archie Laverock miltei kunnioittavalla kateudella. Hän ei todellakaan luullut voivansa nähdä "kaikkea sitä" missään tytössä niin pitkää aikaa — mutta hän ajatteli myöskin, ettei mikään tyttö, jonka hän oli tavannut, olisi niin kauan voinut ihailla häntä itseään. Hän sanoi: "On siis olemassa vielä joitakin ihmisolentoja, jotka ovat sinisten kalliokyyhkysten tapaisia?"

"Miten niin, mr Laverock?"

"Tarkoitan sinisiä kalliokyyhkysiä, jotka valitsevat yhden ainoan kumppanin koko elämänsä ajaksi eivätkä koskaan petä tätä. Ne ovat hyvin erilaisia kuin muut linnut. Keltasirkut esimerkiksi. Kunpa vain voisi ajatella", sanoi Archie vakavasti, "että maailmassa on vain tuo yksi ainoa henkilö! Miten paljon helpommaksi se tekisi kaiken!"

Tyttö katsahti häneen; hänen mielenkiintonsa oli herännyt. "Minusta sininen kalliokyyhkynen, kuten sitä nimitätte, on ainoa oikea tyyppi. Tietenkin siinä tapauksessa, että on kyllin onnellinen löytääkseen toisen sinikyyhkysen."

"Niin; maailma on heitä varten", myönsi Archie hiukan kaihoisasti, hiukan katkerasti. Hän oli sillä tuulella, jolloin hän mietti, oliko koko maailma nurin vai oliko hänen vikansa, että hän oli tällainen. "Kaikki on järjestetty kestävää rakkautta varten. Yhteiskunta on perustettu sille ajatukselle, että kaikki käyttäytyvät aivan siten kuin nuo kaksi ystäväänne."

"Niin! He" — — tyttö nyökkäsi jälleen metsää kohti — — "ovat varmasti tyytyväisimmät ihmiset mitä tunnen. He merkitsevät kaikkea toisilleen. Morsian on sanonut minulle, että hän ei koskaan ole ajatellut ketään muuta kuin Christopheria, ja että Christopher ei eläissään ole katsahtanutkaan toiseen naiseen!"