Part 4

City-mies, joka oli leirin vanhus (kaksikymmentäyhdeksän vuotta) katsahti kuvaamattomalla katseella kuuluisaan vieraaseen kysyen: "Saanko tarjota teille papuja?" Tämä huomautus otettiin kovaäänisen iloisesti vastaan, ja sekin vähäinen jäykkyys, joka mahdollisesti vielä oli jälellä, katosi, kun kapteeni Smith epäillen kysyi mrs Harrisonilta: "Miss Joy, aiotteko Te ainaiseksi jäädä filmiin tai siirryttekö ehkä näyttämölle?"

"Ah, sepä on todellakin suurenmoista. Oikein harkittu kohteliaisuus!" huudahti täti iloisena. "En uskaltanut toivoakaan, että joku oikein tosissaan tekisi sellaisen erehdyksen, vaikka istuisin pimeässä ja selkä käännettynä valoon. Mutta Te, mr. Laverock, tiedätte kai, että Lucy todellakin aikoo esiintyä näyttämöllä? Kiitos, ei enempää perunoita — minä kadun jo. Ne eivät ole palaneita, vaan todellakin herkullisia! Ettekö Te lue "Periscopea"? Ettekö Te, Laverock, ole lukenut viimeistä hämmästyttävää uutista, joka on kohdannut perhepiiriämme?"

"Niin, Teidän esiintymisenne uudessa De Courville-revyssä."

"Oletteko tosiaankin siinä mukana, miss Joy?"

"Vieläkin merkittävämpää on, että eräälle hajuvedelle on annettu minun nimeni", julisti pienois-kaunotar ylpeänä. "Ihmiset tulevat tuoksusta sanomaan: 'Sehän on Lucy Joy'ta'."

"Minusta se on mautonta", virkkoi pojanvekara voita ottaessaan.

Äiti ja täti kysyivät molemmat yht'aikaa: "Mikä hotelli nykyään on hauskin Pariisissa. Tiedätte kai, että Lucyn revy esitetään siellä."

"Vai niin", virkkoi nuori Laverock ohimennen, "hän aikoo matkustaa pois — matkustaa Ranskaan?" (Matkustaa pois!)

"Miltä hän mahtaakaan näyttää, jos häntä juhlitaan ja lennätetään Pariisissa samoinkuin Lontoossa, sitä minä pelkään", sanoi Frankie. "Minä ainakin eroan koko jutusta, ja jos joku laivastossa kysyy, olemmeko sukulaisia, vastaan aivan yksinkertaisesti: Ei, en ole koskaan kuullut puhuttavankaan hänestä."

Remunaurua! mihin yhtyi äidin heikko huudahdus: "Ah, laivastosta puhuen! Taivastentekijä! Nyt vasta muistan. Tämä kirje amiraalilta!"

"Niin, amiraalin kirje. Lupasin hänelle antaa sen Lucylle heti kun hän tulisi kotiin. En kuolemaksenikaan ole muistanut sitä. Miten kauheasti tehty", huudahti pieni mrs Joy. "Tässä se on, lemmikkini."

Hän kaivoi sen kimaltelevasta käsilaukustaan ja ojensi pöydän yli.

Lucy istui Archie Laverockin ja City-miehen välissä, jolle viimemainitulle hän oli suurenmoinen elämys ja millä hän viikkoja eteenpäin kerskailisi tovereilleen ja nämä puolestaan tulisivat vastaamaan: "Meillä konttorissa on eräs, joka on tavannut Lucy Joyn!"

Pieni kaunotar otti kirjelipun kysyen: "Oi, saanko avata sen? Siinä luultavasti on jotakin huomisista kilpa-ajoista ja siinä tapauksessa täytyy minun heti mennä soittamaan —". Hän avasi sen. Luki. Hämmästynyt "oi" pääsi hänen huuliltaan.

"Mitä se on, lemmikkini? Ei suinkaan mitään ikävää", kysyi äiti levottomana.

Sillä pöydässä oli vain kaksi, jotka arvasivat kirjeen sisällön. Mrs Harrisonin siniset silmät lähettivät ymmärtäväisen katseen yli pöydän. Ulkonaisesti aivan levollisena virkkoi Archie Laverock itsekseen: "Haa! Tuo vanha kettu aikoo yliottaa korttini."

Lucy pisti lipun kultakudoksiseen käsilaukkuunsa ja virkkoi rauhoittaen äidilleen: "Oi ei, äiti, ei se ole mitään mihin minun heti täytyisi vastata!"

"Ajatelkaa mitä merkitseekään kuulua hallitsevaan sukupuoleen", kuului Frankien baryton-ääni pöydän toisesta päästä. Hän lähetti hienossa maljassa olevan jälkiruuan edelleen. Maljan oli Perkins jollakin ihmeellisellä tavalla keinotellut jostakin, mitä talon asukkaat eivät tienneet. "Sepä on juuri pikkuseikka. Ajatelkaapa, mitä tapahtuisi, jos minä en heti vastaisi meidän ylhäisen vieraamme kirjeeseen. Muistatteko Kiplingin 'Amiraalin ja Poikaviikarin'?" Jos Lucy olisi ollut poika, mitä hän niin usein on toivonut, olisi hän nyt samassa suhteessa amiraaliin kuin Frankie.

"Olen varma, että nyt en toivoisi itselleni mitään niin typerää", selitti tyttö hieman epävarmasti naurahtaen — mikä sai nuoren maantieritarimme katseen kiintymään häneen.

Hän vältti sen täydellisesti. Archie oli kerran kuullut eräältä ystävättäreltään, että sellainen väitteleminen usein oli suurempi huomaavaisuudenosoitus kuin, hellimmätkään katseet. Mutta oliko asianlaita nytkin siten? Nuoren miehen mieli oli täynnä jännitystä ja ilmassakin tuntui olevan samaa. Ilta oli kaunis ja hämärä alkoi jo laskeutua pöydän yli. Archie tunsi itsensä tänä iltana kovin elämänhaluiseksi ja kiinnitti huomionsa kaikkiin yksityiskohtiin, tallatun nurmikon raikas tuoksu, vierestä kuuluvat tennispelaajien huudot, punertava iltataivas, kotoisen pöydän ympärillä istuvien naisten hatut ja puvut, täysinäiset vadit, kirjavat kukkavihot; kaikki häntä kiinnosti. — — — Mutta kaiken ohella tunsi hän Hänen läsnäolonsa, laululinnun äänen, joka viserrellen kysyi eräältä hänen ystävältään:

"Kuka nyt laulaisi meille? Ettekö maininnut, mr. Laverock, että jollakulla teistä on banjo?"

"Tosiaankin, banjo!" huudahti Frankie nousten. "Voinko tarjota teille auttavan käteni ja korjata pois pöydän?"

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat maalaisaterian kaikki jäljet hävinneet. Archie ja toiset olivat raahanneet hänen teltastaan kaksi huovilla täytettyä sänkyä, joista tehtiin istumapaikat naisille. Hän oli myös sytyttänyt teltan ulkopuolelle koristeiksi ripustetut suuret japanilaiset lyhdyt. Ylhäällä häämöitti taivas kalpean sinipunervana. Aitauksen takana loistivat rubinin- ja smaragdinväriset asemalyhdyt. Oli tyyntä, rauhaisaa ja selkeää, mutta Archie Laverockin koko olemus oli kuin sähköllä ladattu.

Hän istuutui Frankien viereen taljalle, joka oli levitetty aivan tytön pienten jalkojen alle. Muut nuoret miehet istuivat levittämillään sadetakeilla. Tyhjän sokerilaatikon päällä istui kapteeni Smith näppäillen banjon kieliä.

Hänellä ei ollut silmiä kenellekään muulle kuin Lucylle, mutta mitä merkitsi hän tytölle? Hän oli vain orkesteri, kuten hänen ystävänsä leikillään sanoi.

"Laula Punjabin rakkauslaulu", määräili Archie.

Sokerilaatikolla istuva tottelevainen Smith näppäili banjon kieliä ja alkoi laulaa korkealla, hyväilevällä tenorillaan:

"Sull' on pehmeimmät rusohuulet, joit' milloinkaan mies on himoinnut. Vaikk' aattelen pirua, maailmaa ja —"

Hän keskeytti. "En, ikävä kyllä —"

Hän näppäili uudelleen kieliä ja näytti nopeasti valitsevan sopivia säkeitä loputtoman pitkästä serenaadista, joihin jokainen rintamalla oleva rykmentti lisää muutamia uusia säkeistöjä.

"Nämä eivät olleet oikeat sanat —"

"Mitä Te tarkoitatte —?"

"Ei, jatkakaa vaan —!"

"Niin, olkaa hyvä ja jatkakaa vaan edelleen", pyysi mrs Joy. "Olen varma, että ne juuri ovat all right, sillä Tom-raukalla oli tapana laulaa niitä, kun olimme kihloissa!"

"Niin pienen pienet jalkas on, kun pienet olla voivat, ja nilkkasi nuo ihanat mun liekehtimään saivat"

alkoi kapteeni Smith rohkaistuneena uudelleen.

"Ei milloinkaan oo tyttölaps' niin suloiseksi luotu. Ma toivon ettei silkkisukkias oo muitten ostaa suotu."

Sitten seurasi säkeistöt hiuksista, jotka olivat kuin kehrättyä kultaa, joita auringonlasku valaisi, ja sanoja, jotka kuvasivat nuoren poven suloista pyöreyttä. Sillä aikaa istui Archie Laverock hänen jalkojensa juuressa valoisassa kesäyössä ja kuunteli laulua, joka tuntui olevan juuri ylistyslaulu tytöstä.

Pikku prinsessa! Hän oli saapunut tänne ja näyttipä vielä olevan tyytyväinenkin siihen kestitykseen, mitä oli saanut; Perkinsin päivällinen, Smithin soitto.

Mutta kenties oli se vain hetken oikku. Huomenna olisi tällaisen juhlan viehätys hälvennyt tuon ihaillun tytön mielestä. Hän olisi kyllästynyt uhraamaan ainoatakaan ajatusta nuorelle miehelle, joka asusti teltassa ja teki kauppoja automobiililiikkeen laskuun, ansaiten kokonaisessa vuodessa tuskin sen vertaa, kuin tyttö saattoi saada yhden ainoan kuukauden sopimuksella. Huomenna olisi kenties kaikki ohitse. Mutta hän, Laverock — hän oli tänä iltana maksanut kiitollisuudenvelkansa noille ihmisille.

"Oi, armahin lempi, jos seisahtais aika", lauloi kapteeni Smith kaihoavasta banjon helkkyvällä säestyksellä.

"Oi! Kiitos, kiitoksia hirveän paljon! Se on niin kaunista!" viserteli mrs Joy. "Mutta, Madgie, eikö Tom-raukalla ollut tapana laulaa juuri tuota viimeistä säkeistöä?"

"Tämä ei ollut viimeinen, laulussa on vielä yksi säkeistö", selitti kapteeni Smith näppäillen banjoaan. "Neiti Joy, ettekö te nyt laulaisi?"

"Minä en tosiaan osaa. Minulla ei ole ääntä — —"

"Vain tarpeeksi kokonaiselle teatterille, kultaseni! Oi, Lucy, käpyseni! Hän tietää varsin hyvin, että hänen on laulettava tuolle revyyjohtajalle; hänellä on mitä kultaisin pieni ääni. Ei kovin suuri, mutta —"

"Äiti, minä en osaa laulaa. Eihän minun tarvitse laulaa!"

"Mutta tanssia te tahdotte, eikö totta?" Archie käänsi päätään rauhallisesti tyttöön päin. "Missä gramofooni on, Smith? Pane siihen 'Syreenien kukkiessa', se on hyvä tanssikappale."

* * * * *

He tanssivat tähtien alla; tanssivat nurmikolla teltan ympärillä. Kapteeni Smith vei äitiä valssin pyörteissä; täti pyörähteli mustan- ja valkoisenkirjavana harakkana nuoren City-miehen tukemana; mutta niinpian kuin Archie oli pitkillä, auringonpaahtamilla sormillaan tarttunut Lucy Joyn pieneen käteen, tiesi hän, että tämä oli oleva hänen elämänsä parhain tanssi.

Se toi jollain lailla hänen mieleensä eräät tanssiaiset, joissa hän oli ollut sodan aikana; se oli yö, jolloin mikään ei tuntunut merkitsevän mitään, sillä aamujunalla oli lähdettävä takaisin Ranskaan ja Victoria-aseman häipyvät ääriviivat saattoivat hyvinkin olla viimeinen häämöitys maan päällä Englannista, kodista ja kauneudesta. Hän muisti, kuinka kiihkeä tanssi hetkiseksi oli vienyt heidät tyhjään etuhuoneeseen ja kuinka hän, Archie, oli pysähtynyt tanssiessaan ja nopeasti painanut suudelman silloisen tanssitoverinsa valkoiselle kaulalle. Mutta tyttö, jonka kanssa hän nyt tanssi, oli niin pieni, että hän ylettyi korkeintaan hänen liiviensä ylimmän napin kohdalle! Sitäpaitsi hän oli niin toisenlainen, niin toisenlainen! Toisenlainen kuin kaikki muut tytöt maailmassa!

"Syreenien kukkiessa, kukkiessa — —", lauloi Frankie musiikin tahtiin sivuuttaessaan sisarensa ja tämän tanssittajan.

Archie kumartui puhumaan hänelle yksitoikkoisen sävelmän säestämänä. "Sanokaahan", alkoi hän, "koska aiotte lähteä Pariisiin?"

"En tiedä, mr. Laverock. Pian, luulen minä. Miksi niin?"

Archie, pyörien hänen kanssaan, vastasi: "Koska minäkin pian lähden täältä."

"Niinkö? Pariisiin?"

"Ei, Walesiin. Minulla on siellä työtä. Saan opettaa erästä vanhaa herraa ajamaan autoa — —"

"Kuinka mielenkiintoista", sanoi Lucy Joy.

"Sanotteko niin?" vastasi nuori Laverock, harmin jälleen äkkiä leimahtaessa hänen mielessään. Miksi, miksi olikaan hän taas sidottu noihin töihinsä! Miksei hän voinut seurata tyttöä Pariisiin, jos se häntä huvitti? Miksei hänellä ollut joutilasta aikaa ja rajoittamattomia rahavaroja ja maakartanoa käytettävänään?

"Se on inhoittavaa työtä", sanoi hän lyhyesti, sointuvalla, viehättävällä äänellään, "mutta hän on liikkeeni johtajan setä tai joku muu sukulainen, ja lisäksi hänellä on rahaa kuin roskaa. Hän oli eilen kirjoittanut liikkeeseeni ja sanonut haluavansa luokseen parhaan miehen mitä heillä on."

"Ja — ja he lähettävät teidät."

"Minähän olen heidän käskettävissään", vastasi Archie hilpeämmin. "Ja he ovat hänen käskettävissään, koska he eivät halua menettää hänen rikkauksiaan."

"Mutta onhan kauheata", arveli tyttö hänen käsivarrellaan, "olla noin ihmisten käskettävissä."

"Onpa kyllä! Mutta niinhän tekin olette, eikö totta?" muistutti Archie häntä hiukan töykeään sävyyn, sillä hän oli tänä iltana erikoisen herkkätuntoinen. "Luonnollisesti teille maksetaan paremmin", — hänen mielessään välähti mitä kauheita asioita mies saattoikaan sanoa tytölle, koska hän tahtoi sanoa hänelle jotain vallan muuta, mihin hänellä ei ollut lupaa! — "mutta teidän filmitirehtöörinne ja ohjaajanne ja muut sellaiset määräävät tarkalleen mitä teidän on tehtävä, eikö niin?"

"Se on vallan toista tytölle", väitti pikku kaunotar ilkamoiden, pienten sinisten lastenkenkien epäröiden liukuessa Archien askelten tahtiin. "Aivan toista. Minä — minähän voin lopettaa kun haluan, nähkääs," (vallattomasti). "Enkö voikin?", kun Archie ei vastannut. "_Enkö?_"

"Voitteko?" vastasi Archie Laverock nyrpeästi ja — lyhyesti.

Tyttö tanssi vaieten ruohokentän päähän saakka, mutta heidän kääntyessään hän sinkosi Archielle jonkinlaisella lapsellisella ylpeydellä, niinkuin hän olisi ilmoittanut uuden hajuveden saavan hänen nimensä: "Tyttöhän voi aina mennä naimisiin, eikö totta? Jonkun kanssa, joka — joka pitää huolta hänestä ja antaa hänen tehdä mitä hän ikänä tahtoo."

"Voiko hän?"

"Miksi sanotte noin, mr. Laverock?"

"Kuinka noin?"

"_Noin._ Ja sattumalta", lisäsi Lucy Joy, keikauttaen siroa leukaansa, "on minua kosittu tänä iltana."

"Minä tiedän sen", sanoi Archie Laverock nopeasti, ottaen väärän askeleen ja sitten korjaten sen. "Kirje on nyt laukussanne."

"Mistä te tiedätte? Mistä te tiedätte?"

"Minä tiesin sen heti." Hän kohautti olkapäitään. "Ja mitä aiotte vastata siihen?"

"_Mitä?_"

"Mitä aiotte vastata siihen? Myöntyä?"

Lucy kysyi keikaillen kuin nokkiva peipponen: "Mitä tekemistä sillä oikeastaan on teidän kanssanne?"

"Ei mitään, tietysti ei mitään. Mutta — tehän itse kerroitte minulle alun juttuun!" muistutti Archie. "Eikö silloin ole aivan luonnollista, että tahtoisin tietää myöskin lopun?"

Hämmennys hänen sydämessään alkoi uhata hänen äänensä tasaisuutta. Kuullessaan sen hengähti tyttö syvemmin. Hän virkkoi katsahtaen ylös, mutta Archien olkapään ohi sivullepäin: "Onko?"

"On." Äkkiä nuori Laverock luopui kinastelevasta sävystään. Hän mutisi hiljaa ja pehmeästi: "Sanokaa nyt minulle mitä aiotte vastata tuon miehen kosintaan?"

"Miksi? Miksi tekisin sen?"

"Siksi, että minä tahdon tietää", sanoi Archie ja antoi viimein äänensä tulkita sydämensä tunnelmaa. "Minä tahdon tietää. Lucy!"

Silloin tyttö teki pienen liikkeen, vaistomaisesti, äkkiä kuin häntä olisi lyöty.

Täti, joka samassa hetkessä sivuutti heidät, hätkähti näkemästään: Archien kasvoja kohti, jotka tummina ja selväpiirteisinä kuvastuivat lähimmän japanilaisen lyhdyn ruusuista valoa vastaan, kohotti Lucy kasvonsa, jotka olivat lämpimän punan peittämät, huulet puoliavoinna ja katse kiintyneenä nuorukaiseen. Tytön kasvot todistivat ilmeistä ihastusta.

"Laupias taivas!" huudahti mrs Harrison itsekseen, eikä tiennyt tuliko hänen olla mielissään vai pahoillaan. "Lapsi on herännyt! Mutta onko _hän_ luotettava? Vai onko hän noita tavallisia?"

Archie teki vuorostaan myöskin itselleen kysymyksen. Oliko tyttö tosiaan katsonut häneen — sillä tavoin? Vai oliko se vain hänen omaa mieletöntä kuvitteluaan?

Olipa kuinka hyvänsä, seuraavassa silmänräpäyksessä oli ilme vaihtunut Lucyn kasvoilla. Salamannopeasti tuo pieni olento oli jälleen tavoittanut sen, minkä hän äsken oli hetkiseksi kadottanut, jokapäiväisen ilakoivan kepeytensä. Archien kysymykseen hän tokaisi vastaukseksi yhden ainoan sanan — "Arvatkaa!" — niin huolettomasti, että poika (vaikka hän olikin viisaampi kuin useimmat muut pojat) hämmentyi jälleen eikä lopuksikaan tiennyt mitä hänen piti ajatella. Hän ei tiennyt, että tyttö salaa väristen tuskin kykeni noudattamaan ääntä, joka naissukupolvelle toisensa jälkeen on huutanut: "Peitä, peitä tunteesi!" Eikä aina turhaan.

Tässä tapauksessa se oli viisaampaa kuin tyttö aavistikaan. Sillä samassa hetkessä kun Archie mietti: "Katsoiko hän minuun? Ei! Vai tekikö hän sen kuitenkin?", oli hänen mieleensä alkanut hiipiä pieni kylmäkiskoisuus (jonka hän entuudestaan tunsi).

"Oi, hyvä Luoja!" oli voitokas valloittaja jäähtyneenä ajatellut. Mutta nyt kylmäkiskoisuus väistyi; sillä tyttö jatkoi rupatteluaan vielä hilpeämpänä ja veitikkamaisempana kuin äsken.

"Oikein totta! Leikki pois!" kiusoitteli hän. "Teettekö aina tuollaisia järkyttäviä omantunnonkysymyksiä kaikille onnettomille olennoille, joita olette tavannut jo neljä kertaa? Te hupsu nuori mies! Jos puhun aivan totta, niin en ole vielä päättänyt asiaa."

"Sitä olenko hupsu vai en?" mutisi Archie epävarmana.

"Ei. Sitä aionko myöntyä tuohon äskeiseen kosintaan, tarkoitan minä. Miehet luulevat aina, että silmänräpäyksessä voisi päättää, aikooko mennä naimisiin heidän kanssaan koko elämäniäkseen! Ja mitä teihin tulee —"

"Niin? Niin?"

"Mitä teihin tulee, mr. Laverock, olette te uteliain ihminen mitä eläissäni olen nähnyt! Ja vaikkapa olisinkin päättänyt mitä teen, niin kuka takaa, että sanoisin sen teille?"

Niin hän ilkamoi, ivasi ja kiusasi Archieta. Ja tämä ei saanut tietää mitään. Ei silloin, kun gramofoonilevy oli soinut loppuun ja neula alkoi sitä raapia, kunnes kapteeni Smith tuli apuun. Ei silloinkaan, kun Frankie, julistaen ajan olevan palata kotiin, kokosi naisensa lähtöön asemalle. Ei liioin lyhyen kävelyn aikana niittyjen yli asemalle, jolloin tyttöveitikka sipsutteli Archien vieressä, yhtä lähellä häntä kuin tanssiessaan, niin lähellä, että tuoksu hänen vaatteistaan huumasi Archien ja tytön kevyt kosketus hänen takkiaan vastaan sai hänen sydämensä läpättämään. Hän ei tahtonut sanoa, mitä Archie paloi halusta saada tietää, vaan nauroi kaikille hänen kysymyksilleen: "Mitä tekemistä sillä on teidän kanssanne? Miksi kysytte sitä?"

Niin, miksi hän kysyi? Se oli kysymys, johon hän ei olisi voinut antaa suoraa vastausta, paitsi tuota perustelematonta "Koska minä tahdon tietää". Miksi täytyi hänen saada tietää? Halusiko hän todellakin tätä tyttöä omakseen niinkuin hän ei milloinkaan ennen ollut halunnut ketään tyttöä? Mutta mistä johtui silloin kylmäkiskoisuus, jota hän oli tuntenut luullessaan tytön myöntävästi katsoneen häneen? Ja toisaalta, miksi tuo kalvava kateus, jos toinen mies...

"Sanokaa minulle mitä aiotte tehdä", pyysi hän rukoilevasti, nolona, koska tyttö taas nauroi.

Miksi hän nauroi hänelle? Oliko hän jo kyllästynyt hänen juhlaansa ja ihailuunsa? Eikö hän välittänyt hänestä hituistakaan? Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli katsonut häneen sillä tavoin? Välittikö hän sittenkin hiukan? Mutta miksi oli hän siinä tapauksessa nyt tuollainen? Välittäkö hän? Vai eikö hän välittänyt?

Viimeiseen hetkeen saakka pikku kiusantekijä piti häntä tässä jännityksessä. Vielä hänen noustessaan valaistuun vaunuun omaistensa jäljessä, jotka jäivät junansillalle, sanoivat hyvästinsä ja kiitoksensa ja lupasivat pian jälleen tavata Archien. ("Näkemiin! Oikein paljon kiitoksia! Emme tiedä koska meillä olisi ollut näin hauskaa! Älkää unohtako tulla käymään! Mr. Laverock, tulettehan jälleen sunnuntaina, tulettehan?") Silloinkaan ei tytöltä tullut muuta vastausta kuin veitikkamainen sininen katse, hennon leuan pikkuruinen keikaus ja vallaton naurunhelinä.

Ei vastausta...

Waterloohon palaava juna oli kuin pitkä ja julma lohikäärme niellyt hänen pikku prinsessansa; rämisevänä ja hehkuvana se ryösti hänet ja pakeni, jättäen jälkeensä kalpean savuviirun ja kimmeltävän kipinäsateen, puuskuttaen tummien sähkölennätinpylväiden ja rubiinin- ja smaragdinväristen valojen ohitse tummaa yötaivasta kohti.

Sitten vihdoin, hänen lähdettyään, Archie Laverock sai vastauksen kaikkiin viimeisen jännittävän tunnin kysymyksiin.

Kuuluisa Lucy Joy, jokaisen englantilaisen kuvalehden lemmikki, jonka näkeminen teki vanhat miehet jälleen nuoriksi, ihailtu filmitähti, joka nyt oli tuleva revyyteattereiden suosikiksi ja kulkeva menestyksestä menestykseen Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa, tuo häikäisevä pikkuinen kaunotar, joka kenties saattoi mennä naimisiin kreivin kanssa hyljättyään amiraalin, jos se häntä huvitti — hän oli jättänyt vastauksensa nuorelle ja mitättömälle automobiiliasiamiehelle.

Sillä vaeltaessaan kosteiden niittyjen yli takaisin teltalleen Archie puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi ne takkinsa taskuihin. Vasemmanpuolisessa taskussa hänen sormensa tunsivat jotain pehmeätä ja outoa. Hän veti sen ulos; lyhdyn valossa hän tarkasti mitä se oli.

Taivas! Kuinka se oli joutunut sinne? Oliko tyttö kulkiessaan hänen rinnallaan salaa itse pistänyt sen hänen taskuunsa?

Joka tapauksessa oli se nyt siellä. Pieni pala ruiskukansinistä georgetteä ruusunpunaisine täplineen, rypistynyt ja heikosti Mystérieuse-tuoksuinen.

Tytön nenäliina.

KUUDES LUKU.

Pettymys.

Tämän tuloksena oli, että nuori mies joutui aivan suunniltaan.

Hänellä oli kaksi päivää aikaa käsittää tämä täydelleen, ennenkuin hän jälleen näki Lucynsa. Se oli enemmän kuin kylliksi. Mutta viime hetkeen asti hän toivoi sen olevan erehdystä. Miksi tällaista olisi jälleen tapahtunut? Mutta tietysti se oli jo tapahtunut. Häntä ei miellyttänyt laskea, miten usein. Hän tunsi vain olevansa pahoillaan ja onneton siitä, että niin oli. Kaikki oli aina niin hauskaa johonkin määrättyyn hetkeen saakka. Sitten jollain tavoin — hän ei itse koskaan voinut sanoa miten — kaikki pilasi itsensä. Inhoittava pettymys! Tuntea, että kaikki tällä kertaa oli ollut niin jännittävän erilaista, sellaista, että se muuttaisi koko elämän ja oman luonteemme, ja sitten — sitten tuntea se murskana käsissään, jättämättä jälkeensä muuta kuin kauhun tulla sidotuksi noihin jäännöksiin!

"Mutta kuitenkin", ajatteli nuori Laverock ajaessaan kapteeni Smithin moottoripyörällä sunnuntairetkelleen, "kaikki voi vielä tulla hyväksi, kun pääsen perille — —"

Hän kohtasi Lucyn juuri ennen saapumistaan Siniseen Bungalowiin. Hän oli havumetsässä, keräten käpyjä pehmeältä sammalmatolta suureen leveäpohjaiseen koriin, joka hänellä oli kädessään.

"Oi! te olette tullut!" huudahti tyttö hiukan oudolta kajahtavalla äänellä. "Emme luulleet teidän voivan tulla niin aikaisin!"

"Ei, olen todellakin hiukan liian varhainen", vastasi nuori Laverock vakavasti ja kohteliaasti moottoripyörän yli. Hänen ensimmäinen katseensa oli kertonut hänelle pahimman.

Kaikki oli lopussa.

Tyttö oli äärettömän iloinen hänet nähdessään.

Ryhti, itsehillintä, keimailu, varmuus hänen omasta pienestä kuningatarkunnastaan oli kaikki haihtunut. Sen mukana oli häipynyt "Lucy Joyn, toisen Mary Pickfordin, tähden", loisto.

Täällä hänen paikallaan seisoi pieni ja mitätön olento, korkeiden ruskeiden mäntyjen runkoja vastaan, puettuna tyypilliseen "pikkutytön pukuun", joka oli tehty kirjavanvärisestä karttuunista. Suorassa, lapsellisessa puserossaan, hameen lepattaessa hänen solakoitten sääriensä ympärillä, vaaleankeltaisen tukan liehuessa tuulessa olisi hän voinut olla yhdeksänvuotias eikä — miten vanha hän olikaan? Yhdeksäntoista. Joka tapauksessa juuri päässyt koulusta. Eikä taiteilijakaan. Tavallinen, sievä pikku tyttö, joka omituisen onnenpotkauksen kautta oli tullut kuuluisuudeksi omalla tavallaan, nousukas. "Aivan tavallinen pikku tyttö", kaikui Archien sydämessä. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla varma asiastaan.

Hän sanoi kohteliaasti: "Te unohditte jotain leirillemme perjantai-iltana."

"Unohdinko?" Ehdottomasti syyllinen, tuo lintumainen ääni.

Archie katsahti häneen. Siitä ei voinut erehtyä. Hän tiesi sen.

Hän otti sen taskustaan, tuon pienen säälittävän suosionosoituksen.

"Oh", sanoi Lucy Joy katsahtaen siihen. "Niin, se on minun — —"

Ei siis ollut mitään toivoa, että se olisi ollut äidin tai tädin, että se olisi joutunut sinne erehdyksestä. Se oli hänen oma tahtonsa.

Tyttö katsahti häneen ujona ja punastuen — niin, jopa odottavanakin. Hän odotti todella hänen sanovan "Lucy!" sillä äänellä, jolla hän oli sen sanonut muutamia iltoja sitten.

Nuori mies oli avuton eikä sanonut mitään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Tyttö parka, joka yhä taisteli totuutta vastaan, sanoi itselleen, että nuorukainen "ei uskaltanut, koska hän oli Lucy Joy"... ja teki pienen yrityksen kohtaloa vastaan.

Hän jäykisti leukansa, pakoitti itsensä hymyilemään ystävällisesti ja sanoi: "Voitte pitää sen."

"Mitä?" huudahti Archie kauhistuneena.

"Nenäliinani. Voitte pitää sen, jos tahdotte. Jonkinlaisena onnentuojana, muistona, tiedättehän; muistaaksenne — —"

Hänen äänensä petti hänen nähdessään miehen kasvojenilmeen.

Hän sanoi yksinkertaisesti: "Oi, kiitoksia paljon", ja pisti nenäliinan jälleen taskuunsa.

Vain se voima, joka oli luonut heidät molemmat, olisi voinut sanoa, kumpi heistä oli sillä hetkellä onnettomampi, tyttö vaiko poika.

* * * * *

On vahinko, ettei Dante kuvaile iltapäiväteetä Kiirastulessa. Tarvittaisiin lainauksia siitä säestämään selostusta Archien ateriasta Joyn puutarhassa, missä peipposet visertelivät lintulammikon ympärillä ja perhe oli harvinaisen hiljaa, ja vain äidin ja tädin silmät kysyivät: "Mikä nyt on? Mitä on hullusti? Mitä, mitä se on?"

Hän lähti niin pian kuin hyvä tapa salli. Seuraavalla viikolla hänen täytyi lähteä Walesiin, sanoi hän. Tämä oli hänen jäähyväiskäyntinsä. Hänen kasvojenilmeensä hänen sitä sanoessaan olisivat saaneet äidinkin pahoilleen nuorukaisen tähden.

* * * * *

Entä tyttö?

Lucy Joy pakeni ylös huoneeseensa heti hänen mentyään. Tehden eleen, mihin hän ei koskaan olisi kameran edessä pystynyt, hän heittäytyi vuoteelleen puolittain tyynyjään, puolittain äitinsä olkapäätä vastaan, ja nyyhkytti tuota mahdottomuutta, jota hänen sydämensä oli kaivannut. Hän itki rehellisesti.

"Äiti! Täti! Minä pidin hänestä! Minä pidin, äiti! Luulin hänenkin välittävän minusta. Olin varma siitä. Hän oli niin toisenlaisen edellisenä iltana, täti — —"

"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan matolta vuoteen ääressä. "Hän kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän itsensäkään olevan oikein onnellisia."

"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani kohtaan!"

Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"

"Lu, kultaseni! Sellaiset miehet eivät koskaan ole hyviä avio —"

"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni ihanaa, urani, ja matkustaminen... ja sir John, joka lähetti persikoita ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"

Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage Courtiin, äiti — —"

"Lapseni! Miten voit ajatella niin kauheita asioita?"

"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin kanssa, täti!"

Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta." Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle harmaat silkkisukat ja hieroessaan pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"

"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää — —"

"Tiedän sen, lapseni, tiedän."

"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"

"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.

Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina. Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan, mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa pettymyksestä.

Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa. Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.

Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.

Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! — epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia seikkailuja kohti.

SEITSEMÄS LUKU.

Hän kohtaa tytön.

Archie Laverockin mieliala oli kolmena ensimmäisenä päivänä, jotka hän vietti Walesissa, äärimmäisen synkkä ja alakuloinen.

Hänellä oli, kuten kaikilla vilkkailla ja herkillä luonteilla, suuri taipumus alakuloisuuteen.

Lisäksi oli ilmakin synkeä.

Sade oli kylmänä virtana piiskannut hänen kasvojaan hänen saapuessaan Walesin rajalle. Siitä hetkestä lähtien oli sade itsepäisesti seurannut häntä. Heikot, mutta itsepintaiset tuulet rannikolta päin toivat mukanaan sadepilven toisensa jälkeen, jotka (seuraten rantaviivaa) muodostivat jonon synkkiä hahmoja; ne olivat harmaita ja usvaisia ja jokainen walesilainen laaksoasukas tunsi ne varsin hyvin. Liuskakivenharmaa sumu peitti näkyvistä pienimmänkin pilkahduksen vuorista; metsät niiden alla olivat verhotut märän puuvillan näköisiin hajapilviin. Vihreälle laidunmaalle pienen kylän ulkopuolella, mihin Archie oli pystyttänyt leirinsä, oli sade muodostanut lätäkköjä, jotka levittivät välkkyvää pintaansa yhä laajemmalle sammaleiselle maalle, läpimärkien lehtokujien juurille ja Archien asunnon lentokoneenpyörien ympärille.

Lentokoneenpyörien? Asunnon? Minkä asunnon ja millaisten pyörien?

Hänen asuntonsa tällä hetkellä oli Archielle kaikkein mieluisin koti — oikeata voitokkaan valloittajan mallia. Sen nimi, vaikkei sitä näkynytkään maalattuna talon etusivuun, oli "Navarac", joka on erikoinen laji matkavaunuja.

Yritänkö kuvailla sitä?