Part 2

Tyttö ja hänen kuusitoistavuotias veljensä kinastelivat ja härnäilivät toisiaan kuten kissanpojat. Archie yritti huvitettuna seurata heidän iloista otteluaan, mutta papukaijan kimeä kirkuna ja koiranpenikoiden haukunta estivät hänet kuulemasta. Sillä välin pitivät täti ja äiti seuraa vieraalle.

"Eikö Lucy ole ihmeellinen?" alkoi äiti puhua kuten perheen vanhalle ystävälle. "Se ei ole yksistään hänen ulkonäkönsä, joka valloittaa. Hän on sitäpaitsi lahjakas. Kaikki sanovat, että hän on uusi Mary Pickford —"

Täti jatkoi ylpeänä: "Olen aina sanonut, että Lucy on paljon kauniimpi kuin yksikään niistä filmikaunottarista, joitten kuvia näkee. Haluaisinpa lähettää johonkin lehteen sen silmänräpäyskuvan, jonka Frankie äskettäin otti hänestä meidän pikku veneessämme. Sanon aina —"

"Tehän tiedätte kai", laverteli äiti, "ettei meistä kukaan koskaan ole esiintynyt näyttämöllä. Olimme aivan tavallisia ihmisiä, joitten pojat palvelevat armeijassa tai laivastossa vanhan tavan mukaan."

Archie nyökkäsi. Hänen esi-isänsä olivat eläneet samalla tavoin.

"Sukumme ei ole ollut millään tavoin erikoisen etevää. Alaisensa heistä ovat pitäneet, he tekivät velvollisuutensa ja kaatuivat isänmaan puolesta, jos niin tarvittiin. Ei kukaan suvussamme, ei isän eikä äidin puolelta, ole tullut millään tavoin kuuluisaksi", selitti täti Archielle. "Emme ole koskaan tienneet merkittävämpää henkilöä kuin rykmentin eversti. Ja nyt. Koko maailma haluaa tutustua meihin. Yleisesikunta, ulkoministeriö, Downing streetin hienosto — lyhyesti sanoen koko maailma. Kirjaimellisesti koko Lontoo haluaa tutustua meihin."

"Aivan loputtomasti ilmestyy ylhäisiä ihmisiä ja kuuluisuuksia, jotka äkkiä muistavat olleensa samaan aikaan Tom-vainaan kanssa Sandhurstissa tai ovat tavanneet meidät käydessämme tervehtimässä Frankieta Dortmouthissa. Lapsi seurustelee kaikkialla ja kutsutaan kaikkialle. Suuret määrät hauskoja ihmisiä, rikkaita kuin Kroisos, ovat hurmaantuneita häneen. Senjälkeen kun hänen kuvansa oli lehdissä ja häntä haastateltiin sekä alkoi saada tarjouksia filmiyhtiöiltä, on hänellä ollut tuskin minuuttiakaan aikaa itselleen. Ei koskaan ketään tyttöä ole juhlittu siten. Kahtena viime kuukautena on hän ollut kaikkien suosikki."

Tämän kaiken voi Archie Laverock vallan hyvin käsittää. Hän katsoi talon epäjumalaan, joka istui tyynyihin vajonneena, tuulen puhaltaessa hänen hiuksiinsa ja auringon valaistessa nyt ihomaalista puhdistuneita kasvoja. Hänen veljensä kinasteli edelleen hänen kanssaan, mutta ihailu loisti veljen silmistä, hänen jaloissaan makaavan koiran katse oli herkeämättä suunnattu häneen, äiti ja täti jatkoivat hänen ylistystään ja kuunteleva nuori mies ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän ojensi kätensä auttaakseen tytön autosta ja että hän silloin oli pidellyt hänen kättään hetkisen kauemmin kuin oli tarpeellista. Kohteliaisuus, jota hän aikaisemmin ei ollut osottanut kenellekään naiselle.

Äkkiä ja vaistomaisesti käsitti hän, että tämä nuori tyttö aina oli niin sanoaksemme mieskäsien ympäröimänä, jotka ojentautuivat häntä palvelemaan. Kädet odottivat autossa, Ritzin oven edustalla, kädet pitelivät hänen huivejaan, kietoivat turkikset hänen ympärilleen, ojensivat hänelle kukkia ja makeisia. Käsiä, kaikkialla käsiä —. Oliko se ehkä vain siksi, että hän oli kauneuskilpailun voittajatar? Vai saiko hän kauneuspalkinnon ehkä siksi, että hänessä oli sellainen tenhovoima.

Sinisen huvilan avoimesta ikkunasta kuului puhelimen kilinä. Frankie keskeytti heidän kinastelunsa ja loikkasi portaat muutamalla askeleella. Pian tämän jälkeen pisti hän päänsä ikkunasta ulos: "Sinulle, Lu. Lontoo haluaa puhutella sinua. On kysymys joistain illallisista."

"Jälleen illalliset!" huokasi äiti liioitellun tyytymättömästi, kun tyttö hypähti pystyyn ja katosi. "Millaista elämää! Madgiesta ja minusta meillä oli nuoruudessamme hauskaa. Usein olimme ulkona hauskojen ja hienojen nuorten miesten kanssa, mutta kaikki kävi vaatimattomasti. Mutta nämä ylelliset ravintolat ja kallisarvoiset lahjat — —."

"_Hänen_ univormunsa napista tehty rintaneula ja annos jäätelöä Gunther'issa riitti meille."

"Entä vaatetus! Puserot Hourne & Bollingsworth'ilta ja puvut Nurse'lta!" jatkoi äiti, joka oli elänyt tyttöikänsä kuningas Edvardin aikana. "Tiedättekö, että tänä kesänä on minulla ensi kertaa puku, jota ei ole ostettu South Molton-kadun varrelta."

Hän katsahti ihaillen keltaisilla kuunkuvilla koristettua lilanväristä musliinipukuaan ja lisäsi erään pikkuseikan, minkä ritarimme jo oli kuullut useammalta kuin yhdeltä kauniin sukupuolen edustajalta.

"En käsitä, miksi kerron kaiken tämän Teille, mr. Laverock, mutta minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet Teidät jo vuosikausia."

"Saadessaan shekin Periscope'sta, huudahti lemmikkini: 'Kauniita pukuja meille kaikille!' Ja me ostimme. Ah, mies", hän huokasi, "ei voi koskaan täysin käsittää, mitä se merkitsee meille."

"Tahdotteko tupakoida?" keskeytti Frankie, joka jälleen oli palannut hopeinen savukekotelo kädessään, "nämä ovat Lu'n uusimpia, minun ei milloinkaan enää tarvitse ostaa savukkeita. Mitä merkitseekään saada olla — —."

"Nyt kilpailevat kaikki suurimmat muotiliikkeet kunniasta saada valmistaa hänen pukunsa —", keskeytti täti. "Kaikkein yksinkertaisimpia asioita, luonnollisesti, mutta myöskin kalleimpia."

"Hienoa lajia tämä", huomautti parantumaton Frankie, samassa kun hänen lapsellinen äitinsä huomautti: "Puvut eivät koskaan ole olleet niin pukevia kuin nykyään; siinä suurin syy miksi nykyajan nuoret tytöt näyttävät niin ihastuttavilta. Eikö Teistäkin, mr. Laverock?"

Tässä sai Archie ensimmäisen tilaisuuden kohteliaisuuteen, sillä välin kuin äiti vaikeni henkäistäkseen. Hänelle oli sanottu, että kohteliaisuus kolmenkymmenenviiden ikäiselle oli enemmän arvoinen kuin kaksi kosintaa kahdenkymmenen ikäiselle. Hän loi puhuvan silmäyksen pikku äitiin ihastuttavine hiuksineen, joka oli niin eloisa ja nuorekas ja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti: "Minun ajatukseni, mrs Joy, on, että nuori tyttö valmistautuu jo monta vuotta ennen maailmaan ilmestymistään kauneuskilpailuun."

Naurahtaen ja punastuen huudahti mrs Joy: "Oi, millainen imartelija! Miten tyhmää sanoa sitä tällaiselle vanhalle naiselle kuin minä." Mutta Archie tiesi miellyttäneensä häntä. Hänellä oli nyt hyvän lapsen asema tässä iloisessa ja lapsellisessa perheessä.

Kuinka moni kaikista miehistä, joita parveili tämän tytön ympärillä, jotka soittivat hänelle, lähettivät lahjoja — kuinka moni heistä olikaan, kuten hän, saanut tilaisuuden seurata noita pieniä mokkakenkiä suoraan tämän kukkivan paratiisin sydämeen, joka oli hänen kotinsa.

Tähän kysymykseen tuli eräänlainen vastaus melkein heti.

* * * * *

Se tuli erään automobiilin äänen muodossa, joka pysähtyi veräjän eteen. Suuri, vihreä Rolls, jota ajoi hyvin taitava kuljettaja. Autossa istui neljä lihavaa, vanhaa herraa.

Joku toinen ei ehkä olisi käyttänyt tällaisia sanoja näistä neljästä moitteettomasti puetusta herrasmiehestä, jotka olivat kaunistus armeijalle ja tuomioistuimelle ja jotka nyt tulivat käyden pitkin puutarhatietä. Tämä oli vain nuoren Laverockin äkkinäinen käsitys, kun hän suuttuneena ponnahti ylös tuoliltaan ja alkoi järjestellä tyynyjä ja tuoleja. Neljä lihavaa, vanhaa miestä!

"Ah, sehän on amiraali", huudahti pikku äiti hieman liikutettuna, leijaillessaan heitä vastaan sinipunaisessa verhossaan; täti seurasi häntä mustana ja valkoisena kuten harakka. "Miten kiltisti Teiltä, että tulitte. — Ja sir George, eikö se olekin — ei, sehän on sir John, sir John — en voi ymmärtää miksi aina vaihdan Teidät? Ja kenraali Gaynes luonnollisesti; mitä kuuluu? Kyllä, Lucy on sisällä; minulla ei ole aavistustakaan mitä hän aikoo tehdä tai minne hän on lupautunut, älkää kysykö tietämättömältä äidiltä." Kuului hieman hermostunut naurahdus; äiti tuntui olevan levoton amiraalin seurassa.

Hän näytti kuitenkin hyväntahtoiselta kaikessa sotilaallisessa kankeudessaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset kuin Frankien. Hänen seurassaan olivat jalkaväenkenraali (harmaanvihreät, vanhan-Billinviikset, kolme leukaa), sir John (monokkeli ja niskaton) ja viimeisenä eräs keski-ikäinen keikari, joka oli aina siellä missä näki toisten olevan. Kaikkien neljän silmissä kuvastui odotus. Kaikki ikävöivät saada nähdä miss Lucy Joy'ta. Archie ymmärsi sen. Senhän vuoksi he olivat tulleetkin. He halusivat yksinkertaisesti ottaa hänet mukaansa.

"Onko aivan varmaa, että olette jo juoneet teen?" visersi äiti. "Siinä tapauksessa, Lu, Lucy, Lemmikkini!"

Papukaija häkissään matki kimakalla äänellä "Lu, Lucy, Lemmikkini."

"Ole hiljaa. Polly! Frankie, hae jotakin juotavaa! Frankie! Lucy, mitä sinä teet, lemmikkini? Tule tänne ulos!"

"En voi mitenkään, pikku äiti", kuului kirkas ääni huvilan toisesta kerroksesta. "Miten voisin tulla alas, kun kasvoni ovat valkoisen voiteen peittämät. Amiraali vallan kauhistuisi."

"Mikä kauhea päähänpisto! Miksi tuhritte kasvonne aivan valkeiksi, miss Lucy?" Amiraali korotti ääntään puhuen kysyvällä, mielistelevällä äänellä. "Onko tapana maalata liljaa? Miksi valkaista sitä?"

"Minun on kuivattava ihomaali kasvoistani jollakin, ja tämä on todellakin parasta kasvovoidetta, mitä on saatavana. Ainakin olen minä sanonut niin eräässä allekirjoittamassani todistuksessa." Tämä lyhyt huomautus hukkui lasien ja lautasten kilinään, joita Frank kantoi tarjottimella; Frankie, joka oli kokonaan toinen kuin hetki sitten. Nöyränä kuten palvelijatar ja hiljaisena kuten joku tuolilla olevista tyynyistä.

Nuori Laverock, seisten yhtenä kunnioittavana huomaavaisuutena näitä vanhempia herrasmiehiä kohtaan, kätki sisimmässään ajatuksia, jotka olisivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia asianomaisille, jos he olisivat ne voineet nähdä.

Ei mikään voi olla kauniimpaa kuin nuoruuden ihailevat ja jumaloivat silmäykset niihin, jotka yhteiskunta ja ikä ovat asettaneet huomattavaan asemaan. Mutta toiselta puolen, kuka voi anteeksiantamattomimmin tehdä naurunalaisiksi heidät, kun he haluavat kilpailla nuoruuden kanssa sen omalla radalla?

"Missä on Frankie?" kirkui papukaija. "Mikä elämä!"

"Mitä mahtaa noilla vanhoilla puhvelihärillä olla mielessään, jotka niin odottamatta ilmestyivät häiritsevinä seuraan, jolla oli kovin hauskaa yhdessä. He pilasivat kaiken. Ei kukaan toivonut heidän tulevan. He muuttivat äidin ja tädin iloisen lavertelun kohteliaaksi keskusteluksi. He eivät olleet huomaavinaankaan häntä ja poikaa, vieläpä he vihasivatkin heitä jollain tavoin, sen hän tunsi.

"On naurettavaa", tuumi Archie, "etteivät he aja kotiinsa ja pidä huolta, että heidän lapsenlapsensa joutuvat kunnollisesti ajoissa vuoteeseen, sensijaan että — —."

"Olemme ajatelleet pientä huvimatkaa, jos äitinne sallii Teidän tulla mukaan. Mutta kiiruhtakaahan nyt, miss Lucy", huudahti amiraali uudelleen Archien hylkäämästä tuolista. ("Ah, rakas mrs Joy, minulla on kirjelippunen sisareltani, missä hän lupautuu 'kaitsijaksi', ha, ha, ha. Pidämme hyvää huolta miss Lucystä, sen minä lupaan. Huolehdimme hänestä mitä hellimmin.") Senjälkeen kovemmin: "Aikainen aamiainen lankoni luona Maidendalissa. Sitten matka Murray'in — lupaa tulla ihana ilta. Joki tulee olemaan ihastuttava. Tehän olette sanonut, että pidätte tanssista ulkona luonnossa."

Iloinen, tyytyväinen naurahdus sisältä: "Mutta minua odotetaan lady Richbournen kutsuihin 'Carltonilla' tänä iltana."

"Sehän sopii hyvin, oikein hyvin", huudahti vanha, hyvinsäilynyt sotilas, joka istui mrs Harrisonin vieressä. "Meillä on aikaa muutamiin tansseihin ja sitte ajamme me Teidät kaupunkiin. Pukeutukaa nyt hienoimpiin koreuksiinne —."

"Hopeapitsiseenkö?" kuului keimaillen ikkunasta.

Vanhojen ihailijoitten kuoro: "Hurmaavaa."

"Eli miksei siihen ihastuttavaan valkeaan harsotekeleeseen, jossa meillä oli onni nähdä Teidät viime tiistaina —.

"Tai siihen siniseen 'dernier cri'hin', joka teillä oli filmatessanne 'Kevätlaulua', miss Lucy", huomautti amiraali.

Häntä piti Archie naurettavimpana koko joukosta.

"Sellaisia vanhoja elostelijoita." Puhua tuolla tavoin nuorelle tytölle hänen puvuistaan. Ottaa hänet mukaansa tanssimaan Murrayn, tuon ikälopun vanhuksen luo, joka jo toisella jalallaan seisoi haudassa ja toista luultavasti vaivasi luuvalo. Kaikki neljä istuivat nyt siinä odottaen häntä tyytyväisinä ja varmoina, aivankuin hänen ikäisensä kavaljeerit. Sitäpaitsi he kokonaan laiminlöivät koko muun seuran. Miksi? Miksi?

Sen vuoksi, että he voivat ympäröidä hänet kaikella sillä, mistä hän piti. Heillä oli rahaa. Heillä oli arvovaltaa. Nämä vanhat miehet olivat saaneet pysytellä kotona, säilyttäen silti kunnioituksen, ja koota rahoja, sillä välin kun nuoret miehet oli lähetetty taistelemaan, tehdäkseen elämän varmaksi yli neljäkymmentä vuotta oleville miehille. Nykyaikana näytti kaikki olevan vain heitä varten. Kaikki liikkeet suosivat keski-ikäisiä miehiä. Heille työskentelivät parhaimmat räätälit, suutarit ja parturit. Heille oli varattu huoneustot Mount Streetin varrella ja talot Belgrave Squaressa. Heille varattiin parhaat paikat juhlissa. Heitä varten järjestettiin metsästysretkiä ja kilpa-ajoja. He omistivat purjeveneet ja kaiken muun parhaan maailmassa. Heille hymyilivät kauneimmat tytöt, jotka ikään nähden olisivat voineet olla heidän pojantyttäriään, niin, kaikki näytti olevan vain heitä varten. —

Jokainen sana oli omiaan enentämään tuon iloisen nuoren miehen huonoa tuulta.

Huippuunsa se nousi, kun miss Lucy Joy ilmestyi, puettuna kimaltelevaan brokaadipukuun (sinisenä kuten sudenkorento) ja amiraali huudahti: "Ah, siinähän pienokainen on." "Pienokainen! Vanha tyhmä aasi", tuumi Archie. Hän tiesi itse että puolet tytön ihastuttavuutta oli siinä, että hän oli niin pieni, huomattavasti alle keskimitan. "Ylettyy juuri sydämeni kohdalle", huokaili jo Orlando. "Pieni" on ollut aina siitä alkaen rakkauden hellin hyväilynimi. "Sinä pieni urheilijatar", sanoo sulhanen kuusi jalkaa pitkälle hockeypelaajattarelle, ja hän hymyilee hänelle korkeudestaan, varmana siitä, että on kokonaan hänet voittanut. Lucy Joy oli todellakin niin pieni kuin vain saattoi toivoa. Ei ollut suinkaan mitään liioittelua amiraalin sanoessa seurueen noustessa autoon: "on melkein turhaa luovuttaa miss Lucylle koko paikka, hän mahtuisi niin hyvin minun takkini taskuun."

Tuskin oli autoseurue lähtenyt matkaan (taskukokoinen Venus neljän jättiläisen seuraamana) kun kaikki muodollinen jäykkyys katosi puutarhasta. Liikkeet, asennot ja äänet muuttuivat heti paikalla. Frankie heittäytyi tuoliin, jonka kenraali juuri oli jättänyt, heitti jalkansa käsipuiden yli, taivutti kauniin enkelipäänsä taaksepäin ja oli pyörtyvinään, äiti ja täti huokasivat syvään, osaksi helpotuksesta, osaksi kaihoten, ja kääntyivät ainoan jälelle jääneen vieraansa puoleen.

"Ei, älkää menkö, mr. Laverock Jääkää lohduttamaan hyljättyä perhettä."

"Ellette halveksi kylmää paistia salaatin kera."

"Oletan, että 'pienokaista' nyt kestitään kaikilla huvikauden herkuilla", huudahti Frankie, jonka ääntä ei oltu kuultu kuuluisien vierasten tulon jälkeen muuta kuin: kyllä, sir, tahi ei, sir. "Mahtaa olla suurenmoista olla vanhan miehen lemmikkinä."

"Ah, Frankie! Älä puhu tuollaisia kauheita asioita", huomautti äiti, joka juuri nosti punasta virkkaustyötään ruohikosta. "Onhan kovin hyvä, että lapsi saa seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on huomattava asema yhteiskunnassa; kun hän työssään joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Tuonikäiset miehet hemmottelevat Lucyn piloille", alkoi täti kooten tyynyjä. "Lapsihan näyttää nauttivan siitä."

"Tuskinpa hän sitä tekee", huomautti äiti. Ilkamoivan leikillisesti katsahti hän nuoreen, solakkaan mieheen, joka istui paikallaan tyhjien lasien ympäröimänä.

"Kun minä olin nuori tyttö, ei minusta suinkaan olisi ollut hauskaa tanssia tuollaisten muinaisjäännösten — tarkoitan noin vanhojen herrojen kanssa. Onhan hyvä, että lapsella on hauskaa. Hehän voivat tehdä niin paljon hänen hyväkseen ja huvittaa häntä, (kuten hän sanoo). Mutta", hän epäili kuten aikoisi sanoa jotain hyvin uskallettua, — "luulenpa, etten olisi katsahtanutkaan amiraaliin ja hänen kaltaisiinsa ollessani yhdeksäntoistavuotias. Olisitko sinä, Madgie?"

Mrs Harrison virkkoi innokkaana: "En edes nyt haluaisi sitä tehdä."

Hän punastui heti tehtyään tämän varomattoman huomautuksen. ("Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä, en tarkoittanut sitä"), mutta se sai kahdet poikamaiset kasvot kirkastumaan.

Archie Laverock nauroi ääneen.

Poikavekara hykersi tyytyväisenä käsiään. "Mainiota, täti! Mikä suurenmoinen arvostelukyky sinulla on. Juokaamme toistemme malja, Laverock." Hän ojensi kuohuvan, helmeilevän lasin ritarille.

KOLMAS LUKU.

Epäsointuja.

Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — — Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.

Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät he, missä hän oli tavattavissa.

Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan, jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää, kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.

Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä. Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään, mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.

"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia (heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.

Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen laittanut suihkun kuntoon sinulle."

Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat." Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei ollut Archien nuorekasta ihonväriä.

Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.

He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock, Teitä kysytään puhelimessa."

"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä kylpylakana tänne".

Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa olevaan puhelimeen.

"Halloo?"

"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on merikadetti Joy."

"Ah, hyvää huomenta, Frankie."

"Oletteko te, laiskuri, jo ylhäällä ja puettu?"

"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te sitten?"

"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa, että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme on, kuten lupasitte eräänä päivänä."

"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin — jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella. Ymmärrättekö te sen?"

"Sepä on mieluista kuunneltavaa. Olette kovin ystävällisiä —."

"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on moottoripyörä tai joku sentapainen?"

"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla. Näkemiin."

* * * * *

Kaksi tuntia myöhemmin tapaamme me hänet kekkereissä.

Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.

Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla, sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa, mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan. Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".

Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.

Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia. Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä — ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko. Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.

Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen _palvella_ itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt, kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat, aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko! Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä tekisinkään elämäni —."

Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä? Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä, onko hän kihloissa."

Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in" mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well, mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä! Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —. Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"

Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle. Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"

Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat kemut. Niin se käy, kun kutsuu yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"

Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.

"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."

Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä valokuvia.

"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat, joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne hopeakehykseen."

Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri asennoissa ja eri puolilta.

"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan." "Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina." — "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja Raynelaisissa tangokengissä."