I.

ISÄNMAA JA KANSALLISUUS.

Siitä sulonsa on saanut Suomi!

Mistä sulonsa on saanut Suomi, Kaune'uden muita korkeamman, Ihmetellyn iki-ihanuuden?

Syksymyrskyjenkin mylviessä, Tai jos onpi kova, tuima talvi, Kevät kaukomielinen kun koittaa, Herttaisimmallaan on kesän henki — Aina suloinen on Suomi armas!

Kedon korupuvun syksy kaataa, Vaan se myöskin kypsyttävi viljat, Luopi loistaviksi laakson lehdot, Viileäksi ilman virkistääpi, Kuuhuen tuo antamahan kainon Haavevaloansa hattaroista.

Puhuri kun talvella taas puhkuu, Raikasta sen onpi henki raitis, Kimmelteleväinen tähtikruunu Kaunistaapi ilman kupukannen, Revontulten läikehtivä roihu Päiväks' uskottaapi yötä Pohjan, Valkeina kuin viattomuus vallan Hohtavaiset ovat laajat hanget, Sadunomaisina metsät sankat Härmähuurteen peittäminä huojuu...

Kevätenkeli kun ilmaa entää, Siivin valkoisin pois pilvet soutaa, Sinikirkkahaksi taivas seestyy, Ovi valon, lämmön aukeneepi, Hanget kidekiiltohiset häipyy, Purot, kosket pauanteina pauhaa, Päivän sädevyössä järvet päilyy, Nurmi nuokkumahan maasta nousee, Kukkiin pukeutuvat laaksot, kummut, Linnut kilvan lempikielin laulaa, Taika ihmeikäs maan, ilman täyttää...

Siunattu on kesä kaunohenki! Valo yltäkylläisenä virtaa, Lämmön läike kaikkialla liekkuu, Auerhuntuisena alkaa aamu, Päivällä on kultakehä päällä, Ruso-untuvihin ilta raukee, Sulan ikilemmen suutelossa Yhteen yhdistyvät maa ja taivas...

Vuodenajat kuinkin vaihtelevat, Aina suloinen on Suomi armas!

Mutta mistä suloisuuden Suomi, Kaiken saanut on tään kauneu'den?

Kertovi näin meille Pyhä kirja, Raamattu sen tiedon tuopi ratki: Luomistyön kun päätti suuri Luoja, Katseli Hän silloin kaikkialle, Ihastuen ihamieliseksi —

Silmäniskussapa juuri siinä Sattui hänen silmihinsä Suomi, Jonka omaksi nyt kaikki joutui Katsehen ja Luojan kasvojenkin Ihastuksen ikikaunis ilme...

Siitä sulonsa on saanut Suomi!

Työ ja rakkaus isänmaalle.

Sai kansa muuan asumakseen Niin rikkaan, hedelmäisen maan, Ett' yltäisyyttä nauttiakseen Ja hekkumaa on ainiaan.

Taas toinen maan, min uumenissa On aarteet mitä kalleimmat Ja vesistöissä, vuorelmissa On helmet, kullat, hopeat.

Mut maasi, Suomen lapsi, sulle Ei tuhlaa lahjojansa tuo — Jos ryöstä niukka leipä tullee, Ei anteita se muita suo.

Vaan vaikka vailla rikka'utta, On kaune'us sen verraton, Kun kaikkialla ihanuutta, Kuin sadun maailmoissa on.

Sen maa ja taivas, laaksot, lehdot Ja vienot välkkyväiset veet Ja hanget sekä kukkaiskehdot — Ne ihanteist' on syntyneet.

Kuin morsian, niin armahaisna Kaikk' edessämme uinuaa Ja hentomielin loistavaisna — Oi kaunis, armas, kallis maa!

Ja kallis, kallis on tää maamme, Jonk' isät osti verellään — Vain onnea me lapset saamme Nyt heidän kärsimyksistään.

He korvet viljamaiksi loivat Ja synnyt syvät tutkivat Ja heidän kantelonsa soivat Nuo runohelmet ihanat.

Ja sointuvaisen Suomenkielen He jätti meille suloisan Ja uljaan, rehellisen mielen Ja lujan uskon Luojahan.

Siks' lasten, paljon saatuansa, On maalleen pyhin velvotus Työ antaa vastalahjanansa Ja kiitosuhriks' rakka'us.

Isänmaan sairastaessa.

Kurja lapsi sairastavan Toivoo äidin kuolemaa Sekä myöskin perintöjen Jakamista odottaa, Mietiskellen mielessänsä: "Ajoissa ne riistän pois, Koska äidin kuoltuakin Vieras kaikki viedä vois"...

Kurja teko kurjan lapsen, Joka unhottanut on Äidin lemmen, antain siitä Halvan, huonon palkinnon. Äiti häntä hellin hoiti, Kuin vain yksin äiti voi, Kärsi, valvoi, rinnoin ruokki, Parhaimpansa hälle soi.

Jo tuo lapsi kiittämätön Hyljeksivi äitiään, Perinnötkin jakais', eikä Niitä vaali lemmellään — Vielä estää toisiakin Antamasta hoivo'aan, Tuskin sallii toivottavan Äidin toipumistakaan.

Kurja lapsi! Katso äidin Koviin kärsimyksihin! Sydämin sä voitko nähdä Niitä heltymättömin? Halpa elköön mieles' olko, Täyttäköön sen rakka'us! Muista: äidin hylkijälle Taivaasta on rangaistus!

<tb>

On sairahana isänmaamme Suomi, Tuo äiti armas meidän kaikkien, On raudanraskas sulosilmän luomi Ja katse sumehessa kyynelten... Kuin suuret onkaan tuskat ulkonaiset! Mut sisätuskat suuremmat viel' on, Kun joutuneet on omat lapsukaiset Nyt keskinäisen vihan kiihkohon.

He katsovat sun kohta kuolevaksi, Mut kiihkeässä intohimossaan, Ei yksikähän jouda auttajaksi Ja perikadon uhkaa poistamaan — Kun tulis' suoda lievennystä, hoivaa Ja hoitaa äitiänsä kärsivää Ja lääkkeeks' antaa rakka'utta oivaa, Niin tuskaa tuotetaankin kirpeää...

Sun kohtalosi, äiti, useasti On kolkko ollut lailla syksy-yön. Kun sodat riehuneet on raivoisasti Ja halla turmellut on kaiken työn. Mut lapses' opetuksen siitä saivat, Mi neuvoo nöyrtymään, jos tarvis on, Ja kärsimällä voittamahan vaivat, Kun keino muu on ollut mahdoton.

Ja siksi säästytty on sortumasta, Kuin tuulen reutomana metsän puu, Mi tietoisena myrskyn riehunnasta On jäykkänä ja myöskin — kumartuu. Mut paras toki, että koskaan eipä Lie toivottomuutehen tultu kai: On syöty pettua, kun loppui leipä, — Ja äiti, lapset pelastuksen sai.

Vaan nyt kun äiti taasen sairastaapi, On lasten keskuudessa toivottuus, Nyt toiset toisiansa parjoaapi Ja vallalla on eripuraisuus. Jos kellä toivoa on uskallusta, Ett' äiti hoitamalla taudistaan On toipuva, saa siitä solva'usta — Ja tuskin arvoltaan on matokaan ..

Voi teitä kuitenkin, te kurjat lapset, Te vallitessa vihan raivoisan Nyt häilytte, kuin tuulispäässä hapset, Ja unohdatte äidin sairahan. Jo jättäkää pois riita keskinäinen Ja kiistaan siitä joka nainen, mies: Ken äidin vaalija on ensimmäinen Ja kellä kuuminna on lemmenlies.

Kun äiti sitten rakkaudellanne On toipumahan saatu taudistaan, Ja hänen lempensä on palkkananne Ja perinnöitä hellin suojellaan, Niin yhteisonnestansa riemukkaina On äiti sekä myöskin lapset nuo. Tää tila olkoon poistumaton aina! Ja pian joutukohon aika tuo!

Elää ainiaan!

Tuon kuolon säälittömän temmatessa Pois jonkun meidän rakkaistamme, On silmät kyynelien kastehessa Ja murhehunnut huoliamme Ne osottavat koko maailmalle, Ja toivo ruko'usta taivahalle Vie hartahinta luokse armon Herran, Ett' ylähällä yhtyisimme kerran.

Mut kansaa kuolema jos uhkoaapi Ja lain jos sortaa väkivalta, Niin huolihunnut, itkut jäädä saapi Ja työllä murhekuorman alta On toinnuttava kevätluonnon lailla, Eik' olla työtä, innostusta vailla, Saa vanhuksetkaan heikot harmaapäiset. Ei nuoret, eikä lapset leikkiväiset.

Kun kansa kaikki vaan on valveillansa Ja herehillä itsetunto, On väkivalta turha voimassansa Ja myrskyt kestää kansan kunto. Siis työhön toivossa — ja pieni, suuri Nyt yhtyköhön heti, niinkuin muuri! Näin horjumatta kun on siskot, veikot, Ei meitä voita väkivallan peikot!

Ei kuoloon joudu kansa milloinkaan. Jos itsetajunta on valveillaan Ja yksimielisyyskin soinnussaan — Se kansa elää, elää ainiaan!

Kuokkalan kyyditsijä kertoi

Kyytiin valmis on hän aina Olkoon päivä taikka yö, Orjan lailla pokkuroipi, Hevostansa ohjaa, lyö, Vilkkahasti haasteleepi Karjalaista murrettaan, "Armon herran" arvon aulis Jokaiselle antamaan.

Avomielisenä kaiken Sukunsakin selittää Sekä miksi ammattina Häll' on kyydinteko tää: "Isä kreivin muukalaisen Talon ennen saada soi, Rahat tuhlas', hurvitteli —, Väkijuomissa ne joi.

Siskoparvi sinne, tänne Maailmalle mennyt on. Minä itse hevon hankin, Kävin kyydintekohon. Helppo toimehen on tulla, Lapsista kun huolta ei, Sillä kreivi muukalainen Kasvatiksensa ne vei.

Luojan siunaama se kreivi Lapset otti omikseen! Uuden uskon, nimet toiset Kuuluu heille antaneen..." Heltyneenä onnestansa Kyyditsijä kertoi näin, — Kansan itsemurhan aave Kummitteli mielessäin.

Katajainen kansani olkoon.

Maan mataja On kataja, Ei taivaslatva, sorja. Vaan viheriä, korja On kuitenkin Niin talvisin, Kuin kesän kauniin aikoihin.

Kun syvähän Se hyvähän Maa-emon syliin luottuu Ja juurillansa juottuu, Niin riistämään Pois äidistään Ei sitä kuonnu myrskykään.

Niin louhikot, Kuin rouhikot On sille kasvumaata. Ja missään ei voi laata Sen tuore'us Ja nuore'us Ja elinvoiman uhke'us.

Jos ainiaan Noin Suomenmaan Myös koko kansa oisi, Niin katajaisna voisi Se aikojen Ja vaiheiden Nuo irnut kestää voittaen.

Ja ohjana ja pohjana Kun alla vastustenki On kansallinen henki, Niin kukkiaan Luo kansa vaan Ja ain' on elinvoimissaan.

Ihmeellinen uneni.

Fetsi päähän painettihin, housut kovin laajat sain, Jotta astuessa luulin hametta ma kantavain, Pyssy pistimensä kanssa, miekka vyölle annettiin — Sotilaaksi väkivalloin muodostivat minut niin...

Syytä kun mä tiedustelin, silloin vastattihin vaan, Että minut kokonansa turkkilaiseks' muutetaan. Mutta miksi? "Siksi että — sulttaanin se tahto on: Nöyränä siis taivu tähän tarjottuhun armohon!"

Vihanliekki rinnastani sydämen on syöstä pois, Ruumiissakin tuntui, kuin jos paloiksi se pantu ois... Vihdoinkin kuin raivo raukes' riehumasta mielessäin, Sydämeni lohdutellen luulin haastelevan näin:

"Ellös riehu! Voimat siinä turhanpäiten kuluvat — Helpommin sun sitten saavat voitetuksi sortajat... Ell'et itse, niin ei toiset muuksi sua muuttaa voi, Kuin sun alkujansa suuri Luoja Taivahainen loi.

Puku vaan on ulkokuori! Itses' varjeltava on, Että vieraan vaikutuksen pystyä on mahdoton! Suomalaisna pysy aina mieleltäs' ja kieleltäs', Suomalaisuus virratkohon veressäs' ja hengessäs'!

Vielä vapa'uden päivä kerran kultiansa luo! Puvun riisua saat sekä heittää asehetkin nuo! Mutta tylsyä et niitten koskaan sinä antaa saa: Voihan olla, että niillä lyötävä on — sortajaa!..."

Säpsähdin kun tämän kuulin sekä myöskin — heräsin... Unta ihmeellistä mietin tykyttävin sydämin... — Näin on ilmissäkin käyvä, valan vannoin voimakkaan, Jos vaan mua muuttaa milloin turkkilaiseks' aijotaan!