V.

TILAPÄISIÄ.

Jäälle urheilemaan!

(Alkujaan kirjoitettu V:n Luistinklubin iltamaa varten, jonka toimeenpanijaan ruotsinmieliselle enemmistölle suomenkielen esiintyminen iltamassa olisi ollut kauhistus, jos runo olisi lausuttu.)

Kuin armas onkaan viesti, että kohta On saatavissa tanssikarkelot! Sen kuullen nuorien niin posket hohtaa, Kuin oisi jo ne riemunautinnot. Ja mieli viehtyy, sydän sylkähtääpi Ja tunne outo rinnat valtoaa, Ei löydy ketään, paikoilleen ken jääpi, Ken karkeloon ei tahdo kiiruhtaa.

Kun naisen rintaan katsoa ken voisi, Sais' nähdä, kuinka se on tulvillaan, Ja silmät miehen povehen jos loisi, Niin nousseen näkis' senkin kuohumaan: On entismuistot hetkist' ollehista Nyt päilymässä sulokuvineen, Tai aavistuksin vastatulevista Tuo toivo entehiä sydämeen.

On tanssisali tässä! Loistollansa Sen lamput, kynttiläiset valaisee, Ja akkunoista kau'as hohdettansa Nyt valovirta kirkas heittelee. Mutta siellä sisustassa välkkyvässä On virke'yttä sekä elämää, Kuin kevätluonnossa on elpyvässä, Kun kultapäivyt sitä tervehtää.

Kuin taikalinna on se tenhovainen, Mi uhkuu nuoruutta ja vihannoi, Ja parvi Riemutarten taivahainen Se kaikkialla leijuu, liehumoi: Siks' täällä hilpe'ys on vallassansa, Siks' silmät loistaa, nauraa moni suu, Ja povet aaltoilevat tunteistansa Ja hehkuviksi posket ruskottuu.

Ja sävelehet soiton helkähdellen, Kun hurma'usta vihdoin vuodattaa, Niin keijukaisiksi nyt loitsiellen Ne koko seuran muutetuksi saa: Kuin sadussa nyt tahi unelmassa On piiri pyörimässä vallaton — Ja siinä karkelossa sekavassa Oi, kuinka hauska siinä nuorten on!

Nyt rintaan puristua saapi rinta Ja povet liekehtivät vastakkain, Ja sydän tunnetta juo hurmaavinta, Kuin tarjona on maassa kuolevain... Ja taika ihmeikäs nyt hunnussansa Pois kaikki kantaa yläpuolle maan, Ja lempi, riemu lumouksellansa Nyt jokahisen pitää vallassaan...

Ja onhan huomennakin vielä sitten Niin hauska muisteloissa vaeltaa, Kun maille haaveitten ja unelmitten Nyt ajatukset yhä palajaa... Mut miksi, vaikka tuntuu suloiselta, On, kuni raskas taakka painaltais', Miks' elottomalta ja kuollehelta, Kuin ollut onni kaikki katoais'?

Vaan mitähän, jos riemu eilisillan Se hetken oli turha hurma'us? Jos käytiin yli pettäväisen sillan Ja saatiin tulokseksi hairahdus? Jos keinotekoist' ilo kokonansa Ja tyhjää teeskelyä olikin? Jos valhe-onni virvatulellansa Vain johti luulottelu-unihin?

Ken tietänevi? Mutta kalvakkaina Miks' ovat posket, eilen ruusukkaat? Miks' silmät loistotta ja uneljaina? Miks' huulet eivät imarteliaat? Ja miks' ei henki nouse alahalta Ja elimistöön synny eloisuus? Miks' tuntuu taasenkin niin ahtahalta Ja mielessä on kuni katkeruus?

On turha tehdä kysymyksiänsä, Kun vasta'usta mistäkään ei saa. Ei tanssi paha liene itsessänsä — Se hupaisuuttansahan tarjoaa. Ja ilottahan taasen elämässä Ei ihmislapsi kestä — kuihtuu pois... Jos tanssita ei elonkevähässä, Niin mistä muusta riemun saada vois'?

<tb>

Ken riemua nauttia tahtoo Niin puhtahan raikasta vaan, Kuin tuuli on kirkkahan aamun, Hän jäälle nyt kiiruhtakaan.

Kas, siellä on karkelopaikka, On impyen kaunihin häät; Se terve'ys on nimeltänsä, Sen poskuet on rusopäät.

Kun vapa'us elon on ehto, Miks' huoneessa ummehdutaan? Nyt jäälle ja luistimet jalkaan Ja reippaasti urheilemaan.

Näät huoneessa elimet riutuu, Mut jäältä ne voimoa juo. Ja vapaana henkikin pilviin Ja kau'aksi lentonsa luo.

Ei muotien orjuutta tarvis! Ei kelpaa teeskelykään! On vapa'us vallassa yksin — Mi nostavi rinnan ja pään.

Saa ruusuja kelmeä poski Ja kasvavat vaurastuvat, Ja "Kipujen vuorehen" vaivat Käy vointimme turmelijat.

On väljyyttä huoneessa ynnä Sen lattia välkähtävää, Ja kuuhut ja tähtyet taivaan Suo valoa haaveista nää.

Myös armaansa rinnalla jäällä Saa liukua, — lämmetäkin... Ja lempensä kuiskia kieltä Voi tuntehin hehkuavin...

Kas, jäällä on karkelopaikka, On impyen kaunihin häät Ja raikasta, puhdasta riemu — Siis sinne jo kiirehtikäät!

Merimiehenpojan uni.

(Lausuttu eräässä merimieslähetyksen hyväksi pidetyssä iltamassa, jossa esitetyssä kuvaelmassa näkyi kuohuvasta merestä kohoavalla luodolla istuallaan tähtäävä isä ja hänen vierellään nukkuva poika.)

Merimies, mi monet vuodet aaltoja on kynnellyt, Ottanut on matkahansa poikansakin nuoren nyt, Jotta lapsena jo hänkin uljahaksi tulla vois', Lailla isän pelkäämätön kerran vielä hänkin ois'.

Ja niin sitten kodist' aina loitommalle keinuttiin, Äiti, siskot heitettihin kaipa'uksen kyyneliin, Maasta maahan jouduttihin, kaupungista toisehen, Vierasta ja kummallista nähden sekä kohdaten.

Väliin kaunis oli matka, luonto vietti häitähän, Väliin mylvi hirmumyrsky, kaiken luuli päättyvän. Mutta myrsky merimiehen kehtolaulu vieno on, Tuuli lauha, tyyni ilma ivoja on kohtalon.

Vaan jos luonto milloin joskus hirmuraivohonsa saa, Merimiehille se haudan meren syliin avajaa: Laivat sortuu suurimmatkin, uppoavat, murtuvat, Kaikki uhriks' Ahdin jäävät miehet sekä tavarat.

<tb>

Kau'as oli isä, poika joutunehet kodistaan, Tuskin sinne jaksoi päästä edes ajatuksillaan. Silloin kerran — kauheata! — myrsky nousi mylvimään, Tulta iski, salamoitsi, — laiva hyppi hädissään.

Kamppaella ei se kestä kera luonnonvoimien, Tuossa kita sen jo nieli lakkapäitten aaltojen... Isä pojan kainaloonsa sai ja lähti uimahan Aarteinensa kalliolle lähiluodon rantaman.

Ponnistellen tuskissansa, kuolo aivan edessään, Pääsi isä poikinensa kalliolle kiipeemään. Turvattuina — kiitos Luojan! — Poika, vallan väsynyt, Tietämättä tilastansa vaipui nukkumahan nyt...

Näytti, kuin ois' katununna luonto inhatekojaan, Koska pojan uinuttanut suloiseen on unelmaan: Hän on tullut kotihinsa luokse äidin, siskojen, Riemumieliä ovat kaikki, äiti suopi suukkosen.

Oi, kuin onnellista taasen kodissa on, ihanaa! Lemmen tuli lämmittävä siellä aina hehkuaa, Eivät myrskyt pääse sinne, merten mellastuksetkaan, Äidin suukko, siskoin riemu luovat taivasrauhan vaan.

Mutta miksi tähtää isä tuonne kaukaisuutehen? Katso! Siellä laiva onpi tätä kohden matkaten... Pelastetut! Riemutunne moinen häntä lämmittää .. Kotiin pääsemisen toivo sydäntänsä viehättää...

Nuku, poika, hetki vielä, näe sulo-unelmaa! Pelastaja tuossa sinut aivan kohta saavuttaa: Pääset isinesi laivaan sekä sitten kotihin — Siellä saatte rakka'utta, rauhaisuutta kumpikin!

Ystävälleni J.H. Erkolle.

(Kun en 1/1 1897 tavannut häntä kodistaan.)

Turhaan tulin siis ja suotta! Onnellista uutta vuotta Tahton' oli toivottaa. Vaan kun tavata en saa Itseäsi, niin mä tähän Paperille piirrän vähän, Mitä suopi sydämein Sulle, viljoin veljyein,

Kestäköhön kevät Sulla Runottaren suositulla Talvipakkaisessakin, Että pyhin aattehin Itse nouset, kansaas' nostat — Siten mammon maidon kostat — Uudeks' että vanhan luot, Aartehia meille suot.

Auki laululippaas' kanna! Kuten aina, siinä anna Olla puhdashenkisyys, Aatteellinen ylevyys. Runomaailmoitten meri Souda, helmet sieltä peri! Ollos maire isänmaan Tänä vuonna — ainiaan!

Runo

Rauman rautatieriemuun 31/10 1897.