II.

TUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.

Äitiäni muistellessa.

"Mä rukoilen sun puolestais, Jos huolet sua painaa. Oi, lapsi, luota Luojahais, Hän turvan sulle lainaa." — Näin haastoi äitin' armainen Viel' eloss' ollessansa, Kun käden otti kätehen Ja siunas' poikoansa.

Vaan äiti kuoli... Eestä mun Ken ruko'uksen kantaa? Ken epätoivoon, suruhun Nyt siuna'uksen antaa? Oon yksin... Mistä hoivan saan Ja lohdutuksen mistä? On sydän täynnä tuskistaan Ja silmät kyynelistä...

Mut katso! Läpi kyynelten Mull' äidin kasvot hohtaa: Ja ilo saapi sydämeen Ja murhe poistuu kohta — Ja tuntuvi, kuin puhuis' hän Taas lempiäänin mulle: "Jo lasna neuvoin sylissän' Mä ruko'uksen sulle."

Se totta, äitini, on tuo! Nyt tiedän, mihin luottaa. Ja mikä iloks' surut luo Ja mikä turvan tuottaa. Oi, kiitos, kiitos neuvostas', Sä armas äitikulta! On kuni oisin rinnallas' — Niin tunnun turvatulta...

Ah, jos puhdistaisi!

Kun taideniekka kuulu kautta maan Sai valmihiksi veistoksensa, Jot' oli vuosikaudet innoissaan Hän patsaaks' luonut nerollensa, Niin ihailtavaks' taiteen ystäville Sen uskottunsa parhaan näyttehille Nyt antoi viedä kaikkialle.

On onnentunne hällä mielessään, Kun valmis taidetyö on suuri, Mi ydin onpi hänen hengestään Ja sielustansa pyhin juuri: Hän lapsenmiellä oli riemuissansa, Kun aavisti sen, että koko kansa On ihastuva taideluomaan.

Ja ihailua viestit kertoivat Niin ihmetellen veistoksesta, Myös hehkutunteitansa laulajat Ne lauloi neron-tuottehesta: Ei ennen vielä oltu nähty moista, Mi toisten yli verratonna loistaa, Kuin aurinkoinen taivahalla.

Mut uskottu, hän matkan unohtain, Pois poikkes' Riemujärven luoksi Ja uida tahtoi kerran, kerran vain, Mut uudestaan taas siihen juoksi — Ja siinä intohimon valtavuossa Myös veistos hältä unohtuen tuossa Jäi turmeltumaan kokonansa...

Kun taideniekka tämän kuulla saa, Niin nuolena hän syöksyy tielle Ja kuvaa etsimähän kiiruhtaa, Sit' ett'ei veisi turmannielle... Ja löydettyään, iloksensa huomaa, On että mahdollinen taideluomaa Sen alkumuotoon vielä saada.

Ja sitten työhön jälleen ryhtyen, Ei rauhaa itsellensä suonut Hän ennen laisinkaan, kuin veistoksen On aivan ennallensa luonut. Taas sunnuntain hän sydämeensä saapi! Ja kilvan ihaajoita kiiruhtaapi Nyt katsomahan taidetyötä.

<tb>

Ihmislapsi, "luonnon herra", Kruunu kaiken luomiston, Taideteos täydellisin Luotu Luojan kuvaks' on, Saanut parhaat Mestariltaan: Muodon sekä hengenkin, Jotka puhtahina kerran Vietävät on takaisin.

Taikka toisin: Kuvanansa Itse Luoja armoinen Luonut onpi elämähän Maailmassa ihmisen, Jonk' on määrä huolehtia, Ett’ei pääse konsanaan Myrskyt, eikä elon vaarat Kuvaa turmelemaan vaan.

Mutta hänpä, jalon määrän Unohtaen, lankeaa: Luojan kuva loukka'uksen, Henki turmeluksen saa — Pahin toki, että aina Lankeaa hän uudelleen, Huolimatta Luojaltansa Rakka'utta turvakseen.

Milloin riemuissa hän uipi Markkinoilla turhuuden, Milloin riehuu raivoissansa Vuossa intohimojen: Rientää mieletönnä sinne, Minne tuulet häntä vie, Silmät ummistavi siinä, Missä oikea on tie.

Mestarinsa kuva kallis Noinko jääpi ainiaan Ilman pelastusta vallan Kokonansa hukkumaan? Pysähdy, oi ihmislapsi, Kirkkaan lähdeveden luo, Pese itses' puhtahaksi, Poista elon saasta tuo!

Luojan kuvan — ihmislapsen Turmeltuneen jällehen Saatava on ihanteinen Muoto alkuperäinen. Ah, jos kuvan puhdistaisi Luojan pyhä rakka'us, Ennenkuin sen niellä ehtii Kadotuksen kurimus...

Elo moinen onnen luo.

On ihailema kaikkien Tuo kultosiipi perho, Sen liidäntä on hentoinen Ja loistavainen verho.

Ja kesäkauden riemuissaan Se huvitellen soutaa Ja kukkasista ainiaan Vain hurma'usta noutaa.

Mut niinkuin usein muussakin On laita elämässä, Ett' ihastutaan kuorihin, Se tapahtuu myös tässä.

Kun perhon elo kokonaan On huvitusta turhaa, Niin hedelmänä siitä vaan On häviötä, murhaa.

Näät perhon jälkeläinenhän Se turmiota tuottaa, Ja kostaa isäin elämän, Mi kulunut on suotta.

Ei turhuus siuna'usta tuo, Ei menestys sen myötä, Vaan elo moinen onnen luo, Mi taistoa on, työtä.

Huviretkellä.

Me ollaan huviretkellä — On juhannuksen aatto — Mut matkan nimi kernaammin Vois' olla — surusaatto...

Näät meistä tuskin yksikään On oikein riemumieliä, Nyt vaikka luonto nauttia Ei parhaimpiaan kiellä:

Kuin kuvastin nyt järvi on, Maa kukkasissa loistaa, Ja lauleluissa lintuset Ne lempeänsä toistaa.

Mut luonnon häinen tunnelma Ei ilahduta meitä — Ja milt' ei meidän silmiä Nyt kyynelkaihi peitä.

Tuo Sylvi, kiltti siskomme, Hän suree sulhoansa, Mi ollut vihkityynyllä On — toisen immen kanssa.

Ja Heikki, veikko vetreä, Taas armastansa huolii, Mi lemmen ensikoitteessa Ja kukassansa kuoli.

Mä murheistani omista En edes saata laulaa, Kun mua tumma Surutar Se lakkaamatta kaulaa.

Vaan tunnettuhan vanhastaan On muille sekä meille: Ei aina riemu-aurinko Voi paistaa ihmisteille.

Jos sattumalta jolloinkin Se luopi loistettansa, Niin murhe-hämähäkki pois Sen kätkee verkollansa...

Me ollaan huviretkellä — On juhannuksen aatto — Vaan matkan nimi kernaammin Vois' olla — surusaatto...

Käyttämätön ei kulu.

On totuus lujin kaikista Ja muuttumaton vallan, Ja kulumatta — sanotaan — Se pysyy ilman alla.

Vai kulumatta! Mutta kuin Voi kuluntaa se näytää, Kun ihmiskunta totuutta Niin kovin harvoin käyttää!

Hänelle.

Koskaan häntä näkemättä Silti olin kuitenkin Häneen ihastuksissani Aivan mielin hehkuvin. Julkisuudessa kun nimi Usein hänen mainittiin, Tuntemahan siitä opin Sekä ihailemaan niin.

Ja kun kerran matka sattui Hänen kotipuolle päin, Aavistus mun sielussani Toivekielin kuiski näin: Totta Onnetar mun suopi Nähdä jalon tyttären, Joka työtä, vaivojansa Uhraa yhteishyvällen.

Kotipuolensa ei haihdu Ikinä mun muistostain, Kunnian kun ensi kerran Siellä häntä nähdä sain. Tunne outo sydämeni Saatti sykkimähän mun, Suloisuus se sanomaton Läikähteli sieluhun.

Mielihaaveen kuvittelu: Juuri semmoinen on hän, Muuttui todellisuudeksi Hänet sitten nähtyän': Sinisilmät sielukkahat, Posket punakukassaan, Ryhti reipas, käynti hento, Sanat hellät soinnultaan.

Katuliikkeen vilinässä Kaupungissa jällehen Tapasin mä toistamiseen Hänet suureks' iloksen'. Silloin minuun ohimennen Loi hän syvän katsehen, Joka tulenpolttavana Valtasi mun sydämen.

Taidenäyttelyssä kerran Vielä häntä kohtasin, Lumottuna paikalleni Heti kohta seisahdin... Mitä taide oli luonut, Multa kaikki unohtui — Ihaileva katseheni Hänessä se yksin ui...

Sittemmin en ole häntä Nähnyt enää milloinkaan, Vaan mun mielessäni silti Kuvansa on ainiaan: Hänet näen edessäni Valvehilla, unissain — Milloin huolten huolenani, Milloin iki-onnenain...

Järki sanoo: Heitä houre! Mutta tunne voiton vie, Uskotellen, ett’ei rikos Häntä ihaella lie — Yhtä vähän, kuin on rikos, Että tietää ei hän voi, Kuinka ihailuksen äänet Minun rinnassani soi...

Sanotaan, ett' aurinkohon Ihastunut kuuhut on, Mutta että ijankaiken Saa se olla toivoton — Siksipä se kalpeana Liikkuu yöllä yksinään, Vavahdellen vaikeroipi Toivotonta lempeään.

Kohtalosi, kuuhut-parka, Minä täysin ymmärrän, Jolla sama toivottomuus Onpi kärsittävänän': Siksi kaihomielisenä Laulelen mä laulujain, Joita tähänasti kuullut — Minä olen yksin vain.

Kun nyt, kuten trubaduuri, Häntä lauluin tervehdän, Toivoin saada sävelissä Hänet lähi sydäntän', Lankeemalla jalkoihinsa Anteheksi anon vaan, Että noussut laulupuulle Olen häntä kohtaamaan...

Olkoon hällä sydän hellä, Joka anteheksi suo! — Tulevaisuus onneansa Hälle ainoastaan tuo. Mikä lie mun kohtaloni, Yhtä pyytää uskallan, Jonka hänen sydämestään Soisin mulle sallivan.

Kun en saane elon teillä Häntä nähdä milloinkaan, Luvatkoon mun ihaella Häntä, häntä ainiaan — Luvatkoon hän tämän mulle! Ja jos säälilläkin vain Mua tietäis' ajatella, Siitä oisin autuain...

Ja kun joku vielä kerran Hänet sylihinsä saa, Hunajata huuliltansa Sieluhunsa vuodattaa, Silloin minä aavistuksin Onnesta siit' iloitsen — Kahta kertaa hartahammin Vielä yhä ihailen...

Matkamuistelma.

Höyryhepo raskahasti Taaskin mennä läähättää. Minä tarkkaan kirjavata Junavaunun elämää.

Tyydytystä kun en löydä Siirrellessä silmiäin — Silloin huomaan immen nuoren Istuvan mun vierelläin.

Kevätilma hengähtävän Heti tuntui vastahain... Aloin katsella, mut salaa Sekä varovasti vain.

Hennosti hän istui siinä, Hymyssänsä soma suu, Otsakiharoiksi kutrit Vallattomat muodostuu.

Päiväpaiste poskusia Kirkkahiksi heijastaa, Kukkakimpun loistavaisen Eteensä kun avajaa.

Rinnassa on myöskin ruusu Siihen katsehensa loi: Ruusu, silmät toisistansa Kilvan sulo'utta joi.

Kenpä onnellinen antaa Kukkaiset ja ruusun sai! Varmaan ylen ihanoita Muistoja ne kertoo kai?....

Mietin näin ja luulen, että Muistot valtas' impyen, Koska vaipuvan hän näytti Syliin hellän haavehen.

Hetken haaveili — ja sitten Uinahti hän unehen, Päähyt painui vienoisesti Puoleen rintaruususen.

Näky kaunis! Hengetärtä Kesän hän nyt esittää, Muistojen ja kukkiensa Keskessä kun lepäjää.

Unelmien taikamailla Ihmeitä hän uinuaa, Kulta-unten salakieltä Kukat hälle kuiskuttaa.

Kai ne suudelmista kertoo Pojat nuoren, sorean? Taikka ensi-autuudesta Lemmen vasta-alkavan?

Sit' en tiedä. Mutta näky Tää on vallan varaton — Sulotarten parvi, luulen, Immen ympärillä on...

Aarre kallis onkin niillä Siinä suojeltavanaan: Kukkain keskustassa impi — Itse myöskin kukassaan.

Eipä kumma, että tuskin Hengittää mä uskallan, Ett’en unta häiritseisi Onnellisna uinuvan ..

Hiljaa istun vaan ja katson, Ihantelen, hurmastun, Kuva kaunis, tenhovainen Painuu sieluhuni mun.

Muistohelmyenä siellä Tahdon säilytellä sen Useasti toistuvana Sielun kuvastimehen...

Keskeytyneen matkan muistoksi.

Ruunavuori — kau'an sinne matka paloi mielessäin; Kun sen tehtäväksi kuulin, kevät viehti sydäntäin, Aavistuksen kaukoputki näytti ihmetaikojaan, Toivehet ne aatokseni täytti sulokuvillaan.

Mutta miksi maailmassa kohtalo on kolkko niin, Että ilo useasti peittyy murhe-untuviin? Äsken kirkas sinitaivas kulmiaan nyt yrmistää, Ukkospilvi uhkaa vettä... Joko matka kesken jää?

Eihän toki! "Kyttä" tuossa uipi vettä velloen, Niinkuin sorsa soutavainen, kuni alli aaltojen. Seurueesta jahka ensin raja-aidat katoaa, Sitten onpi ilo irti, riemuks' olo remahtaa.

Iloisuutta siinä onkin, riemun runsa'utta vaan, Missä immyttä on kolme "laulun laajan kotimaan" Oi jos kera Karjalaisten impein aina olla sais', Talvi kesähelle oisi, myrskyjä ei tunnettais'...

Nytkään huomattu ei, että taivas pilveen mennyt on, Ett' on tullut ukkosilma, jyry käypi ponneton. Vettä vuotaa valamalla, salamat ne singahtaa, Aaltoin kanssa temmeltäväin pikku "Kyttä" keinuaa.

Myrskytköhön, jyrisköhön, soilutkohot salamat — Riemusoitoks' impyet sen Karjalaiset ottavat... Kun ei päiväntähti loista, loistaa heidän poskipäät, Sinitaivon suloisinna heidän silmissänsä näät.

Siksi myrskyn keskelläkin pinta sydänlammikon Kirkas, röyhytön on, kuni sädevyössä auringon, On kuin rantamat sen täynnä ulpukoita lemmen ois', On kuin toivon-säveleitä kaislikot sen huminois'...

Ja jos vaikka matka kesken jäikin, haitannut se ei: Sydän mukahansa muiston kokonaisen siitä vei, Joka länsiruskon lailla ihanaisna kangastaa, Mielen tuutii tunnelmihin, rinnan lämpimäksi saa...

Nuor' on sydämein!

Minäkö vanha oisin? Ei, armas impyein! Ikäni vaikka karttuu, Niin nuor' on sydämein.

Kuvana luonto mulla Se suurisynty on, Mi ijäti on nuori Ja vanhentumaton.

Mitäpä vaikka luonnon Syys, talvi vanhentaa: Kevähän uuden tullen Se taasen nuoreks' saa,

Povi se luonnon paikka Kuin onpi keväimen — Sijana sydän munkin Se myös on nuoruuden.

Halua elon tunnen Ja elän toivehin, Tulena hehkun aina Mä mielin keväisin.

Mi ylevää on — siihen Mun valtaa innostus, Pyhänä rintan' alla On nuori rakka'us.

Minäkö vanha oisin? Ei, armas impyein! Ikäni vaikka karttuu, Niin nuor' on sydämein.

Hiljaa...

Hiljaa kukka maasta nousee Avaamahan umppuaan, Hiljaa Koitar päivän johtaa Valon tuomaan maailmaan.

Hiljaa leyhkä aamutuulen Koko luonnon herättää, Hiljaa valo, lämpö siihen Vuodattavi elämää.

Hiljaa ruko'uksen henki Nousee ylös Luojan luo, Hiljaa toivo uupuvahan Rintaan uutta tulta tuo.

Hiljaa lempenikin syttyi... Tietämättän' ihastuin... Hiljaa siksi rakastankin — Vaietkoon myös lauleluin!

Sua katselen vaan...

Oli juhannustunteissa Luoja, Kun lahjoja Sinulle soi: Siksi tuhlaten antimiansa Ja runsaasti antoa voi.

Sua katselen ain' ihamiellä, Kuin Kevätär kaune'uttaan, Kaukolentona henkeni tunnen Mä nousevan pois yli maan.

Kuni autuuden harsosta sitten Sä, keijunen, siintävän näyt, Mielihaavehen auteremaissa, Kuin hengetär hellä sä käyt.

Kuvas' kuinka on ihana silloin! Sun kiehkurakutrisi nuo, Kuni leikiten karkelossansa Ne kaulalles' varjoja luo.

Lumivalkea otsasi loistaa, Kuin toivojen kaivattu maa, Sinisilmäs' on sielua täynnä Ja taivasta heijastavaa.

Rusoposkies' kirsikkahohde Ja huultesi mairehinen Hymy yhtyvi toiseensa toinen, Kuin morsian sulhaisehen.

Kevyt, liitävä käynti on Sulla, Kuin untuvat jalkasi ois'... Onko ihmettä, jos Sua nähden Maan piiristä siirtyvi pois?

Onko ihmettä, jos ihamiellä Ain' etsivi katseeni Sun? Onko ihme, jos toisaalla koskaan Ei silmät voi viihtyä mun?

Kuni lämmöstä elpyvi luonto Ja kukkaiset auringostaan, Sun nähden mä lämpenen, elvyn. Ja siks' Sua katselen vaan...

Runoilija armaalleen.

(Mukaelma.)