III.

Riemu Rauman rannikoilla ylimmillään raikuu, Liput liehuu, soitot soi ja juhlavirret kaikuu, Arkihuolet unohtuu ja juhla täyttää mielet, Kertoo ilotuntehia kilvan kaikki kielet.

Mist' on riemu? Luostarinko jälleen huntupäiset Ovat uskonjuhliansa nunnat viettäväiset Tänne tulleet? Eipä ei! Nyt aika onkin toinen: Raumalla on edistyksen juhla suurenmoinen!

Rautasuonen kautta Suomeen sitoi Rauma muuhun Itsensä niin kiinteästi, kuni oksa puuhun — Suomi-äiti lempimielin rintoansa vastaan Puristavi lämpimästi, hellivästi lastaan.

Syytä siis on riemuita! Ja siksi raikkahaiset Herätelkööt juhlatuulet kaikki torkkuvaiset, Kaikki voimat uinuvat jo nouskoot aamutyöhön, Vanhat tavat, jos on kehnot, jääkööt unho-yöhön!

Vastus pois nyt mielestä ja kevät sydämessä Nuortuneena seiso, Rauma, aikain kääntehessä, Pysy nuorna ainian ja Suomeen itses' juota, Horjumatta voittoisahan vastaisuuteen luota!

Ole elinvoimainen, kuin olet ollut aina, Uupumaton työ ja toimi mieles' ohjeeks' paina, Edistys ei pysähdy, vaan kulkee kulkuansa: Katso, Rauma, että seuraat sitä matkassansa!

Näyttänyt oot, mihin pystyt — samaa vasta näytä: Kuntos', intos' Suomi-äidin eduksi Sä käytä! Osottakoon isänmaa se taasen puolestansa Töitäs', uhrauksiasi hellin vaalivansa!

Tie on auki! Sitä käyköön ulos maailmalle Suomen kauppa, teollisuus, nousten korkealle! Opinahjot säkeniä lietsokoot ja tulta, Että valistus saa vallan, koittaa päivä-kulta!

<tb>

Puhaltakaa, juhlatuulet, keväthenki tuokaa, Edistystä, kehitystä kaikkialle luokaa! Sammon uuden rakennukseen saatu taas on sauma. Eläköhön suomalainen, rientorinta Rauma!

Nähtyäni "Rykmentin tyttären"

(27/12 1897.)

Aiheen runon syntymiseen antoi se harhaluulo, että neiti Flodin on muka suomenmielisyydestä antautunut Kansallisteatterin palvelukseen.]

Min onnen aavistaakaan ihmisrinta, Kun kevään ensi leivo livertää! Myös kyyneleihin käypi hangen pinta, Pois kylmän, kuolon valta häviää. Ja tuntuvi, kuin luonto laajentuisi, Kun ilma jälleen siintäväksi saa, Ja kaikki nuoruuden kuin virrass' uisi Ja uudistuisi taivas sekä maa.

Tuon kaiken ensi leivo aikaansaapi, Kun sävelillään kutsuu kevähän. Ja kevään helmahan taas kiiruhtaapi Muut laulajatkin mailta etelän — Ja sitten yhteiskuoron laulajaiset Ne vallan verrattomat alkavat Ja sulosävelehet ihanaiset Nyt soinnuttavat laaksot, kukkulat.

Mut useasti sattuukin niin, että Voi takatalvi tulla kylmineen Ja kevät kaunoinen, kuin uni pettää Ja laululauma kuolee pakkaseen. Niin laita luonnoss' on, niin elämässä On sama laki myöskin ihmisten — Vaan hellänarat suhtehessa tässä On hennot lapset pyhän taitehen.

Kun kansallinen tuli takatalvi, Sai uhriks' Suomalaisen oopperan, Ja povellensa musta hautavalvi Vei kansan lempilapsen kukkivan. On laulutemplin ovet lukossansa Ja Runotar vain hiljaa vaikeroi Nyt laulurintaisia lapsiansa, Jotk' eivät kylmässä tääll' olla voi...

Vaan mitä kuulen? On kuin säveleitä Jo kevätleivon jälleen ilmass' ois', Kuin aika mennyt tervehtäisi meitä Ja "kansallisen kevään" äänet sois'... Tää onko unta? Ei, on totta vainen! Kas, Ida Flodin tuolla livertää! Hän immyt viehättävä, kukkeainen Nyt kevätleivosena sivertää.

Oi, terve sulle, terve tuhannesti, Sä kevätleivo, terve tultuas'! Pois kahleet, jotka kevättämme esti, Ne poistukohot sinun laulullas'! Oi, terve tultuas', Sä "Ida toinen", Jok' uudestansa laulutaiteen luot, On kutsuntasi kyllä suuremmoinen: Viet takatalven, uuden kevään tuot.

Sä riemurinta, sävelkaula lapsi, Sä immyt kukkivainen, simasuu! Niin nuori, kuni vanhus harmaahapsi Sun lauluasi kuullen ihastuu — Ja vanha Arkadia laajeneepi, Kuin kevätpäivä siihen paistahtais', Ja suloäänesi kun heliseepi, Niin tuntuvi, kuin toivo elon sais'...

Kuin kevätleivo, laula kevät uusi Taas laulutaitehelle tulemaan! Ja kuule, mitä oma kotikuusi Se kuiskuttavi Sulle humullaan: Mun laillan' itses' maahasi Sä kiinnä Ja henkes' oman kansan henkehen, Niin myrskyissäkin pysyt aina siinä, Kun lempes' annat kansan lemmellen.

Sä kevätleivo! Takatalven valta Ei laulettuas' enää tulla saa! Jo käki kukkukohon korkealta Ja kukkasihin peittyköön jo maa! Ja keväthenki vieno lämmöllänsä Myös kotiin tuokoon laulurinnat muut, Ett' yhdessä ne sitten säveltänsä Saa helkytellä kaikki sulosuut.

Siis terve Sulle, kevätleivo armas, Sä aarrerinta, sävelkeijunen! Jo loppuvi nyt takatalvi karmas Sun laulellessa, kevätleivosen, Ja "Tytär Rykmentin" on "tytär Suomen", Jok' ovet laulutempliin avajaa — Ja meille koittaa uusi taidehuomen, Taas Suomen Runotar kun vallan saa...

Eräissä laulajaisissa.

Niin ihmehen ihana aarre On, immyt, Sun hallussais; Sen suloja nauttia sallit Nyt meidän Sä laulullais.

On tottakin aartehes' armas: Se sävelten helmiä on, Kun lipas on laulujen laaja Sun rinnassa verraton.

Nuo helmet ne mieliä hurmaa Pois sävelten maailmaan Ja herttaista lämmintä luovat, Kuin aurinko paisteellaan.

Ne lempeä kuiskia voivat Ja murheita, riemujakin Ja toiveitten kielillä haastaa Myös innoin hehkuavin.

On sanottu: hyvästijättö Sun laulustas' kajahtaa, Kun Etelämaihin Sä tahdot Nyt jällehen matkustaa.

Käy onnella tiesi — ja saavu Taas meitä tervehtimään, Tuo Etelän lämpöä tänne, Mi rinnasta poistaa jään.

Ja vihdoin kun nimesi sitten Sun kaikkien huulilla on, Niin laulusi parahin taika Se Suomelle soikohon!

Nimipäivinä.