Part 10

Helmikuun alussa saapui kanslerilta kirjelmä siitä, että hän oli erottanut Westlinin ja Erikssonin yliopistosta, johon he sitäpaitsi vain muodollisesti kuuluivat, koska he valmistautuivat apteekkarintoimeen. Kirjelmässä lausuttiin, että tämä oli tapahtunut sen perusteella, mitä kenraalikuvernööri oli asiasta esiintuonut. Eriksson ja Westlin olivat vangittuina Vaasassa huhtikuun alkuun, jolloin heidät vietiin Pietariin. Käydessäni Plehwen luona huhtikuun 27 päivänä oli minulla tilaisuus lausua muutamia sanoja nuorten miesten hyväksi. Minä esitin, eikö heidän pitkäaikaista vankilassa-oloansa voisi pitää tarpeellisen suurena sovituksena heidän poikamaisesta teostaan. Asia oli sitäkin säälittävämpää laatua, koska molemmat olivat köyhien leskien poikia. Plehwe piti kiinni siitä, että asia oli vakava, ja hän luuli, että nuorukaisten tarkoituksena oli ollut surmata poliisimestari, minkä minä katsoin voivani väittää vääräksi. Plehwe teki kirjallisen muistiinpanon selitykseni johdosta, mutta lievennettiinkö heidän kohtaloansa tämän kautta ollenkaan, sitä en tiedä. Sen mukaan kuin pian sen jälkeen sain tietää, karkoitettiin heidät Tscherdinin kaupunkiin Permin kuvernementtiin kolmeksi vuodeksi. He saivat siellä paikan apteekissa, ja viihtyivät, oman ilmoituksensa mukaan, suhteellisen hyvin.

Kun maanpakoon ajetut ja karkoitetut kansalaisemme saivat oikeuden palata kotimaahan, tein kaikkeni, jotta lupa sovellettaisiin myöskin Westliniin ja Erikssoniin, mutta kenraalikuvernööri asettui sitä vastustamaan. Venäjän vallankumouksen aikana 1905 jättivät he kuitenkin omalla vastuullaan karkoituspaikkansa ja palasivat kotimaahan.

Huolimatta Vaasan attentaattiyrityksen luonteesta olivat poliisiviranomaiset taipuvaisia pitämään sitä salaliiton tapaisena ilmiönä ja etsivät rikostovereita. Helmikuun 4 päivänä 1904 ilmoitettiin minulle, että eräs ylioppilas, G. Biaudet, oli vangittu, ja kun oli toimitettu kotitarkastus ja takavarikoitu kirjeitä ja papereita, oli hänet viety poliisin huostaan. Minä menin heti poliisimestari Carlstedtin luokse, joka ilmoitti minulle, että B:ta kuulusteltaisiin sen johdosta, että hänen otaksuttiin sekaantuneen Vaasan attentaattiyritykseen. Erityinen komisario oli sieltä saapunut tänne. Poliisimestari tuli mukanani etsivään osastoon, johon komisario Pekonen saapui toimittamaan kuulustelua. Minä olin siinä läsnä niin kauan kuin minulla oli aikaa. Biaudet väitti perättömäksi kaiken syytöksen osallisuudestansa Vaasan juttuun, josta hän vasta sanomalehtien kautta oli saanut tiedon. Tässä asiassa ei tullut mitään positiivista selville ja ilmeisesti oli asia B:lle kokonaan vieras. Sitävastoin kävi selville, että hän oli ollut yhteydessä herra J.V. Nylanderin kanssa, joka silloin oli erään maatilan vuokraajana, ja jota epäiltiin aktivistisista suunnitelmista. B. myönsi, että he usein olivat seurustelleet keskenänsä ja että silloin myöskin oli keskusteltu siirtymisestä passiivisesta politiikasta aktiiviseen, joka ei kuitenkaan suuntautuisi kenraalikuvernööriä ja venäläisiä virkamiehiä vastaan, vaan niitä suomalaisia, jotka olivat antautuneet järjestelmän kätyreiksi. Nylander oli myöskin koettanut valmistaa räjähdyspommeja, mutta ei oman kertomuksensa mukaan ollut siinä onnistunut. Biaudet koetti selittää, että tämä kaikki oli pelkkää kuvittelua.

Kuulustelussa, jota edelleen kesti lähes viisi tuntia, en kauempaa ollut läsnä. Minä sain kuitenkin sen lupauksen, että B. kuulustelun jälkeen luovutettaisiin minun huostaani. Myöhemmin päivällä minä kävin lääninsihteerin luona, jonka luona poliisimestarikin juuri oli. Siellä sain kuulla, että Nylander oli vangittu ja että hänen kodistaan oli löydetty räjähdysaineita ja pommeja. Jotta kaikki yhteys Nylanderin kanssa saataisiin katkaistuksi, kunnes tämä oli tuotu Helsinkiin ja saatettu varmaan talteen, annettiin minun tehtäväkseni pitää Biaudet'ta vartioituna seuraavaan päivään, minkä lupasin tehdä.

Kun minulle iltapäivällä ilmoitettiin, että kuulustelu oli päättynyt, annoin vahtimestarin hakea Biaudet'n kotiini. Yksityisessä keskustelussa antoi hän minulle nyt seikkaperäisiä tietoja siitä asiasta, joka oli ollut poliisikuulustelun alaisena, ja myönsi, että oli ollut olemassa todellinen salainen yhtymä, joka tarkoitti sekä kenraalikuvernöörin että muiden järjestelmän miesten tieltä raivaamista. Aluksi oli ollut vain kysymys siitä, että annettaisiin entisen ylioppilaan, komisario von Grossin kärsiä rangaistus kavalluksestaan, mutta sitten oli päätetty tähdätä korkeammalle. Useita henkilöitä oli sekaantunut asiaan. Pommien valmistamista ja niillä kokeilemista oli johtanut eräs teknikko A. C, joka asui Helsingin läheisyydessä. Biaudet oli itse ollut läsnä kokeissa, mutta ei arvellut pommeja sopiviksi. Hän oli alkanut yhä enemmän epäillä, oliko toivottavaa saattaa suunnitelma täytäntöön ja sen vuoksi, ollen yhä näennäisesti innostunut asiasta, oli hän koettanut saada sen toteuttamista lykätyksi. Myöskin muutamat ylioppilaat, joiden nimet hän mainitsi, olivat mukana suunnitelmia tehtäessä. Erään luona oli pommivarasto, ja B. pyysi minua kaikella muotoa varoittamaan häntä. Nämä tiedonannot ja se seikka, että oli olemassa terroristinen salaliitto, johon ylioppilaita kuului, olivat minulle täydellinen yllätys ja herättivät minussa suurta levottomuutta ja vakavaa huolestumista. Minun onnistui samana päivänä myöhään illalla tavata kyseessäoleva ylioppilas, joka hämmästyi suuresti, kun minä tiesin asiasta, ja lupasi minulle kunniasanallaan viipymättä hävittää vaarallisen tavaransa ja mieluimmin upottaa sen meren pohjaan. Tämä kaikki tapahtui päivää ennen Runebergin satavuotismuiston viettämistä yliopistossa, ja minun oli tehtävä paljon valmistuksia tätä juhlatilaisuutta varten, jossa minunkin piti esiintyä. Näiden tapahtumain johdosta olivat minun hermoni kuitenkin liiaksi vaivautuneet, jotta minulla olisi saattanut olla mitään juhlamieltä.

Biaudet vapautettiin iltapäivällä helmikuun 5 päivänä. Seuraavana päivänä ilmoitin minä poliisimestarille ja kuvernöörille, että B. oli edellisestä illasta saakka vapaa, sekä etten minä ottanut vastuulleni hänen vartioimistansa. Edellämainittu piti sitä aivan luonnollisena ja selitti, että poliisi kyllä pitäisi B:ta silmällä. Minä sain sittemmin tietää, että hän heti päästyään vapaaksi oli matkustanut kaupungista. Helmikuun 16 päivänä kuulusteltiin etsivässä osastossa muutamia muita ylioppilaita heidän suhteistaan Nylanderiin, m.m. L. Hohenthalia ja H. Gummerusta. He selviytyivät ilman erikoisia vaikeuksia.

Mutta kuulusteluja Nylanderin kanssa jatkettiin. Hänen tiedonantonsa olivat kuitenkin eräissä kohdissa ristiriitaisia Biaudet'n antamien tietojen kanssa ja tätä ruvettiin etsimään, jotta häntä kuulusteltaisiin yhdessä Nylanderin kanssa. Biaudet'ta ei löydetty enkä minä voinut antaa tietoa hänen olinpaikastaan, sitä vähemmän koska minulla oli syytä otaksua, että hän jo oli Ruotsissa. Helmikuun 26 päivänä sain minä kuitenkin kirjeen Vaasan tullinhoitajalta, V. Poppiukselta, että kaupungin ulkopuolella olevassa ulkosaaristossa oli tullivartiosto vanginnut erään passittoman henkilön, joka sanoi olevansa ylioppilas Biaudet. Hän tahtoi ilmoittaa minulle siitä siltä varalta, että halusin taikka saatoin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen. Otaksuen, että tullinhoitaja muuten olisi pakotettu jättämään Biaudet'n poliisin huostaan, päätin minä viipymättä lähettää pedellin Vaasaan tuomaan hänet tänne. Pedelli suoritti tehtävänsä ja B. tuotiin yliopistolle, jossa hän sai tehdä minulle selkoa pakoyrityksestään. Helposti tunnettavan ulkomuotonsa vuoksi ei hän ollut uskaltanut käyttää rautatietä hyväkseen, vaan matkusti rannikkoa pitkin pohjoiseen. Kun tämä kuitenkin oli liian vaivalloista, oli hän päättänyt, ettei jatkaisi Tornioon saakka, vaan saavuttuaan Vaasan tienoille oli hän matkustanut saaristoon odottamaan tilaisuutta päästä Merenkurkun yli. Hänet yllätti kuitenkin lumimyrsky ja hänen täytyi kymmenen tuntia kuljettuaan luopua yrityksestään ja joutui matkallansa tulliasemalle. Tullimiehet epäilivät, että B., jonka ulkomuoto heistä ei näyttänyt luottamusta herättävältä, oli vakooja, ja kun hänellä ei ollut passia, ilmoittivat he puhelimitse asiasta tullinhoitajalle, joka antoi tuoda hänet Vaasaan.

Minä käskin Biaudet'n seuraavana aamuna ilmoittautua poliisikamarissa sekä siellä sanoa, että hän oli kuullut, että häntä oli kyselty. Mikään muu menettelytapa ei asiain näin ollen ollut mahdollinen. Mainitsematta mitään siitä, kuinka B. oli joutunut minun käsiini, ilmoitin rikosasiainkomisario Pekoselle hänen täällä olostaan, sekä että hän seuraavana päivänä saapuisi sinne. Koska minä sitä ennen tahdoin kuulla Pekosta, pyysin minä häntä käymään luonani, ja hän teki keskustelussa selkoa siitä, mitä tutkimuksessa oli tullut selville. Huolimatta tutkimuksen laihasta tuloksesta sanoi hän tietävänsä, että oli ollut olemassa salaliitto kenraalikuvernöörin hengiltä ottamiseksi. Sattumalta oli saatu tietoa siitä. Aikomuksena oli ollut heittää pommi Tähtitorninvuorelta, kun Bobrikoff menisi tavalliselle kävelylleen Kaivopuistoon, tai toteuttaa murhayritys, kun hän määrättynä päivänä Katariinankatua pitkin meni senaattiin, tai myöskin sijoittaa helvetinkone hänen vaununsa alle hänen matkustaessaan Pietariin. Pekonen oli kuitenkin sitä mieltä, että jo joku aika sitten oli luovuttu näistä suunnitelmista. Siitä syystä oli hänestä näyttänyt parhaalta, ettei kukaan tutkimuksen kautta joutuisi ikävästi paljastetun asemaan, niin että unhon verho saattoi peittää koko asian. Tässä pyrkimyksessä sanoi hän tahallansa johtaneensa tutkimusta siten, että tuloksesta tulisi niin laiha kuin mahdollista oli. Pekonen antoi myöskin ymmärtää, että hän oli tehnyt tämän omalla vastuullansa ja isänmaallisessa tarkoituksessa. Minusta näytti kuitenkin olevan syytä luulla, että myöskin hänen esimiehillään, poliisimestarilla ja kuvernöörillä, ehkäpä kenraalikuvernöörilläkin, oli aihetta toivoa, että aiottu murhayritys viimemainittua vastaan ei tulisi tunnetuksi. Minusta tuntui siltä kuin prokuraattorikin, jonka luona kävin, olisi ollut samaa mieltä.

Biaudet'ta kuulusteltiin yhdessä Nylanderin kanssa seuraavana päivänä ja kuulustelu sujui ilman sanottavia vaikeuksia. Oli selvää, että tahdottiin sievästi sivuuttaa B:n ja N:n tiedonannoissa olevat ristiriitaisuudet. Muutamia päiviä myöhemmin sai B. vaikeuksitta passin ja matkusti Ruotsiin. Poliisimestari oli nimenomaan selittänyt, että se ei kohtaisi mitään esteitä. Myöskin Nylander vapautettiin ja hän päätti matkustaa pois maasta, mitä häneltä ei kielletty. On sitä huomattavampaa, että hän niin helposti pääsi tästä asiasta, kun hän oli erikoisen toimekkaasti sepittänyt ja levittänyt kiellettyä kirjallisuutta. Hänen luonansa pidetyssä kotitarkastuksessa oli sellaisia kirjoituksia löydetty suuret joukot. Tämä levottomuutta herättävä juttu selvisi siis paljon onnellisemmin kuin olin uskaltanut toivoa. Asianomaisilla oli ilmeisesti hyötyä siitä, että asia hiljaa haudattiin.

Mitään suoranaista yhteyttä ei ollut niiden terrorististen suunnitelmien, joista yllä on kerrottu, ja Bobrikoffin murhan välillä, joka tapahtui seuraavan kesäkuun 16. päivänä. Eugen Schauman oli yksin suunnitellut ja suorittanut tekonsa. Oli suunniteltu laajaa tutkimusta oletetusta salaliitosta, jota tutkimusta venäläinen tuomari johtaisi ja jonka otaksuttiin juureutuvan suomalaisen vastustuspuolueen miehiin, ja se pantiinkin alulle, mutta sitä ei saatettu loppuun. Lähimpinä päivinä murhan jälkeen vangittiin muutamia uusmaalaisen osakunnan ylioppilaita, mutta heidät vapautettiin kuulustelujen jälkeen.

Kesäkuun 25 päivänä ilmoitettiin minulle, että maisteri H. Gummerus oli vangittu ja että hän oli poliisikamarissa. Ilmoittaja luuli syynä siihen olevan sen, että Gummerus päivää jälkeen Schaumanin hautajaisten oli laskenut kukkia tämän haudalle. Hän oli sen jälkeen matkustanut eräälle maatilalle Turun lähelle, jossa hänet oli vangittu ja tuotu tänne. Eräästä etsivän osaston avoimesta ikkunasta oli hän erään tuttavan ohikulkiessa pudottanut kadulle tyhjän savukelaatikon, joka sisälsi paperilapun, jossa hän pyysi että hänen äidilleen ja rehtorille ilmoitettaisiin hänen vangitsemisestaan. Ystävä suoritti tehtävän viipymättä. Minä menin heti etsivään osastoon ja sain tietää, että G. oli siellä, mutta että oli ankarasti kielletty päästämästä ketään vangitun luokse. Yht'aikaa Gummeruksen kanssa oli myöskin yllämainittu teknikko C. vangittu. Minä kävin kuvernööri Kaigorodoffin luona, joka selitti, ettei hän vakavammanlaatuisissa tapauksissa voinut tehdä mitään erotusta ylioppilasten ja ei-ylioppilasten välillä. Minä kuitenkin pidin kiinni oikeudestani rehtorina saada ottaa Gummerus haltuuni, ja kuvernööri lupasi vihdoin, että hänet saataisiin panna karsseriin sillä ehdolla, ettei hän kirjallisesti eikä suullisesti saisi olla yhteydessä kenenkään kanssa. Seuraavana päivänä ilmoitti poliisimestari minulle, että kuvernööri oli peruuttanut lupauksensa, sekä että Gummerusta ei missään tapauksessa vapautettaisi, koska hänen luotaan oli löydetty hyvin raskauttavia kirjeitä. Minun oli mahdotonta nyt tehdä mitään muuta G:n hyväksi. 28 päivänä siirrettiin hänet lääninvankilaan, ja santarmihallitus otti hänen asiansa käsiteltäväkseen ratsumestari Tunzelmann von Adlerflugin johdolla. Käynti, jonka minä tein tämän luokse saadakseni luvan käydä G:n luona, jäi tuloksettomaksi.

Kuukautta myöhemmin kävi luonani Gummeruksen äiti ja ilmoitti, että hänen poikansa edellisenä iltana oli otettu vankilasta ja luultavasti viety Pietariin. Saadakseni selvyyttä asiaan kävin hänen kanssaan kuvernöörin luona, joka vakuutti asian niin olevan. Kenraalikuvernööriltä oli tullut käsky, että Gummerus vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin sekä että se tapahtuisi aivan salaisesti. Mitään muuta ei kuvernööri tiennyt; hän oli toiminut vain määräyksen mukaan. Minä puhuin sitten kahdenkesken kuvernöörin kanssa ja luulin päässeeni varmuuteen siitä, että hänellä oli tietoa terroristisista suunnitelmista, mutta että tutkimus ei ollut osoittanut mitään yhteyttä Schaumanin murhayrityksen kanssa. Tämä käynti tapahtui klo 1 päivällä. Rouva Gummerus päätti matkustaa Pietariin ja pyysi minulta suosituskirjettä Plehwelle. Kymmentä minuuttia myöhemmin sain minä tiedon siitä, että Plehwe saman päivän aamuna oli murhattu. Kuvernööri ei ollut mitenkään viitannut siihen ja hän tuntui olevan aivan normaali ja rauhallinen, vaikka hänellä varmasti siellä käydessämme oli tietoa asiasta.

Kun minä muutamia päiviä myöhemmin olin Pietarissa Plehwen hautajaisten johdosta, tapasin minä siellä rouva Gummeruksen. Hän oli ollut tutkintovankilassa Spalernajassa ja saanut siellä tietää, että hänen poikansa ei enää ollut siellä, mutta hänelle ei oltu ilmoitettu, minne hänet oli viety. Me aavistimme, että hänet oli viety Pietari-Paavalin linnoitukseen, mikä sittemmin näkyikin oikeaksi.

Syyslukukauden alussa kääntyi pohjalainen osakunta minun puoleeni pyytäen tietoja Gummeruksen asiasta. Minä ilmoitin ainoastaan, että syytökset olivat vakavia, sekä tein selkoa siitä, mitä asian hyväksi oli tehty. Osakunta osoitti minulle pyynnön, että minä yhä edelleen tekisin mitä voisin hänen hyväkseen ja koettaisin ennen kaikkea saada hänet asetetuksi suomalaisen tuomioistuimen eteen. Kanslerin puoleen kääntymästä olin kyseessäolevassa tapauksessa kehoittanut luopumaan, koska siitä vain olisi ollut seurauksena, että Gummerus olisi erotettu yliopistosta.

Saadakseni tietää kuinka asian laita oli, kävin prokuraattori Soisalon-Soinisen luona ja pyysin, että hän ajaisi tätä asiaa niin, että G. asetettaisiin suomalaisen tuomioistuimen eteen ja hän siten saisi kärsiä rangaistuksensa täällä, jollei hänen asiaansa kokonaan voitaisi jättää sikseen. Prokuraattori ilmoitti, että G. pian tuotaisiin tänne ja että suomalaiset viranomaiset tutkisivat hänen asiaansa. Että asia sai tämän käänteen, oli etupäässä kenraalikuvernööri Obolenskijn ansio. Prokuraattori oli koettanut taivuttaa kenraalikuvernööriä tähän suuntaan, ja hän antoi itse ymmärtää, että hänen puuttumisensa asiaan oli sille antanut ratkaisunsa, jota minä en pitänyt mahdottomana. Itse asiassa tuotiin G. tänne syyskuun 28 päivänä ja vietiin lääninvankilaan. Minä kävin siellä hänen luonaan lokakuun 7 päivänä ja hän kertoi silloin seikkaperäisesti kokemuksistaan Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin minä jälleen prokuraattorin luona, joka ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli jättänyt G:n asian hänen huostaansa, mutta että hän ei vielä ollut saanut asiapapereita santarmihallituksesta. Minä puhuin G:n vapauttamisen puolesta. Prokuraattori ei antanut mitään lupausta, mutta hän ei näyttänyt olevan taipumaton tekemään sitä, siinä tapauksessa nimittäin, että G:ta ei olisi pakko syyttää valtiorikoksesta.

Kun minä marraskuun 3 päivänä kysyin asiasta prokuraattorilta, sanoi hän tehneensä päätöksensä, mutta ei voinut antaa minulle muita tietoja kuin että Gummeruksen asia näytti valoisalta. Obolenskijn kotiinpaluuta täytyi kuitenkin odottaa, ennenkuin mitään muuta asian hyväksi voitiin tehdä. Minä ymmärsin, että prokuraattori aikoi ehdottaa G:n vapauttamista. Sen johdosta kävin jälleen tämän luona ja ilmoitin, että hänellä oli hyviä toiveita, josta hän luonnollisesti tuli erinomaisen iloiseksi. Kun minä sain tietää, että Obolenskij palaisi marraskuun 6 päivänä, esitin minä prokuraattorille, eikö G:ta voitaisi vapauttaa ennen marraskuun 9:ttä, pohjalaisen osakunnan vuosijuhlapäivää. Vaikuttaisi sangen hyvää, jos niin tapahtuisi.

Marraskuun 8 päivänä ilmoitti minulle prokuraattori, että kenraalikuvernööri oli tehnyt päätöksensä ja antanut suostumuksen G:n vapauttamiseen. Ainoa ehto, joka silloin tehtiin, oli se, että tämä sitoutuisi olemaan lähtemättä kaupungista. Seuraavana päivänä päivällisen aikaan menin minä prokuraattorinapulaisen Anthonin kanssa vankilaan. Ilosta loistaen vastaanotti G. tiedon, että hän oli vapaa melkein viisi kuukautta kestäneen vankeusaikansa jälkeen. Minä kehoitin häntä, hänen asiansa vakavaan laatuun nähden, torjumaan kaikki kunnianosoitukset, jotka tulisivat yksityisen toveripiirin ulkopuolelta, mitä toivomusta hän piti luonnollisena. G. allekirjoitti sitten sitoumuksen, joka olisi voimassa siksi kunnes Hänen Majesteettinsa määräys siitä, että G. ei saisi oleskella Suomessa, olisi kumottu. (Tämä elokuun 1 päivänä päivätty määräys oli nähtävästi ollut ensimmäinen askel aiottua karkoitusta kohti.) Minun kehoituksestani meni G. saman päivän iltana pohjalaisen osakunnan vuosijuhlaan, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla. Tunteet ilmenivät puheessa, joka hänelle pidettiin, ja hän vastasi puhuen vapaudelle. Sen kautta että toveripiiri heti otti hänet vastaan, vältettiin julkisemmat ja muodoltansa vähemmän sopivat mielenosoitukset.

Mitä Gummerusta vastaan toimeenpannussa tutkimuksessa oikeastaan tuli esille ja mitä hänen syyksensä oikeuden mukaan voitiin lukea, siitä en asianomaisilta koskaan ole saanut selvää tietoa. Oman kertomuksensa mukaan oli häntä Pietari-Paavalin linnassa tosin kuulusteltu terroristisista suunnitelmista, mutta ei mitään tässä suhteessa raskauttavaa oltu voitu panna hänen syyksensä. Hänen luonaan takavarikoitu kirjeenvaihto oli pääasiassa koskenut sanomalehtien "Fria ord" ja "Veckans nyheter" levittämistä ja muita vähemmän tärkeitä asioita. — Joulukuun 10 päivänä tuli tieto siitä, että H. Majesteettinsa oli suostunut kenraalikuvernöörin esitykseen yllämainitun määräyksen kumoamisesta.

* * * * *

Erikoinen aktivististen pyrkimysten järjestö — "Suomen aktiivinen vastustuspuolue" — oli perustettu joulukuussa 1904 ja antamallansa julistuksella oli se tehnyt olemassaolonsa tunnetuksi, mutta meidän yhteiskuntamme ei ollut oikein taipuvainen ottamaan puoluetta täysin vakavalta kannalta tai ainakaan myöntämään sillä olevan mitään erikoista käytännöllistä merkitystä. Prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuun 6 päivänä 1905 oli kuitenkin — niin otaksuttiin — puolueen toiminnan ilmaus. Murhan tekijä, L. Hohenthal, kuului silloin muodollisesti yliopistoon, mutta ei ollut kolmeen lukukauteen harjoittanut siellä opintoja eikä myöskään siksi lukukaudeksi ollut ilmoittautunut. Minä hankin v.t. kanslerilta oikeuden poistaa hänet ylioppilasluettelosta. Yliopisto pääsi silloin kaikesta vastuusta ja sekaantumisesta tähän asiaan.

Toimenpide, joka muodolliselta kannalta saattoi näyttää poikkeukselliselta, mutta asiallisesti oli täysin oikeutettu, herätti ylioppilaspiireissä jonkun verran huomiota, ja vieläpä moitettakin. Minä en silloin voinut ilmoittaa erästä seikkaa, joka muiden muassa oli vaikuttanut päätökseeni. Jo helmikuussa 1904 olin minä nimittäin saanut tietää, että L. Hohenthal oli sekaantunut edellämainittuun terroristiseen salaliittoon, minkä johdosta minä olin kutsunut hänet luokseni ja kehoittanut häntä luopumaan kaikista sellaisista suunnitelmista. Hän ei antanut minulle mitään lupausta, mutta selitti, että jos hän päättäisi tehdä jonkun väkivallanteon, hän sitä ennen pitäisi huolta siitä, ettei hän kuuluisi yliopistoon, koska hän ei missään tapauksessa tahtonut tuottaa sille vaikeuksia. Tätä keskustelua en ollut unohtanut, vaikka olin ollut siinä uskossa, että sekä Hohenthal että muut sen piirin miehet, johon hän kuului, olivat hylänneet väkivallanteon ajatukset, varsinkin kun Bobrikoffia ei enää ollut. Kun minä jonkun aikaa sen jälkeen kävin Hohenthalin luona vankilassa, ilmaisi hän ilonsa toimenpiteen johdosta, sekä siitä ettei mitään vaikeuksia ollut tullut yliopistolle eikä toveripiirille hänen tekonsa vuoksi.

Prokuraattorin murhaa seurasi muutamia muita väkivallantekoja, jotka olivat suunnatut sortojärjestelmän miehiä vastaan, kuten murhayritykset Viipurin kuvernööriä Mjǎsojedoffia vastaan maaliskuussa 1905 ja kenraalikuvernöörin apulaista Deutrichia vastaan Helsingissä saman vuoden heinäkuussa. Ne olivat minun suoranaisten kokemusteni ulkopuolella eivätkä joutuneet kosketukseen minun toimintani kanssa.

Suurlakon jälkeen ilmaantuivat aktivistiset virtaukset yhtyneinä Voima-liiton pyrkimyksissä — paljoa miellyttävämmin kuin yksityisissä poliittisissa väkivallanteoissa, koska niiden tarkoituksena oli kasvattaa nuorisoa aktiiviseen ja tarmokkaaseen toimintaan isänmaallisia päämääriä kohden.

Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna.

Ensimmäinen kolmivuotiskauteni rehtorina oli rasittava ja sielunvoimia kysyvä, mutta toiminta oli minulle mielenkiintoista. Luottamus ja tunnustus, jota olin saanut osakseni virkatoverien ja nuorison puolelta, vaikutti rohkaisevasti. Rehtorinvaalissa 1902 asetettiin minut, melkein yksimielisesti, ensimmäiselle ehdokassijalle ja nimitettiin uudelleen rehtoriksi. Toinen kolmivuotiskausi ei ollut yhtä onnellinen, se ei mennyt ilman sisäisiä riitaisuuksia. Tämä lienee riippunut jossakin määrin minusta itsestäni. Sielunvoimia kysyvä toiminta oli vaikuttanut sen, että minulla ei ollut samaa rauhallista työkykyä ja joustavuutta kuin ensimmäisinä rehtorivuosina. Mutta suurin syy oli kuitenkin siinä, että poliittiset olot olivat yhä kärjistyneet ja tehneet yhteiskunnan — myöskin akateemisen — hermostuneeksi. Nuorisossa vallitsi suuri mielenosoitushalu, minkä minä hyvin ymmärsin, mutta jota minun kuitenkin vastuunalaisessa asemassani täytyi koettaa rajoittaa sellaiseen muotoon, joka ei suoranaisesti vahingoittanut yliopistoa ja sen nuorisoa tai niitä tarkoitusperiä, joita ne tahtoivat edistää. Minulle oli kiusallista, että olin pakotettu puuttumaan asiaan ja hillitsemään nuorisoa, mutta velvollisuudentunto vaati sitä.

Myöntyväisyyspolitiikka ja sen ilmenemismuodot eivät olleet yksinomaan oikeudentunnolleni vastenmielisiä; minä pidin sitä myöskin, niinkuin kaikenlaista yksipuolista konjunktuuripolitiikkaa, käytännöllisesti epäviisaana. Se heikonsi meidän kansallista vastustusvoimaamme eikä näyttänyt minusta olevan omiansa tuottamaan maallemme pysyviä etuja. Minä yhdyin pääasioissa perustuslaillisten ohjelmaan ja olin passiivisen vastarintapolitiikan kannattaja sekä olin, erään neuvottelun jälkeen O. Donnerin luona — luulen sen olleen keväällä 1901 — liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen. Mutta oli eräs suunta perustuslaillisissa puolueissa, johon en voinut täydellisesti yhtyä, joka minusta oli liian persoonaton, kylmä ja hedelmätön. Se oli tuo abstraktinen, puhtaasti juriidinen ilmiöiden käsittely, missä oikeustajunta ja siitä riippuva toimintatapa kaavamaisesti rakenneltiin oikeusperiaatteiden perusteelle ja siten tehtiin mekaaniseksi. Tämä minun luonteeni ja käsitykseni mukaan ahdas katsantotapa ei voinut määrätä minun oikeus- ja velvollisuudentuntoni suuntaa eikä yksin ratkaista tekojani. Jos tahtoo — niin ajattelin silloin ja ajattelen yhä vielä — vastuunalaisessa asemassa palvella elämää, täyttää tehtävänsä sen, lähimmäistensä ja maansa hyödyksi, ei saa antaa kaavamaisten periaatteiden sitoa itseänsä, vaan tulee jokaisessa yksityisessä tapauksessa vapaasti ratkaista, mikä on oikein ja viisasta. Elämä monenlaatuisine vaatimuksineen ei itse ole johdonmukaista eikä loogillista matemaattisessa tai juriidisessa mielessä. Jos tahtoo toimintatavassaan koettaa löytää sitä, mikä on todella oikeata, ja mikä samalla on viisainta, täytyy olla vapaampi, omata suurempi liikuntavapaus kuin mitä ahtaat periaaterakennelmat tai juriidinen muodollisuus sallivat. Lainopillinen hiuksenhalkominen on aina ollut minulle vierasta ja näyttänyt olevan esteenä terveelle ja samalla todella siveelliselle politiikalle. Passiiviseen vastarintapolitiikkaan, sellaisena kuin se yleensä meillä ilmeni, oman toimintatavan vaikuttimiin ja vielä enemmän toisten tekojen arvosteluun, oli kuitenkin tällä, elävälle elämälle vieraalla katsantotavalla suuri vaikutus. Kaikki, mikä ei aivan tarkasti seurannut tämän politiikan viitoittamia teitä, leimattiin konjunktuuripolitiikaksi. Tämän katsantotavan enemmän tai vähemmän tyypillisiä ja vakaumuksellisia edustajia oli myöskin yliopiston opettajakunnassa, ja suurin osa oikeamielisestä, vastustukseen taipuvaisesta nuorisosta seurasi heidän lippuansa. Tämä katsantotapojen erilaisuus, joka ei koskenut passiivisen vastarintapolitiikan eli laillisuuspolitiikan tarpeellisuutta meidän aseettomalle kansallemme, vaan eräitä niistä toimintaohjeista, joita se seurasi, oli niiden eri mielipiteiden perusteena, joita muutamissa kysymyksissä esiintyi ja muutamissa akateemisissa piireissä herätti tyytymättömyyttä minun toimiini sekä sen syytöksen, että kantani oli horjuva. Erilaisuudet ilmenivät etupäässä n.s. asevelvollisuusrangaistuskysymyksessä, mitä rangaistuksia en ollut voinut ehkäistä, mutta sen sijaan olin saanut ne pienennetyksi aivan mitättömiksi ja muodollisiksi. Moite, joka rehtorina tuli osakseni, ei onneksi kuitenkaan ollut yksipuolista. Sitä tuli myöskin ylhäältäpäin. Ei ollut harvinaista, että esimieheni suoraan olivat antaneet minun tietää, että minä heidän käsityksensä mukaan olin liian paljon huomioonottanut yhteiskunnan mielipiteen vaatimuksia. Virkatoverini, professori Runeberg, sanoi kerran: "Sinä olet varmaankin löytänyt oikean tien, koska saat moitetta sekä ylhäältä että alhaalta päin." Joka tapauksessa oli sellaisina kriitillisinä aikoina kuin näinä välttämätöntä, että sillä paikalla, mikä minulla oli, pysyi riippumattomana puolueista ja muiden mielipiteistä, eikä etsinyt suosiota miltään taholta, vaan ainoastaan toimimisen mukaan, minkä piti oikeana ja viisaana, ja omalla vastuulla.

Rehtorinvaali oli jälleen toukokuun 1 päivänä 1905. Jo kauan ennen sitä olin minä ajatellut kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi, mutta monet virkatoverit, joiden arvosteluun panin arvoa, olivat lausuneet mielipiteenään, että minun piti pysyä paikallani. Minä sain kuitenkin vähää ennen vaalia tietää, että virkatoverien keskuudessa oli vallalla voimakas mielipide saada vapaaherra Wrede rehtoriksi, minkä vuoksi päätin kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi sekä kehoitin virkatovereita mahdollisimman yksimielisesti yhtymään hänen ehdokkuuteensa, koska yksimielisyys sillä kerralla oli erikoisen tärkeätä. Sitten kuin minä lopullisesti olin pyytänyt päästä ehdokkuudesta, järjestettiin koevaali, jossa Wrede sai useimmat äänet. Lopullisessa vaalissa sai Wrede 30 ääntä (33 äänestäjältä), A. Donner 19 ja Heikel 16, mitkä kolme pantiin ehdolle.

Että tätä rehtorinvaalin tulosta ei lempein silmin katsottaisi korkeimmassa paikassa, voin edeltäpäin arvata ja kirjoitin sen vuoksi heti vaalin jälkeen yksityisesti v.t. kansleri Oerstrœmille [Senaatin varapuheenjohtaja C. Linder oli tammikuussa 1905 nimitetty ministerivaltiosihteeriksi, mutta Oerstrœm oli määrätty edelleen toistaiseksi olemaan v.t. kanslerina. Hän pysyi tässä toimessa helmikuuhun 1906.] kirjeen, jossa minä tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka synnyttivät minussa halun jättää rehtorinvirka, sekä kannatin mitä lämpimimmin Wreden nimitystä. Toukokuun 17 päivänä sain minä vastauskirjeen Oerstrœmiltä, jossa hän m.m. kirjoitti: "Ihre Mitteilung über den Ausgang der Rektorswahl hat mir nichts weniger als Freude bereitet. Ich kann ja nicht umhin die Berechtigung der Beweggründe anerkennen, welche Sie veranlasst haben Ihre Kandidatur nicht aufzustellen. Auch habe ich persönlich gegen Baron Wrede nichts einzuwenden und beabsichtige ihn zum Rektor zu ernennen. Aber die Erhebung zur Rektorswürde einer Persönlichkeit, welche erst vor einem Jahre auf allerhöchstem Befehl aus dem Lande ausgewiesen wurde, wird hier in vielen Kreisen böses Blut machen und zu Angriffen gegen den neuen Kurs in der finnländischen Politik Anlass geben. Ich hätte natürlich solches gerne vermieden gesehen und wäre mir daher Ihre Wiederernennung lieber gewesen. Nun bleibt mir allerdings nichts übrig als mich den Verhältnissen zu fügen." Nimitys viipyi kuitenkin kauan, ja viivytys herätti jonkun verran levottomuutta. Se saapui viimein heinäkuun 1 päivänä. Syynä ratkaisun viipymiseen oli luultavasti se seikka, että Oerstrœm ei katsonut voivansa nimittää Wredeä, ennenkuin hänen "karkoitusvuotensa" oli lähestynyt loppuansa.

Toukokuun 30 päivänä pitivät konsistorin jäsenet jäähyväispäivälliset minulle Alppilassa, johon kaikki kaupungissa olevat professorit ottivat osaa. Pääpuheen piti A. Donner, jossa hän loi hyväntahtoisen katsauksen toimintaani rehtorina, sen vaikeuksiin ja tuloksiin. Hänen puhettansa täydensivät muut virkatoverit muutamin sanoin, kuten Runeberg, Elfving, Setälä, Wrede, Mandelstam y.m. Mieliala oli hyvä ja sydämellinen. Minä erosin rehtorinvirasta, pidettyäni kahdennentoista avajaispuheeni, syyskuun 17 päivänä ja jätin viran todellisella tyytyväisyydellä Wredelle. Ilman vähintäkään mielipahaa, mutta jotakin kaipausta tuntien erosin minä tästä toimesta, joka kokonaan oli vienyt minun aikani kuuden vaikean vuoden aikana.

Myöskin akateeminen nuoriso ilmaisi kiitollisuutensa eroavalle rehtorille, mikä erikoisesti ilahdutti minua. Parhaan kykyni mukaan ja vaivaa säästämättä olin minä koettanut suojella sitä, niinhyvin sen järjestöjä kuin yksityisiä jäseniä, hyökkäyksiltä ja vainoomisilta, sekä koettanut edistää sen parasta. Rehellisellä kiintymyksellä olin harrastanut nuorison pyrintöjä ja sen taistelua oikeuden ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen oli minun ollut pakko asemani perusteella ja niiden velvollisuuksien perusteella, joita minulla oli koko yliopistoa kohtaan, olla antamatta hyväksymistäni ajattelemattomille ja varomattomille teoille ja ennen kaikkea koettaa hillitä sen mielenosoitushalua. Epäsointuja ei oltu olevien olojen vallitessa voitu välttää, mutta minulla oli kuitenkin se tunne, että nuoriso ylipäänsä ymmärsi minua, niinkuin minä sitä, että se tiesi, että minä tein työtä sen ihanteiden puolesta enkä niitä vastaan. Tämän todensivat myöskin ne puhujat, jotka nuorison puolesta minulle toivat esiin sen kiitollisuuden tunteet minun toiminnastani menneinä vuosina. Syyskuun 22 päivänä kävi minua tervehtimässä "Keskusteluseuran" lähetystö, yhdistyksen, jonka kanssa erimielisyyksiä usein oli sattunut. Sen puheenjohtaja, maisteri A. Sarvi [tämä sama mies luki julki suomalaisen vastalausekirjelmän avajaisjuhlallisuuksissa vuotta aikaisemmin] lausui silloin m.m.: