Part 13

Esittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin kenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen osanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo lopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin esitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa sai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen ja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn alaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten.

Vähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä tarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa, oli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon pyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen kautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen vasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen, että se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään sellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys menestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin pitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että kysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa oli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo- ja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K. Castrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli eduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa kenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta lähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin sellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon ja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa sen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi.

Toisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3 päivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta saisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut ehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja menoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei myöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt.

Mutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff kirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: "Tänään antoi minulle Stolypin sen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua lausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että millään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä, että maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon, _sitten kuin maksu on tapahtunut,_ jotta sellainen leimakin, että eduskunta jollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis asiallisesti ei mitään muutosta."

[Törngren kirjoitti samana päivänä: "Stolypin oli sanonut (Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut sangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen, että rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt selville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän sanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä, mutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei tahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä päätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle. Yhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että näyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa kysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin."]

Ministerineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa, että senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo joulukuussa oli maksettava valtionrahastoon.

Senaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan ehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus vapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi, sekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti oli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide, että summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli sen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä suurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä m.m. seuraavaa: "Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se, minkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa tehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen. Sekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä, mitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on itsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua sellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu, joka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsoo _täytyvän_ ottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä tapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi täytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on oikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys Suomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti. Senaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan tahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa tilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään senaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen seurauksista senaatin osalle."

Oikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla. Professori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka mukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta hallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain mukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun toimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi eroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua keinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta riittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska yhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan maata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän routavuosien jäännöksen hautaamista.

Mutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin eduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen ratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen kautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin. Kyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n täysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa tein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne näkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa määräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: "Siitä, mitä minulla on ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että senaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä ensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine seurauksineen." Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä. Vanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti. Vasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin vastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä kertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei liene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin ilman syytä senaatin ansioksi.

Kenraalikuvernööri, joka mitä suurimmalla levottomuudella oli nähnyt, että kysymys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja että senaatin tai muutamien sen jäsenten kanta saattoi riippua siitä, millainen tulos siellä tuli, oli sinä päivänä suuressa jännityksessä. Minä olin hänelle luvannut olla läsnä koko istunnon ajan ja sitten henkilökohtaisesti ilmoittaa hänelle tuloksen. Hän telefonoi minulle yöllä kysyen, eikö keskustelu pian loppuisi. Kun minä sanoin hänelle, etten tahtonut häiritä häntä käymällä hänen luonaan, koska oli jo niin myöhä, pyysi hän minua joka tapauksessa heti täysistunnon loputtua tulemaan luoksensa. Minä meninkin kenraalikuvernöörin taloon klo 5-6 aamulla ja tapasin vanhan kenraalin aamunuttuun puettuna ja hyvin levottomana. Mutta hän rauhoittui, kun kuuli minun tiedonantoni.

Kenraalikuvernöörin levottomuudella oli kuitenkin syvempi syynsä, kuin mitä silloin yleensä tiedettiin. Huhu oli tosin kertonut, että oli tekeillä sotilaallisia valmisteluja venäläisellä taholla, jotta Suomen autonomia ja suomalainen separatismi lopullisesti hävitettäisiin, mutta sitä ei oikein uskottu tai pidettiin sitä tyhjänä uhkauksena. Mutta ilmeistä oli, ettei huhu ollut aivan perätön, ja minä tiesin, tuntematta yksityisseikkoja, että tilanne oli tavallista vakavampi. Törngren kirjoitti minulle Pietarista marraskuun alussa kirjeen, josta kävi selville, että lokakuun viimeiset päivät suurpoliittisessakin mielessä olivat itse asiassa olleet hyvin kriitillisiä.

[Törngrenin kirje marraskuun 8 päivältä sisälsi m.m. seuraavaa: "Noin kolme viikkoa sitten tapahtui todella jotakin sellaista, josta Nybergh kerran kirjoitti ja josta venäläiset sanomalehdet nyt ovat kertoneet, s.o. Helsingissä olevaa sotaväkeä valmistettiin muutamien venäläisellä taholla ennustettujen tapahtumien varalta. Armeijakunnan päällikkö Olhovskij ja Viaporin komentaja Laiming olivat kutsutut tänne erilliseen kokoukseen, jossa heiltä kyseltiin, olivatko joukot halukkaat toimimaan suomalaisia vastaan. Neuvottelun tuloksena oli m.m. 1) että Viaporiin rakennetaan ylimääräinen patteri, jossa on neljä haubitsia suunnattuina Helsinkiä kohden, 2) että Helsinki pommitusta varten jaetaan neliöihin, 3) että lähinnä kaupunkia olevalle saarelle rakennetaan kivääritulta vastaan suojusmuuri, jonka pitää näkyä Kaivopuiston rannasta, 4) Viaporissa valmistetaan asunnot Bockmannille, Seynille, Olhovskijlle ja muille komentaville paitsi tykistöprikaatin päällikölle, joka tulee Helsingin komendantiksi, 5) sähkösanomalaitos alistetaan sotilasviranomaisten valtaan, 6) suomalaisia vastaan agiteerataan upseerien keskuudessa, jotka ovat hyvin kiihtyneitä, 7) kuhunkin rykmenttiin lisätään yksi pataljoona.

"Boeckmann taasen oli, kuten tunnettua, saanut ministerineuvostolta toimeksi heti ilmoittaa pääministerille, jos eduskunta ryhtyisi miljoonakysymyksen asialliseen käsittelyyn. Ja vihdoin on Berendts eräälle tuttavalleen ilmoittanut, että hänen oli käsketty valmistautua vastaanottamaan ministerivaltiosihteerin toimi.

"Langhoff on koko ajan pidetty asian ulkopuolella eikä hänen ole onnistunut saada mitään tietoja, vaikka hän monta kertaa oli kääntynyt Stolypinin puoleen. Tämä on vain viittaillut siihen, että jos miljoonia ei makseta, täytyy luultavasti ryhtyä voimakeinoihin. Kun nyt on tunnettua, että edellämainittuja valmisteluja tehtiin, niin on selvää, että asemamme oli sangen vaikea lokakuun 30 ja 31 päivänä."]

Pimeät voimat olivat ryhtyneet toimiin siltä varalta, että eduskunta ja senaatti vastustaisivat Nevan-miljoonien maksamista. Se olisi selitetty kapinalliseksi teoksi, ja sen nojalla olisi voimakeinoilla suunnattu kuolinisku Suomea vastaan. Uhkaus, jonka Stolypin oli helmikuussa hänen luonansa käydessäni lausunut, jos Suomi ei taipuisi, jolloin hän kädellään piirsi pöytään ristin maamme yli, kävisi silloin toteen. Kenraalikuvernööri tiesi ilmeisesti näistä suunnitelmista, vaikka ei toivonut niiden toteutuvan. Mutta että ne olivat kenraalikuvernöörinapulaisen Seynin ja samoin Pietarissa olevan Deutrichin toivomusten mukaisia, voi pitää itsestään selvänä. Toinen asia on tietenkin, mihin määrään ne olisi toteutettu, jos selkkaus Venäjän kanssa olisi syntynyt Nevan-miljoonien epäämisen johdosta. Stolypin lienee myöhemmin tullut huomaamaan, että hänen Suomessa olevat tiedonantajansa olivat tähän aikaan vieneet hänet harhaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin kysymys oli eduskunnassa käsitelty, senaatti päätti antaa valtiokonttorille määräyksen summan maksamisesta Venäjän valtionrahastoon, josta minä heti sähkötin Langhoffille H. Majesteetilleen ilmoitettavaksi, hänen toivomuksensa mukaisesti. Yritykset saada maksussa huomioonotetuksi Venäjän sotaministeriön velka Suomelle, sen haltuunsa ottamista sotilaskivääreistä, kasarminvuokrasta y.m., eivät onnistuneet. Minä olin henkilökohtaisesti käynyt rahaministeri Kokovtseffin luona tämän asian johdosta. Mitään korvausta tästä Suomen valtion riidattomasta ja melkoisesta saatavasta ei, jos oikein muistan, minun varapuheenjohtaja-aikanani saatu. Onko velka myöhemmin maksettu, sitä en tiedä.

Esiintymiseni valtiopäivillä oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, koska se selitettiin siten, että senaatti myönsi eduskunnalla olevan jotakin sananvaltaa maksukysymyksessä. Langhoff kirjoitti minulle marraskuun 12 päivänä: "Kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin lienee ryhdytty, jotta valtiopäivät heti olisi hajoitettu, jos ne olisivat hyväksyneet vastalauseen N:o 1 tai kieltäytyneet maksamasta. Minä kävin heti valtiopäiväistunnon jälkeen Stolypinin luona ja selitin hänellekin esiintymisesi syyn ja tarkoituksen, koska sitä on väärin selitetty täällä. Oli hyvä, että sen tein, sillä täälläkin se oli väärinkäsitetty."

Tämä selkkaus oli saatu päättymään ilman enempiä ulkonaisia ja sisäisiä seurauksia. Venäläisissä hallituspiireissä oli sen johdosta lausuttu, että "senaatti oli osoittanut olevansa tehtävänsä tasalla". Mutta me olimme vain voittaneet hengähdysaikaa.

Käynti Keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.

Kuului asiaan, että senaatin vastanimitetty varapuheenjohtaja kävi tervehdyskäynnillä keisarin luona. Langhoff oli joulukuun alussa 1908 ilmoittanut tätä koskevan toivomukseni keisarille, joka oli vastannut ottavansa minut mielellänsä vastaan. Joulukuun 10 päivän tienoissa matkustin Pietariin ja pyysin hovimarsalkkaviraston kautta audienssia. Muutamia päiviä odotettuani sain tiedon, että Hänen Majesteettinsa ottaisi minut vastaan joulukuun 17 päivänä klo 11 Hatsinassa. Valtiosihteerinviraston kuriirin, vanhan Stoltin, seuraamana, matkustin sen päivän aamuna junassa Hatsinaan, jossa hovivaljakko oli minua vastassa ja vei minut linnaan. Edelläni töyhtöhattuinen hovipalvelija vietiin minut läpi pitkän huonerivin odotushuoneeseen. Useiden vahtisotilaiden ohi kuljettiin, sekä valkeiden että värillisten. Odotushuoneessa minut otti vastaan hovimarsalkka, kreivi von Benckendorff. Jotenkin kauan, noin tunnin, sain odottaa. Useita korkeita herroja kulki huoneen läpi esitellen itsensä. Vihdoin minut kutsuttiin sisään. Kun ovi avattiin, odotin tulevani isoon huoneeseen, jossa keisari olisi jossakin taustalla. Mutta tämä oli vain pieni kabinetti, ja keisari seisoi aivan edessäni, kun astuin sisään, ja ojensi minulle heti kätensä. Hänellä oli punainen silkkitakki ja vyö sen ympärillä, samaa kuosia kuin venäläiset työmiehenpaidat. Me olimme — ainakin mikäli näytti — kahdenkesken huoneessa. Keisari nähtävästi tiesi, että en osannut venäjää, sillä hän kysyi heti, käytinkö keskustelussa mieluummin saksaa vai ranskaa, johon minä vastasin, että noudatan H. Majesteettinsa toivomusta, mutta että helpommin lausun ajatukseni saksankielellä, jota koko keskustelun ajan käytettiinkin. Keisari istuutui työpöytänsä ääreen ja tarjosi minulle tuolin aivan sen lähellä, joten minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella hänen ulkomuotoansa ja painaa mieleeni kuva hänen kalpeista, vähän väsyneistä ja velttopiirteisistä kasvoistaan. Keskustelumme kesti noin neljännestunnin. Valitettavasti minulla on ainoastaan vaillinaisia muistiinpanoja audienssista tallella ja keskustelun kulku on, tätä kirjoittaessani, jo osaksi minulta unohtunut.

Keisari kysyi minulta, olimmeko ennen tavanneet toisemme, johon vastasin, että minulla oli ollut armo tulla esitellyksi hänelle keisarikäynnin aikana Helsingissä, kun hän perintöruhtinaana ja kanslerina kävi yliopistossa. Hän lisäsi itse vuosiluvun 1886. Sitten hän kysyi senaatin kokoonpanosta ja kuinka työ siellä sujui y.m. Minä käytin tilaisuutta mainitakseni tässä yhteydessä, että uusi esittelyjärjestys oli meille suureksi haitaksi, korkeimman vallan ratkaisusta riippuvat asiat kun melkoisesti viivästyivät sen johdosta, että oli pakko lähettää ne ministerineuvostoon, ja että koko hallintotyö siten kävi hankalaksi. Keisari sanoi, ettei hän ollut sitä tietänyt, ja lupasi pitää huolta siitä, että epäkohta ei jäisi pysyväiseksi. Käyntini oli vain kohteliaisuuskäynti, enkä saanut käyttää tilaisuutta jättääkseni memorandumia tai ehdottomassa ja selvässä muodossa tuodakseni esille poliittisia huoliamme, mutta yllämainitun aiheen yhteydessä saatoin kuitenkin jossakin määrin tehdä sitä puolittain pakinan muodossa. Keisari huomautti, ettei hän halunnut mitään selkkausta esittelykysymyksessä. Minä sain sen vaikutelman, että keisarissa oli jotakin ujoutta tahi saamattomuutta, joka aiheutti sen, että hän nähtävästi ei osannut ohjata keskustelun kulkua, vaan oli tässä suhteessa riippuvaisempi kävijästä, kuin mitä hyvin korkeassa asemassa oleva henkilö tavallisesti on. Kun minulla oli se tunne, että audienssin aika oli loppunut, nousin, jolloin keisari muutamin sanoin lausui mielihyvänsä käynnistäni ja saattoi minua melkein ovelle saakka. Henkilökohtaista ystävällisyyttä keisari oli osoittanut, mutta se oli sellaista sävyisää laatua, joka ei tee vaikutusta eikä velvoita mihinkään.

Hovipalvelija seurasi minua jälleen eteiseen samaa tietä kuin olin tullutkin, antamani hopearuplat katosivat sievästi hänen ja muiden palvelijain taskuihin, ja niin astuin jälleen odottaviin vaunuihin, mutta ne veivät minut vain erääseen linnan sivuosaan. Minut vietiin erääseen huoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu yhdelle hengelle. Minä istuuduin, ja palvelija tarjoili minulle sangen hienon aterian, jonka ikävä kyllä sain nauttia aivan yksikseni. Missä muut audienssille päässeet aterioivat, en tiedä. Lähihuoneissa oli hiljaista ja tyhjää. Palvelijain kanssa voin tuskin sanaakaan vaihtaa. Koko asia tuntui minusta, istuessani yksin pöydän ääressä linnassa ja ääneti nauttiessani eteeni asetettua ruokaa ja juomaa, sangen koomilliselta. Kun ateria oli loppunut, astuin jälleen vaunuihin ja ajoin asemalle, missä kuriiri jo odotti. Saavuttuani Pietariin ajoin suoraan valtiosihteerinvirastoon, jossa oltiin innostuneita kuulemaan, miten audienssi oli sujunut. Käynti keisarin luona oli aina juhlallinen tapahtuma. Omasta puolestani olin hyvilläni, että se oli jo tehty, sillä mitään iloa tai suurempaa mielenkiintoa se ei ollut suonut. Käynnistä jäi alun pitäen kalpeahko muisto. Novoje Vremja koetti antaa käynnille poliittisen merkityksen ja julkaisi siitä vapaasti kyhätyn uutisen, joka minun, kenraalikuvernöörin toivomuksen mukaisesti, täytyi peruuttaa.

Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909.

Kesäkuun 2 päivänä 1908, siis vähän sen jälkeen kuin Mechelinin senaatti oli hajoitettu ja ennenkuin uusi hallitusneuvosta oli ehditty muodostaa, julkaistiin kohtalokas määräys muutetusta järjestyksestä niiden Suomen asiain esittelyssä, jotka koskivat keisarikunnan etuja. Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi joutuivat siten kaikki ne Suomen asiat, jotka riippuivat korkeimman vallan ratkaisusta. Määräystä voitiin pitää uuden sortohallituksen virallisena alkuna. Silloinen senaatti oli sen johdosta kesäkuun 19 päivänä lähettänyt H. Majesteetilleen esityksen, jossa se huomautti määräyksen perustuslainvastaisuudesta ja anoi sen peruuttamista tai muutosta. Tätä kirjelmää ei oltu esitelty H. Majesteetilleen, vaan se oli jäänyt ministerineuvostoon. Eduskunta oli samasta asiasta lähettänyt anomuksen lokakuun lopulla, ja senaatti oli joulukuun 22 päivänä tehnyt uuden esityksen asiasta. Esittelykysymys kulki punaisena lankana kaikissa senaatin poliittisissa huolissa koko tänä aikana. Koska näytti siltä, kuin ministerineuvosto tahtoisi tehdä tyhjäksi kaikki H. Majesteetilleen osoitetut esitykset tästä asiasta, ja kun minä ollessani audienssilla keisarin luona en voinut lähemmin puuttua siihen, kirjoitin tammikuun 20 päivänä esittelyasiasta virallisen käsikirjeen Langhoffille, niin kirjoitetun, että tämä voi lukea sen H. Majesteetilleen. Samassa tarkoituksessa kirjoitti oikeusosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, ministerivaltiosihteerille kirjeen, jossa hän selvitti kysymyksen oikeudellista puolta, kun minä olin vedonnut poliittisiin ja käytännöllisiin näkökohtiin. Se oli ainoa tapa, millä voi ministerineuvoston ohitse tuoda senaatin huolet keisarin tietoon. Kirjeeni kuului seuraavasti:

"Teidän Ylhäisyytenne.

Sen johdosta, että on tapahtunut muutos niiden Suomen asiain esittelyn järjestyksessä, jotka koskevat Keisarikunnan etuja, lähetti Keisarillinen Senaatti kesäkuun 6/19 päivänä viime vuonna Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esityksen, jossa Senaatti alamaisesti toi ilmi siitä johtuneet huolensa ja pelkonsa. Sikäli kuin Senaatissa tiedetään, ei tämä jo seitsemän kuukautta sitten lähetetty esitys vielä ole Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esitelty, syystä että se pidätetään Ministerineuvostossa. Sinä aikana, joka sen jälkeen on kulunut, ovat ne pelokkaat arvelut, jotka Senaatti esityksessään toi ilmi, täysin määrin toteutuneet. Ministerineuvosto on toukokuun 20/kesäkuun 2 päivän Armollisen määräyksen tultua julkisuuteen saanut aihetta sekaantua Suomen asioihin tavalla, joka ei mitenkään sovi yhteen sen itsenäisen hallinnon kanssa, joka Suomella perustuslainmukaisesti sisäisissä asioissa on, sekä on aikaansaanut vakavia häiriöitä Suomen asiain hoidossa. On tullut pysähdys hallinnon säännönmukaiseen kulkuun. Tärkeät ja kiireelliset lakiehdotukset, sellaisetkin, jotka koskevat puhtaasti sisäisiä asioita, ovat melkoisesti viivästyneet, ja Ministerineuvostolle on annettu Senaatin arvoa alentava valvonta sen hallinnolliseen Suomen valtiovarain käyttöön nähden. Keisarillinen Senaatti on sen johdosta tuntenut velvollisuudekseen uudelleen kääntyä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen näitä asioita koskevalla alamaisella esityksellä, ja Senaatti on siinä selvittänyt niitä niin hyvin oikeudelliselta näkökannalta kuin huomioonottaen ne epäkohdat ja hallinnolliset vaikeudet, joita ne jo ovat tuoneet mukanansa ja yhä edelleen tuovat. Senaatti on katsonut sitäkin tärkeämmäksi tuoda nämä seikat Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon, kun Senaatti on erittäin vakuutettu siitä, että Hänen Majesteettinsa sillä määräyksellä, jota Ministerineuvosto nyt soveltaa, ei ole tarkoittanut muuta kuin että venäläisten etujen asianmukainen valvonta saatettaisiin varmalle pohjalle Suomen asioita ratkaistaessa ja että ei ole voinut olla Hänen Majesteettinsa Armollinen tarkoitus sillä aiheuttaa Suomen itsehallinnon loukkaamista ja häiriöitä siinä hallinnossa, joka Suomen Keisarilliselle Senaatille on uskottu. Koska voin edellyttää, että Kenraalikuvernööri jo on jättänyt tämän esityksen Teidän Ylhäisyydellenne, en katso olevan tarpeen lähemmin selostaa sen sisällystä, vaan rohkenen kunnioittaen pyytää Teidän Ylhäisyyttänne toimimaan siihen suuntaan, että tämä esitys mikäli mahdollista pitemmittä viivytyksittä saatettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon.

Keisarillisen Senaatin Talousosaston nykyinen kokoonpano on syntynyt, kuten tunnettua, sen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antaman ohjeen mukaisesti, että eri porvarilliset puolueet tulisivat hallituksessa edustetuiksi. Senaatilla on se käsitys, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on sillä tahtonut edistää yhteistyötä näiden puolueiden välillä maan hyväksi sekä helpottaa niiden vielä häilyvien kysymysten tyydyttävää ratkaisua, joita on olemassa Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa. Sen mukaisesti on Senaattikin tehtävänsä käsittänyt. Rohkenen lausua sen mielipiteen, että kokoomussenaatin olemassaolo ja toiminta eivät mainituissa suhteissa ole olleet tuloksettomat, ottaen huomioon sekä maan sisäiset olot että Keisarikuntaa koskevat kysymykset. Viimeksimainitussa suhteessa palautan mieleen sen kysymyksen lopullisen ratkaisun, joka koski Suomen valtionvaroista maksettavaa avustusta Venäjän ja Suomen rautateiden välistä yhdysrataa varten.

Mutta ne seikat, joista Senaatti äskenmainitussa esityksessään on huomauttanut, ovat sekä itsessään että sen yleisen mielipahan ja levottomuuden vuoksi, jonka ne maassa ovat herättäneet, olleet omiansa vähitellen ja yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan ja lamauttamaan nykyisen Senaatin toimintaa. Sen itsenäisyyttä hallituselimenä rajoitetaan yhä enemmän siten, että Venäjän Ministerineuvosto sekaantuu Suomen asioihin, ja Keisarillinen Senaatti, joka kuitenkin on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hallitusneuvosta Suomessa, huomaa vaikutusvaltansa varsinaisesti Suomen hallintoalaan kuuluvissa asioissa yhä vähenevän. Se välitön suhde, joka perustuslainmukaisesti vallitsee Keisarillisen Senaatin ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa välillä, ja joka on maallemme kallis etu, on todellisuudessa lakannut, kun Ministerineuvosto on alkanut toimia instanssina Hallitsijan ja Hänen suomalaisen Senaattinsa sekä sen puheenjohtajan, kenraalikuvernöörin välillä. Seurauksena kaikesta siitä on, että Senaatin arvovalta maassakin vakavasti kärsii ja sillä ei luonnollisesti silloin ole sitä voimaa, mikä kotimaiselle hallitukselle on välttämätön, varsinkin Suomessa nykyään vallitsevissa oloissa.

Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on antanut minulle luottamustoimeksi olla Hänen ohjeensa mukaisesti uudelleen muodostetun Keisarillisen Senaatin Talousosaston varapuheenjohtajana, ja minun osalleni tulee sen vuoksi lähin vastuu sen toiminnasta. Sen johdosta katson asiakseni peittelemättä ilmaista Teidän Ylhäisyydellenne sen varman vakaumukseni, että nykyiselle Senaatille pian käy mahdottomaksi, sen rehellisestä tahdosta huolimatta, kauemmin hoitaa tehtäväänsä, josta se on vastuussa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen ja maalle, jollei muutosta tapahdu siinä järjestyksessä, jota nyt noudatetaan Suomen asiain esittelyssä, muutosta, joka samalla kertaa kuin se turvaa Venäjän edut, ei ole vastoin Suomen oikeudellista asemaa ja etuja. Tämä seikka ei ole vähimpänä syynä nöyrään pyyntööni Teidän Ylhäisyydellenne, että Keisarillisen Senaatin alamainen esitys mahdollisimman pian esitettäisiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.

Vastaanottakaa j.n.e....

Edv. Hjelt."

Esittelyssä H. Majesteetilleen tammikuun 28 päivänä teki Langhoff selkoa esittelykysymyksen asemasta ja luki minun kirjeeni kokonaisuudessaan sekä — ajan vähyyden vuoksi — otteita Wreden kirjeestä. Samalla kertaa hän antoi keisarille eduskunnan anomuksen sirosti painettuna kappaleena sekä mainitsi, että senaatti oli asiasta tehnyt uuden esityksen. Törngren kirjoitti siitä m.m.: "Langhoff huomautti, että on välttämätöntä tehdä jotakin asian hyväksi, ja puhui, että kysymyksestä pitäisi saada keskustella tulevassa konferenssissa. Keisari kuunteli ja sanoi, että Sinä olit hänelle jo maininnut osan siitä, mitä kirjeessäsi olet kirjoittanut. Hän lupasi useita kertoja, että hän vielä neuvottelee Langhoffin kanssa, ennenkuin mitään päättää asiasta." Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän jälleen helmikuun 1 päivänä oli käynyt keisarin luona ja että H. Majesteettinsa oli ollut "erittäin ystävällinen ja myöskin vilpitön" häntä kohtaan ja "luultavasti tekee mitä voi tehdä". Mutta muutamia päiviä myöhemmin esiteltiin ministerineuvoston pöytäkirja, joka koski senaatin kesäkuun 19 p:nä tekemää esitystä esittelykysymyksestä, ja H. Majesteettinsa jätti, ministerineuvoston lausunnon mukaisesti, tämän esityksen huomioonottamatta. Tämä päätös tehtiin pääministerin esittelyssä Langhoffin olematta edes läsnä ja siis vastoin sekä Langhoffille annettua lupausta että itse kesäkuun 2 p:n määräystä, jonka mukaan senlaatuinen asia olisi ollut ministerivaltiosihteerin ja pääministerin yhteisesti esiteltävä.

Kun ilmoitus siitä helmikuun lopulla tuli senaattiin, ajattelivat useat senaatin jäsenet erota, mutta luopuivat siitä sillä kertaa. Senaatti lähetti uuden esityksen H. Majesteetilleen, pyytäen että asia valtiosihteerin kautta uudelleen esiteltäisiin. Ennenkuin vastaus tähän pyyntöön ja senaatin joulukuun 22 p:nä tekemään esitykseen huhtikuussa saapui, olivat senaatin talousosaston perustuslaillisten ryhmien edustajat jo eronneet hallituksesta maanvuokralain johdosta syntyneen selkkauksen vuoksi.

Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909.

Helmikuun 18 päivänä 1909 olivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset. Puhemiehelle, Svinhufvudille, oli kenraalikuvernööri päivää ennen ilmoittanut H. Majesteettinsa toivomuksen, että valtaistuinpuheen vastauksessa lausuttaisiin ainoastaan säädetyt alamaisten tunteiden vakuutukset. Svinhufvud kosketteli kuitenkin puheessaan niitä huolia, joita maassa oli aiheuttanut kesäkuun 2 päivän määräys ja ministerineuvoston sekaantuminen Suomen asioihin. Puhe, joka luettiin myöskin venäläisenä käännöksenä, teki ilmeisesti epämiellyttävän vaikutuksen muutamiin läsnäoleviin venäläisiin. Juhlamenojen jälkeen, kun vielä olimme linnassa, lausui Boeckmann minulle tyytymättömyytensä Svinhufvudin esiintymisen johdosta. Koetin rauhoittaa häntä ja huomautin, että puhemies tuskin olisi voinut olla ilmituomatta eduskunnan ja maan huolia tästä asiasta. Boeckmann selitti, että hänen täytyi heti sähköttää H. Majesteetilleen valtiopäiväin avajaisista ja että hänen silloin myöskin oli pakko mainita puhemiehen puheesta. Myöhemmin päivällä sain tietää, että Boeckmann samana iltana matkustaisi Pietariin, mutta en tavannut häntä sitä ennen. Huhu, että hänen luonansa valtiopäiväjuhlallisuuksien jälkeen olisi ollut neuvottelukokous, jossa olisi vaadittu valtiopäiväin hajoittamista, jota huhua "Suomalainen Kansa" levitti tosiasiana, lienee ollut perätön. Ainakin väitti Boeckmann kivenkovaan, että asia ei niin ollut. Kokonaan perätön oli saman lehden levittämä uutinen, että minä ennen kenraalikuvernöörin matkaa olin tavannut hänet ja silloin saanut tiedon hänen aikeistaan valtiopäiväin hajoittamiseen nähden. Matkustiko Boeckmann Pietariin omasta aloitteestaan vai kutsuttiinko hänet sinne, en tullut varmasti tietämään, mutta sieltä palattuaan hän sanoi minulle, että oli omasta aloitteestaan ehdottanut valtiopäiväin hajoittamista, siten tahtoen ehkäistä Stolypinin asiaanpuuttumisen. Ei tunnu mahdottomalta, että Seyn tässä asiassa olisi asettunut suoranaiseen yhteyteen Stolypinin kanssa. Kenraalikuvernöörin Pietarin-matkasta sain tietää osittain häneltä itseltään, osittain Langhoffilta seuraavaa. Hän oli mennyt suoraa päätä Stolypinin luokse, joka oli heti sanonut: "Nyt kai valtiopäivät hajoitetaan?" "Ei", oli Boeckmann vastannut, "minun mielipiteeni on, että ne vain lasketaan lomalle ja kokoontuvat uudelleen syksyllä" (ylimääräisinä valtiopäivinä). Stolypin piti kiinni mielipiteestään, mutta Boeckmann ei luopunut omastansa. Seuraavana päivänä hän kävi Langhoffin luona, joka myöskin näytti taipuvaiselta loman antamiseen, pitäen sitä lievempänä toimenpiteenä. Langhoff oli kuitenkin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, 20:ntena, Viipurin kuvernöörin v. Troilin kautta puhelimitse tiedustellut minulta senaatista, kumpaa vaihtoehtoa pitäisimme parempana, lisäten, että vain toinen niistä voi tulla kysymykseen. Minä pyysin puolen tunnin ajatusaikaa ja neuvottelin virkatoverieni kanssa talousosastossa sekä vapaaherra Wreden ja prokuraattorin kanssa. Mielipiteet kävivät erilleen. Danielson-Kalmari ja muut vanhasuomalaiset puolsivat ehdottomasti lomalle-laskemista, koska uusia vaaleja pitäisi välttää. Juristeilla oli epäilyksiä siitä, oliko lomalle-laskeminen täysin oikea ja asianmukainen toimenpide kyseessäolevassa tapauksessa, varsinkin jos valtiopäiväin toiminnan päättäminen tapahtuisi ilman valtiopäiväjärjestyksessä säädettyjä juhlallisuuksia. Sen johdosta en voinut antaa ehdotonta vastausta, mutta luulin voivani sanoa, että lomalle-laskeminen, vaikk'ei se olisikaan täysin oikea ja asianmukainen, ei aiheuttaisi mitään selkkauksia.