Part 3

Plehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi tahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä keväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta yliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum, jonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt. Ainakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin Venäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden, ja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua avoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi yliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja, joita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat yleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei saattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka sitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja Venäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti ja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta erikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto, jota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa, oli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä yhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston kielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä, että yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito, että he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe uusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin oli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja kanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin.

Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903.

Akateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen asiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia esitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut edistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin. Oli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä isänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä alalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen kansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa, hankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja esitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti maan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen näkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten toimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin syksyllä 1899.

Ensimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti rehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa. Se koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja osoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui käynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa, sittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista.

Lokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti v. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon tulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous, jonka järjestämiseen ylioppilaat olivat "innolla ottaneet osaa". M.m. kerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä siinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset "yhtyisivät viimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3 p:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa" j.n.e., jonka ohella Eugen Wolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri kehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta "asia niin perinpohjin kuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset, jos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen". Kirjeessä sanotaan edelleen: "Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle armossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista kiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja käskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain oikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen tietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin lähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä."

Käydessäni v. Minkwitzin luona ilmoitti tämä minulle, että kirjelmän oli sanasta sanaan laatinut kenraalikuvernööri Bobrikoff itse ja että hän vain oli käännättänyt sen venäjästä. Tämä seikka ja niinikään kirjeen sävy näytti minusta osoittavan, että ei ollut kysymys vain yhdestä yksityisestä tapauksesta, vaan ylimalkaan ylioppilasten toiminnasta kansanvalistusapostoleina.

Lähinnä seuraavina päivinä toimeenpantiin tutkimus ja voitiin todeta, että ilmianto, ainakin mikäli se koski ylioppilaita, oli aivan perätön. Rinteen puhe ei ollut ensinkään sisältänyt politiikkaa, vaan koski markkinain syntyä ja niiden taloudellista merkitystä. Toinen ylioppilas oli pitänyt esitelmän Pietari Brahesta ja toinen lopetti kokouksen muutamilla sanoilla, joissa ei ollut moitteen sijaa. Puhetta "viimeisestä veripisarasta" ei kukaan ollut kuullut ja se johtui ehkä erään tilaisuudessa lauletun virrensäkeistön sanojen väärinkäsittämisestä. Ylioppilaat eivät olleet jaelleet muita kirjoituksia kuin lauluvihkosen. Kaikki tämä esitettiin vastauskirjelmässä v. Minkwitzille. Sen ohella lausuttiin siinä seuraavaa:

"Kun nyt jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa tämänlaatuinen perusteeton syytös suunnataan ylioppilaskunnan jäseniä vastaan, niin on mielestäni minun, jonka lähinnä tulee sekä valvoa akateemisen nuorison käytöstä ja menettelyä että pitää huolta sen oikeuksista, huomautettava, että tuontapaiset nimettömät, parhaassa tapauksessa tietämättömyydestä lähteneet väärät ilmiannot, sekä tästä nuorisosta, jonka hyvä käytös kuitenkin näinä aikoina on saavuttanut yleistä tunnustusta, että yliopiston hallituksesta, pakostakin tuntuvat loukkaavilta ja herättävät nuorisossa katkeria tunteita. Tieto, että ovat alttiina lain edessä vastuuttomien ilmiantajien syytöksille, ei suinkaan ole omiansa edistämään sitä rauhaa yliopiston keskuudessa, jota sen hallitusmiehet niinkuin myös itse opiskelevat koettavat ylläpitää.

"Samalla kuin ystävällisesti pyydän, että Herra Eversti hyväntahtoisesti H. Ylh. Kenraalikuvernöörin tietoon saattaa tämän minun kunnioittaen lausumani ajatuksen, rohkenen myös pyytää H. Everstin tilaisuuden tullen H. Ylhäisyydellensä huomauttamaan, että oikeuden mukaan ei voi olla tuntematta kunnioitusta ja antamatta tunnustustansa ylioppilaillemme siitä, että he nyt, niinkuin ovat jo vuosikymmenet tehneet, uhraavat osan opinnoista vapaata aikaansa levittääksensä valistusta ja tietoja tässä suhteessa vähempiosaisille maanmiehillensä. Yliopiston hallinnolla on ollut täysi syy täydellisesti luottaa siihen, että opiskelevat kaikissa suhteissa täysin lojaalisti suorittavat tämän itseottamansa, uhrautuvan työn, jonka he ovat käsittäneet siveelliseksi velvollisuudeksensa."

Päätin kuitenkin henkilökohtaisesti käydä kenraalikuvernööri Bobrikoffin luona, johon minulla oli sitä enemmän syytä, koska en vielä ollut käynyt häntä tervehtimässä.

Käynti tapahtui lokakuun 26 p:nä, sittenkuin hänelle oli tehty selkoa kirjelmästäni von Minkwitzille. Minä koetin panna keskustelun alulle saksaksi, mutta koska Bobrikoff vain vaillinaisesti osasi sitä kieltä, pyysi hän minua puhumaan ruotsia ja kutsui adjutanttinsa tulkitsemaan venäjäksi ja venäjästä. Sittenkuin oli vaihdettu muutama sana Turun tapahtumasta, lausui kenraalikuvernööri, että ylioppilaitten yleensä ei pitäisi olla mukana puuhaamassa sellaisia kokoustilaisuuksia, ja huomautti, että ylioppilasten kansanvalistustyö katsoen kansakoululaitoksemme erinomaiseen tilaan ei ollut tarpeen vaatimaa. Minä sanoin siihen, että vain viidesosa kouluiässä olevista lapsistamme käy kansakoulua ja että suuri osa vanhempaa polvea ei edes ollut saanut välttämättömimpiä alkeistietoja, että paljon oli kansanvalistustyössä tehtävää virallisen opetuksen rinnalla sekä että ylioppilaat pitivät tätä työtä luonnollisena velkanansa sille kansalle, jonka kustannuksella he olivat saaneet kasvatuksensa. Minä tulin keskustelussa maininneeksi myös opinto- ja kurinpito-säännön, jossa tarkoin määrätään, mitä ylioppilasten tulee varteen ottaa, mutta jossa ei ole mitään kieltoja esitelmäin pitoa vastaan. Kenraalikuvernööri kysyi silloin, oliko esitelmätoiminta siinä erittäin mainittu luvallisena, johon minä vastasin, että ei ollut, mutta huomautin, että meidän käsityksemme mukaan se, mikä ei ole kiellettyä, on luvallista, mikä ei näkynyt olevan hänen ajatuksensa. Hän myönsi, että saattoi ajatella sellaista kansanvalistuksen levittämistä hyväksi ja hyödylliseksi, mutta kun maan olot olivat sellaiset kuin sillä hetkellä, niin sellainen toiminta ei ollut sopiva, koska se aikaansai entistä suurempaa levottomuutta kansan keskuudessa. Tämä työ oli lykättävä kahden vuoden ajaksi. Kun huomautin, että yliopiston viranomaiset eivät voineet eivätkä tahtoneet sekautua tähän ylioppilasten toimintaan niin kauan kuin siinä ei ilmennyt mitään moitittavaa, vastasi kenraalikuvernööri, että hän tahtoi sitä vain yliopiston etua silmälläpitäen, sillä itse saattoi hän kyllä hankkia itselleen oikeuden kieltää nämä kansantajuiset esitelmät. Kun minä viittasin sellaisen teon mahdollisiin seurauksiin, sanoi kenraalikuvernööri, että hän toivoikin, ettei niin ankariin toimiin ryhdyttäisi. "Man soll sehr vorsichtig sein" lisäsi hän saksaksi. Hän vakuutti luottavansa yliopiston viranomaisiin, josta minä kiitin ja nousin jättämään hyvästi.

Kaksi viikkoa myöhemmin kävimme v.t. sijaiskansleri Rein ja minä aikaisemmin syksyllä nimitetyn uuden ministerivaltiosihteerin von Plehwen luona. Käyntimme tarkoitus oli ministerivaltiosihteerille jättää se adressi, jonka konsistori oli päättänyt H. Majesteetillensa lähettää. Sittenkuin pääkysymyksestä oli puhuttu, otti Plehwe puheeksi ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät, joista kenraalikuvernööri, lähinnä minun käyntini johdosta, oli antanut raportin. Minä esitin lyhykäisesti tämän työn merkitystä, joka ei ollut ajalle outoa, sekä huomautin sen ihanteellista tarkoitusta ja sen merkitystä ylioppilaille itsellensä.

Kun minun oli pakko olettaa, että lyhyt, niukka keskusteluni Plehwen kanssa ei ollut voinut antaa hänelle oikeata käsitystä ylioppilaitten mainitun toiminnan laadusta ja kun tiesin, että toiselta taholta hänen mielipiteisiinsä vaikutettiin, kirjoitin kotiin palattuani asiasta perinpohjaisen selonteon, joka ranskalaisena käännöksenä lähetettiin hänelle kirjeenä minulta.

Kirjoitus sisälsi pääasiassa seuraavaa: Ylioppilasten kansanvalistustyö on alkuisin 1840-luvulta ja senjälkeen sitä on jatkunut eri aikoina erilaisella ponnella ja lujuudella. Ylioppilasosakunnissa oli kansanvalistuskysymys aina ollut keskustelujen alaisena ja oli pidetty akateemisen nuorison luonnollisena velvollisuutena edistää sivistyksen ja tietojen levittämistä oman kotiseutunsa kansan keskuuteen. Tässä tarkoituksessa olivat osakunnat toimittaneet julkisuuteen kansankirjasia, tehneet aloitteita kansankirjastojen perustamiseksi y.m. Loma-aikoina olivat ylioppilaat kotiseuduillansa kansalle pitäneet helppotajuisia esitelmiä yleissivistävistä tahi käytännöllistaloudellisista aineista ja muuten olleet avustajina kansanjuhlissa ja muissa yrityksissä, joiden tarkoituksena oli ollut kansan siveellisen kukoistuksen kohottaminen. Tämä vapaaehtoinen toiminta oli samalla vaikuttanut kasvattavasti ja kehittävästi ylioppilaisiin itseensä. Ennen ei ollut tapahtunut, että kukaan maan kenraalikuvernööreistä olisi saanut aihetta olemaan tyytymätön tähän työhön tahi katsellut sen pyrintöä millään epäluulolla.

Kirjelmässä mainitaan sitten, että kenraalikuvernöörille tehtyjen ilmiantojen perusteella rehtori kaksi kertaa syksyn kuluessa oli saanut käskyn tutkia ylioppilasten pitämiä esitelmiä ja että syytös kummassakin tapauksessa oli osoittautunut vääräksi. Sopimatonta ja erittäin ylioppilaalle muodotonta esiintymistä oli ehkä jossakin sattunut, mutta yhtään tämäntapaista positiivista tapausta ei ollut vielä esilletuotu. Joka tapauksessa olivat rehtori ja osakuntien inspehtorit pyytäneet ylioppilaita olemaan sekoittamatta kansanvalistustyöhönsä politiikkaa, koska se ei sopinut heidän toimintaansa.

Sittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita ylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä esitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä: "Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin ennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat kansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa suhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain pyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta maanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin oppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme, ja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin maanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti rappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen. — — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten kansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä ja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava pyrkimys on sille vierasta."

Minulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys ja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston v.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään kehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten esitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut, jätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin.

Matkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona seuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini aamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki minulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa keskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä ja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa Berlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei ilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon valvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata. Mitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen oli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on tarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa.

Sovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten esitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa, joko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan alaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta, jälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla mukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti pyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen sopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle paikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys asiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa läpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin se kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin kuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran painostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän lausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla vain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun yhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa kuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä, että ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman valvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin ylioppilaskunnan olla jokunen "mauvais sujet". Kun minä kysyin häneltä, kuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen esitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin, sanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita muuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee niihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän. Valtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä pyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa hänelle sen epäilykset, johon hän suostui.

Kotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille, mitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta. Kun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että osakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys asiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän kirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat kaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille. Kuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat rohkenevansa toivoa, "että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei tästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia toimenpiteitä ansainneesta agitatsionista". Ne syytökset, joita tässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat tehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät olleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston viranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui odotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä käytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että rehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli näytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat samanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten henkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä ollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan ylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin vapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa. Ylioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa määrin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden vuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää koko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan vastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi yksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat olivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja arvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä tyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten:

"Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin puoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi H. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme ja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän toivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja oikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi sen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi akateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä."

Tämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin, että aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi sen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien alalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että Plehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin tilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä.

Samaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille esitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa:

— — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon sen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta ei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on antanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen järjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin uusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä, jotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos esitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä selvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja, joita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani mukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä kaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja normaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi, että ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät, alistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin voitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston rehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen nuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja ylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia lukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat esitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai vähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c) kokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat valtio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja rehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta.

Kansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni hänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun Plehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin valvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle lähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä). Hän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin kuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten mielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian uudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä, silmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin ymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön. Hänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi hän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani valvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän, ei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat sijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa.

Nyt oli siis noudatettava kanslerin kehoitusta sijaiskanslerille ja rehtorille, että nämä antaisivat lausuntonsa esitelmien järjestämistä koskevasta valvonnasta. Koska asia oli minulle hyvin läheinen, ja valtioneuvos Rein promoottorina oli hyvin kiinni samana keväänä olevan promotsionin järjestelyissä, laadin minä hänen suostumuksellansa kirjelmän, jonka Rein hyväksyi ja omassa nimessään lähetti v.t. kanslerille. Sitä ennen oli minulla kuitenkin ollut neuvottelukokous kaikkien kuraattorien kanssa ja olin antanut heille tiedon ehdotuksestani, jonka he pääasiassa hyväksyivät. Kirjelmässä lausutaan vakaumus, että kansleri ei ilman pakottavia syitä ryhtyisi kyseessäolevaan toimenpiteeseen, jonka jälkeen sanotaan: "Jos Teidän Ylh. katsoo poliittisen aseman maassa tekevän ylioppilasten kansanvalistustoiminnan valvonnan välttämättömäksi, niin rohkenen minä lausua sen toivomuksen, että sellainen toimenpide tulisi olemaan väliaikaista laatua, koskien vain lähintä tulevaisuutta. Sen sisältö tulisi silloin selvemmäksi akateemiselle nuorisolle, ja tähän saakka nautitun vapauden menettäminen tuntuisi sille vähemmän raskaalta." Sitten esitetään niitä yleisiä näkökohtia, joita valvontaa järjestettäessä sopi ottaa huomioon, ja ehdotetaan seuraavaa määräystä:

"Ylioppilaan, joka haluaa maaseudulla pitää kansantajuisia esitelmiä kansalle, on ilmoitettava aikomuksensa osakuntansa kuraattorille, jolloin myöskin esitelmän aine on ilmoitettava, sekä, mikäli mahdollista, jätettävä lyhyt kirjallinen yhteenveto sen sisällöstä. Sitten kuin asianomainen osakunta valiokunnan kautta, johon kuraattorin tulee kuulua, on tarkastanut erityiset, tässä tarkoituksessa tehdyt ilmoitukset ja lausunut mielipiteensä puoltavasti tai kieltävästi niistä, jätetään hyvissä ajoin ennen lukukauden loppua kaikki ilmoitukset rehtorille, jolla harkintansa mukaan, jolloin on otettava huomioon sekä ylioppilaan persoonallisuus ja kypsyys tehtävään että esitelmän sisältö, on oikeus antaa lupa esitelmän pitämiseen. Kiireellisessä tapauksessa voi rehtori pyynnöstä antaa sellaisen luvan ilman edelläkäypää tutkintoa asianomaisessa osakunnassa."

Ehdotuksella, että osakunnat ottaisivat osaa tarkastukseen, ei tarkoitettu niin paljon sitä käytännöllistä etua, jonka se saattoi tuottaa, kuin pikemminkin sellaisen tunnustuksen ilmituomista, että kansanvalistustyö ei ollut vieras osakuntain tehtäville, ja erityisesti seurasi siitä, että osakuntain kansanvalistustoimikunnat siten saivat eräänlaisen vahvistuksensa korkeimmalta taholta.

Kirjelmä lähti toukokuun 5 päivänä, ja kymmenen päivää myöhemmin saapui kanslerin lopullinen ratkaisu. Kirje sijaiskanslerille oli kirjoitettu hyvin hienotunteiseen äänilajiin, ja sanoo kansleri, että hän "näkee mahdolliseksi asiallisesti yhtyä v.t. sijaiskanslerin ehdotukseen kysymyksestä". Hän kirjoittaa:

"Sentähden pidän tarpeellisena, että ylioppilas, joka haluaa pitää sellaisia esitelmiä, ilmoittaa siitä osakuntansa inspehtorille tai kuraattorille, antaen tiedon ajasta, paikasta ja esitelmän sisällöstä. Tämän ilmoituksen tarkastaa osakunnan valitsema valiokunta, joka toimii inspehtorin tai kuraattorin puheenjohdolla, ja joka toimittaa valiokunnan mietinnön yliopiston rehtorin harkittavaksi ja lopullisesti päätettäväksi. Saatua lupaa käyttäessään on ylioppilaan mukauduttava voimassa oleviin asetuksiin ja viranomaisten vaatimuksiin.

"Samaten pidän tarpeellisena suositella yliopiston rehtorille toimintaohjeeksi, että sellaisten esitelmien järjestäminen myönnettäisiin ylioppilaille, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa vähintään viisi lukukautta, sekä että esitelmäin aineista jätettäisiin pois kysymykset, joissa olisi valtio-oikeudellinen sisältö tämän sanan rajoitetussa merkityksessä. Poikkeuksia tästä säännöstä pitäisi myöntää vain muutamissa erikoistapauksissa, joista, kuten yleensä luvista, joita rehtori myöntää, odotan aikanansa v.t. sijaiskanslerin minulle ilmoittavan.

"Vihdoin katson velvollisuudekseni ilmoittaa Todell. Valtioneuvoksen tietoon, että minulla ei ole epäilyksiä siitä, että suomalaista yliopistonuorisoa, sen käyttäessä opinnoista vapaata aikaansa julkisten esitelmien järjestämiseen, eivät johda mitkään Hallituksen tarkoitusten vastaiset vaikuttimet, vaan yksinomaan sen pyrkimys edistää alempien luokkien tietopuolista kehitystä. Se edullinen vaikutelma, jonka viimeisellä käynnilläni yliopistossa ja ylioppilastalolla sain, tekee minut vakuutetuksi siitä, että nuoriso osoittautuu luottamuksen ansainneeksi, joka sen osaksi tulee, kun sen sallitaan työskennellä sivistyksen levittämiseksi kansan keskuudessa."

Kun vapaaherra Indrenius ja professori Berendts promotsionin aikaan samana keväänä kävivät Helsingissä, ilmoittivat he minulle, että Plehwe oli antanut heille tehtäväksi, sijaiskanslerin ehdotuksen ja Plehwen lähempien määräysten johdolla, laatia lopullisen ehdotuksen asiaa koskeviksi lähemmiksi määräyksiksi. Kun tämä ehdotus, joka sisälsi eri kohdittain kokoonpannun säännön, esitettiin v.t. kanslerille, lausui hän: "Sellaisia järjestysmääräyksiä saattaa tosin ripustaa poliisikamarin seinälle, mutta Helsingin yliopistoon niitä ei voi lähettää. Voi vain antaa rehtorille yleisiä ohjeita, mihin suuntaan valvonta ja kontrolli on käypä." Mainittujen herrojen käsityksen mukaan oli näiden määräysten tarkoituksena vain suojella ylioppilaita siviiliviranomaisten sekaantumiselta heidän kansanvalistustyöhönsä. Itse tulin myöskin monien seikkojen johdosta siihen vakaumukseen, että Plehwe ennakolta arvasi hankausta syntyvän yliopiston ja kenraalikuvernöörin välillä, jos valvonta jätettäisiin siviiliviranomaisten käsiin. Senvuoksi kiirehti hän kontrollin toimeenpanoa yliopistoviranomaisten kautta, ennenkuin asetus kokouksista saman vuoden kesäkuussa tuli julkisuuteen. Että se tehtävä, joka valvonnan mukana tuli rehtorin osaksi, tälle tuottaisi monta vaikeutta, ymmärsin minä kyllä, mutta tahdoin kuitenkin päästä niiden läpi. Ylioppilasten kansanvalistustyö sai itse teossa jatkua jotenkin häiritsemättä kahden ja puolen vuoden ajan eteenpäin.

Kanslerin määräys ilmoitettiin kaikille osakunnille ja herätti luonnollisesti jonkunlaista tyytymättömyyttä, joka sentään ei ilmautunut muulla tavalla kuin että muutamat osakunnat kieltäytyivät kaikesta suoranaisesta osanotosta _valvontaan_, mistä seikasta kuitenkaan ei sen enempää huolittu. Suuri joukko esitelmiä ilmoitettiin kuitenkin pidettäväksi, jonka osaksi tekivät itse esitelmöitsijät, osaksi kuraattorit, erikoisesti niissä tapauksissa, jolloin esitelmät olivat järjestäneet osakuntien kansanvalistustoimikunnat. Heinäkuun 1 päivänä 1900 kehoitti minua kanslerinsihteeri viipymättä lähettämään tietoja annetuista luvista, mikä tapahtuikin, ja senjälkeen minä annoin sellaisia tietoja kanslerinvirastoon sitä mukaa kuin niitä annettiin. Sillävälin oli kesäkuussa uusi asetus kokouksista julkaistu, ja se antoi tällä alalla poliisiviranomaisille entistä huomattavasti suurempia valtuuksia. Tästä ajasta alkaen ei opiskelevissa mitään tyytymättömyyttä rehtorin valvontaan enää ollut huomattavissa ja mitään tahallisia yrityksiä välttää valvontaa tahi olla piittaamatta siitä ei minun tietääkseni tapahtunut. Mitään selkkauksia kenraalikuvernöörin kanssa ylioppilas-esitelmistä ei syksyn kuluessa sattunut.

Mutta kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen tähän asiain tilaan. Kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1900 kanslerille ehdotti kenraalikuvernööri, että rehtori hyvissä ajoin toimittaisi hänelle niiden esitelmien ohjelmia, joiden pitämiseen lupa oli annettu, jotta hän saattaisi "arvostella esitelmien todellisen alan ja sisällön". Hänelle oli, huomauttaa hän, ollut vaikeata hänelle (kanslerinviraston kautta) toimitettujen luettelojen nojalla, jotka sisälsivät vain esitelmien nimet, "tehdä oikeita johtopäätöksiä siitä, missä määrin ne olivat sopivia, samoin kuin arvioida niiden luonnetta ja alaa". Tämän johdosta v.t. kansleri joulukuun 13 päivänä lähetti sijaiskanslerille kirjeen, jossa tätä kehoitettiin antamaan rehtorille tehtäväksi, samalla kertaa kuin hän lähetti kanslerinvirastoon luettelon esitelmistä, "jonka mukana täytyy olla myöskin selostusta niiden sisällöstä", toimittaa jäljennös luettelosta kenraalikuvernöörille. Tiedot piti lähetettämän tälle niin hyvissä ajoin, "että hänellä on tilaisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin niihin esitelmiin nähden, joiden pitämistä ei katsota suotavaksi".

Seuraamalla tätä määräystä rehtori olisi joutunut välittömiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa tässä mainitussa asiassa ja tämä olisi nähtävästi pian alkanut antaa hänelle suoranaisia määräyksiä ja tehnyt hänet itsestänsä riippuvaiseksi. Sellaiseen järjestykseen minä en katsonut saattavani suostua, vaan huomautin, että oli paljon parempi, jos esitelmät tahi rehtorin niihin antamat luvat kokonansa lakkaisivat.

Vaikka minä olin vakuutettu siitä, että tämä minun kantani olisi saavuttanut yliopiston hyväksymisen, tuntui kuitenkin vastenmieliseltä siten ehkäistä ylioppilasten kansanvalistustyö siinä muodossansa, mikä sillä pitkät ajat oli ollut, ja sitäkin enemmän, koska tätä toimintaa oli pidettävä sangen sopivana tekijänä johtamaan nuorison voimakasta tarvetta toimia ulospäin ja varsinkin tähän aikaan. Tämä tarve olisi helposti saattanut suinpäin syöksyä vastuuttomampaan, suorastaan poliittiseen yllytystyöhön, joka ei olisi ollut toivottavaa. Minä päätin senvuoksi yrittää saada kanslerin luona tämän uuden määräyksen peruutetuksi. Tilaisuus tähän tarjoutui etsimättä sen käynnin aikana, jonka sijaiskansleri ja minä muutamia päiviä myöhemmin, joulukuun 17 päivänä, kutsun saatuamme teimme Plehwen luokse sen johdosta, että toimenpiteitä oli suunniteltu muutamia professoreja vastaan "hallitusvihamielisen" esiintymisen johdosta.

Sitten kuin keskustelu siitä kysymyksestä, jota käynti lähinnä koski, oli lopetettu, pyysin minä saada puhua v.t. kanslerin kanssa kansantajuisista esitelmistä, johon hän suostui. Minä huomautin, että jos minä, hänen sijaiskanslerille lähettämänsä kirjeen kehoituksen mukaan, suoraan neuvottelisin kenraalikuvernöörin kanssa näistä esitelmistä, se epäilemättä nuorisossa herättäisi suurta mielipahaa ja saattaisi minut rehtorina ikävään asemaan. Kun nykyään vallitseva kontrolli pantiin toimeen, olin minä ilmoittanut nuorisolle, että se, v.t. kanslerin vakuutuksen mukaan, oli lähtöisin luottamuksen tunteesta yliopistoa kohtaan ja että sen tarkoitus oli saattaa ylioppilaat edullisempaan asemaan kuin muut kansalaiset, kun valvonta jätettiin rehtorin eikä siviiliviranomaisten käsiin. Jos nyt nämä esitelmät sen ohessa tehdään riippuviksi kenraalikuvernööristä, niin ne joutuvat kaksinkertaisen valvonnan alle. Rehtori joutuisi sitäpaitsi uuden järjestelyn kautta virkamiessuhteeseen ja jonkunlaiseen riippuvaisuuteen kenraalikuvernööristä, mikä oli vierasta yliopiston asetuksille ja traditsioneille. Rehtorin ja myöskin kanslerin arvovalta opiskelevan nuorison silmissä joutuisi kyseessäolevan järjestelyn kautta oleellisesti kärsimään. Hänellä, Plehwellä, oli, huomautin minä, toinen käsitys tästä kansanvalistustyöstä kuin kenraalikuvernöörillä, joka katseli sitä epäilevin silmin ja mieluimmin olisi nähnyt sen lakkaavan. Kenraalikuvernöörin valvonta saisi senvuoksi aivan toisen sisällön kuin mikä sillä oli, jota nyt kansleri viime kädessä hoiti.