Part 11

"— — — Epäilemättä on epäsointuja ollut meidän ja Teidän kesken, ja sen Te hyvin tiedätte, Herra Valtioneuvos. Yliopiston Rehtorina olette Te useat kerrat katsellut asioita toiselta kannalta kuin me nuoret, ja vaikeuksia on aivan varmaan Teille tuottanut se seikka, että me olemme tunteneet orjallisen alistumisen luonteellemme vieraaksi ja että me, vapaudestamme arkoina, olemme koettaneet itsessämme säilyttää vastustusmieltä. Kuitenkin olette Te, niistä selkkauksista huolimatta, joita on sattunut, koettanut ymmärtää meitä ja asettua meidän kannallemme. Valituksinemme ja toivomuksinemme olemme aina saaneet Teitä lähestyä ja väsymättömällä huolella olette Te koettanut suojella meitä väkivallalta. Kun Te nyt jätätte Rehtorin toimen, tunnemme me sentähden tarvetta Teille saada lausua vilpittömän kiitollisuutemme siitä raskaasta työstä, jonka Te olette suorittanut Johtajanamme. Me uskallamme toivoa, että Teille niinkuin meillekin on jäävä ainoastaan mieluisia muistoja niiltä vaikeilta vuosilta, joiden kuluessa meillä on ollut onni harjoittaa opintojamme ja tehdä työtämme Teidän valistuneen, johtonne alla. — — —"

Seuraavana päivänä kävi minua tervehtimässä ylioppilaskunnan lähetystö, johon kuuluivat sen puheenjohtaja, maisteri Kaasalainen, sekä kustakin osakunnasta yksi edustaja. Ensinmainittu toi esille akateemisen nuorison mielialan sinä sorron aikana, jonka meidän maamme oli läpikäynyt, ja muisteli rehellisesti niitä erimielisyyksiä, joita oli sattunut sen ja minun kesken ja jotka toisinaan olivat saaneet aikaan sen, että asema oli ollut jonkun verran jännittynyt, mutta, sanoi hän: "Te ymmärsitte meitä kuitenkin ja koetitte, mikäli olosuhteet sen sallivat, tehdä työtä meidän hyväksemme sen suuren ja monipuolisen kokemuksen perusteella, joka Teillä on." Tämä välitön tunnustus, jonka nuoriso tässä tilaisuudessa ilman imartelevia lauseita toi esille, oli minulle paljon arvokkaampi kuin koreinkin kiitospuhe olisi saattanut olla.

Samana päivänä minä matkustin ulkomaille. Matkani piti Saksaan, Unkariin ja Italiaan. Minä olin vielä ulkomaisella maaperällä, kun marraskuun alussa suurlakko ja sen yhteydessä olevat tapahtumat sattuivat, jotka kokonansa loivat uudelleen Suomen poliittisen aseman, kumosivat vanhan järjestelmän ja antoivat vapauden ja laillisuuden auringon nousta loistamaan kansamme yli — vaikkapa vain lyhyeksi ajaksi. Muutoksen vaikutus tuntui luonnollisesti monessa suhteessa myöskin yliopiston oloissa.

* * * * *

Uuden rehtorin virasta ei tullut pitkäaikainen. Joulukuun 1 päivänä nimitettiin Wrede senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi, ja niin ollen oli, uusi rehtorinvaali toimitettava. Virkatoverien kysyessä, olinko halukas uudelleen ottamaan hoitaakseni rehtorin viran, ilmoitin minä, että niitä syitä, jotka edellisenä keväänä olivat saaneet minut pyytämään, että minua ei uudelleen valittaisi, tosin jonkun verran oli jäljellä, mutta että minä kuitenkin olin käytettävänä, koska sillä hetkellä ei ollut mitään ehdokasta, jota melkein kaikki olisivat voineet kannattaa. Vaali tapahtui joulukuun 9 päivänä ja sai siinä Donner 23, minä 22 ja Heikel 19 ääntä. Niistä vaalilipuista, joissa oli minun nimeni, olin minä 21:ssä ensimmäisenä ehdokkaana, josta minä saatoin tehdä sen päätelmän, että äänestäjät toivoivat minua rehtoriksi. Donner, joka jo aikaisemmin oli lausunut toivomuksensa olevan sen, että hänen ei tarvitsisi tulla kyseeseen, pyysi nyt päästä ehdokassijasta, johon konsistori suostui. Minä tulin siten ensi sijalle. Joulukuun 23 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja minä aloitin heti kohta virkani hoidon, joka minulla sitten oli kaksi vuotta. Koko minun rehtoriaikani oli siis kahdeksan vuoden pituinen. Uusi rehtorinaoloaika tuotti luonnollisesti paljon vähemmän huolia kuin edellinen. Sortovuosien jälkimainingit tulivat luonnollisesti näkyviin myöskin yliopistossa, mutta suurempia ikävyyksiä tuottavia tapauksia tahi selkkauksia ei sattunut. Nyt oli rehtorin helpompaa kuin aikaisemmin panna suurempaa huolta sisäisiin hallinnollisiin kysymyksiin ja yliopiston yleiseen kehitykseen. Yliopiston lainsäädäntö oli monessa kohdin vanhentunut, mutta varovaisuussyistä oli kuluneena aikana jätetty se melkein koskematta. Poliittisten olojen muuttuminen herätti sellaisia toiveita, että muutoksia ja parannuksia siinä voitaisiin aikaansaada. Erittäinkin ne lakisäädökset, jotka koskivat opiskelevaa nuorisoa ja joita oli osittain yliopiston statuuteissa, osittain myöhemmin syntyneissä säännöksissä, olivat sortovuosien aikana osoittautuneet sangen vaillinaisiksi ja sopimattomiksi, jonka vuoksi minä heti ryhdyin toimenpiteisiin niiden uudistamiseksi. Syyskuun 20 päivän 1907 opiskelevaa nuorisoa koskevan asetuksen kautta tuli tämä tärkeä kysymys lopullisesti järjestetyksi. Myöskin kysymys koko yliopiston lainsäädännön kodifikatsionista ja uudistamisesta yleensä otettiin käsiteltäväksi jo kevätlukukaudella 1906. Täydellinen komiteaehdotus laadittiin, mutta konsistori ei kuitenkaan ehtinyt sitä minun rehtoriaikanani loppuun käsitellä ja sitten jäi se uuden sortojärjestelmän alkamisen johdosta lepäämään. Kysymys odottaa yhä edelleen lopullista ratkaisuansa.

Tammikuun alussa 1906 kävin ensi kerran tervehtimässä uutta kenraalikuvernööriä, Gerardia. Se vaikutus, minkä hän minuun teki, oli kaikin puolin hyvä. Hänessä oli tyypillinen korkean virkamiehen leima, hillitty, suora, mutta ystävällinen esiintymistapa. Hän oli harvasanainen ja puhui hiljaisella äänellä. Keskustelumme, joka oli ranskankielinen, koski yliopistoa, nuorisossa vallitsevaa mielialaa, Mandelstamia y.m. Hän kysyi minun ajatustani viimemainitusta ja lausui omasta puolestansa, että Mandelstamin, venäläinen kun oli, ei pitäisi, niinkuin hän oli tehnyt, sekaantua maan poliittisiin kysymyksiin. Tämä oli nimittäin vähää ennen, erään sanomalehtiartikkelin johdosta, joutunut suomettarelaisten ylioppilasten tyytymättömyyttä ilmaisevan mielenosoituksen alaiseksi.

Erittäin usein en rehtoriaikanani Gerardia tavannut. Hän ei sekaantunut yliopiston asioihin, ja harvoin olisi hänellä ollut siihen aihettakaan. Ainoa kerta milloin hän lausui selvän, nuorisoa koskevan toivomuksen, sattui silloin kuin uusmaalainen osakunta käydessään kunniatervehdyksellä Schaumanin haudalla toukokuussa 1906, tahtoi ottaa mukaansa lippunsa. Hänellä ei ollut mitään sanottavana sitä vastaan, että vainajan muistoa yksityiset kansalaiset kunnioittivat, ja sanoi, että hän hyvin ymmärsi nuorison tunteen Schaumania kohtaan, mutta että hänen mielestänsä kaikenlaista julkista esiintymistä siinä oli vältettävä, koska sellaista saatettaisiin käyttää aseena maan silloista hallitusjärjestelmää vastaan. Myöskin kansleri oli tässä asiassa lausunut määrätyn toivomuksen, mikä seikka, sen kautta että taivuttelut eivät vieneet mihinkään tulokseen, pakotti minut kieltämään lipun mukaan ottamisen. Siitä oli seurauksena, että suhteeni mainittuun osakuntaan jonkun aikaa oli vaikeampi.

Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.

Astuessani jälleen rehtorinvirkaan oli kanslerintoimi vielä Oerstrœmin käsissä ja Danielson oli v.t. sijaiskanslerina. Edellisen ero oli luonnollisesti vain lyhyen ajan kysymys.

Suurlakon ja laillisuuden palauttamisen jälkeen ryhtyi yleinen mielipide ankarasti tuomitsemaan niitä, jotka olivat edistyneet sortojärjestelmän turvissa. Se oli hyvin ymmärrettävää vastavaikutusta väkivallan ja mielivaltaisuuden, heikon myöntyväisyyden ja onnenonkimisen aikojen jälkeen. Se syntyi epäilemättä alkuaan oikeamielisyyden vaatimuksesta, mutta siinä ammuttiin, niinkuin aina, yli maalin ja se ilmeni toisinaan poliittisena vainona toisin ajattelevia kohtaan. Se teki niinmuodoin katkeruuden vastakkaisten puolueiden kesken entistäkin suuremmaksi ja lisäsi sisäistä eripuraisuutta, mikä ei ollut maallemme hyödyksi.

Silloinen v.t. sijaiskansleri kuului niihin, joita vastaan kiivaasti hyökättiin, ja häntä vaadittiin heti eroamaan. Hän ei tosin ollut — kuten niin moni muu — millään laittomalla tavalla tullut virkaansa, mutta hän oli seurannut Reiniä, joka oli ollut pakotettu eroamaan poliittisen kantansa vuoksi. Tämä pakollinen vaihdos piti nyt kumottaman. Tämä toivomus oli aivan luonnollinen, mutta henkilökohtaisten hyökkäysten kautta Danielsonia vastaan sai se epämiellyttävän värityksen. Hän ei ollut pyrkinyt tähän toimeen, hän oli ottanut sen vastaan mahdollisuuden mukaan suojellakseen yliopistoa, ja niinhyvin minä, joka silloin olin rehtorina, kuin lukuisat virkatoverit, jotka eivät olleet hänen puoluetovereitaan, olivat kehoittaneet häntä olemaan kieltäytymättä astumasta Reinin tilalle. Hän ei myöskään sijaiskanslerintoimessaan ollut mukana missään laittomuuksissa, vaikkakaan hän ei ollut voinut vapautua siitä katsantotavasta, joka routavuosina oli vanhasuomalaiselle puolueelle ominainen. Tämä seikka ja eräät toimenpiteet nuorisoa vastaan, jotka osoittivat, että hän ei oikein ymmärtänyt sen psykologiaa ja sen vapaudentunnetta — ajattelen erikoisesti selkkausta uusmaalaisen osakunnan kanssa — olivat ylläpitäneet suurta epäluuloa häntä vastaan eräissä akateemisissa piireissä. Sellaisissa olosuhteissa en minäkään pitänyt yliopistolle edullisena, että hän pysyisi paikallaan, vaikka minä pidin hyökkäyksiä häntä ja hänen toimintaansa vastaan pääasiassa väärinä.

Mielipiteenilmaukset ja sanomalehtihyökkäykset Danielsonia vastaan alkoivat jo marraskuussa, mutta hän ei katsonut olevan syytä silloin vielä ottaa mitään askelta vaadittuun suuntaan, koska se hänen mielestään olisi ollut heikkouden ilmaus. Eräs vaikutin siihen, että hän pysyi paikallaan, oli myöskin se, että yliopistossa eivät vallinneet normaalit olot, niin kauan kuin yliopistolla vielä oli venäläinen mies johdossaan. Mutta sillä aikaa kasvoi tyytymättömyys ja epäluulo. Helmikuun 9 päivänä 1906 nimitettiin uusi ministerivaltiosihteeri, kenraali A. Langhoff, myöskin v.t. kansleriksi, ja muutamia päiviä myöhemmin matkusti Danielson Pietariin pyytämään tältä eroa virastaan. Hän perusteli pyyntöään sillä, että he olosuhteet, joissa hän oli pitänyt velvollisuutenaan vastaanottaa ja hoitaa sijaiskanslerin tointa, eivät enää olleet voimassa sen jälkeen kuin suomalainen mies oli nimitetty v.t. kansleriksi ja siten täysin laillinen järjestys palautunut yliopistoon. Langhoff ei liene tehnyt mitään vakavampia vastaväitteitä siihen, vaan selitti olevansa taipuvainen H. Majesteetilleen ehdottamaan hänen eroansa. Danielsonin teko oli minun käsitykseni mukaan oikea ja asianmukainen ja olisi ansainnut tunnustusta. Ruotsinkieliset pääkaupunginlehdet käyttivät kuitenkin tätä tilaisuutta ei ainoastaan pureviin lausuntoihin vaan myöskin aivan kierosti arvostellaksensa hänen toimintaansa sijaiskanslerina. Arvosteluun olisi aihetta ollut, mutta ei sellaiseen yleistä laatua olevaan alentavaan tuomioon, kuin esimerkiksi se, mikä Nya Pressenin kirjoituksessa helmikuun 18 päivältä oli. Nämä sanomalehtikirjoitukset herättivät tyytymättömyyttä ja mielipahaa ei ainoastaan eronneen sijaiskanslerin puoluetovereissa vaan myöskin maltillisemmissa yliopistopiireissä. Että Danielsonin sijaiskansleriaika sattui aikaan, joka myöskin yliopistolle oli kaikkein vaikein, sitä ei ollenkaan otettu huomioon.

Helmikuun 17 päiväksi olin kutsunut konsistorin jäsenet kokoon neuvottelemaan siitä, eikö olisi oikeinta ja onnellisinta yliopistolle, jos entinen sijaiskansleri Rein uudelleen nimitettäisiin kyseessäolevaan toimeen. Kaikki läsnäolevat olivat yksimielisiä siitä. Keskustelun aikana käytti Runeberg tilaisuutta lausuakseen paheksumisensa sen epäoikeudenmukaisen arvostelun johdosta, jota Danielson oli saanut osaksensa. Tämä lausunto olisi luultavasti saanut enemmän vastakaikua ja vienyt johonkin tulokseen, jollei Danielson samana päivänä olisi julkaissut "Selitystä" Uudessa Suomettaressa, jossa ilmeni objektiivisuuden puutetta. Konsistori päätti, että minä v.t. kanslerille ilmaisisin sen yksimielisen toivomuksen, että Rein nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Samoin valitsi konsistori Runebergin ja Donnerin sekä minut Reinille esittämään pyynnön, että hän ottaisi vastaan viran. Me kävimme siinä tarkoituksessa Reinin luona, ja hän selitti olevansa taipuvainen siihen, koska hän, niinkuin mekin, luuli että hänen nimittämisensä vaikuttaisi mieliin rauhoittavasti.

Langhoffin toivomuksen mukaan kävin minä hänen luonaan Pietarissa helmikuun 23 päivänä tutustuttaakseni häntä erinäisiin yliopiston asioihin. Samalla toin minä esille konsistorin toivomuksen, että Rein nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Sitä vastaan ei Langhoffilla ollut mitään huomauttamista, vaan piti hän päinvastoin asiaa joka suhteessa sopivana. Hän oli epäröinyt, koska ei tietänyt tahtoiko Rein vielä siinä iässä, missä hän oli, uudelleen ottaa toimen haltuunsa, mutta sai nyt tyydytykseksensä kuulla, että niin oli asian laita. Hän ottaisi kysymyksen käsiteltäväksi ensi esittelyssä.

Pietarissa käydessäni tapasin minä Mechelinin ja R.A. Wreden, jotka silloin olivat siellä uuden valtiopäiväjärjestyksen vuoksi, joka piakkoin esiteltäisiin H. Majesteetillensa. Me palasimme yhdessä Helsinkiin. Heillä oli samana päivänä ollut audienssi keisarin luona Tsarskoje-Selossa, ja hän oli ollut ystävällinen ja armollinen. Niin nopeasti muuttuvat olosuhteet. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä kuin hallitsija "rikollisten vehkeilyjen" vuoksi oli ajanut maanpakoon toisen ja karkoittanut toisen näistä maan luottamusmiehistä, jotka nyt olivat H. Majesteettinsa hallituksen etupäässä Suomessa. Siitä ei hän nyt ollut tietävinään. Mechelin ja Wrede olivat saaneet hyvän vaikutelman Langhoffista ja toivoivat kaikkea hyvää yliopistolle uuden kanslerin aikana. Minä tunsin Langhoffin kouluajoilta saakka ja tiemme olivat senkin jälkeen silloin tällöin yhtyneet.

Maaliskuun 5 päivänä tapahtui sijaiskanslerin nimitys. Siitä saapui sähkösanoma samana päivänä. Minä olin illalla viipurilaisen osakunnan vuosijuhlassa ja ilmoitin siellä uutisen, ja se herätti yleistä riemua. Osakunta lähetti heti lähetystön Reinin luokse — joka aikaisemmin oli ollut osakunnan inspehtorina — ilmaistakseen iloansa.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui uusi v.t. kansleri Langhoff kaupunkiin. Maaliskuun 9 päivänä kävi hän yliopistossa, jolloin vakinaiset professorit esitettiin hänelle. Hän lausui muutamia sanoja konsistorin jäsenille ja ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että hänelle oli annettu yliopiston hallituksen johtajan paikka. Hän tahtoi tehdä kaikkensa yliopiston hyväksi. Puheeseen vastasin minä ilmaisemalla ilomme siitä, että yliopisto, monien vaikeiden vuosien jälkeen, jälleen sai johtajaksensa tervehtiä suomalaista miestä, jota tässä toimessa johtaisi vain huolenpito maan todellisesta onnesta ja toivomus koettaa edistää yliopiston tarkoituksia. Me voimme nyt odottaa korkeakoululle koittavan ajan, jolloin kehitys saisi häiritsemättä mennä eteenpäin.

SENAATTORIAJALTA

Senaatin jäsenenä vuonna 1907.

Kulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen vaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille, joka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta hallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään varsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan minulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä ja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka olisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin asioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut. Puoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka olivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi. Siihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina paljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan sisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin nuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani lähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa eduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen toimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat poliittisen elämän perustana.

Ensimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905, jolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena aikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että kieltäydyin.

Silloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa mainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti minulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta, oli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan senaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan päälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat ehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa sisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen ulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan tehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että jos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä olisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä saattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka silloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä. Meidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään positiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en arvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön tehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita paikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin väliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta myöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä perustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että kenraalikuvernööri ei siihen suostuisi.

Kun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina ruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään hänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä hallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli Obolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä pitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota minulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti: "Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne ja tunnette sen lait."

Tarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden kanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän oli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut. Ennustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin vasta kahta vuotta myöhemmin.

Marraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että senaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen, että minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi jääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän ilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin kotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan sopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi. Kaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran edellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän kysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi. Mechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä varalta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen tuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli, että tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut antaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan jälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni. Tämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että minut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä ennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia.

Viikkoa myöhemmin tulin minä nuorimmaksi jäseneksi Mechelinin senaattiin. Sen aika ei enää ollut pitkä, ainoastaan puoli vuotta. Yhteistyö oli hyvää ja miellyttävää. Erilaisia mielipiteitä esiintyi, mutta ne eivät olleet sellaisia, että olisivat rikkoneet henkilökohtaisia välejä ja hajoittaneet. Mechelinin kyky pitää koossa ja välittää, löytää oikeat yhteensovittelumuodostelut päätöksiä tehtäessä oli voittamaton. Hänellä oli tosin pieniä henkilökohtaisia heikkouksiansa, mutta niitä oppi pian antamaan anteeksi, sitäkin mieluummin, kun hän oli läpeensä hyvä ihminen. Hänen optimismiinsa poliittisissa kysymyksissä ja hänen siihen perustuviin tekoihinsa eivät useimmat täysin voineet yhtyä, mutta tämä usko hyvään ja erittäinkin järjellisen vakuuttavaan voimaan oli sympaattinen, vaikka se toisinaan olikin melkein kuin kyvyttömyyttä oikein arvostelemaan sielullisia tekijöitä, joita täytyi ottaa huomioon. Hän piti aina viimeiseen saakka kiinni siitä, että H. Majesteettinsa ja tämän venäläiset neuvonantajat saataisiin vakuutetuiksi tahi että heihin vaikuttaisi niiden oikeudellisesti sitovain ja järjellisten tarpeiden esittäminen, joita Suomen puolelta tuotiin esiin hallituksen esityksissä. Oikeastaan ei yksinomaan valtiomiehenä tahi poliitikkona, vaan pikemminkin eheänä valtiomiehen, poliitikon ja ihmisen yhtymänä teki hän minuun ylevän ja kiehtovan vaikutuksen.

Tämä aika, talvi ja kevät 1908, oli erittäin paljotöinen. Melkein joka päivä klo 11:stä 4:ään pidettiin täysistuntoja tahi osastojen kokouksia. Iltaisin oli valiokuntain kokouksia ja aamut menivät anojain ja muiden kävijäin vastaanottamiseen. Sillä välin täytyi oman toimituskunnan asiat käydä läpi ja ratkaista sekä tehdä valmistuksia esittelyjä varten. Kirkollistoimituskunnan työt olivat jaetut O. Donnerin ja minun välilleni määrätyn ohjelman mukaisesti, jota ei kuitenkaan ankaran tarkasti seurattu. Yhteistyö hienon, viisaan ja erittäin sivistyneen Donnerin kanssa oli niin hyvä kuin suinkin toivoa voi. Suuremmista kysymyksistä, jotka silloin olivat meidän toimituskunnassamme esillä, olivat oppivelvollisuus ja koulu-uudistus tärkeimmät. Suuren koulukomitean puheenjohtajana oli minulla ollut tilaisuus jotakuinkin hyvin tutustua tähän alaan. Näistä suurisuuntaisista uudistuksista ei kuitenkaan yhtään ainoata ehditty saattaa onnelliseen päätökseen.

Kevättalvella sairastui senaattori Stjernvall ankarasti ja minun oli otettava huolekseni kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkyys, jota hoidin viitenä kuukautena. Työ täytyi rajoittaa melkein yksinomaan juoksevien asioiden hoitamiseen. Niitä harvoja tämän toimituskunnan osalle sattuneita suurempia kysymyksiä, joita silloin otettiin käsiteltäväksi, oli alkoholikysymys, kieltolaki, vaikka se vasta myöhemmin tuli senaatissa käsiteltäväksi. Se, että lain lähettäminen korkeimpaan paikkaan viivästyi, aiheutti lokakuussa valtiopäivillä välikysymyksen, johon minä vastasin.

* * * * *

Vähää ennen kuin minä tulin senaattiin, oli Seyn Stolypinin kehoituksesta nimitetty kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Se ei tietänyt mitään hyvää. Voi arvata, että Gerardin kenraalikuvernöörinä olo ei tulisi olemaan pitkäaikainen. Helmikuun alussa puhuttiin Pietarissa, että hänen eronsa oli hyvin pian odotettavana. Helmikuun 16 päivänä tuli tieto, että hän oli saanut eron, ja että hänen seuraajakseen oli nimitetty ratsuväen kenraali W. Boeckmann. Tätä, joka kauan oli ollut Suomessa, pidettiin verrattain vaarattomana, mutta pelättiin lähinnä Seynin mahdollista vaikutusvaltaa häneen. Gerard oli melkein kokonaan syrjäyttänyt Seynin. Sen mukaan kuin arveltiin, oli Gerard selittänyt olevansa taipuvainen pysymään kenraalikuvernöörinä siinä tapauksessa, että Stolypinin ei sallittaisi sekaantua Suomen asioihin. Tätä vaatimusta ei Hänen Majesteettinsa ilmeisesti katsonut voivansa täyttää.

Helmikuun 17 päivänä kävi senaatti in corpore tervehdyskäynnillä Gerardin luona ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa. Mechelin toi esille ne surulliset tunteet, jotka täyttivät senaatin jäsenet, kun saatiin tieto rakastetun kenraalikuvernöörin erosta. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Se muisto, joka meille jää Teistä, lahjakkaan, inhimillisen, miellyttävän miehen muisto, ei koskaan häviä sydämistämme. Pyydämme Teidän Ylhäisyyttänne puolestansa säilyttämään meidät hyväntahtoisessa muistossa. Ja ennen kaikkea: älkää unohtako Suomea. Auttakaa Te kaikin puolin pätevän sananne kautta asiaa siihen suuntaan, että Venäjällä paremmin tultaisiin tuntemaan ja ymmärtämään Suomen kansan elämää ja pyrkimyksiä." Gerard vastasi lämpimästi ja ilmeisesti hyvin liikutettuna. Hän sanoi aina säilyttävänsä toiminta-aikansa Suomessa ja yhteistyönsä senaatin kanssa parhaassa muistossa.

Sen mukaan kuin Langhoff oli ilmoittanut, ei kenraalikuvernöörin vaihdosta oltu ratkaistu suomalaisessa esittelyssä, vaikka Langhoff oli koettanut saada sitä aikaan, vaan asia oli esitelty H. Majesteettinsa kansliasta. Keisari oli lausunut Langhoffille, että vaihdosta ei tulisi pitää järjestelmän muuttumisen merkkinä. Vaikkei uusi kenraalikuvernööri ollutkaan varsinainen Venäjän suomivihollisen politiikan edustaja, niin oli Gerardin ero kuitenkin pitkä askel entistä sortojärjestelmää kohden, mikä pian ja monella tavoin tuli näkyviin.

Kenraali Boeckmannin kanssa, joka oli balttilaista syntyperää, vaikka ajatustavaltaan suuresti venäläistynyt, tulin senaattoriaikanani paljon kosketuksiin, varsinkin sitten kuin olin tullut senaatin varapuheenjohtajaksi. Hän oli pohjaltansa hyväntahtoinen mies eikä tahtonut maallemme mitään pahaa. Mutta hän oli hyvin arka asemastansa ja ajatteli levottomasti sitä, minkä vaikutuksen mikäkin toimenpide tekisi Venäjän johtaviin piireihin. Hän pelkäsi Stolypinia, mutta ei pitänyt hänestä. Sitävastoin oli hänellä suuri kunnioitus sotilaallista päällikköänsä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschia kohtaan, ja oli nähtävästi jossakin määrin hänen vaikutuksensa alainen. Seyniä hän sitävastoin halveksi ja koetti estää hänen sekaantumistaan kenraalikuvernöörin asioihin. Boeckmann oli hyvin avomielinen ja puhelias ja puhui mielellään itsestään. Hän ei ollut erikoisen itsepäinen mielipiteissään eikä tunteeton asiallisille syille ja taipui useinkin senaatin mielipiteeseen sellaisissakin tapauksissa, joissa hän olisi toivonut asian käyvän toisin. Mitään varmaa ja määrättyä hallitusohjelmaa ei hänellä, mikäli tiesin, ollut. Itse sanoi hän mielellänsä itseään "reaalipoliitikoksi" ja tahtoi sillä tuoda ilmi sen vastakohdan, joka oli hänen ja suomalaisten valtiomiesten välillä, joiden vaikuttimia hän usein piti aatteellisina tai abstraktisina.

Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.

Helmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia senaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan eräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin vaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä ja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin oli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti oli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu senaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli mahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet siten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja jotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä tarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin. Mechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä, koska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut matkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän näytti levottomalta ja epäluuloiselta.

Helmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli kaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin Hermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja muutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä sisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff telefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi. Ollakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne minä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston vaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin saanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin lähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme keskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina, ja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle virkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen. Stolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti minulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin asestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua tuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään huoneeseen.

Vähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen edessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän oli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen parta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei tehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui siltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa. Muutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti noin 20 minuuttia.

Keskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia, jolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä sisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti asiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla Suomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset vallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan ja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan. Siitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli siitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella. Sittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä suhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin vallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien edustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä. Senaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi, julistettaisiin Suomi piiritystilaan, "ja silloin käy näin", lausui hän piirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin hyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän parhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän alamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet saivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja sen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille virkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan tulokseen ei keskustelu johtanut.

Keskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä. Senaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen konferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo esitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin merkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa vastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin vetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen lainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan mukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa ei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta. Keisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet Suomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä kysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän eduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui Stolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja mainitsi erityisesti aikakauskirja "Framtidin" vallankumouksellisista pyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän aikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon siinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin Voima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman.

Sen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin neuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan.

Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.