Part 8

Me matkustimme heinäkuun 7:ntenä illalla. Hotelliin saapuessamme saimme professorinrouva Homénilta ja valtioneuvoksetar Estlanderilta, jotka aikaisemmin olivat matkustaneet Pietariin, kuulla, että Wrede oli vapaana ja asui Grand Hotellissa, jotavastoin toiset yliopistonopettajat olivat vangittuina Spalernaja-vankilassa. Danielson meni Plehwen luokse, minä lähinnä Oerstrœmiä tapaamaan, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Minä läksin silloin Wreden luokse ja tapasin hänet terveenä ja reippaana sekä hyvällä mielellä. Hän kertoi lähemmin vangitsemisestaan, Pietariin viennistä ja mitä hänelle siellä oli tapahtunut, todella jännittäviä kokemuksia. Vangitsemisen ja kotitarkastuksen Wredebyssä oli toimittanut komisario von Gross, entinen ylioppilas ja uusmaalaisen osakunnan jäsen siltä ajalta, jolloin Wrede oli inspehtorina. Noin 15 poliisia ja santarmia oli ollut mukana, koska pelättiin vastustusta alustalaisten puolelta. Edellisenä päivänä oli Wrede viettänyt tyttärensä kuulutuksia, jonne suku oli kokoontunut, ja alustalaiset olivat kutsutut juhlaan. Tilaisuudella oli ollut hyvin juhlallinen leima, ja alustalaiset olivat lämmöllä ja kiitollisuudella osoittaneet kunnioitustansa isännällensä. Jo silloin oli salapoliiseja ollut sijoitettuna seudulle. Klo 8 aamulla saapuivat poliisit, toimittivat kotitarkastuksen ja veivät Wreden majataloon, jossa häntä pidettiin vartioituna, jonka jälkeen hänet vietiin Kouvolaan. Täällä hän sai hotelliin suljettuna odottaa yöjunaa, jolla matkustettiin Pietariin. Mikä kohtalo hänen osaksensa tulisi, sitä ei Wrede tiennyt. Vangitsemiskäskyssä oli vain sanottu, että hänet vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin. Pääkaupunkiin saavuttua vietiin hänet katettuihin vaunuihin, joihin myöskin eräs santarmiupseeri asettui, mutta hän ei tiennyt minne mentiin. Hänet vietiin erääseen suureen rakennukseen, sai odottaa eräässä huoneessa, sitten häntä pyydettiin astumaan toiseen huoneeseen, jossa hän huomasi seisovansa vastakkain — Plehwen kanssa. Hänet oli nimittäin viety sisäministeriöön. Plehwe oli kohtelias Wredelle, sanoi kuulleensa hyvää hänestä ja että hän suuresti kunnioitti hänen luonnettaan ja tieteellistä toimintaansa, mutta hänen poliittinen työnsä oli vahingollista. Plehwe tahtoi johtaa keskustelun politiikkaan, mutta Wrede pyysi, ettei hänen tarvitsisi lausua mielipidettänsä, koska hän ei siellä ollut vapaana miehenä vaan vankina. Plehwe tahtoi kuitenkin tietää Wreden ajatuksen kenraalikuvernöörin murhasta, jota tämä, samoinkuin kaikkia, väkivallantekoja, sanoi paheksuvansa. Plehwe koetti väittää, että murhan olivat alkuperin suunnitelleet Tukholmassa olevat suomalaiset poliitikot, mutta Wrede sanoi että se oli täydellinen erehdys. Hänellä oli hyviä ystäviä karkoitettujen joukossa, kuten Mechelin, Gripenberg, Nybergh ja von Born, ja hän voi vakuuttaa, että oli mahdotonta olettaa heillä olevan sellaisia tendenssejä. Plehwe sanoi, että kun Aftonbladet jo samana päivänä, kun siinä oli tiedonanto murhasta, voi esittää murhaajan valokuvan, niin osoitti tämä, että aikomus etukäteen oli ollut tunnettu. Plehwe tarjosi Wredelle vapauden palata Suomeen, jos hän lupaisi olla sekaantumatta politiikkaan. Sellaista sitoumusta ei Wrede kuitenkaan sanonut voivansa antaa, koska hänelle asemansa ja edellisen toimintansa vuoksi oli mahdotonta olla lausumatta mielipidettään poliittisista kysymyksistä, kun siinä suhteessa häneen vedottiin, mutta hän kysyi, eikö hän saisi oleskella ulkomailla. Kysyttäessä, mihin hän siinä tapauksessa asettuisi, ei Wrede sanonut olevansa valmis kysymykseen vastaamaan, mutta arveli, että hän valitsisi jonkun saksalaisen yliopistokaupungin tieteellisten töittensä vuoksi. Mahdollisesti, olisi hän myöskin pakotettu tässä tarkoituksessa käymään Ruotsissa. Tähän vastasi Plehwe, että jos Wrede olisi ehdottanut Nizzaa tai Genuaa, olisi hänen pyyntöönsä ilman muuta suostuttu. Toistaiseksi saisi hän jäädä Venäjälle johonkin läheiseen paikkaan. Tulevan vuoden alussa voisi hän lähettää pyynnön, että saisi matkustaa ulkomaille. Wrede oli nyt vapaa ja sai valita asunnon jossakin hotellissa, kunnes kysymys hänen oleskelupaikastaan ratkaistaisiin. Vihdoin ilmoitti Plehwe hänelle, että hän voi pyytää eroa virastaan ja saada eläkkeen. Wrede pyysi saada punnita asiaa ja hän näytti, puhuessani hänen kanssaan, taipuvaiselta niin tekemään, koska hänen joka tapauksessa oli mahdoton hoitaa virkaansa.

Wrede tuli mukanani läheiseen hotelliini, jossa me söimme aamiaista. Pian saapuivat sinne myös C. Armfelt ja Danielson, jotka molemmat olivat olleet Plehwen luona. Tämä oli Armfeltille sanonut saaneensa hyvän käsityksen Wredestä, jonka karkoituspaikan ei tarvinnut olla kovin kaukana. Armfelt oli ehdottanut jotakin paikkaa Itämerenmaakunnissa, esim. Tallinnaa tai Riikaa. Plehwe oli suostunut Tallinnaan. Tämä oli Wredelle hyvin mieluista. Danielsonille oli Plehwe lausunut ajatuksensa Wredestä samaan suuntaan kuin Armfeltille. Toiset, Homén ja Estlander, täytyi, arveli hän, asettaa aivan toiseen luokkaan. Heillä oli toinen luonnonlaatu kuin Wredellä eikä ollut mitään takeita siitä, etteivät he pakenemalla karttaisi karkoitusrangaistusta. Danielson mainitsi, että mielet tapahtuman johdosta olivat hyvin kiihoittuneet, sekä että mahdollisesti oli odotettavissa vastalauseita ja mielenosoituksia yliopistossa, johon Plehwe vastasi, että siinä tapauksessa suljettaisiin yliopisto. Keskustelun kuluessa sanoi hän, että yliopiston joko täytyi pysyä sellaisena kuin se oli tai tehtäisiin siitä jotakin vallan muuta. Puolinaisuudet eivät kelvanneet. Oppositsionin täytyi yliopistosta lakata. — Danielson ilmoitti Plehwelle, että minä olin kaupungissa, ja esitti pyynnön, että minä saisin käydä vangittujen yliopistonopettajien luona, johon Plehwe suostui ja antoi määräyksen, että minulla oli lupa vapaasti käydä vankilassa.

Minä lähdin viipymättä poliisidepartementtiin, esitin asiani johtajalle, joka telefonoi vankilaan, että minut päästettäisiin sisään. Minä menin Spalernajaan ja sain ensin puhua Homénin ja sitten Estlanderin kanssa. Molemmat olivat hillittyjä, mutta näyttivät kuitenkin jonkun verran levottomilta kohtalostaan. Molemmat lausuivat toivomuksen, että saisivat matkustaa yhdessä ja että heitä ei karkoitettaisi kovin kauas. Vankilan kohtelusta eivät he voineet valittaa. Estlander oli vähän aikaisemmin saanut tavata äitiänsä ja Homén kälyänsä.

Sekä Wrede että Estlanderin äiti ja eno, G. Federley, joka myöskin oli Pietarissa, olivat pyytäneet minua henkilökohtaisesti käymään Plehwen luona, ja minä pidin itsekin sitä välttämättömänä, kun Danielson oli pääasiallisesti puhunut Wreden puolesta ja hänellä oli ollut vain vähän tilaisuutta tehdä jotakin Homénin ja Estlanderin hyväksi. Federley oli samana päivänä pyytänyt audienssia Plehwen luokse, mutta ei ollut päässyt hänen luokseen, vaan oli saanut olla muiden anojien kanssa etuhuoneessa, kun ministeri oli tehnyt kierroksensa. Federleyn esitykseen oli hän ainoastaan vastannut: "Estlander lähetetään Wjatkaan."

Seuraavana aamuna lähdin minä Plehwen kesäasunnolle Apteekkarinsaarelle ja pääsin hänen puheilleen lyhyen odotuksen jälkeen. Kun minä pyysin, että molemmat vangitut yliopistonopettajat saisivat olla yhdessä karkoituksen aikana, ja ettei heitä lähetettäisi kovin kaukaiseen paikkaan, lausui Plehwe, että niinkuin hän asetti Wreden toiseen luokkaan kuin toiset, tahtoi hän myöskin tehdä jyrkän eron Homénin ja Estlanderin välillä. Edellinen oli "grand agitateur", jälkimmäinen kuului siihen piiriin, josta "murhaaja" Schauman oli lähtöisin. Vastaväitteeseeni viimemainittuun asiaan nähden kohautti Plehwe vain hartioitaan. Homén voisi päästä Novgorodiin, Estlanderin täytyi joutua kauemmaksi, "plus loin". Minä lausuin, että jollei hän halunnut suostua pyyntööni Estlanderin vuoksi, niin toivoin kuitenkin, että hän tekisi sen Homénin vuoksi, jonka henkinen rakenne ja luonnonlaatu ehdottomasti vaativat, ettei häntä jätettäisi yksinään. Sitäpaitsi pyysin Plehweä ottamaan huomioon, että nuorison mieliala väkivallanteon johdosta oli hyvin kiihoittunut ja helposti voisi purkautua levottomuuksiin, jos Estlanderin kohtalo tulisi hyvin kovaksi. Mutta Plehwe sanoi: "Teidän asianne on estää epäjärjestyksiä." Minä huomautin siihen, että tehtäväni tässä suhteessa muodostuisi paljon helpommaksi, jos Hänen Ylhäisyytensä tahtoisi suostua pyyntööni, että Estlanderia kohdeltaisiin lempeästi. Plehwe sanoi silloin, että minä olin ollut liian heikko (trop faible) nuorisoon nähden ja että minun nyt piti näyttää, mitä voin saada aikaan. Hän sanoi tämän kovalla ja ärtyneellä äänellä, jollaista hän ei ennen ollut käyttänyt keskustelussa kanssani. Minä esiinnyin kuitenkin täysin rauhallisena ja tyynenä. Hänen puhetapansa tuli jälleen hillityksi, vaikkei ystävälliseksi. Minä pyysin Homénille samaa oikeutta kuin Wredelle mitä eronpyyntöön ja eläkkeeseen tulee, johon Plehwe vähän epäröityään suostui. Mutta Estlander, sanoi hän, ei saa toivoa mitään eläkettä, johon minä huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeuttakaan. Sitten kuin vielä kerran olin toistanut pyyntöni, että Homénia ja Estlanderia ei erotettaisi toisistaan, ja kun Plehwe, vastaamatta suoraan siihen, lausui, että asia ratkaistaisiin muutaman päivän kuluttua, oli audienssi lopussa. Se oli viimeinen ja samalla epämiellyttävin käyntini Plehwen luona, mutta minä poistuin se vaikutelma mielessäni, että käynti ei ollut Estlanderiin nähden ollut aivan turha.

Myöhemmin päivällä kävin vielä kerran vankilassa ja puhuin erityisesti Homénin kanssa, lähinnä käynnistäni Plehwen luona. Eronpyyntökysymyksestä oli hänellä toinen käsitys kuin Wredellä ja hän oli hyvin kahden vaiheella, tulisiko hän käyttämään sitä etua, jota hänelle oli tarjottu. Minä otin lopulliset jäähyväiset häneltä ja Estlanderilta.

Heinäkuun 14 päivänä sain tiedonannon, joka vallitseviin oloihin nähden oli ilahuttava, nimittäin että Estlander saisi seurata Homénia Novgorodiin, joka heille kummallekin oli määrätty karkoituspaikaksi 5 vuoden ajaksi. He matkustivat 13 päivän iltana, sekä E. Schybergson, joka niinikään oli karkoitettu Venäjälle. Samaan aikaan oli Wrede lähtenyt Tallinnaan. Hänenkin karkoitusaikansa oli määrätty viideksi vuodeksi.

Kahta viikkoa myöhemmin ei Plehweä enää ollut. Pommiattentaatti oli päättänyt hänen elämänsä heinäkuun 28 päivänä. Sitä ennen oli hän kuitenkin ehtinyt suunnata yliopistoon iskun, joka oli sattunut syvemmin kuin mikään aikaisempi. Tulisiko hänen tahtonsa ja työnsä hänen poismenonsakin jälkeen pysymään ja kuinka kauan? Siihen kysymykseen ei kukaan silloin voinut vastata, eikä rohjennut ylen suuria kuvitella, vaikka hiljaisuudessa olisikin toivonut valoisampien aikojen tulevan. Väsyneenä ja kaikkien vaikeuksien ja huolten kuluttamana — ja sitten kuin virallisesti olin ollut läsnä Plehwen hautajaisissa Pietarissa — matkustin minä elokuun alussa ulkomaille kuukaudeksi. Menomatkalla tapasin Wreden Tallinnassa. Hän oli minun välitykselläni saanut kuvernööriltä takaisin takavarikoidut tieteelliset käsikirjoituksensa ja oli nyt innokkaasti ryhtynyt työhönsä. Hän oli yhä edelleen päättänyt jättää erohakemuksensa, mutta tahtoi lykätä sen syyskuun alkuun. Myöhemmin päätti hän armahdusjulistuksen johdosta vieläkin odottaa ja vihdoin kehittyivät olosuhteet sellaisiksi, että hän kokonaan voi luopua eronpyyntöajatuksesta. Wreden kannan tähän kysymykseen oli etupäässä määrännyt hienotunteisuus yliopistoa ja varsinkin konsistoria kohtaan, joka olisi tullut hyvin vaikeaan asemaan, jos erottaminen olisi tullut kysymykseen. Hän ei kuulunut niihin, jotka kaikissa olosuhteissa pitävät kiinni oikeuksistaan, seurauksista välittämättä.

Ulkomailta palatessani tapasin Tukholmassa Mechelinin. Hän oli hyvin toivorikas ja lausui vakaumuksenaan, että maanpakoon ajetut muutaman kuukauden kuluttua saisivat palata kotimaahan. Luulin voivani nähdä siinä vain ilmauksen hänen suuresta optimismistaan. Mutta kotiin tullessani syyskuun alussa huomasin minä itse asiassa tilanteen ja mielialan oleellisesti muuttuneen. Ahdistavien siteitten höltyminen oli selvästi havaittavissa. Se tunne oli vallalla, että taantumus oli lähtenyt peräytymään, ainakin joksikin aikaa. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenskij, oli tehnyt juhlallisen kiertonsa ympäri maan ja useamman kerran lausunut sovittavaan suuntaan käyviä ajatuksia.

Valiopäiväkutsumus oli julkaistu. Sanomalehtien kieli oli paljon vapaampaa kuin aikaisemmin, ja esitettiin vaatimuksia diktatuurin poistamisesta. Bobrikoffin ja Plehwen murhat olivat paljastaneet syvän yhteiskunnallisen tyytymättömyyden ja sen seuraukset. Sotanäyttämöllä sattuneet vastukset olivat osoittaneet Venäjän taantumuksellisen virkamiesjärjestelmän onttouden ja pakottaneet hallituksen koettamaan poistaa niitä sisäisiä vaaroja, jotka yhä kasvava tyytymättömyys oli tuonut muassaan. Perintöruhtinaan syntymä oli mahdollisesti tehnyt Hänen Majesteettinsa mielen valoisammaksi. Uudesta sisäministeristä, jonka nimitys viipyi kauan, otaksuttiin tulevan Plehwen hallinnon vastustaja.

Näissä muuttuneissa olosuhteissa oli sekä luonnollista että välttämätöntä, että konsistori toimi karkoitettujen hyväksi, sitä suuremmalla syyllä kun nyt voitiin päästä yksimielisyyteen. Oli tehty ehdotus kirjelmään, joka oli esillä minun kotiin tullessani. Sitten kuin sitä oli jonkun verran muutettu ja lievennetty, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti konsistorin jäsenten yksityisessä kokouksessa syyskuun 12 päivänä ja päätös vahvistettiin pöytäkirjaan lukukauden avajaiskonsistorissa seuraavana päivänä. Kirjelmä, jossa m.m. esitettiin oikeusturvattomuuden turmiollisia seurauksia ja sen vaikutusta yliopistoon, päättyi pyyntöön, että karkoitetut opettajat jälleen saisivat ryhtyä toimintaansa yliopistossa.

Konsistorin lausunnon antaminen oli sitäkin välttämättömämpää, kun nuoremmat yliopiston opettajat ja ylioppilaat muuten olisivat toimeenpanneet mielenosoituksen. Heti kotiintultuani kävi luonani kummankin ryhmän puolesta lähetystöt, jotka ilmoittivat, että oli ajateltu toimeenpanna lakko lukukauden alussa. Se saatiin estetyksi, ja siihen vaikutti suuresti konsistorin yksimielinen esiintyminen, ehkä myöskin se seikka, että minä avajaispuheessani selvästi ja suoraan toin ilmi ne tunteet, jotka karkoituksen johdosta vallitsivat yliopiston opettajien ja oppilaitten mielissä. Ylioppilasten vastalause väkivallanteon johdosta luettiin kuitenkin avajaistilaisuudessa.

Sijaiskansleri ja minä olimme syyskuun 9 päivänä, heti kotiintuloni jälkeen, käyneet ruhtinas Obolenskijn luona. Keskustelu oli aluksi koskenut yleisiä asioita, mutta Danielson johti sen karkoitettuihin yliopistonopettajiin. Minä pysyttelin silloin passiivisena, koska tahdoin olla vapaa voidakseni olla täysin solidaarinen konsistorin kanssa, joka ei silloin vielä ollut käsitellyt kysymystä asian esittämisestä korkeampaan paikkaan. Danielson vetosi erääseen Plehwen suulliseen lausuntoon, jonka mukaan sijaiskansleri puolen vuoden kuluttua saisi tehdä esityksen, että Wrede saisi oikeuden matkustaa ulkomaille. Tämän johdosta esitti Danielson, eikö nyt jo voitaisi tehdä sellaista ehdotusta. Kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään sanottavaa sitä vastaan ja hän suostui myöskin siihen, että saataisiin tehdä sama esitys molempien muiden karkoitettujen suhteen. Obolenskij tahtoi ensin, että karkoitetut sitoutuisivat vain työskentelemään tieteellisellä alalla — ja hän katsoi tämän voivan tapahtua yhtä helposti kuin ollaan tupakoimatta huoneessa, missä se on kielletty — mutta hän luopui siitä, kun me huomautimme että sellaista sitoumusta oli mahdoton antaa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, jos sijaiskansleri lausuisi vakaumuksensa olevan, että he eivät harrastaisi politiikkaa. Karkoitetut voisivat sijaiskanslerin kautta jättää kanslerinvirastoon hakemuksen saada matkustaa ulkomaille. Kaikki kuulosti hyvin toivorikkaalta. Seuraavana päivänä oli v.t. kansleri Oerstrœm kaupungissa, jolloin asiasta oli neuvottelu hänen ja sijaiskanslerin kesken. Myöskin Oerstrœm osoitti suurta suopeutta. Karkoitettujen erottamisesta tai erosta ei enää ollut kysymystä.

Näiden neuvottelujen perusteella ilmoitettiin karkoitetuille, että oli sellaisia toiveita, että he lähinnä saisivat matkustaa ulkomaille ja valita itselleen oleskelupaikan, joka "paremmin sopisi heidän tieteellisille opinnoilleen tai terveydelleen", jos he jättäisivät kanslerinvirastolle osoitetut asiaa koskevat hakemukset. Pyyntö tarkoittaisi kulumassa olevaa lukuvuotta. Aikarajoitus sisältäisi sen, että he kesällä saisivat palata kotiin ja ryhtyä jälleen toimintaansa yliopistossa. Wreden puolelta ei asia kohdannut mitään vaikeuksia. Mutta Homénilla ja Estlanderilla, varsinkin viimemainitulla, oli periaatteellisia arveluita, joita eräällä taholla kotimaassa kannatettiin, kun taasen toiset ehdottomasti kehoittivat heitä käyttämään tätä tilaisuutta karkoituskysymyksen onnelliseksi selvittämiseksi. Vihdoin saatiin heidät taivutetuiksi jättämään sijaiskanslerille kirjelmät, jotka kuitenkaan eivät olleet hakemuksen luontoisia, vaan ainoastaan ilmoituksia, että he, jos heille myönnettäisiin oikeus matkustaa ulkomaille, käyttäisivät tätä lupaa hyväkseen voidakseen paremmalla menestyksellä antautua tieteellisiin toimiinsa. Wrede sitävastoin jätti ehdotuksen mukaisen hakemuksen.

Syyskuun lopulla jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti Oerstrœmille kaikki nämä asiakirjat, sekä konsistorin kanslerinvirastolle tekemän ehdotuksen. Lausunnossaan sanoi hän, että siinä tapauksessa, että konsistorin pyyntöön ei heti voitaisi suostua, hän puoltaisi karkoitettujen omia hakemuksia saada matkustaa ulkomaille ja ensi vuoden alusta astua virkatoimiinsa. Hän ei tällöin huomauttanut siitä erosta, joka oli Wreden ja toisten kirjelmien välillä, vaan piti niitä samanarvoisina hakemuksina. Oerstrœm selitti, ettei hänellä periaatteellisesti ollut mitään tätä järjestelyä vastaan ja että voitiin siis odottaa onnellista ratkaisua.

Lokakuun alussa sai kuitenkin Danielson v.t. kanslerilta kirjeessä tiedon, ettei mitään huomiota voitu kiinnittää Homénin ja Estlanderin kirjelmiin, jolleivät he lähettäneet todellisia hakemuksia, sellaisia kuin Wreden jättämä. Nyt oli heille luonnollisesti paljon vaikeampi seurata sellaista kehoitusta, kuin jos he heti olisivat tehneet sen. Runeberg, joka oli käynyt Novgorodissa Schybergsonin vuoksi, jonka terveys oli heikontunut, ilmoitti kotiin tullessaan, että Homén ja Estlander todennäköisesti eivät taipuisi tähän vaatimukseen. Hän oli koettanut vaikuttaa heihin, mutta tuloksetta. Danielson, joka innokkaasti oli ajanut koko tätä asiaa, koetti vielä kerran puhua novgorodilaisten puolesta, sekä suullisesti Obolenskijlle että kirjallisesti Oerstrœmille, mutta menestyksettä. Edellinen vaati jyrkästi, että lähetettäisiin henkilökohtaiset hakemukset.

Marraskuun 3 päivänä saapui Oerstrœmiltä kirje, jossa sanottiin, että H. Majesteettinsa oli suvainnut professori, vapaaherra Wreden pyynnön johdosta, "joka hallitukselle vihamielisen kiihoitustyön vuoksi oli karkoitettu Suomesta", määrätä, että tämän karkoitusrangaistus lyhennettäisiin viidestä yhteen vuoteen, ja samalla myönnettiin hänelle oikeus heti lähteä ulkomaille. Niin pian kuin kaikki muodollisuudet oli selvitetty, matkusti Wrede Saksaan ja asettui asumaan Eberswaldeen Berliinin lähelle.

Kun ilmoitus Wredeä koskevasta määräyksestä marraskuun 13 päivänä saatettiin konsistorin tietoon, tein minä selkoa siitä, kuinka karkoitettujen asia oli kehittynyt, ja kun sijaiskansleri sillä hetkellä ei katsonut voivansa tehdä mitään noiden kahden muun karkoitetun hyväksi, esitin minä konsistorille, eikö olisi syytä lähettää lähetystöä v.t. kanslerin luokse, jotta saataisiin myöskin Homénin ja Estlanderin asia järjestetyksi. Konsistori yhtyi ehdotukseen ja antoi professori Runebergille ja minulle toimeksi mainitussa tarkoituksessa matkustaa Pietariin.

Marraskuun 19 päivänä kävimme Oerstrœmin luona. Me vetosimme konsistorin kirjelmään, johon ei vielä ollut tullut mitään vastausta, ja huomautimme, että tätä asiaa ei olisi pidettävä vain karkoitettujen yksityisasiana, vaan että sillä oli kohtalokas merkitys koko yliopistolle, joka suuresti kärsi nykyisestä asiaintilasta. Karkoitus oli tehnyt avoimen haavan yliopistoruumiiseen, joka, jos se ei paranisi, ylläpitäisi keskeymätöntä kiihoitusta. Nuoriso oli ollut hyvin levoton koko syksyn, eikä sitä todennäköisesti voitaisi pidättää, jollei asia ensi lukukauden alussa olisi järjestetty. Meidän ehdotuksemme sisälsi sen, että Oerstrœm konsistorin anomuksen perusteella koettaisi taivutella kenraalikuvernööriä siihen, että Estlander ja Homén saisivat oikeuden palata kotimaahan, vaikka he eivät olleet suoranaisesti sitä pyytäneet. Oerstrœm esiintyi ystävällisesti ja lupasi ottaa asian puheeksi Obolenskijn kanssa, jonka luona hän kehoitti minua sitä ennen käymään. Muuten arveli Oerstrœm, että Estlander, sukunsa päämiehenä, luultavasti esteettä voisi saapua valtiopäiville.

Sairauden johdosta olin estetty lähipäivinä käymästä Obolenskijn luona, minkä vuoksi Danielson otti toimekseen puhua tämän kanssa ja antaa hänelle tiedon käynnistämme Oerstrœmin luona. Obolenskij selitti, ettei hän tulisi vastustamaan esitystä Homénin ja Estlanderin asian järjestämiseksi, josta minä kirjeessä ilmoitin Oerstrœmille.

Joulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa niille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet valituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka olivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska heidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa. Tämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin joulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli myöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin vastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet asemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia poliisin kanssa sattunut.

Mutta joulukuun alussa saatiin tietää, että kysymys ehdotuksen tekemisestä Homéniin nähden jälleen oli rauennut. Obolenskij oli taasen osoittanut, ettei hänen lupauksiinsa voinut luottaa. Huolimatta aikaisemmasta myöntymyksestään, piti hän kiinni henkilökohtaisesta hakemuksesta. Joulukuun 10 päivänä ilmoitti Oerstrœm minulle kirjeessä, että hän Obolenskijn kannan vuoksi ei ollut voinut viedä perille aikomustaan Homéniin nähden. Hän koettaisi kuitenkin kenraalikuvernöörin Pietarissa käydessä joulunaikaan "käännyttää" hänet. Muuten lisäsi hän, että säätyjen tekemä, sävyisästi, "in gemässigtem Ton", kirjoitettu anomus diktatuurin kumoamisesta todennäköisesti voisi viedä suotuisiin tuloksiin. Minä kirjoitin muutamia päiviä myöhemmin pitkähkön kirjeen Oerstrœmille, missä minä taas uudelleen laskin hänen sydämelleen Homénin asian ja huomautin, että jos asia ei olisi järjestetty ennen ensi lukukauden alkua, mielenosoituksellista esiintymistä ylioppilasten puolelta todennäköisesti tulisi tapahtumaan. Jos asia sitävastoin saataisiin järjestetyksi, niin ei olisi mitään sellaista syytä olemassa, joka aiheuttaisi ylioppilasten joukko-esiintymistä.

Tammikuun 7 päivänä ilmoitti minulle Oerstrœm, että kenraalikuvernööri oli taipunut siihen, että Homén saisi tulla takaisin. Asia alistettaisiin vielä H. Majesteettinsa päätettäväksi, ja se voisi tapahtua vasta venäläisten pyhien jälkeen. Virallista ilmoitusta ei tämän vuoksi luultavasti voisi meille saapua ennen lukukauden alkua, mutta hän lisäsi: "Sie können die Sache als durchaus erledigt betrachten und solches confidentiell zur Kenntnis des Consistoriums bringen." Minä levitin ilmoitusta virkatovereille ja ylioppilaille ja kirjoitin myöskin viipymättä Homénille, joka lausui ilonsa siitä, että pian sai palata kotiin. Samaan aikaan oli Danielson Oerstrœmin ja Obolenskijn luona saanut aikaan sen, että sama etuoikeus myönnettiin Wredelle. Avajaispuheessa voin tämän perusteella lausua sen lujan toivomuksen, että nämä opettajat pian voisivat palata työhönsä yliopistoon. Edellisenä päivänä oli eräs vanhemmista ylioppilaista käynyt luonani, haluten erinäisten toverien puolesta saada varmoja tietoja asiasta. Hän oli tyytyväinen niihin, jotka minä annoin, ja siten estettiin ehkä muuten aiottu mielipiteenilmaus.

Tammikuun 23 päivänä oli virallisissa lehdissä ilmoitus siitä, että H. Majesteettinsa oli sallinut maanpakoonajettujen ja karkoitettujen palata kotimaahan. Helmikuun 7 päivän iltana saapui Homén, ja asemalla oli häntä vastaan ottamassa kunnianosoituksin ylioppilaita ja muuta yleisöä. Melkein samaan aikaan tuli Wrede Suomeen, mutta matkusti suoraan maatilalleen ja saapui Helsinkiin vasta 18 päivänä. Hän ei ollut antanut tietoa saapumisestaan, koska hän tahtoi välttää kaikkia julkisia tervehdysmielenosoituksia.

* * * * *

Käydessäni Pietarissa muutamia vuosia myöhemmin, joulukuussa 1908. tapasin eräässä yksityisessä seurapiirissä Oerstrœmin. Hän oli silloin venäläisen senaatin jäsen ja kokonaan Suomen asiain ulkopuolella. Keskustelu johtui menneisiin aikoihin ja myöskin niihin tapahtumiin, joita yllä kuvattiin. Oerstrœm ilmaisi silloin, että toimenpiteet yliopistonopettajia vastaan oli päätetty jo ennen Bobrikoffin kuolemaa, mutta aika niiden soveltamiseen oli jätetty tämän määrättäväksi. Plehwen ja Bobrikoffin suhde ei ollut hyvä, minkä minä hyvin tiesin, mutta että Plehwe, kuten Oerstrœm nyt ilmoitti, itse asiassa oli ollut iloinen, kun Bobrikoff oli tieltä poissa, oli minulle yllättävä uutinen. Suunnanmuutos Suomeen nähden oli, kun murha tapahtui, jo päätetty. Että Plehwe siitä huolimatta ryhtyi karkoitustoimenpiteiden toimeenpanoon, johtui Oerstrœmin mukaan siitä, että hän Venäjän yleisen mielipiteen vuoksi katsoi murhan näennäisen hyvittämisen tarpeelliseksi, ja sen lisäksi piti hän sopimattomana, että uusi kenraalikuvernööri aloittaisi uransa väkivaltaisilla teoilla. Se, mikä tehtiin, tehtiin senvuoksi ennenkuin tämä oli astunut virkaansa.

Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.

Karkoituskysymyksen yhteydessä sattui eräs häiritsevä kohtaus avajaistilaisuudessa syyslukukaudella 1904. Se herätti aikanaan paljon huomiota, — antoi aihetta kaikenlaisiin selvittelyihin ja tuotti erinäisiä seurauksia.

Täkäläiset yliopistoviranomaiset olivat jo silloin ryhtyneet toimenpiteisiin, jotta saataisiin karkoitetuille lupa palata kotimaahan, mutta mitään tuloksia ei vielä oltu saavutettu. Muutamia päiviä ennen avajaisia sain minä tietää, että ylioppilaspiireissä oli ajateltu avajaistilaisuudessa lukea vastalausekirjelmä karkoitusten johdosta. Minusta oli luonnollista, että ylioppilaat tunsivat tarvetta julkisesti ilmaista mielipiteensä tässä asiassa, mutta itse virallinen avajaistilaisuus ei ollenkaan ollut siihen sovelias, ja minä en millään ehdolla voinut siellä sallia sentapaista esiintymistä. Minun oli kuitenkin mahdoton saada selvää aloitteentekijöistä tai niistä, joille oli annettu tehtäväksi lukea vastalause. Ennenkuin avajaistilaisuus alkoi, lähetin minä senvuoksi sanan ylioppilaille juhlasaliin, että minun täytyi kieltää kaikki esiintyminen itse tilaisuudessa, mutta että ylioppilaat jumalanpalveluksen jälkeen saisivat uudelleen kokoontua saliin, jonne myöskin sijaiskansleri, rehtori ja yliopistonopettajat saapuisivat, ja olisi ylioppilailla silloin tilaisuus lukea vastalauseensa. Minä otaksuin, että sana olisi viety edelleen miehestä mieheen.

Sitten kuin minä olin lopettanut puheeni, jossa myöskin olin lausunut sen toivomuksen, että karkoitetut mitä pikimmin saisivat jälleen ryhtyä toimintaansa yliopistossa, ja kehoittanut läsnäolevia lähtemään jumalanpalvelukseen kirkkoon, sekä astunut alas puhujalavalta, nousi fil. kand. A. Sarvi, joka istui yhdellä alimmista penkeistä, ja alkoi lukea suomenkielistä esitystä. Minä keskeytin hänet, kehoittaen häntä olemaan jatkamatta sekä ilmoitin, että lukeminen voisi tapahtua jumalanpalveluksen jälkeen. Sarvi epäröi hetkisen, mutta salista kuului huutoja "jatka", ja silloin fil. kand. T. Söderhjelm, joka istui Sarven vieressä, alkoi lukea ruotsiksi, minkä jälkeen Sarvi taas jatkoi lukuansa. Minä poistuin silloin salista, samoin sijaiskansleri, useimmat yliopistonopettajat ja osa yleisöä. Vahtimestareille ulko-ovella annoin määräyksen poistaa asiaankuulumattomat puhujat ja pitää huolta siitä, että sali tyhjenisi, mutta vahtimestarit eivät voineet tunkeutua salin alaosaan. Tästä johtui huhu, että minä olisin antanut käskyn vangita mielenosoittajat. Muutamat yliopistonopettajat ja suurin osa yleisöä jäi saliin seisomaan ja kuunteli lukemista.

[Luettu vastalause oli seuraavansisältöinen:

Herra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat!

Me, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt, lukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee. Että me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron tässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat poikkeukselliset olot.

Se loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä yliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä asevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta levisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman aikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel Wredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta, uusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista tuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät karkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään. Filosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta on vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen.

Näitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme vastalauseemme.

Ei koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa ollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena yliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen päässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien ja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.]

Sen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin, yksityisiä "hiljaa"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin suosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten tyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet olivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa ylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat kuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo oli saarnatuolissa.

Jumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita uudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti kehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa yliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun ja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai niitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta kukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja piti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon meille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne siitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin ja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat tottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään rangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti. He antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut kannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli eräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun rehtori oli sen kieltänyt.

Samana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani. Sattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en tiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän sanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni "jupakka" yliopistolla. Minä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin häntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja että se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme. Hän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli lähtöisin "samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä vastaan, koska pelätään sen kantaa". Tämän hämärän viittauksen sisältö ei tullut minulle selväksi.