Part 15

Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia ja yliopistoa vastaan.

Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että, sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä, mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen myötätunnonilmaisuun nähden.

Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta, jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille. Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström, katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen palvelukseen".

Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia. Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide tahansa".

Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa, joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä, jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.

* * * * *

Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina, mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä, johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin. Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912 tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei kenraalikuvernööri mitään voittanut.

Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.

Eräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri III:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa keisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912. Langhoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi siellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta paljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi sekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle toukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty kesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja kenraalikuvernööri valitsisi "neljän säädyn" edustajat. Lähetystön matkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen valtionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk.

Kesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua kokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen tarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff, kenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff, valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä, sekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos F. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty), Tampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg Perniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten valtiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana, jolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia naisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla mukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz, Gråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa hotellissa "Slavjanski bazarissa", kun taas muut asuivat eräässä toisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli omaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin nähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota mielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus, lähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä saapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita pitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten sulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden välinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme muutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta, josta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden.

Seuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H. Majesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen edustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen. Venäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen "talonpoika" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut, kunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä olivat toisten autonomisten "rajamaiden", nimittäin Khivan ja Bukharan edustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari näytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka ohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän ilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla oli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka olivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali Mannerheimin helposti tunnettava hahmo.

Keskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä suomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen muistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta. Täälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset ystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea olevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme enimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat pääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin, jonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla oli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen paikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme. Aterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla, jolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle parvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson ja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän huomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta, m.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut esiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja hänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä bessarabialainen ulkomuoto.

Vielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme mukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta Moskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen. Päivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme päivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän valtakunnan sydäntä.

Kesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla tavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut mielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta se prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän pienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle valtakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus keisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä suurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa — toisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli ollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin samottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän suvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon jälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa muuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja siunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut kysymys Jumalasta eikä ihmisestä.

Seuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni sattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka Moskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä tervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin poliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä käsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan ajatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että suomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että Mechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli ollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla. Lipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen. Keskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias. Mitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun etsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni venäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista.

Moskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja seikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen vaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys venäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin päivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa eroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi kenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä senaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin matkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen kysymyksestä.

* * * * *

Varsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden maaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut yliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali Langhoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä "säätyjen edustajaa" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin senaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori Åkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli, venäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan Suomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän aamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin suomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri Seynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista. Illalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle piirille.

Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä, myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa, kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat, joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H. Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian- ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen, jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää. Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti. Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn, istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu. Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen mielelle olivat vaikutelmat masentavia.

Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä rakkaassa muistissa.

Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei hänellä ollut vielä mitään tietoa.

Langhoffin ero 1913.

Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911 kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.

Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää. Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä. Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota. Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin. Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle "niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa. Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta, mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H. Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä, valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä; heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli sanonut olevansa samaa mieltä.

Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta, ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä. Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta. Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen, Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä kirjoitin hänelle.

Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin, ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua. "Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiat _voi_ päättyä, kuin että minun läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti, että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa, jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen, että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset. Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti, Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain laillista järjestystä noudatettiin.

[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta, kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin, että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.

"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin minä, jos Herrat tapaavat toisensa."]

Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa, ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia, mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen), nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.

Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle, että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan, kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni, sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut. — — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana — me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa — pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.

Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen, että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta asian hyväksi, en tullut tietämään.

Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää. "Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan, ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan, kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura" nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin vastannut.

Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin, kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä. H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu, jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin. hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän, vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän ministeriä Makaroffia.

Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi, Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi. Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen, että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun 3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille. Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni, on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista, joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa."

Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä. Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella liene kosketeltu Seynin audienssilla.

"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli ollut molemminpuolista.

Markoffin kansleriajalta 1913—1917.