Part 7

Sen mukaan kuin Danielson marraskuun lopulla oli saanut tietää, olivat osakuntien toimenpiteet Creutzin asiassa tulleet kenraalikuvernöörin tietoon, ja tämä aikoi tehdä siitä suuren asian yliopistoa vastaan, mikä luultavasti alun pitäen oli kuulunut hänen tarkoituksiinsa. Hän katsoi saaneensa uuden todistuksen siitä, että osakunnat, joihin hän lähinnä tahtoi päästä käsiksi, olivat valtiollisia seuroja, jotka olivat yliopistoviranomaisten suojeluksen alaisia. Kenraalikuvernöörin välitön sekaantuminen estettiin, mutta Danielsonin mielipide oli, että asiaa näissä olosuhteissa ei voitu muitta mutkitta sivuuttaa, ja hän vaati minulta lähempää selontekoa siitä, mitä oli tapahtunut. Neuvoteltuani inspehtorien kanssa lähetin minä seikkaperäisen selonteon sekä sen mukana uusmaalaisen osakunnan inspehtorilta minulle tulleen kirjelmän sekä jäljennöksen muille osakunnille osoitetusta kirjelmästä. Yksityisesti kehoitin minä sijaiskansleria, ettei hän tapahtuman johdosta ryhtyisi toimenpiteisiin kuraattori Estlanderia tai uusmaalaista osakuntaa vastaan. Jos hän jotakin tekisi, saattaisi se vain uudelleen tunteet kuohuksiin. Hän taipuikin siihen, mutta päätti kuitenkin itse puhua Estlanderin kanssa asiasta. Tämä keskustelu oli, niinkuin minä pelkäsin, uusien selkkausten alkuna.

Keskustelu oli tammikuun 22 päivänä 1904, ja sijaiskanslerin tarkoituksena oli siten saada kyseessäoleva asia lopullisesti päättymään. Danielson oli toivonut Estlanderin myöntävän, että osakunnan esiintyminen oli ollut muodotonta, ja että hän lupaisi pitää huolta siitä, että vastedes sellaista vältettäisiin. Kun Danielson kysyi, kieltäytyi kuitenkin Estlander antamasta suullista vastausta tai ryhtymästä mihinkään suulliseen selontekoon, ja sitäkin vähemmän sitoutumasta mihinkään vastaisuuden varalta. Asian niin ollen katsoi Danielson olevansa pakotettu keskeyttämään keskustelun ja kehoittamaan Estlander ja seuraavan päivän kuluessa jättämään eronpyyntönsä kuraattorintoimesta. Muussa tapauksessa katsoi sijaiskansleri olevansa pakotettu ryhtymään toimenpiteisiin hänen erottamisekseen.

Minä kutsuin Estlanderin luokseni seuraavana päivänä ja keskustelin pitkästi hänen kanssaan toivoen voivani taivuttaa häntä sovinnolliseen selvittelyyn, mutta hän ei voinut ymmärtää, että hänen esiintymistänsä vastaan sijaiskansleria kohtaan olisi mitään muistutettavaa, eikä hän myöskään tahtonut suostua pyytämään eroa kuraattorintoimesta. Wrede, jonka kanssa olin neuvotellut, kirjoitti minulle ja pyysi minua koettamaan taivuttaa Danielsonia siihen, että hän antaisi syyttää Estlanderia konsistorin edessä mieluummin kuin että itse erottaisi hänet, lähinnä ajatellen sitä, millä tavalla nuoriso suhtautuisi asiaan. Illalla oli sijaiskanslerilla neuvottelu minun ja inspehtori Chydeniuksen kanssa. Asian jättäminen konsistorin käsiteltäväksi oli kysymyksen alaisena, mutta minä puolestani en voinut ehdottomasti olla asian puolella, koska sellaisesta oikeusjutusta, joka täytyi pitää avoimin ovin, julkisuuteen tulisi seikkoja ja asianhaaroja, jotka saattoivat käydä arveluttaviksi osakuntalaitokselle ja yliopistolle. Eivät kenraalikuvernööri eikä kansleri olisi voineet pysytellä toimettomina. Sijaiskansleri suostui kuitenkin siihen, että Estlanderille vielä annettaisiin tilaisuus antaa tarvittavia selityksiä, ennenkuin mihinkään ryhdyttäisiin.

Tämä jätti Chydeniukselle kirjelmän, joka sisälsi jonkunlaisen selityksen niistä kysymyksistä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta sijaiskanslerille, sekä antoi samalla Chydeniukselle luvan käyttää kirjelmää niinkuin hän hyväksi näki. Chydenius lähetti kirjelmän sijaiskanslerille, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että Estlander sen kautta vain oli pahentanut asemaansa. Tammikuun 25 päivänä tuli sijaiskanslerilta kirje, jossa sanottiin, että hän "oli katsonut tarpeelliseksi, että Estlander pidätettäisiin kuraattorintoimesta toistaiseksi ja kunnes siitä toisin voitaisiin määrätä". Samalla kehoitettiin minua ryhtymään tästä johtuviin toimenpiteisiin. Minä ilmoitin virallisesti asiasta osakunnalle ja määräsin fil. kand. R. Furuhjelmin väliaikaisesti ottamaan haltuunsa kuraattorin toimet. Chydenius lupasi olla läsnä osakunnan kokouksessa samana iltana ja pitää huolta siitä, että kaikki sujuisi rauhallisesti, vaikka hän oli vakuutettu siitä, että katkeroituminen sijaiskansleria kohtaan oli suuri. Osakunta päätti esittää minulle pyynnön, että minä pyytäisin sijaiskanslerilta selitystä niistä syistä, jotka olivat aiheuttaneet hänen toimenpiteensä.

Minä kävin tässä tarkoituksessa sijaiskanslerin luona, joka lupasi seikkaperäisesti perustella, missä suhteessa hän oli katsonut Estlanderin tehneen itsensä syypääksi saamaan nuhteen. Jotta asia sujuisi rauhallisemmin, päätti hän, ettei hän erottaisi Estlanderia, vaan pidättäisi hänet virantoimituksesta. Helmikuun 1 päivänä sain sijaiskanslerin kirjelmän siitä, että kuraattori oli pidätetty virantoimituksesta kolmeksi kuukaudeksi. Kirjelmässä selostettiin seikkaperäisesti uusmaalaisen osakunnan ja Estlanderin toimintaa. Toisille osakunnille lähetetty kirjelmä leimattiin yritykseksi "kiihoittaa niitä tottelemattomuuteen v.t. kanslerin mahdollisia käskyjä vastaan". Ottaen huomioon sen, että osakunta oli "esittänyt anteeksipyynnön" rehtorille, ei sijaiskansleri tahtonut toimeenpanna mitään tutkintoa asiassa. Kun sijaiskanslerin kirjelmä luettiin osakunnan kokouksessa helmikuun 2 päivänä, jätti Estlander kirjallisen lausunnon, joka koski eräitä kirjelmän kohtia, sekä luopui kuraattorintoimesta. Osakunnan keskuudessa pääsi se käsitys yleisesti vallalle, että se ei valitsisi v.t. kuraattoria, koska se sellaisen vaalin kautta näytti tunnustavan oikeaksi sijaiskanslerin menettelyn. Chydenius koetti kokouksessa selvittää käsitteitä, mutta hän sai sen vaikutelman, että tahdottiin saada vaikea tilanne kärjistymään.

Asia pantiin pöydälle, mutta sitä seuraavassa kokouksessa helmikuun 9 päivänä päätti osakunta olla valitsematta v.t. kuraattoria. Osakunta katsoi että sillä vain oli oikeus mutta ei velvollisuutta vaaliin. Osa kysymyksen käsittelyä varten asetetun toimikunnan jäsenistä oli neuvotellut Wreden kanssa ja hän oli aivan ehdottomasti neuvonut osakuntaa alistumaan ja ryhtymään vaaliin. Inspehtorikin oli antanut samanlaisia kehoituksia, mutta turhaan. 12 päivänä sain Chydeniukselta kirjelmän osakunnan päätöksestä, sekä sen tiedonannon, että hän inspehtorina ei ollut siihen yhtynyt. Hän liitti mukaan myöskin sanotussa tilaisuudessa sanelemansa lausunnon, jossa hän muun muassa sanoi, että osakunta ei laillisesti saattaisi toimia ilman kuraattoria, sillä aikaa kuin Estlander oli virantoimesta pidätettynä. Jos ei seuraavan kokouksen aikana asianmukaisella tavalla toimeen määrätty henkilö olisi hoitamassa kuraattorin tehtäviä, niin hänen mielestänsä oli pakko toistaiseksi lakata inspehtorin toimestansa, josta myöskin olisi seurauksena se, että osakunnan toiminta lakkaisi. Sitten kuin päätös oli tehty, oli inspehtori pöytäkirjaan lausunut valittelunsa siitä, että osakunta oli "laiminlyönyt sille kuuluvan kalliin oikeuden".

Neuvoteltuani inspehtorin kanssa määräsin minä heti osakunnan entisen sihteerin, fil. kand. Eirik Hornborgin olemaan v.t. kuraattorina huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä kuitenkin ilmoitti kirjeessä, että hän ei voinut ottaa vastaan tehtävää, "koska hän ei silloisten olojen vallitessa voinut saada osaksensa sitä luottamusta, jota ilman kuraattorintoimen hoitaminen oli aivan mahdotonta", jonka vuoksi hän pyysi päästä vapaaksi tehtävästä. Minä kutsuin hänet luokseni ja huomautin, että hän ei ollut esilletuonut muita syitä vapauttamiseksensa kuin sellaisia, joita kuka jäsen tahansa saattoi esittää. Hän ymmärsi tämän täydellisesti ja tunnusti, että hänen velvollisuutensa oli ottaa vastaan kuraattorintoimi, mutta että solidaarisuus hänen toveriensa kanssa pakotti häntä kieltäytymään. Hän aikoi kuitenkin alistaa asian toveripiirin harkittavaksi. Helmikuun 23 päivän kokouksessa pyysi hän ulkopuolella pöytäkirjan, että osakunnan jäsenet lausuisivat ajatuksensa siitä, pitäisikö hänen ottaa vastaan kuraattorin tehtävä vai eikö. Valtavalla enemmistöllä osakunta antoi sen lausunnon, että Hornborgin ei pitäisi ottaa vastaan kuraattorin tointa, jota hän asiain näin ollen ei sanonut tekevänsä; tämän jälkeen Chydenius lopetti kokouksen. Minusta ei näyttänyt kohtuulliselta eikä viisaalta syyttää Hornborgia konsistorin edessä hänen kieltäytymisestään, koska hänen esiintymisensä oli ollut hyvin suora ja rehellinen, ja hän tuskin olisi voinut menetellä toisin, kun osakunnan kanta oli sellainen kuin oli. — A. Mörnen käydessä luonani näihin aikoihin tuli myöskin uusmaalaisen osakunnan käyttäytyminen ristiriidan aikana puheeksi. Hän myönsi, että se oli ollut poikamaista ja muistutti koulukonventtia, mutta, sanoi hän, "sellaisia me uusmaalaiset olemme". Kun lausuin sen toivomuksen, että he kuitenkin lopuksi tulisivat järkiinsä, sanoi hän, että järkeä ei tässä asiassa ollut paljoakaan käytetty, vaan ainoastaan tunnetta.

Sitten kuin inspehtorin kautta olin saanut virallisen tiedonannon osakunnan menettelystä helmikuun 23 päivän kokouksessa, lähetin minä kirjelmän sijaiskanslerille, jossa tein selkoa tilanteesta sekä ehdotin, että ne määräykset, jotka olivat seuraamuksena siitä, että osakunnalla ei ollut vakinaista kuraattoria virantoimituksessa, olisivat voimassa siksi kunnes laillisessa järjestyksessä valittu henkilö ottaisi haltuunsa kuraattorin tehtävät tai siitä muuten säädettäisiin. Näiden mukaan lakkaisi osakunta toimimasta yleisesti vallalla olevien asetusten mukaisesti, osakunnan kokoukset lakkaisivat, ja sen jäsenet tulisivat käytökseensä ja muuhun elämäänsä nähden rehtorin ja inspehtorin erikoisen valvonnan alaisiksi, jonka lisäksi määräyksissä olisi sääntöjä osakuntaan liittymisestä, erotodistuksista, todistuksista, taloudesta, juhlista ja apurahoista. Sijaiskansleri vahvisti ehdotuksen.

Maaliskuun 3 päiväksi olin minä kutsunut kokoon osakunnan jäsenet juhlasaliin, missä minä ilmoitin määräyksestä ja samalla kertaa vakavasti puhuin silloisesta tilanteesta ja siitä vastuusta, jonka osakunta oli ottanut kannettavaksensa tämän vastustavalle kannalle asettumisensa kautta, josta voisi tulla kohtalokas koko osakuntalaitokselle. Minä lopetin esitykseni suunnilleen seuraavalla tavalla: "Pääasia tällä hetkellä on, että tämä asia voidaan selvittää ilman mitään sekaantumista yliopiston korkeimman viranomaisen puolelta. Minä pyydän Teitä senvuoksi muistamaan että jokainen yritys olla tarpeellisessa määrässä huomioonottamatta Teidän täkäläisten johtomiestenne arvovaltaa tai virkaoikeutta ehdottomasti aikaansaa sen, että hallinnollinen painopiste nuorison asioiden suhteen siirtyy korkeampia hallintopaikkoja kohti. Minä pyydän Teitä olemaan vakuutettuja siitä, että samalla kuin minun siinä ikävässä asemassa, johon Te olette minut saattaneet, on pakko täyttää virkavelvollisuuteni järjestystä ja yliopiston etua silmälläpitäen, niin minä kuitenkin yhä edelleen kuten tähänkin saakka olen hartaasti valvova uusmaalaisen osakunnan ja sen jäsenten etua." Kaikki kävi rauhallisesti.

Osakunnan toiminta keskeytyi siis huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä on luultavasti ainoa kerta, jolloin sellaista on tapahtunut osakuntien historiassa. Ei mitään merkittävää sattunut sinä aikana. Jonkunlainen valtuusvaliokunta lienee osakunnan jäseniltä saanut tehtäväksensä tänä aikana toimia osakunnan nimessä. Pari uusmaalaista illanviettoa saatiin rehtorin luvalla pitää ja uusmaalaisten ylioppilasten yhteisiä huviretkiä järjestettiin. Erään sellaisen retken johdosta Westankvarniin tahtoi kuvernööri sekaantua asiaan, vedoten niihin väliaikaisiin määräyksiin, joita oli annettu, mutta minä torjuin hänen yrityksensä. Eräistä juoksevista asioista päätti rehtori ja inspehtori. Huhtikuun 19 päivänä sain sijaiskanslerilta kirjelmän, jossa oli pyyntö, että minä ennen virastapidättämisajan päättymistä "vakavasti huomauttaisin Estlanderille hänen velvollisuuksistaan kuraattorina tarkoin noudattaa voimassaolevia osakuntia koskevia asetuksia, samoin kuin niitä lähempiä ohjeita, joita yliopistoviranomaiset voivat katsoa tarpeelliseksi mainittujen asetusten nojalla tai virkavaltuuksiensa perusteella muuten ilmoittaa". Minä suoritin tehtävän seuraavana päivänä.

Siten oli tämä sekava juttu loppunut. Onneksi eivät kansleri eikä kenraalikuvernööri olleet sekaantuneet tähän juttuun, vaikka he tietysti tarkasti seurasivat sitä. Mutta he eivät saaneet mitään aihetta sekaantumiseen, kun asia selvitettiin kokonaan asianomaisten kesken ja osakunnan jäsenet sinä aikana, jolloin osakunta ei ollut toiminnassa, käyttäytyivät lojaalisti ja hyvin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, että Estlanderin syntiluettelo Plehwen kirjoissa hänen käytöksensä johdosta osakunnan kuraattorina huomattavasti lisääntyi, ja ristiriita uusmaalaisen osakunnan kanssa oli varmasti osaltaan syynä siihen väkivaltaiseen toimenpiteeseen, joka kesällä niin ankarasti kohtasi Estlanderia.

Seurauksena yllä selostetuista seikoista oli myöskin inspehtorin vaihdos osakunnassa. Jo maaliskuussa pyysi Chydenius kirjallisesti sijaiskanslerilta, ettei häntä seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi ehdotettaisi uusmaalaisen osakunnan inspehtoriksi. Hän perusteli pyyntöänsä niillä seikoilla, jotka lukuvuoden aikana olivat vaikuttaneet häiritsevästi uusmaalaisen osakunnan elämään, ja antoi kirjelmässä seikkaperäisen esityksen riita-asiasta. Kirjelmän lopussa lausui hän: "Koska minä suuresti kunnioitan sitä lämmintä ja avomielistä, vaikka toisinaan ymmärtämättömyydestä väärään suuntaan johdettua oikeudentuntoa, joka mainituissa olosuhteissa on elähyttänyt uusmaalaista osakuntaa, on minulle ollut perin kiusallista, että minun inspehtorina on täytynyt muodollisista syistä paheksua päätöksiä, joissa tämä tunne on ilmaantunut, sitäkin kiusallisempaa, kun minun mielipiteeni on, että tätä nyt syntynyttä ristiriitaa olisi voitu ja pitänyt välttää, jos Herra v.t. sijaiskanslerin puolelta olisi menetelty osakuntaa kohtaan hienotunteisemmin ja tavalla, joka olisi ollut paremmin sopusoinnussa yliopiston traditsionien kanssa." Inspehtorin asema oli itse asiassa ollut hyvin vaikea. Osakunta lausui toivomuksensa saada professori W. Pippingin inspehtoriksensa, ja hänet nimitettiinkin siksi.

Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904.

Kesäkuun 4 päivänä 1904 kävi sijaiskansleri Danielson kenraali Bobrikoffin luona, koska tämä oli lausunut uhkauksia yliopistoa kohtaan. Kenraalikuvernööri oli hyvin kiihoittunut siitä sanelusta pöytäkirjaan, jonka joukko professoreja konsistorin kokouksessa toukokuun 11 päivänä oli tehnyt niiden erottamisrangaistusten johdosta, joiden piti kohdata niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnoista 1903. Hän tahtoi tietää niiden professorien nimet, jotka olivat allekirjoittaneet tämän lausunnon, ja pyysi saada pöytäkirjan. Danielson ei kuitenkaan sanonut voivansa suostua tähän toivomukseen, koska hän ei vielä ollut ilmoittanut asiasta kanslerille. Bobrikoff selitti tulevansa vaatimaan allekirjoittajien tai muutamien heistä erottamista, ja tulisi hän sitten käyttämään karkoitusoikeuttansa. Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta Danielson luuli aikaisempien lausuntojen nojalla voivansa päättää, että hän lähinnä tarkoitti Wredeä ja Th. Homénia. Bobrikoff lisäsi, että jos joku karkoitus tulisi tapahtumaan, toimeenpantaisiin se ennen valtiopäiväkutsun julkaisemista.

Konsistori oli toukokuun 31 päivän kokouksessa päättänyt lähettää adressin kanslerille asevelvollisuusrangaistusten johdosta, pyytäen, että kansleri esittäisi H. Majesteetilleen konsistorin siitä asiasta ilmituoman huolen. Toivottiin sen kautta myöskin voitavan ehkäistä ne toimenpiteet, jotka edellämainittu sanelu mahdollisesti saisi aikaan yksityisiä yliopistonopettajia vastaan.

Sen johdosta, mitä oli tapahtunut, lähinnä kenraalikuvernöörin uhkaavien lausuntojen johdosta, pidettiin kesäkuun 6 päivänä neuvottelukokous eräiden virkatoverien kesken. Aamupäivällä oli kokous sijaiskanslerin läsnäollessa, illalla toinen minun puheenjohdollani. Kaikki kaupungissa olevat lausunnon allekirjoittajat olivat saapuvilla. Danielson oli tuonut esille sen ajatuksen, että jos tilanne tulisi hyvin vakavaksi yliopistolle, joku uhatuimmista vapaaehtoisesti eroaisi virastaan, jotta sellaisella uhrauksella mahdollisesti vältettäisiin väkivallanteko. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että sellaista keinoa ei ainakaan sillä hetkellä pitäisi käyttää, koska se olisi omiansa tekemään asianomaisille helpommaksi poistaa epämieluiset yliopistonopettajat. Wrede selitti nimenomaan, että hän ei eroaisi vapaaehtoisesti, vaan antaisi ennemmin erottaa itsensä väkivallalla. Kaikki muut allekirjoittajat tahtoivat olla solidaarisia saneluun nähden. Jos jotakuta kehoitettaisiin pyytämään eroa ja hän seuraisi kehoitusta, katsoivat kaikki olevansa pakotettuja eroamaan osoittaaksensa siten yhteenkuuluvaisuuden tunnettansa. Toisin olisi asian laita, jos väkivaltainen erottaminen tulisi kysymykseen.

Yksimielisesti lausuttiin se toivomus, että sijaiskanslerin niin pian kuin suinkin pitäisi matkustaa Pietariin tämän asian vuoksi, ja että hän silloin myöskin veisi mukanaan konsistorin adressin, siten osoittaaksensa kanslerille, että kaikki konsistorin jäsenet asiallisesti olivat yksimielisiä. Virkatoverit toivoivat, että minäkin lähtisin Pietariin, mutta minusta tuntui viisaimmalta, että Danielson matkustaisi yksinään, koska konsistorin kirjelmän esittäminen, jos sijaiskansleri ja rehtori yhdessä kävisivät Plehwen luona, saisi liian juhlallisen ja virallisen luonteen ja alusta pitäen tekisi hänet ankarammaksi. Yksityisempi keskustelu kanslerin ja sijaiskanslerin välillä näytti minusta asian silloisessa vaiheessa edullisemmalta. Lähetin senvuoksi viipymättä konsistorin kirjelmän sijaiskanslerille, sekä oman lausunnon, jossa vahvistin oikeaksi selonteon tilanteesta, jonka konsistori oli antanut, ja yhdyin sen pyyntöön.

Sijaiskanslerin käynti Plehwen luona tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Sen syytä ei tämä lähemmin tuntenut, minkä vuoksi Danielson teki selkoa tapahtumista. Sanelu oli, huomautti hän, ollut ainoastaan pöytäkirjaan liitetty mielipiteenilmaus, eikä ollut tarkoitettu julkisuutta varten, mutta siitä oli ikävä kyllä mainittu Ruotsin sanomalehdistössä ja siten oli se tullut myöskin kenraalikuvernöörin tietoon sekä herättänyt tämän vakavaa paheksumista. Plehwe kysyi silloin, oliko allekirjoittajien joukossa joku sellainen, jonka karkoittaminen tieteellisessä suhteessa tietäisi suurempaa häiriötä yliopiston työlle, esim. Tigerstedt. Danielson ilmoitti, että Tigerstedt ei kuulunut allekirjoittajiin, ja että hän ylipäänsä oli pidättynyt ottamasta osaa politiikkaan, mutta että niiden joukossa olivat m.m. A. Homén ja J.A. Palmén, jotka olivat harjoittaneet intensiivistä tieteellistä työskentelyä ja joilla siinä suhteessa oli korkea asema. Danielson jätti Plehwelle otteen konsistorin pöytäkirjasta toukokuun II päivältä ja lisäsi, että suurin osa konsistorin jäseniä ei tosin ollut yhtynyt rangaistavana pidettyyn lausuntoon, mutta että konsistori yksimielisesti oli päättänyt lähettää kanslerille kirjelmän, joka selittäisi asevelvollisuusrangaistuksista johtunutta tilannetta, joka, yhdessä rehtorin erityisen kirjelmän kanssa, oli virallista tietä lähetetty sijaiskanslerille. Plehwe luki nopeasti läpi nämä asiakirjat. Danielson painosti, että tämä ei ollut mikään vastalause, vaan ainoastaan niiden huolten esilletuominen, jotka konsistoria painoivat. Plehwe myönsi, että kirjelmä oli sävyisästi kirjoitettu, mutta se osoitti, että konsistorin jäsenet asettuivat oppositsioniin hallitusta vastaan ja tahtoivat tukea kutsunnoista poisjääneitä ylioppilaita. Jos sijaiskansleri lähettäisi kirjelmän virallista tietä, esittelisi Plehwe sen kyllä H. Majesteetilleen, mutta hänen täytyisi myös silloin vaatia yliopiston sulkemista ja muutamien yliopistonopettajien poistamista. Niin kauan kuin maan olot olivat olleet levottomat, voitiin yhtä ja toista jättää huomioonottamatta, mutta jos yliopistossa jatkettaisiin vastustusta nyt, sitten kuin maa oli oleellisesti rauhoitettu (!), ei sitä voitu sietää. "Jos yliopisto", sanoi Plehwe, "tahtoi tulla Port Arthuriksi, täytyi sen vastata teoistaan. Japanilaiset koettavat turhaan valloittaa linnoitusta, mutta yliopisto ei voi pitää puoliaan." Hän ei sanonut olevansa halukas uhkauksiin, kun oli kysymys yliopistonuorisosta, sillä se katkeroitui vain siitä, vaan selitti, että olisi parempi heti paikalla käydä lujasti asiaan. Hän antoi sijaiskanslerille vapauden lähettää kirjelmän virallista tietä, jos tahtoi, mutta seuraukset olisivat sellaiset kuin hän oli maininnut. Jos ei kirjelmää saapuisi, niin saisi sijaiskanslerin ilmoitus olla niinkuin sitä ei olisi ollutkaan; ei myöskään pöytäkirja-sanelu silloin aiheuttaisi mitään toimenpidettä kanslerin puolelta. Wreden suhteen sanoi Plehwe, ettei hän kuitenkaan tulisi vastustamaan kenraalikuvernöörin vaatimuksia, jos tämä niitä esittäisi.

Kesäkuun 13 päiväksi olin kutsunut kokoon ne professorit, jotka olivat kaupungissa. Sijaiskansleri ilmoitti Pietarin matkansa tulokset ja pyysi konsistorin jäsenten lausuntoa siitä, katsoivatko he, että kirjelmä, uhkauksesta huolimatta, pitäisi lähettää. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että ei voitu muuta kuin kehoittaa sijaiskansleria tavallisessa järjestyksessä lähettämään kirjelmän kanslerille, koska päinvastainen teko täytyi käsittää perääntymiseksi konsistorin puolelta. Kysymystä ratkaisemaan päätettiin kutsua kokoon kaikki konsistorin jäsenet heinäkuun 1 päiväksi.

Muutamia päiviä myöhemmin, kesäkuun 16:ntena, tapahtui murhayritys Bobrikoffia vastaan ja hänen kuolemansa, jonka kautta aivan uusi tilanne muodostui. Millaisiksi olosuhteet nyt muodostuisivat ja missä määrin yliopistoa tapaus koskisi, oli mahdotonta ennakolta aavistaa, vaikka näyttikin todennäköiseltä, että uusia väkivallantekoja lähinnä seuraisi tätä tapahtumaa. Ilman yhteyttä sen kanssa, mitä sitten tapahtui, ei varmaankaan ollut se seikka, että uusmaalaisen osakunnan kuraattori, dosentti E. Estlander, kutsuttiin niihin poliisitutkintoihin, jotka toimeenpantiin heti murhan jälkeen. Häneltä kysyttiin, keiden osakuntatoverien kanssa Eug. Schauman enimmän oli seurustellut. Estlander kieltäytyi luonnollisesti antamasta tarkempaa vastausta, jonka johdosta hänet vangittiin, mutta vuorokauden kuluttua jälleen päästettiin vapaaksi.

Kesäkuun 19 päivänä saapui ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm Helsinkiin Bobrikoffin kuoleman johdosta. Danielsonille antamansa ilmoituksen mukaan näytti hän luulevan, että tapahtuma ei tulisi millään tavalla vaikuttamaan yliopistoon. Saman päivän iltana, ennenkuin hän palasi Pietariin, antoi hän kuitenkin Danielsonille tiedon, että hän oli saanut sähkösanoman Plehweltä, jossa sanottiin, että yleinen mielipide Venäjällä oli hyvin kiihoittunut murhan johdosta ja että asia ei voinut päättyä ilman uhria suomalaisten puolelta. Yliopistossa täytyi tapahtua erottamisia ja tällöin mainitsi Oerstrœm Wreden, Th. Homénin ja Estlanderin, joiden nimet kaikesta päättäen olivat sähkösanomassa. Danielson sanoi, että hän ensi tilassa tulisi Pietariin. Me sovimme siitä, että minä tulisin mukaan, jota myöskin kaupungissa olevat virkatoverit kannattivat. 20 päivän iltana kokoontuivat nämä minun luokseni. Mieliala oli hyvin raskas. Runeberg huomautti, että oli toivottavaa, että konsistorin kirjelmä nyt saatettaisiin perille, ja siitä olin minä samaa mieltä. Sijaiskanslerin kanssa sovittiin, että alkuperäinen kirjelmä otettaisiin mukaan.

21 päivän iltana matkustimme Pietariin. Danielson meni heti Oerstrœmin luokse ilmoittamaan tulomme ja pyytämään puheillepääsyä Plehwen luokse. Hän jätti samalla Oerstrœmille kaikki asiakirjat, sekä pöytäkirjasanelun että myöskin konsistorin kirjelmän. Danielson meni sitten Plehwen luokse, jonka kanssa hänellä oli pitkähkö keskustelu. Plehwe tuntui rauhalliselta ja esiintyi verrattain ystävällisesti. Hän vakuutti, että hän yhä edelleen piti kanslerintointansa kunniakkaana tehtävänä ja hän toivoi voivansa jättää yliopiston loukkaamatonna seuraajallensa. Mutta tilanne oli vakava ja uhrauksia yliopiston puolelta tarvittiin. Hän oli aikonut vaatia Wreden, molempien Homénien ja "nuoren professori" Estlanderin poistamista. Danielson huomautti, ettei yliopistoa millään tavalla voitu pitää vastuunalaisena murhasta, ja jo pelkkä ajatus, että niin voisi olla asian laita, olisi loukkaus yliopistoa kohtaan. Wreden koko luonnonlaatu oli sellainen, että väkivallantekojen täytyi olla hänelle vieraita. Plehwe uskoi sen myöskin ja arveli, että Wrede normaalisissa olosuhteissa olisi hyvin kykenevä ja kunnollinen henkilö. Mutta hänen osansa yliopistossa oli sama kuin Mechelinin koko maassa ja hänen vaikutusvaltansa vastarintasuuntaan oli suuri. Estlanderia sitävastoin ei, Plehwen mielipiteen mukaan, voinut pitää aivan vapaana vastuusta tai siveellisestä osallisuudesta siihen mitä tapahtunut oli. Keskustelun aikana huomautti Danielson edelleen miten arveluttava sellainen väkivallanteko kuin professorien erottaminen olisi, ja hän tahtoi esittää, eikö mikään lempeämpi toimenpiteen muoto voisi tulla kysymykseen, että esim. annettaisiin virkavapautta kyseessäoleville henkilöille vuodeksi velvoittaen heidät tämän ajan oleskelemaan ulkomailla. Plehwe lupasi ajatella asiaa.

Myöhemmin päivällä kävimme sijaiskansleri ja minä yhdessä Oerstrœmin luona, jolloin me, Plehwen lausuntojen johdosta, painostimme sitä, että yliopistoa ei millään järjellisillä perusteilla eikä mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena väkivallanteosta, mikä oli tapahtunut. Eug. Schauman oli eronnut yliopistosta vuonna 1899, eikä siis ollut kuulunut tähän laitokseen viimeisinä levottomina vuosina. Me koetimme selittää sitä Schaumanin sielullista kehitystä, joka oli johtanut hänet murhaan, varsinkin korostaen sitä katkeruutta, jonka kasakkojen pahoinpitely mellakoissa kaksi vuotta aikaisemmin oli herättänyt hänessä. Ajateltujen erottamisten suhteen emme ainoastaan painostaneet niiden laittomuutta vaan esitimme myöskin ne haitat, joita ne yliopistolle tuottaisivat. Mitä A. Homéniin tulee, huomautimme erittäin, mikä arveluttava aukko lääketieteellisen opetuksen alalla syntyisi, jos hänet poistettaisiin lyhyeksikin ajaksi. Hän oli myöskin kokonaan poliittisen elämän ulkopuolella, vaikka hänen luonnonlaatunsa oli sellainen, että hän mielellänsä ryhtyi vastalauseisiin oikeusasioissa. Oerstrœm arveli, että hän jäisi kokonaan vapaaksi. Kun oli puhe niistä toimenpiteistä, joihin pöytäkirja-sanelu johtaisi, selitin minä nimenomaan virkatoverien toivomuksen mukaisesti, että kaikki allekirjoittajat olivat tahtoneet olla solidaarisia ja samassa määrässä vastuunalaisia lausunnosta. Oerstrœm vastasi siihen, ettei sanelua yksinään, vaan myöskin aikaisempaa käyttäymistä oli tässä ollut otettava huomioon. Elettiin kiihtyneen yleisen mielipiteen painon alla, joka vaati uhreja.

Oerstrœm tahtoi nyt antaa takaisin sijaiskanslerille konsistorin kirjelmän. Minä selvitin silloin hänelle, miten vaikeaan asemaan konsistorin jäsenet joutuisivat, jos heidän täytyisi antaa lausuntonsa kirjelmän lähettämisestä sijaiskanslerin kautta. Jos, kuten oli otaksuttavaa, suurin osa heistä kehoittaisi sijaiskansleria lähettämään kirjelmän, eikä tämä sen arveluttavien seurausten vuoksi tahtoisi ottaa vastuullensa sen tekemistä, saisi sijaiskansleri osaksensa paljon moitetta professorien ja ylioppilasten puolelta. Minä vetosin senvuoksi Oerstrœmiin, kysyen eikö hän voisi pitää kirjelmää, kun hän sen kerran oli vastaanottanut, jonka kautta enemmät selkkaukset voitaisiin välttää. Jonkun verran epäröityään suostui hän siihen. Kirjelmä voitiin siis katsoa virallisesti asianomaiseen paikkaan jätetyksi. Konsistorin jäsenten kutsuminen kokoon heinäkuun 1 päiväksi ei siis enää ollut tarpeellista.

Senaatti julkaisi kesäkuun 22 päivänä Bobrikoffin murhan johdosta virallisen lausunnon, joka teki kiusallisen ja masentavan vaikutuksen. Syy vyörytettiin "pahansuopien kiihoittavan toiminnan" niskoille. Minulla oli syytä pelätä, että tämä asiakirja hajoittaisi perustan meidän ponnistuksiltamme Pietarissa sekä että toimenpiteet yliopistoa vastaan tulisivat olemaan paljon ankarammat kuin mitä olimme toivoneet. Tämä pelko toteutuikin hyvin pian.

Kun heinäkuun 3 päivän iltana olin käynnillä Tuusulan pappilassa, ilmoitettiin minulle puhelimitse kaupungista, että professori Th. Homén oli vangittu. Samana päivänä en enää voinut päästä kaupunkiin, jonka vuoksi matkustin sinne seuraavana aamuna. Sitten kuin yksityistä tietä olin saanut varmuuden siitä, että vangitseminen todella oli tapahtunut, lähdin minä poliisikamariin, mutta en tavannut poliisimestaria enkä hänen apulaistaan. Etsivässä osastossakaan ei ollut ketään komisariota saapuvilla, josta päätin, että jonkin suuremman saaliin etsiminen oheenliittyvine kotitarkastuksineen oli paraillaan käynnissä. Minä kävin silloin kuvernööri Kaigorodoffin luona hänen asunnossaan ja sain häneltä tietää, että sekä Homén että myöskin Estlander oli vangittu ja saman päivän aamuna viety junalla itäänpäin. Kun minä kiihtyneenä kysyin, kuinka tämä oli voinut tapahtua, vastasi kuvernööri ilmoittamalla minulle kahden kenraalikuvernöörille tulleen kirjelmän sisällön, toinen koskeva Homénia, toinen Estlanderia, joissa heidät käskettiin vangita ja viedä Venäjälle sisäministerin enempiä toimenpiteitä odottamaan. Edellisessä kirjelmässä vedottiin Hänen Majesteettinsa päätökseen kesäkuun 20 (?) päivältä. Molemmista sanottiin, että he olivat haitallisia maan sisäiselle rauhalle. Kuvernööri selitti, että asia oli hänelle aivan outo. Hän oli ainoastaan täyttänyt määräyksen. Kun tulin kuvernöörin luota, ajoi eräs herrasmies ohitseni, pysäytti hevosen ja ilmoitti, että Wreden asuntoa Tehtaankadulla vartioivat santarmit. Minä pelkäsin silloin pahinta hänen puolestansa ja sain illalla puhelimitse varman tiedon siitä, että hänkin oli vangittu.

Homénin vangitseminen tapahtui heinäkuun 3 päivän iltana rautatienasemalla, kun hän oli aikeissa matkustaa suoviljelysyhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Hänet pidettiin yli yön poliisivankilassa, vietiin seuraavana aamuna Malmille ja sieltä edelleen Pietariin. Estlander vangittiin kotonansa vielä makuulla ollessaan 4 päivänä klo 1/2 6 aamulla ja vietiin samoin Malmille sekä edelleen samassa junassa kuin Homén. Molempien luona toimitettiin kotitarkastus ja vietiin kirjeitä ja papereita. — Tapahtuneen johdosta telefonoin Danielsonille, joka oli huvilassaan Vesijärvellä, ja hän saapui 5 päivän aamuna Helsinkiin. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme matkustaa Pietariin.