Part 17

Keskustelussa tuli puhe myöskin jääkäriliikkeestä, tahi oikeammin sanoen nuorten miesten Saksan-matkoista, perin arkaluontoisesta asiasta, joka vaati suurta varovaisuutta. Minä huomautin, etteivät Saksaan-menijät olleet suinkaan pelkkiä ylioppilaita, vaan eri yhteiskuntaluokista ja eri seuduilta lähteneitä nuorukaisia, ja että liike oli sorto- ja venäläistyttämispolitiikan hedelmiä. Toiveet sen ehkäisemisestä olivat rauenneet tyhjiin. Mieliala siinä suhteessa oli nyt toinen kuin sodan alussa. Yliopistoa ja ylioppilaskorporatsioneja ei voinut tehdä vastuunalaisiksi tästä liikkeestä, vaan nuoret miehet, ylioppilaat ja ei-ylioppilaat, toimivat omalla vastuullaan. Kokonaan vääräksi vakuutin sen luulon, että professorit olisivat ylioppilaita siihen kehoittaneet. Pikemminkin oli asian laita päinvastoin. Nuorison mieliala oli vaikuttanut vanhemman polven katsantokantaan. Yliopiston sulkemiseen nähden Markoff oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei sellainen toimenpide ollut millään tavoin tarpeen vaatima ja että se vaikuttaisi sekä suoranaisesti että välillisesti hyvin kiihoittavasti. Markoff mainitsi kenraalikuvernöörin käyvän piakkoin Pietarissa ja sanoi tahtoneensa sitä ennen puhua kanssani, koska saattoi arvata Seynin tulevan tekemään syytöksiä yliopistoa vastaan. Korkeakoulua ei sillä kertaa kuitenkaan tehty syntipukiksi yhteiskunnan mielialan ja maassa harjoitetun poliittisen toiminnan aiheuttamisesta. Siinä kohden oli Markoffin välinpitämättömyys ja passiivinen suhtautuminen meille tavallaan eduksi.

Yliopiston opettajisto ei kuitenkaan täydellisesti säilynyt rettelöiltä tänä aikana. Miekkailunopettaja M. Mexmontan vangittiin jo kesällä 1915 ja tuomittiin kuolemaan. Toimenpiteet hänen hyväkseen eivät vaikuttaneet muuta kuin että mahdollisesti edistivät rangaistuksen lieventämistä 15 vuoden pakkotyöksi. Professori W. Söderhjelm vangittiin helmikuussa 1916 ollessaan matkalla Ruotsiin erään kirjallisen työn vuoksi. Juttu selvisi kuitenkin verrattain pian, ja Markoff osoitti siinä suurta auliutta ja antoi tehokasta apua. Professori R. Erichin, joka oli syksystä 1915 oleskellut Ruotsissa, pääasiallisesti poliittisessa tarkoituksessa, ja joka ei ilman vangiksi joutumisen vaaraa voinut palata kotimaahan, täytyi vuoden 1916 lopulla hakea eroa professorintoimestaan, kun virkavapautta ei hänelle enää myönnetty. Tästä asiasta minulla oli sekä kirjeenvaihtoa että suullisia keskusteluja Markoffin kanssa. Hän osoitti melkoista hyväntahtoisuutta, ja kysymyksen ratkaisua voitiin sen johdosta viivyttää, mutta kenraalikuvernööri painosti häntä kovin. Itse puolestani, omituista kyllä, en joutunut minkäänlaisen vainon alaiseksi, vaikka poliittinen kantani ei voinut olla viranomaisille aivan tuntematon. Erään ehdotetun kunnianosoituksen johdosta v. 1916 oli kenraalikuvernööri lausunut kirjeessä Markoffille jotenkin laimeasti, että minä, joka sodan puhjetessa olin Saksassa, olin kotiin palattuani puhunut sielläolostani ja sikäläisestä kohtelusta tavalla, joka ei todistanut "isänmaallista mielenlaatua". Myöhemmin, helmikuussa 1917, minut kutsuttiin santarmihallitukseen, missä tutkintatuomari Maskevitsch kuulusteli minua kesällä 1915 tekemäni Ruotsin-matkan johdosta. Mitään selitystä ei kansleri sen johdosta vaatinut. Minulla on syytä luulla Markoffin olleen tietämättömän siitä, että venäläisellä taholla aiottiin, valmistavien tutkimusten päätyttyä, ehkä jo keväällä 1917, järjestää suuri valtiopetosjuttu Suomen itsenäisyyspyrintöjen johdosta.

* * * * *

Maaliskuun vallankumous 1917 lopetti ministerivaltiosihteerin toiminnan, ja yliopisto oli siis ilman kansleria. Kun minä sanotun kuukauden 19 ja 20 p:nä kävin Pietarissa, otin kanslerikysymyksen puheeksi sikäläisten viranomaisten kanssa, ja minua kehoitettiin antamaan esitys asiasta. Ajatukseni oli, että kanslerinvirka siirrettäisiin Helsinkiin ja että kansleri määrättäisiin vaalin perusteella. Heti kotiin palattuani lähetin "Venäjän korkeimman hallituksen Suomen asiain komissaarille" kirjelmän, jossa ehdotin, että kanslerin harkinnasta ja päätösvallasta riippuvat juoksevat asiat uskottaisiin väliaikaisesti sijaiskanslerille, kunnes kanslerikysymys ehdittäisiin järjestää. Muutaman päivän kuluttua saapui kenraalikuvernöörin kautta maaliskuun 20:ntena päivätty kirjelmä pääministeriltä, ruhtinas Ljvoffilta, joka ilmoitti "että kenraaliluutnantti Markoff on vapautettu hoitamasta kanslerinvirkaan kuuluvia tehtäviä ynnä että sijaiskansleri Hjeltin toimeksi on annettu hoitaa väliaikaisesti kanslerintehtäviä sekä esittää ehdotus sanotun viran täyttämisestä". Konsistorin laatima asetusehdotus vaalin perusteella täytettävästä kanslerinvirasta hylättiin silloisessa senaatissa, joten kysymys sillä kertaa raukesi ja odottaa yhä lopullista ratkaisuaan. Ensimmäisiä toimenpiteitäni oli kallisarvoisen kanslerinarkiston siirtäminen Pietarista Helsinkiin. Se pelastui siten häviämästä bolshevikkivallan aikana Pietarissa.

* * * * *

Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen laittomuus- ja venäläistyttämishallituksen aikana oli yliopiston onnistunut, tilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta, selviytyä kutakuinkin eheänä tämän vaikean ja uhkaavan, poliittisesti kuohuvan ajan vaaroista. Sen itsehallintoa ei ollut järkytetty, sen tieteellisiä tehtäviä oli pidetty arvossa, ja sen opetuksen ei ollut tarvinnut palvella poliittisia tarkoitusperiä, jotka ovat sen elämälle vieraita. Nuorison moraali ja vastustushalu ei ollut turmeltunut. Yliopisto oli ollut tärkeänä puolustusasemana maamme taistelussa idän sortoa ja kansallisuudenhävityspolitiikkaa vastaan. Todennäköisesti ei tätä asemaa olisi kuitenkaan enää kauan voitu menestyksellisesti puolustaa, vaan yliopisto olisi kansallisena ja tieteellisenä sivistyslaitoksena joutunut perikatoon, ellei maailmansota ja vallankumous olisi murtanut Venäjän sotilaallista ja poliittista mahtiasemaa ja Suomen itsenäisyys siten käynyt mahdolliseksi. Yliopisto saattoi nyt vahingoittumattomana, täysin varustettuna ja elinvoimaisena käydä jatkamaan toimintaansa vapaassa, itsenäisessä Suomessa. Uusi hallitusmuoto on kuitenkin jonkun verran muuttanut sen asemaa. Yliopisto on saanut jossakin määrin luopua vanhasta turvallisesta itsehallinnostaan ja tullut riippuvaiseksi hallituksesta ja kansaneduskunnasta enemmän kuin tähän saakka on ollut laita ja kuin suotavalta näyttää. On kuitenkin toivottava, ettei tämä demokraattiseen suuntaan käyvä muutos eli vallansiirto johda siihen, että yliopiston elämä ja toiminta tehdään riippuvaiseksi sisäisestä puoluepolitiikasta ja sen vaihteluista tavalla, joka koituisi haitaksi sen tieteellisille ja sivistyksellisille tehtäville. Mutta vaaraa, että niin voisi käydä, ei ole jätettävä huomioonottamatta.