Part 12

Niiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen valtio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan perustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin perusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat vain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit olivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli suoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se "ei ollut osoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä, joita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme itsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan", ja moite koski etupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin pakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa taas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut kykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä ratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen. Mechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa maaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa, jonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat talousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin suomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin jaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia. Muun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin olisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä äänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien vastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti mietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten epäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon.

Lähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston jäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti käsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan hallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta. Oliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus vallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla taholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui niin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen sosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu koko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada Mechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen entisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä venäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin, Donnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin suostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota. Kenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia jäseniä.

Kenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta senaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että hän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani sekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään muita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten senaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää senaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi. Henkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään ehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen neuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä tarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona.

Neuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat heinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki paikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt, K. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen. Ei näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan pidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia muitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A. Listo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia poliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä, Nevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka neuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään varsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten puoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista määrätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen tie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti saada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin nähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen jäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä henkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden saisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni miellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista edesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla. Aluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa saisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme sitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin kanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä, että kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei voisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta puolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä vaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että vanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli menettänyt huomattavan joukon paikkoja.

Ehdoksi meidän senaattiin jäämisellemme olimme asettaneet sen, että varapuheenjohtajan tuli kuulua perustuslaillisiin ryhmiin, ja siihen suostuttiin suomettarelaisella taholla, joskin jonkun verran vastenmielisesti. Mutta sitävastoin sanottiin aivan suoraan, että minun ehdokkuuteni kyseessäolevaan paikkaan sillä taholla oli herättänyt mielipahaa, ja ehdotettiin sijalle professori Hermansonia. Minun ehdokkuuttani kannattivat yksimielisesti vanhat senaattoritoverit, mutta me päätimme joka tapauksessa minun toivomukseni mukaan tehdä sähköteitse kysymyksen Hermansonille, joka silloin oli ulkomailla. Hänen vastauksensa oli ehdottoman kieltävä, ja sen enempiä vastaväitteitä ei muistaakseni tehty. Siihen suuntaan lienee vaikuttanut myöskin se seikka, että kirkollisasiaintoimituskunnan salkku aivan luonnostaan olisi jäänyt minun käsiini, jollei minusta olisi tullut varapuheenjohtajaa, mikä myöskin olisi enimmän tyydyttänyt minua, mutta sen paikan toivottiin vanhasuomalaisella taholla ehdottomasti Yrjö-Koskisen vastaanottavan.

Neuvottelut näyttivät kuitenkin raukeavan tyhjiin. Danielson-Kalmari ilmoitti heinäkuun 11 päivän kokouksessa, että vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielipide tosin oli ollut, että kokoomusajatus nyt oli ainoa mahdollinen perusta senaatin muodostamiselle, mutta että senaatin täytyi voida nojautua eduskunnan varmaan enemmistöön. Nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa sanottiin kuitenkin olevan voimakasta vastustusta kokoomusajatusta vastaan. Nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa oli sen lisäksi pantu ehdoksi puolueen mahdolliselle kannatukselle se, ettei kukaan niistä, jotka olivat kuuluneet vuonna 1905 lakkautettuun senaattiin, saisi tulla uuden hallituksen jäseneksi. Sitä ei tosin kukaan ollut ajatellut, mutta jo sellaisen ehdon tekemistä täytyi, vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielestä, pitää sellaisen mielialan ilmauksena, joka todellisuudessa ei tahtonut tukea kokoomussenaattia. Danielson-Kalmari arveli senvuoksi, että neuvottelut oli keskeytettävä ja mahdollisesti uudelleen aloitettava vasta sitten kuin valtiopäivät olivat kokoontuneet. Tämän johdosta kirjoitti senaattori Nybergh Boeckmannille kirjeen, jossa hän lausui, että koska suomettarelaiset nyt eivät olleet halukkaita tulemaan senaattiin, olisi johdonmukaisinta, että tämä täydennettäisiin perustuslaillisiin puolueisiin kuuluvilla henkilöillä. Hän huomautti myöskin, että senaatti ei enää voisi jatkaa työtänsä silloisessa harvalukuisessa kokoonpanossaan. Koko senaatin työstä piti tänä väliaikana huolta viisi Mechelinin senaatista jäljellä olevaa jäsentä, joiden puheenjohtajana Nybergh oli.

Boeckmann kutsui Nyberghin luoksensa ja ilmoitti, että hänen mielestänsä oli pakko jättää kysymys tulevan senaatin kokoonpanosta Venäjän ministerineuvoston ratkaistavaksi, mikäli täällä ei onnistuttaisi yhtymään kokoomuslistaa kannattamaan. Kun tällaista oli odotettavissa ja sitten kuin enemmistö nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia valtiopäivämiehiä meidän kyselyjemme johdosta oli lausunnossaan puoltanut kokoomussenaattia tahi selittänyt, etteivät tahtoneet sellaista vastustaa, aloitettiin keskeytyneet neuvottelut uudelleen heinäkuun 16 päivänä. Seuraavan päivän iltana piti kenraalikuvernöörin matkustaa Pietariin ja hän halusi silloin ehdottomasti saada ehdokaslistan mukaansa.

Niistä henkilöistä, jotka senaattiin tulisivat, olimme neuvotteluissamme pääasiassa päässeet yksimielisyyteen, mutta paikkojen sopiva jakaminen tuotti monta vaikeutta. Varsinkin finanssipäällikön toimesta olivat mielipiteet erilaiset. Me päätimme vihdoin ehdottaa valtiokonttorin ylitirehtööriä, Paasikiveä, tähän toimeen, ja tämä valinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi. Liikennepäällikön paikalle olisimme mieluimmin toivoneet kuvernööri Max Alfthania, joka olikin taipuvainen ottamaan toimen vastaan. Kenraalikuvernööri huomautti kuitenkin, että Alfthania Venäjällä pidettiin vaarallisena separatistina, ja hän arveli, että jos tämän nimi otettaisiin listaan, hän ei voisi olla kiinnittämättä H. Majesteettinsa huomiota siihen. Me päätimme silloin ehdottaa yli-insinööri Lindbergiä, joka oli ulkomailla, mutta jolta sähköteitse saatiin myöntävä vastaus. Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi otettiin pankinjohtaja O. Stenroth ja kamaritoimituskunnan päälliköksi tilastollisen toimiston johtaja A. Hjelt. Esittelijäsihteeri A. Listolle, joka oli halunnut ottaa hoitaakseen ensinmainitun paikan, koska hän kauan oli ollut kauppa- ja teollisuustoimituskunnan esittelijänä, jäi silloin vain siviilitoimituskunnan apulaispäällikön virka. Tähän toimeen ei hän kuitenkaan tyytynyt ja poistui kokouksesta. Tämä oli heinäkuun 17 päivänä klo 1/2 6 ja kenraalikuvernööri tahtoi saada listan ennen klo 7:ää. Me kutsuimme puhelimitse esittelijäsihteeri H. Rautapäätä heti saapumaan kokoukseen. Hän tuli, ymmärsi mitä tilanne vaati ja selitti olevansa taipuvainen ottamaan vastaan siviilitoimituskunnan apulaispäällikön toimen. Senaattori Liliusta, joka oli ollut siviilitoimituskunnan päällikkönä Mechelinin senaatissa, mutta joka nyt halusi erota, seuraisi toimessa entinen apulaispäällikkö K. Castrén. Klo 6 oli lista valmis, ja sen veivät Nybergh ja Danielson-Kalmari, joka tulisi senaattiin salkuttomana senaattorina, kenraalikuvernöörille, joka asui Bjällbossa. Tämä oli jo pari kertaa päivän kuluessa antanut kuulustella, emmekö vielä olleet päässeet lopulliseen tulokseen.

Listassa oli kymmenen nimeä, neljä nuorsuomalaista, neljä vanhasuomalaista ja kaksi ruotsalaisesta puolueesta. Kirkollistoimituskunnan apulaispäällikön tointa ei toistaiseksi täytettäisi. Vain neljä meistä, Nybergh, Schildt, Castrén ja minä, oli jäljellä vanhasta senaatista.

Elokuun 1 päivänä tapahtui nimitys, joka oli päivätty Pitkäpaadessa, missä H. Majesteettinsa silloin oli. Lista hyväksyttiin ilman muutoksia. Saman päivän iltana tuli siitä tieto Helsinkiin.

Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.

Heinäkuun 25 päivänä olimme senaattori Nybergh ja minä kutsutut kenraalikuvernööri Boeckmannin luokse, joka kesän aikana asui Bjällbossa. Hän tahtoi kehoittaa meitä, että koettaisimme vaikuttaa eduskunnan puhemieheen Svinhufvudiin siihen suuntaan, että tämän puhe ei sisältäisi mitään sopimatonta. Hän oli nimittäin kuullut kerrottavan, että puheessa tulisi pantavaksi voimakas vastalause kesäkuun 2 päivänä vahvistuksen saaneen määräyksen johdosta, joka koski sitä, että Suomen asiain esittely Pietarissa uudelleen järjestettäisiin, mikä seikka teki Venäjän ministerineuvoston viralliseksi oikeuspaikaksi näitä asioita ratkaistaessa. Me huomautimme, että puhemies, seuraten vanhaa tapaa, tuskin saattoi olla koskettelematta tätä tärkeätä kysymystä, joka yleisesti oli herättänyt huolta maassa. Mutta me lausuimme sen toivomuksen, että tämä tapahtuisi sopivalla tavalla sekä lupasimme puhella asiasta eduskunnan vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Meidän ei kuitenkaan onnistunut täydelleen haihduttaa kenraalikuvernöörin levottomuutta tästä asiasta. Kun kysyimme häneltä valtaistuinpuheen sisältöä, antoi Boeckmann verrattain häilyviä tietoja, mutta sanoi, että puheessa ei tulisi olemaan mitään "uhkausta".

Heinäkuun 27 päivänä kävi minun luonani ministerivaltiosihteerin apulainen Björnberg, joka sillä kertaa hoiti ministerinvirkaa, ja ilmaisi levottomuutensa tulevan valtaistuinpuheen johdosta. Hän antoi minulle puheesta suullisen käännöksen ja siinä oli itse asiassa lausuntoja, jotka olivat omiansa herättämään vakavaa tyytymättömyyttä. Minä kirjoitin heti kirjeen Boeckmannille, joka silloin oli matkalla Itä-Suomessa, ilmaisin levottomuuteni ja pyysin häntä "dringend" ryhtymään toimenpiteisiin valtaistuinpuheen muuttamiseksi. Oli lähinnä kysymys siitä lausunnosta, että valtiopäivillä oli tullut esille mielipiteitä, jotka sisälsivät "kokonaan väärän" käsityksen Suomen asemasta Venäjään nähden. Tämä lause saatettiin selittää niin, että se tarkoitti maassa yleisesti vallitsevaa ja eduskunnan omaksumaa mielipidettä sekä saatettiin käsittää eduskunnalle annetuksi nuhteeksi tahi sen loukkaamiseksi. Sen mukaan kuin myöhemmin sain tietää, oli kenraalikuvernööri luettuansa kirjeen (kuvernööri von Troil oli läsnä) näyttänyt rauhattomalta ja kysynyt sitä sähkösanomasalakirjoitusta, jota hän käytti ollessaan keskustelussa ministerivaltiosihteerin kanssa, mutta se ei ollut mukana matkalla ja hän jätti asian sikseen. Björnberg lykkäsi kuriirin lähettämisen Hänen Majesteettinsa luokse, joka silloin oli Pitkäpaadessa, aina heinäkuun 30 päivään asti, mutta kenraalikuvernööriltä ei tullut mitään tietoja, jonka vuoksi valtaistuinpuhe lähetettiin perille alkuperäisessä muodossaan. Samaan aikaan lähti myös ehdotus senaattorinimityksiksi.

Elokuun 3 päivänä palasi kenraalikuvernööri matkaltansa. Minä kävin hänen luonansa samana päivänä, lähinnä varapuheenjohtajan nimityksen johdosta, mutta myöskin puhuakseni valtiopäivien avaamisesta. Varsinaisena asianani oli kuitenkin valtaistuinpuhe, ja minä esitin, että Boeckmann nyt, mikäli mahdollista, saisi H. Majesteettinsa muuttamaan asiakirjaa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että se oli aivan mahdotonta. Kuitenkin selitti Boeckmann, että puheen tarkoituksena ei ollut moittia eduskunnan yleistä kantaa, vaan yksityisiä lausuntoja, erittäinkin sosialistien, ja antoi minulle oikeuden yhdessä venäjänkielen kääntäjän kanssa antaa puheelle se suomalainen ja ruotsalainen muoto, että se, samalla kuin toisi esille venäläisen tekstin ajatuksen, ei vaikuttaisi loukkaavasti. Minä käytin hyväkseni tätä lupaa ja meidän onnistui lausetapojen vivahduksia sievistämällä antaa puheelle hiukan leppeämpi muoto silti poikkeamatta alkuperäisestä tekstistä. Elokuun 4 päivänä oli Svinhufvud luonani ja näytti minulle vastauspuheensa, mikä mielestäni oli muodoltansa sävyisä, ja jota vastaan minun arveluni mukaan ei ollut syytä mitään huomauttaa. 5 päivänä tapahtuivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset totuttuun tapaan ja kaikki kävi hyvin. Boeckmann oli tyytyväinen.

Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa.

Heti valtiopäiväin avajaisten jälkeen elokuun 5 päivänä kokoontui uusi senaatti ensimmäiseen täysistuntoonsa. Kun uudet jäsenet olivat tehneet valansa, pidin minä suomeksi puheen, missä lausuin muutamia tervehdyssanoja sekä tyytyväisyyteni siitä, että maan hallitusneuvosto, joka pitemmän aikaa oli tehnyt työtä supistetuin voimin, jälleen oli täysilukuinen. Puheessa lausuttiin edelleen:

"Meidän hallintomme vahva keskitys vaatii senaatin jäseniltä paljon aikaa ja voimia, mutta se ei saa haitallisesti vaikuttaa sen monipuolisen yhteiskunnallisen uudistustyön jatkamiseen, johon senaatti ja kansanedustus viime vuosien kuluessa ovat panneet harrasta huolta, vaikka tämä työ viime kuukausien aikana senaatin jäsenten vähäisen lukumäärän tähden pakosta on jäänyt melkoisesti syrjään. Tämä tehtävä vaatii senaatilta paljon sekä aloitekykyä että työn alla olevan lakiehdotuksen perusteellista ja asiantuntevaa tarkastamista. Näiden vaatimusten täyttämisen edellytykset ovat epäilemättä se harrastus, se työkyky ja ne tiedot, joita tämän neuvoskunnan jäsenillä on. Lienee kuitenkin vaikeata äsken muodostetulle hallitukselle esittää mitään näitä kysymyksiä koskevaa varmaa ohjelmaa, kun se on sillä tavalla kokoonpantu ja sillä tavalla syntynyt kuin nykyinen. Se voi saada varmemman muodon vasta työn varrella. Mutta hyvä tahto ja pyrkimys katsoa isänmaan etua ennen puoluenäkökohtia pitää meillä kaikilla olla, jos mieli saada toimeen hedelmällistä työtä tällä alalla. Jos sellaista tahtoa ja pyrkimystä on olemassa, niin antaa se siveellistä ja aatteellista voimaa hallitukselle, johon kuuluu henkilöitä, jotka edustavat erilaisia katsantotapoja sisäisissä, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissämme. Eri mielipiteet ovat silloin omiansa pikemmin lujittamaan kuin hajoittamaan. Hyvän esimerkin tästä asiasta on antanut se hallitus, joka viime vuosina on hoitanut maan asioita ja joka myöskään ei ollut yksipuolinen puoluehallitus.

"Joskin niinmuodoin uusi senaatti lähtee toimeensa ilman etukäteen tehtyä ohjelmaa, jonka mukaan meidän sisäiset asiamme olisivat hoidettavat, niin täytyy kuitenkin niiden suurten poliittisten kysymysten, jotka koskevat meidän maamme elinehtoja, olla pääpiirteissänsä selviä. Tässä suhteessa voi senaatti, joka henkilöidensä ja puoluekokoomuksensa puolesta on uudestaan järjestetty, pitää silmämääränänsä ainoastaan sitä samaa, kuin se neuvosto, joka järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa marraskuun-manifestin julkaisemisen jälkeen, nimittäin laillisen järjestyksen palauttamista ja ylläpitämistä sekä meidän autonomiamme puolustamista, meidän maamme historiallisesti ja oikeudellisesti vahvistettua asemaa Venäjän valtakunnan sisällä. Vain tällä perusteella voi senaatti puolestansa tehdä työtä, jotta keisarikunnan ja Suomen väliset riitakysymykset saataisiin tasoitetuiksi ja rauhallisemmat olot palautetuiksi. Tässä suhteessa tulee siis luonnollisesti uusi senaatti olemaan vanhan jatkaja.

"Kokoomushallituksen aikaansaamista on useilla tahoilla maassamme jo kauan kannatettu, mutta kuitenkaan ei senaatin nykyinen muuttunut kokoomus ole seuraus puolueiden keskinäisestä lähentymisestä, vaan se on syntynyt olosuhteiden pakosta. Sisäinen puoluehajaannus ei ole vähentynyt uuden edustuksen kautta, mutta ulkonaiset vaarat ovat lisääntyneet. Kotimaisen hallituksen asema on sen vuoksi tullut huomattavasti vaikeammaksi. Missä määrin riitaisuuksien katkeruus ja puolueiden välinen epäluottamus voi vähentyä sen kautta, että on olemassa kokoomushallitus nykyisen kaltainen, ja kuinka sen onnistuu selviytyä niistä vaikeuksista, jotka johtuvat meidän suhteestamme Venäjään, sitä ei voida varmuudella etukäteen sanoa, mutta täytyy koettaa. Jos siinä onnistutaan ja jos suurempaa yhteisymmärrystä voidaan saada aikaan hallituksen ja edustuksen välillä, niin siitä epäilemättä johtuu paljon hyvää maallemme. Jotta tämä päätarkoitus saavutettaisiin, niin täytyy meidän kunkin paikallansa tehdä työtä parhaan kykymme ja vakaumuksemme mukaan.

"Minä toivon, että hyvä tahto ja henkilökohtainen luottamus on välillämme vallitseva ja meidän yhteistyöstämme sen kautta on tuleva niin hyvää kuin mahdollista. Omasta puolestani on minulla se toivo, että minä vastanimitettynä ja kokemattomana varapuheenjohtajana olen saava suosiollista tukea niin hyvin vanhempien kuin nuorempien virkatoverien puolelta."

Niinkuin näkyy, ei puhe luonteeltansa ollut mikään uuden senaatin ohjelmapuhe, vaan se oli minun senaattoritovereilleni suuntaama lausunto. Minä tahdoin esiintuoda, että minun käsitykseni mukaan työmme yleinen suunta oli oleva sama kuin se, minkä olivat määränneet eronneen senaatin periaatteet. Minä olin puheessani koettanut välttää kaikkea, joka voi tuntua loukkaavalta tai epämieluisalta uusien virkatoverien mielestä. Minä hämmästyin sen vuoksi suuresti, kun Danielson-Kalmarin kautta saman päivän iltana sain kuulla, että häneen ja hänen puolueystäviinsä puhe oli tehnyt ikävän vaikutuksen. Hän pelkäsi, että siitä johtuisi ikävyyksiä kokoomukselle, minkä vuoksi olisi parasta, että puhetta ei julkaistaisi. Mutta minä olin jo kuitenkin pyynnöstä antanut lausuntoni Helsingin Sanomille. Jotta riitaisuuksia heti yhteistyömme alussa vältettäisiin, pyysin minä toimitusta antamaan julkaisemisen jäädä toistaiseksi. Erään yövuorossa olevan toimitushenkilön hutiloimisen kautta tuli kuitenkin valmiiksi ladottu lausunto seuraavan päivän numeroon. Se kierteli luonnollisesti sitten muissa lehdissä ja sitä selosteltiin ja sitä arvosteltiin. Nuorsuomalainen sanomalehti "Suomalainen Kansa", jonka johtavana henkenä oli J. Castrén ja joka alusta alkaen oli vastustavalla kannalla uuteen senaattiin nähden, sanoi puheen olevan laimean ja värittömän sekä osoittavan sitä, että todella perustuslaillinen henki ei enää ollut senaatissa vallitsevana. Uudessa Suomettaressa taasen oli sangen kiivas hyökkäys puhetta ja sen "mecheliniläistä" väriä vastaan sekä se ajatus, että suomalainen puolue ei saattaisi sietää tätä henkeä, jos se senaatissa tulisi ilmi. Helsingin Sanomat arvelivat, että koska puhe oli herättänyt tyytymättömyyttä aivan vastakkaisilla tahoilla, niin se todennäköisesti oli osunut oikeaan. Ruotsalaiset sanomalehdet lausuivat yleensä tyytyväisyytensä ja arvelivat, että puhe todisti "hyvää tahtoa ja pyrkimystä kaikista puoluenäkökohdista huolimatta toimia sisäisten asioiden onnelliseksi ratkaisemiseksi". Puhettani vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä ilmeni kuitenkin puoluemieltä, joka ei ennustanut hyvää kokoomukselle. Jotta ei senaatin sisäinen tilanne kärjistyisi, luovuin minä aikeestani liittää puhe kokonaisuudessaan pöytäkirjaan.

Elokuun 8 päivänä olin minä kutsuttu kenraalikuvernöörin luokse. Hänellä oli puheen venäläinen käännös edessänsä ja hän lausui tyytymättömyytensä sen johdosta. Uuden Suomettaren kirjoitus oli ilmeisesti säikyttänyt häntä ja hän luuli, että taantumuksellinen venäläinen sanomalehdistö hyökkäisi häntä ja senaattia vastaan ja siten tekisi aseman vaikeammaksi. Oli pakko, sanoi hän, puheesta saada se käsitys, että uuden senaatin tarkoitus oli lähteä kulkemaan samaa suuntaa kuin Mechelinin, ja se ei ollut tarkoitus. Hän mainitsi, että kun hän oli puhunut Stolypinin kanssa minusta, niin oli tämä sanonut, että minä kerran käydessäni hänen luonansa olin häneen jättänyt hyvän vaikutuksen, mutta että hänelle sittemmin oli ilmoitettu, että minä olin puhdas "mecheliniläinen" tahi että minä olin Mechelinin vaikutuksen alainen. Boeckmann oli silloin vastannut Stolypinille, että hän tosin ei osannut lukea, mitä ihmisten sydämissä oli, mutta että minun yleisesti arveltiin olevan hillityn poliitikon, ja että hän henkilökohtaisestikin oli saanut saman vaikutelman. Nyt tietysti häntä, sanoi hän, tultaisiin moittimaan siitä, että hän oli ehdottanut minua varapuheenjohtajaksi. Minä selitin, että minusta olisi ikävää, jos kenraalikuvernööri tässä kohdin olisi pettynyt ja jos hänen asemansa minun kauttani tuli vaikeammaksi, sekä selitin, mitkä puheeni vaikuttimet olivat olleet, huomauttaen vielä, että minä olin puhunut vain siitä, mille perusteille Venäjänpolitiikkamme olisi rakennettava, mutta en sen menetelmistä. Tuntui siltä, kuin olisi keskustelu jonkun verran rauhoittanut Boeckmannia.

Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908.

Uuden kokoomussenaatin toivomuksen mukaisesti kävimme senaattori Danielson-Kalmari ja minä syyskuun 3 päivänä Stolypinin luona. Hän asui silloin keisarillisessa linnassa Jelagin-saarella. Tehtävänämme oli lähinnä puhua hänen kanssaan Nevan-miljoonista, jotka oli määrätty senaatin maksettaviksi Venäjän valtakunnanrahastoon. Me huomautimme, ettei tämä summa ollut huomioonotettuna vuoden 1908 tulo- ja menoarviossa, minkä vuoksi senaatti oli katsonut tarpeelliseksi ehdottaa, että menoerä otettaisiin huomioon vuoden 1909 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämä summa pitäisi vielä lisäksi liittää eduskunnalle jätettyyn raha-asioita koskevaan suunnitelmaan viimemainittua vuotta varten. Menoerä oli liian suuri, jotta se voitaisiin jättää pois siitä. Stolypin selitti, että eduskunnalla ei ollut mitään oikeutta päättää summan maksamisesta. Me selitimme, että nyt ei ollut kysymys eduskunnan päättämisoikeudesta tästä asiasta, vaan ainoastaan siitä, että eduskunta saisi tietää asian ja saisi tilaisuuden antaa lausuntonsa siitä niinkuin muistakin tulo- ja menoarvion eristä. Stolypin ei siihen tehnyt mitään varsinaista vastaväitettä. Hän ei kosketellut kysymyksen poliittista puolta eikä lausunut mielipidettään siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava maksuun.

Suurempaa huomiota kuin tämä asia, ansaitsi, huomautti Stolypin, se seikka, että eduskunta oli ottanut käsiteltäväksi kysymyksen esittelyjärjestyksestä. Hän kysyi meiltä, olivatko kaikki puolueet yksimielisesti vastustavalla kannalla siitä annettuun julistukseen nähden, mihin me vastasimme myöntävästi. Siis, lausui Stolypin, ovat kaikki asettuneet "contre la Russie". Me selitimme, ettei asia ollut aivan niin, vaan että Suomessa yleisesti oltiin tyytymättömiä esittelyjärjestykseen, joka oli sovellettu kesäkuun 2 päivänä annetun määräyksen mukaiseksi. Stolypin huomautti siihen, että Suomen kysymyksissä ei ollut ainoastaan Suomen vaan myöskin Venäjän etuja valvottavina. Me myönsimme sen, mutta sen vuoksi ei ollut pakko, että kaikki hallitsijan ratkaisusta riippuvat kysymykset tulisivat ministerineuvostoon, vaan ainoastaan sellaiset, jotka olivat sen luontoisia, että niiden voitiin edellyttää koskevan Venäjän etuja. Suomen taholta ei ollut mitään sitä vastaan, että niitä siellä asianmukaisesti valvottiin. Stolypin huomautti silloin, että ministerineuvoston tehtävänä myöskin oli pitää huolta siitä, että H. Majesteettinsa etuoikeuksia ei loukattu. Suomessa oli, arveli hän, olemassa pyrkimys laajentaa eduskunnan oikeuksia hallitsijan oikeuksien kustannuksella. Me vastasimme, että tämä kysymys oli yhteydessä yleisen kehityksen ja lainsäädännön muuttuneen merkityksen kanssa eri aloilla. Senaatin täytyy, vastasi Stolypin, kun joku kysymys koskettelee hallitsijan etuoikeutta, rehellisesti huomauttaa kuinka asianlaita on, eikä salata sitä, niinkuin ikävä kyllä oli tapahtunut. Emme tahtoneet kieltää, että sellaista joskus oli voinut sattua, mutta jos tahdottiin pitää tätä sääntönä tahi järjestelmänä, oli se melkoisesti liioiteltua. Me selitimme, että sekä rehellisyys että viisaus velvoittivat senaattia tässä suhteessa toimimaan täysin lojaalisesta, sekä että nykyinen senaatti ehdottomasti koettaisi toimia rehellisesti, mutta että sen samalla myöskin täytyi pitää huolta siitä, että eduskunnan oikeutta ei loukattu. "Jos senaatti siten menettelee", sanoi Stolypin, "saavuttaa se H. Majesteettinsa luottamuksen".

Stolypin otti sitten puheeksi kysymyksen sekakomiteasta, jonka jälkeen keskustelu siirtyi silloin päivän kysymyksenä olevaan sotilasavustusasiaan sekä valtakunnanlainsäädäntöön. Viimemainituista kysymyksistä lausui mielipiteensä meidän puoleltamme pääasiassa Danielson-Kalmari, kun minun osallani olivat Nevan-miljoonat ja esittelykysymys. Avustusta koskeva keskustelu koski lähinnä niitä oikeuksia, joita eduskunnalla sotilaskysymykseen nähden oli, sekä H. Majesteettinsa oikeutta vapaasti käyttää valtion rahastoa sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtakunnallisen lainsäädännön yhteydessä huomautti Danielson, että me elimme murrosaikaa, jonka vuoksi täytyi tyytyä murrosajan määräyksiin. Sortovallan vaikutuksia tuntui yhä ja tarvittiin aikaa, ennenkuin lopullinen Suomen ja Venäjän välisten asiain järjestäminen olisi mahdollinen. Stolypin arveli, että Venäjä jo oli osoittanut tarpeeksi kärsivällisyyttä.

Keskustelun kulku oli yleensä rauhallista ja ystävällistä teelasien ääressä, ja Stolypin oli ilmeisesti paremmalla tuulella kuin minun hänen luonansa ensi kertaa käydessäni.

Seuraavana päivänä kävimme me raha-asiainministeri Kokovtseffin luona, jonka kanssa keskusteltiin useista edellämainituista kysymyksistä, etupäässä raha-asialliselta kannalta. Nevan-miljoonista lausui Kokovtseff, että me raha-asiallisesti saatoimme järjestää niiden maksun niinkuin tahdoimme, kunhan kysymystä vain ei annettaisi eduskunnan päätettäväksi, ja että summa maksettaisiin vuoden 1908 kuluessa.

* * * * *

Odottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä muutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin silloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa. Sekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista tai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan tuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen mukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin vastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse järjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien lainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi puuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis ja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi. Stolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia vastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei tahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut sellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä mainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä tietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista turvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä ottaa tätä koskeva pykälä lakiin.

Sen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta keisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä valtiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain väliaikainen luonne. "Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja sotilasavustukseen." Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään muutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään sotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut saanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta, mikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa — oli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään tekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen asevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen. Venäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan ratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei suostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta suostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin turvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei saattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että siitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. "Meillä on sotaväki ja meidän hallussamme ovat linnoitukset", lausui hän. Minä myönsin, että voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa läpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse eräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän oikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja meidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: "Jollette tottele, niin olette kapinallisia." Minä: "Ei ole kapinallinen, jos toimii vakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti." Stolypin: "Te luotatte Venäjän heikkouteen." Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin uhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin hyvästi.

Samana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut kenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan promemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari ja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta kannattamaan sitä.

Nevan-miljoonat.

Niinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava perintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä esihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen mukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla ruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden yhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten kuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli aikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen käskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli maksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä ottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen anomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen Suomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa suvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti (Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut sitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta, yritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti vaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä yhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka radan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että kysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta saisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta tehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa puoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja huomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa järjestyksessä ratkaistu.