Part 6

Estääkseni kysymyksen ratkaisua vaikeuttavia määräyksiä tulemasta kanslerinvirastosta, kirjoitin minä viipymättä Berendtsille ja huomautin hänelle, että erottamisen tuli tapahtua kanslerin kautta ja että sitä piti seurata luettelo erotettavista. Rehtori ei voinut mitään rangaistusta määrätä tässä tapauksessa, kun ei ollut kysymyksessä mikään rikos, vaan hän saattoi vain panna toimenpiteen täytäntöön. Kun tästä kuitenkaan ei mitään kuulunut, tulimme sijaiskansleri ja minä levottomiksi, että asia voi joutua väärälle tolalle, varsinkin kun eräät yksityiset senaattorit olivat antaneet ymmärtää, että yliopistoviranomaisten tässä asiassa muitta mutkitta piti noudattaa käskykirjettä. Minä matkustin sen vuoksi helmikuun 7 päivänä Pietariin ja sain Berendtsin tavatessani tietää, että kanslerinvirastossa ei toistaiseksi oltu asialle mitään tehty. Kävin sen jälkeen Oerstrœmin luona ja huomautin hänelle kuinka välttämätöntä oli, että karkoituskäsky lähti kanslerilta, ja hän näytti ymmärtävän syyni sekä lupasi, että niin tapahtuisi. Minä huomautin edelleen, että erottamisen täytyy kohdata nimitettyjä ylioppilaita, jotta voisimme ottaa asian huomioon. Mitään luetteloa poisjääneistä eivät yliopiston viranomaiset voineet antaa. Veisi tietysti jonkun verran aikaa, ennenkuin siviiliviranomaiset voisivat hankkia sellaisen, mutta sitä ei voinut auttaa. Oerstrœm antoi viipymättä määräyksen Berendtsille laatia asiasta kirjelmän kenraalikuvernöörille. Minä huomautin edelleen keskustelun kuluessa, että ei sijaiskansleri eikä rehtori voineet puuttua kysymykseen kunkin yksityisen rangaistusajasta, vaan että yhteinen karkoitus oli kaikille määrättävä. Jos joku halusi lievennystä, täytyi hänen sitä erityisesti pyytää.

Erottamiskäsky asevelvollisuudesta poisjääneille saapui maaliskuun puolivälissä polyteknilliseen opistoon. Laitoksen inspehtori (yli-intendentti Tigerstedt) kehoitti opettajakollegiota antamaan lausuntonsa rangaistusajasta. Kollegio ehdotti kuutta kuukautta, maaliskuun 15 päivästä lukien. Tämän johdosta oli polyteknikkojen yhdistyksellä kokous, jolloin suurin osa oppilaista, noin 80 %, päätti ilmoittaa inspehtorille, että he eivät nauttisi opetusta, niin kauan kuin toverit olivat erotettuina. Maaliskuun 19 päivänä alkoi lakko. Vain muutamia oppilaita oli saapunut laitokselle. Opettajien puolelta oli koetettu estää lakkoa, mutta tuloksetta. Johtaja, professori Nyström, oli useampia kertoja neuvotellut minun kanssani asiasta. Esimerkki vaikutti voimakkaasti ylioppilaihin, jotka myöskin suunnittelivat samanlaista toimenpidettä, kun yliopiston vuoro tulisi. Toisaalta koetettiin muutamissa ylioppilaspiireissä, varsinkin vanhasuomalaisissa, tehdä työtä sellaiseen lakkoon yhtymistä vastaan. Pidin viisaimpana toistaiseksi pysytellä passiivisena ja puhuin ainoastaan inspehtorien kanssa asiasta. Samoin päätin minä koettaa viivyttää asiaa, niin että lukukausi lähestyi loppuansa, ennenkuin erottamisen toimeenpanon täytyisi tulla kysymykseen, sillä silloin menettäisi lakko kaiken suuremman käytännöllisen merkityksen. Vaikka asiallisesti olin täysin yhtä mieltä nuorison kanssa ja täydellisesti ymmärsin sen tunteet ja halun ilmaista mielipiteensä, täytyi minun, joka lähinnä olin vastuussa järjestyksestä ja yliopiston edusta, koettaa estää sellaista mielenosoitusta ja järjestää niin, ettei siitä koituisi mitään vakavia seurauksia yliopistolle ja ylioppilaille itselleen. Kävin maaliskuun 25 päivänä senaattori Åkermanin luona (kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikön) neuvoakseni häntä olemaan ryhtymättä mihinkään tutkimuksiin tai ylimääräisiin rangaistustoimiin lakon johdosta polyteknillisessä opistossa, ja antamaan asian vapaasti kehittyä, jotta estettäisiin mieliä enempää kiihoittumasta. Sellaisilla toimenpiteillä olisi epäedullinen vaikutus myöskin yliopistonuorisoon. Senaattori Åkerman tuntui olevan samaa mieltä. Lakko loppui itse asiassa sillä tavalla, että opettajakollegio voitiin pitää siitä syrjässä ja laitos jäi siten rauhaan. Huhtikuun 24 päivänä sain Oerstrœmiltä sähkösanomakutsun saapua Pietariin. Matkustin 25:ntenä ja kävin Oerstrœmin luona seuraavana päivänä. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernöörin kautta vaadittu luettelo nyt oli saapunut. Se oli tehty läänittäin kuvernööreiltä saatujen tietojen mukaan. Oerstrœm pyysi minun käymään luettelon läpi ja oikaisemaan siinä olevat mahdolliset virheet. Me pohdimme sitten eräitä erottamista koskevia yksityisseikkoja. Oerstrœm arveli, että erottamisajan nähtävästi piti olla yhdenmukainen polyteknikumissa määrätyn ajan kanssa, s.o. se oli määrättävä kuudeksi kuukaudeksi, minkä minä myönsin olevan johdonmukaisinta. Erottamisajan alkamiseksi ehdotin toukokuun 11 päivää, mutta se tuntui Oerstrœmistä liian myöhäiseltä. Kysymys jätettiin avoimeksi. Minä lausuin sen toivomuksen, että rehtori yksityisissä tapauksissa, erityisestä pyynnöstä, voisi määrätä jonkun muun kuin yleisesti säädetyn ajankohdan karkoituksen aluksi, jota vastaan Oerstrœmillä ei ollut mitään huomauttamista. Senjälkeen huomautin minä hänelle, että olisi tarpeellista selvittää, sisälsikö erottaminen, kuten opinto- ja kurinpitosääntö edellytti, karkoituksen kaupungista vai eikö. Huomautin, että erottaminen polyteknillisestä opistosta ei sisältänyt karkoitusta kaupungista, ja koska oli ylioppilaita, jotka kuuluivat sekä yliopistoon että tähän laitokseen, tuottaisi pakollinen kaupungista karkoittaminen sellaisissa tapauksissa muodottoman asiain tilan. Helsinki oli myöskin jo niin suuri kaupunki, että rehtorin oli mahdotonta valvoa olivatko karkoitetut ylioppilaat, joita oli niin suuri määrä, kaupungissa vai eivätkö. Mitään poliisiviranomaisten tähän asiaan sekaantumista tai väkivallalla kaupungista siirtämistä minä en missään tapauksessa suonut. Hallituksen kannalta katsoen ei myöskään voinut olla viisasta lähettää pääkaupungista maaseudulle joukko nuoria miehiä, joita siellä epäilemättä pidettäisiin poliittisina marttyyreinä. Oerstrœm yhtyi minuun, ja yliopistolle lähetettävässä kirjelmässä lausuttaisiin nimenomaan, että relegatsioni ei merkinnyt karkoitusta kaupungista.

Kenraalikuvernöörin luettelossa oli 108 nimeä. Sitä läpikäydessä huomattiin, että noin 30 nimeä oli henkilöiden, jotka eivät olleet ylioppilaita tai jotka syystä tai toisesta olivat eronneet yliopistosta. Kun ne luettiin pois, oli luettelossa kaikkiaan 80 nimeä, vaikka luultavasti kaksi kertaa suurempi määrä oli jäänyt pois. Seuraavana päivänä annoin luettelon takaisin Oerstrœmille. Minä huomautin hänelle, että muutamat nykyiset ylioppilaat, jotka olivat luetteloon otetut, kutsuntojen aikana vielä olivat koulussa. Oerstrœm suostui siihen, että näidenkin nimet pyyhittiin pois luettelosta. Vihdoin pyysin minä, että kirjelmää erottamisesta ei lähetettäisi ennen toukokuun 1 päivää, jotta tämän päivän vietto ei tulisi mitenkään häirityksi. Oerstrœm lupasi, että kirjelmä päivättäisiin huhtikuun 30 päivälle ja lähetettäisiin toukokuun 2 päivänä.

Samana päivänä kävin myöskin Plehwen luona. Erottamiskysymykseen hän ei lähemmin puuttunut, kun minä ilmoitin, että olin jo neuvotellut asiasta Oerstrœmin kanssa. Sitä vastoin hän kysyi, millä tavalla ylioppilaat tulisivat suhtautumaan kutsuntoihin tänä keväänä. Sanoin, etten voisi antaa mitään varmoja tietoja siitä, mutta arvelin, että suurin osa jäisi pois. Keskustelu koski muuten muita asioita.

Toukokuun 4 päivänä saapui erottamiskirjelmä sijaiskanslerille ja seuraavana päivänä vastaanotin minä sen virallisesti. Se oli laadittu sopimuksen mukaisesti. Kansleri oli hyväksi nähnyt karkoittaa joukon erityisesti mainittuja ylioppilaita yliopiston oppilaitoksista kuudeksi kuukaudeksi, toukokuun 14 päivästä lukien, kuitenkin niin, että erottaminen ei merkinnyt karkoitusta kaupungista, ja oli rehtorille myönnetty yksityisissä tapauksissa määrätä toinen aika erottamisen alkamiselle. Suurin osa erottamisajasta sattuisi siis loma-ajaksi.

Tämä määräys naulattiin yliopiston ilmoitustaululle sekä kehoitus niille, joita se koski, saapua yliopiston kansliaan saamaan lähempiä tietoja. Sitä paitsi kutsuin minä yksitellen muutamia ylioppilaita, joita karkoitusmääräys koski, kansliaan ja otin heiltä sen tunnustuksen, että he olivat saaneet tiedon määräyksestä. He näyttivät yleensä olevan tyytyväisiä siihen, että niin helpolla olivat päässeet asiasta, ja olivat taipuvaisia alistumaan määräyksiin. Ainoastaan yksi teki vastaväitteitä ja viittasi siihen, että hän mahdollisesti ei taipuisi erottamismääräykseen. Muuten lienee tuskin kukaan karkoitetuista varsinaisesti joutunut asiasta kärsimään, sen vuoksi että seuraavan syksyn valvonta kohdistui vain viralliseen lukukausi-ilmoittautumiseen.

Toukokuun 11 päivänä panivat ylioppilaat toimeen mielipiteen ilmauksen. Konsistorin kokouksen aikana saapui eräs lähetystö kansliaan, joka pyysi päästä sen puheille. Siihen kuului 7 henkeä, yksi kustakin osakunnasta. Eräs heistä, maisteri H. Gummerus, luki minulle osoitetun kirjelmän, jossa suuri joukko ylioppilaita lausui vastalauseensa erottamisrangaistuksia vastaan ja että ylioppilaat tunsivat itsensä solidaarisiksi rangaistujen toveriensa kanssa, sekä ettei rauha palaisi nuorison keskuuteen, ennenkuin erottamismääräys oli kumottu. He pyysivät, että minä saattaisin kanslerin tietoon, mitä he siten olivat lausuneet. Minä sanoin vastaanottavani kirjelmän, mutta että minun täytyi punnita, esittäisinkö heidän lausuntonsa kanslerille ja missä muodossa sen tekisin. Lähetystö sanoi, että sillä oli mukanansa kirjelmä myöskin konsistorille. Minä ilmoitin, että konsistori ei voinut virallisesti ottaa kirjelmää käsiteltäväksi, mutta minä lupasin kokouksen loputtua lukea sen sille, jos joku jäsenistä niin halusi, mikä myöskin tapahtui. Lähetystö ilmoitti esiintyvänsä 250:n ylioppilaan puolesta, jotka olivat kokoontuneet eteiseen ja käytäviin. Lähetystö ilmoitti heille minun vastaukseni, mutta he jäivät paikalle siksi kunnes kokous 1 1/2 tuntia myöhemmin päättyi. Kun he olivat saaneet tietää, että kirjelmä oli luettu, marssivat he pois hiljaa ja rauhallisesti. Minulle tuli tämä mielenosoitus aivan odottamatta, mutta nähtävästi ei kaikille konsistorin jäsenille. Kaikille kaupungissa oleville ylioppilaille oli lähetetty yksityinen kutsu saapua kokoukseen uusmaalaisen osakunnan talolle, ja sieltä oli lähdetty yliopistolle.

Konsistorin kokouksessa samana päivänä oli vapaaherra Wrede pöytäkirjaan liittänyt kirjallisen lausunnon erottamisrangaistusten johdosta, jonka paitsi häntä oli allekirjoittanut 7 konsistorin jäsentä. Tämä pöytäkirjanliite oli lähimpänä aiheena niihin vaikeuksiin, jotka kesän kuluessa kohtasivat yliopistoa sen kautta, että muutamia yliopiston opettajia karkoitettiin maasta, ja jotka muodostavat erityisen luvun näiden raskaiden aikojen historiassa. Mutta samassa kokouksessa tehtiin ehdotus toimenpiteeksi konsistorin puolelta, josta tuloksena sitten oli, että yksimielisesti päätettiin lähettää kanslerille kirjelmä, joka koski erottamiskysymystä. Asia oli esillä kokouksissa toukokuun 19 ja 31 päivänä. Ensinmainitussa tilaisuudessa annoin minä seikkaperäisen selonteon suhtautumisestani erottamiskysymykseen ja niistä näkökohdista, jotka olivat olleet pyrintöjeni ohjeina. Virkatoverieni puolelta ei oltu tehty mitään muistutuksia kantaani vastaan, mutta minä halusin avonaisella selityksellä estää kaiken väärinkäsityksen. Samalla tahdoin erikoisesti huomauttaa kuinka arkaluontoinen asemani tähän asiaan nähden oli, lähinnä siksi, että kanslerinvirasto oli täyttänyt ne vaatimukset ja toivomukset, jotka olin ilmituonut erottamispäätöksestä. Tämän vuoksi katsoin oikeimmaksi, — ja siitä olivat virkatoverit yhtä mieltä kanssani — että en virallisesti ottaisi osaa asian käsittelyyn. Tavalla tai toisella osoittaisin kuitenkin solidaarisuuteni konsistorin kanssa. Mielipiteet siitä, kuinka sopiva keino kirjelmän lähettäminen kanslerille olisi, olivat aluksi erilaisia, mutta onnistuttiin lopulta saamaan kirjelmälle sellainen muoto, että konsistori yksimielisesti voi yhtyä siihen. Päätös tapahtui toukokuun 31 päivän kokouksessa ja virallisesti toimi silloin vararehtori, A. Donner, puheenjohtajana. Konsistorin yksimielistä esiintymistä, jonka hyväksi minä koetin kaikin tavoin toimia, täytyy minun pitää suurena voittona silloisissa olosuhteissa. Mielipiteenilmausta, katsoen vallitsevaan mielialaan, ei voinut välttää. Erimielisyys konsistorin jäsenten kesken olisi ollut hyvin kiusallinen ja arveluttava ja olisi sillä ollut kauaskantavia seurauksia opiskelevaan nuorisoon nähden, johon hajaannus ja vierovan mielen politiikka oli syvälle juurtunut. Kirjelmä lähetettiin sijaiskanslerille ja sitä seurasi minun rehtorina kirjoittamani erityinen lausunto, jossa minä vakuutin oikeiksi ne asiat, jotka konsistori oli tuonut esille, ja yhdyin kirjelmässä esitettyihin näkökantoihin. Sekä konsistorin että minun kirjelmäni jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti venäläisenä käännöksenä Plehwelle, mutta Plehwen toivomuksesta ne otettiin takaisin. Asian myöhempi kehitys kuuluu toiseen lukuun.

Berendtsille olin kirjeessä ilmoittanut ylioppilasten mielenosoituksesta toukokuun 11 päivänä sekä selittänyt sitä kantaa, jota ylioppilaat olivat tahtoneet ilmaista. Minä olin antanut toimenpiteeni jäädä tähän yksityiseen tiedonantoon, koska asia virallisen kirjelmän kautta olisi saanut suuremman kantavuuden kuin toivottavaa oli. Oliko Berendts esittänyt tiedonantoni Plehwelle, siitä en saanut varmaa tietoa, sillä hän ei kirjoittanut siitä mitään ja jätti vähän aikaa sen jälkeen Pietarin, mutta asia tuli kyllä — ja todennäköisesti tätä tietä — Plehwen tietoon. Alkuperäinen aikomukseni oli kirjoittaa käsikirje Oerstrœmille tästä asiasta, mutta sain tietää, että hän juuri silloin oli matkalla. Kun Danielson kerran, kesäkuun 4 päivänä, kävi Bobrikoffin luona, kävi selville, että tämä ei näyttänyt kiinnittävän suurtakaan huomiota ylioppilasten mielenosoitukseen, mutta hän oli hyvin ärtynyt siitä, että mainittu sanelu konsistorin pöytäkirjaan oli tehty. Siitä toisessa yhteydessä.

Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903—1904.

Sellaisina levottomuutta täynnä olevina aikoina, jolloin minä hoidin rehtorintointa, ei rehtorin asema suinkaan ollut helppo, varsinkaan kun ylhäältä päin asetettiin vaatimuksia ja alhaalta päin nousi toivomuksia, jotka pohjaltaan olivat mahdottomia yhdistää. Niinhyvin yksityiset ylioppilaat, joutuessaan vaikeuksiin poliittisista syistä, kuin akateeminen nuoriso kokonaisuudessaan, olivat lähellä sydäntäni, mutta ristiriitoja oli mahdoton kokonaan välttää. Yksi vakavimpia vaikeuksia oli se, mikä syntyi uusmaalaisen osakunnan kanssa syksyllä 1903 ja keväällä 1904. Alkuperäiset syyt ristiriitaan eivät itsessään olleet varsin merkittäviä, mutta sen seuraukset tulivat vakaviksi, mikä ei suinkaan ole harvinainen ilmiö hermostuneina aikoina.

Ristiriidan aiheena oli kaksi yksityistä tapausta niiden monien poliittisten selkkausten joukossa viranomaisten kanssa, joita silloin sattui ja joihin ylioppilaat olivat sekaantuneet. Toinen koski ylioppilas O. Rosenqvistia, toinen ylioppilas kreivi Creutzia.

Edellisen asia oli sangen yksinkertainen. Rosenqvist [Rosenqvist tuli sittemmin Helsingin ruotsalaisen kauppaopiston johtajaksi ja hänet murhattiin punaisessa kapinassa 1918.] oli toukokuussa 1903 vangittu, koska hän oli antanut rahasumman eräälle henkilölle, joka oli agiteerannut asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Hän oli poliisitutkinnossa myöntänyt syytöksen oikeaksi. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vapaaksi. Käytyään minun luonani, jolloin hän kahden kesken uskoi minulle erinäisiä asioita ja sanoi ehdottomasti haluavansa välttää enempää tutkintoa, katosi hän Helsingistä ja onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Kansleri, jolle oli ilmoitettu asiasta, määräsi, että Rosenqvist poistettaisiin ylioppilasmatrikkelista. Että kansleri tällöin meni yli virkavaltansa, on varmaa, kun ei ollut olemassa mitään tutkintoa eikä tuomiota, eivätkä yliopistoviranomaiset olleet esittäneet sellaista toimenpidettä, mutta minä päätin kuitenkin olla saattamatta aikaan ristiriitaa kanslerin kanssa, koska asialla tässä tapauksessa ei ollut käytännöllistä merkitystä. Rosenqvist oli tahallisesti välttänyt saapua tuomioistuimen eteen. Hän oli lähtenyt Sveitsiin tieteellisiä opintoja varten eikä palaisi pitkään aikaan kotimaahan, niin että hänelle ei merkinnyt mitään, oliko hän muodollisesti ylioppilas vai ei. Hän halusi itse, että sillä hetkellä oltaisiin hiljaa hänestä, ei hänen itsensä vuoksi, vaan muista syistä. Uusmaalainen osakunta otti kuitenkin asian käsiteltäväkseen ja pyysi rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin sen "oikeudenloukkauksen" ja vääryyden korjaamiseksi, joka tässä kohden oli Rosenqvistia vastaan tapahtunut. En kuitenkaan tehnyt asian hyväksi muuta kuin esitin osakunnan pyynnön sijaiskanslerille. Siihen asia jäi, siksi kunnes minä syksyllä 1904, kun oli tullut edullisemmat olot, tein esityksen, että Rosenqvist otettaisiin uudelleen yliopiston kirjoihin, johon v.t. kansleri suostui. Että ei mitään tärkeämpää heti oltu tehty uusmaalaisen osakunnan pyynnön johdosta, tuli tämän keskuudessa syytöksen aiheeksi yliopistoviranomaisia kohtaan. Rosenqvistin asia kummitteli koko, syksyn, mutta tyytymättömyys oli rakenteeltaan liian teoreettista saavuttaaksensa erikoista merkitystä. Rosenqvist itse lausui kirjeessä kiitollisuutensa minun suhtautumisestani ja toimistani hänen asiassansa.

Paljoa vakavamman oikeudenloukkauksen sisälsivät toimenpiteet ylioppilas, kreivi C.G. Creutzia vastaan. Tämä tuli syyskuun 23 päivänä 1903 minun luokseni ja ilmoitti, että hän oli saanut käskyn seitsemän päivän kuluessa poistua maasta. Hänen isänsä, maatilanomistaja Pernajassa, oli edellisenä päivänä saanut samoin kuuluvan käskyn. Mitään muuta syytä karkoitukseensa, kuin että hän oli isänsä poika, ei nuori kreivi Creutz tietänyt. Isä oli pyytänyt oikeuden itselleen ja lapsilleen muuttaa maasta, ja tähän hakemukseen oli H. Majesteettinsa hiljakkoin suostunut.

Minä menin tämän johdosta viipymättä v.t. kuvernöörin, lääninsihteeri Reinbottin luokse. Hän vakuutti karkoitusmääräyksen oikeaksi, ja että se oli annettu kenraalikuvernöörin käskystä. Nuoren Creutzin ilmoitettiin olleen isällensä avullisena poliittisessa kiihoitustoiminnassa. Minä huomautin, että tällä väitteellä ei voinut olla mitään merkitystä, koska mies oli vasta 20-vuotias, ja että olisi kohtuutonta karkoittaa alaikäistä henkilöä. Reinbott näytti hämmästyvän, kun hän sai kuulla, että Creutz oli niin nuori ja lisäksi ylioppilas, ja minä sain sen käsityksen, että tässä oli tapahtunut erehdys. Rehtorina ollen sanoin olevani pakotettu vaatimaan, että toimenpide peruutettaisiin. Reinbott pyysi minua kääntymään salaneuvos Deutrichin puoleen, joka hoiti kenraalikuvernöörinvirkaa. V.t. kansleri Oerstrœm oli silloin kaupungissa ja minä lähetin hänelle asian johdosta kirjeen, jossa vetosin häneen ja ilmoitin aikomukseni käydä Deutrichin luona pyytääkseni häntä peruuttamaan karkoitusmääräyksen tai sallimaan, että sen toimeenpanoa lykättäisiin, siksi kunnes kansleri olisi antanut määräyksen asiasta. Vähän sen jälkeen kuin Oerstrœm oli saanut kirjeeni kävi Danielson hänen luonansa ja puhui samaan suuntaan. Oerstrœm oli hyvin taipuvainen puhumaan asian hyväksi Deutrichille, ennenkuin hän saman päivän iltana palaisi Pietariin. Minä menin asemalle saadakseni Oerstrœmiltä tietää, mitä hän oli voinut tehdä, ja tapasin sekä hänet että Deutrichin, molemmat jonkun verran iloisella tuulella senaattorien järjestämän päivällisen jälkeen. Hän sanoi, ettei hän voinut asialle mitään, koska Creutz oli ollut "innokas agitaattori" eikä enää ollut Suomen alamainen. Kun minä tein vastaväitteitä alamaisuusasiaan nähden, selitti Oerstrœm, että senaatin jäsenet yhtyivät tähän selitykseen. Asian niin ollen ei hän sanonut voivansa mitään tehdä. Seuraavana päivänä kävin Deutrichin luona, mutta sain saman tiedon. Hän lupasi kuitenkin kirjoittaa Bobrikoffille, mutta hän ei voisi saada vastausta ennen sitä päivää, jolloin Creutzin piti lähteä. Minä ehdotin sähkösanomaa, mutta Deutrich koetti estää sitä. Hän ryömi muuten koko ajan Bobrikofiin selän taakse.

Iltapäivällä sain kreivi Creutzilta jäljennöksen karkoitusmääräyksestä, jossa hänen sanotaan olevan "vahingollinen maan valtiolliselle järjestykselle ja yleiselle rauhalle". Karkoitukseen nähden vedottiin erääseen toukokuun 26 päivänä 1903 annetun asetuksen pykälään, joka koski "muukalaisten karkoittamista Venäjän valtakunnan alueelta". Kävi selvästi esille keskustelusta Deutrichin kanssa, että oli tahdottu kostaa kreivi Creutzille ja hänen perheellensä, koska hän tahtoi muuttaa maasta ja siten saada lapsensa vapaiksi asevelvollisuudesta tekemällä heistä Ruotsin alamaisia.

Käännyin sitten senaattori Enebergin puoleen, johon Oerstrœm oli vedonnut, kysymyksellä, kuinka Creutzin alamaisuuden laita oli. Hän selitti, että tämän Suomen alamaisuus ei suinkaan ollut lakannut sen kautta, että hän oli saanut luvan muuttaa maasta. H. Majesteettinsa päätöksessä oli nimenomaan, että Creutzin on "kolmen kuukauden kuluessa tästä tiedon saatuansa, jos hän tahtoo tätä etua hyväksensä käyttää, muutettava Suomesta, saaden vapautuksen alamaisuuden velvollisuuksistansa". Oli siis selvää, että karkoittaminen oli tehty kokonaan väärillä edellytyksillä. Minusta tuntui kuitenkin turhalta uudelleen käydä Deutrichin luona. Creutzin pakollista matkaa, jonka piti tapahtua syyskuun 26 päivänä, ei kuitenkaan oltu saatu peruutetuksi. Sitävastoin katsoin, että minun täytyi selvittää v.t. kuvernöörille, että oli tapahtunut erehdys, kun Creutzia ei oltu pidetty Suomen kansalaisena. Reinbott näytti olevan hämillään. Kuinka kevytmielisesti käsiteltiin lakia ja oikeutta, käy selville tämän, lääninsihteerin lausunnosta minulle, että erehdys helposti voitaisiin korjata siten, että karkoitusmääräykseen muutettaisiin asetus ja pykälä!

Syyskuun 25 päivänä oli uusmaalaisella osakunnalla ylimääräinen kokous, jossa karkoitusta pohdittiin ja osakunta sai kuraattorin kautta tiedonannon siitä, mitä asiassa oli tehty. Osakunta päätti kirjeellisesti minulta pyytää, että ryhtyisin toimenpiteisiin karkoitusmääräyksen peruuttamiseksi ja asian ajamiseksi. Kirjelmän jätti minulle seuraavana aamuna 8-miehinen lähetystö, jota kuraattori johti. Kirjelmässä sanottiin toimenpiteen Creutzia vastaan olevan "ei ainoastaan oikeuden ja ihmisyyden kieltämistä, vaan myöskin ylioppilasten tulevan kansalaisoikeuden polkemista". "Se hämmennys ja levottomuus, joka on vallannut mielet uusmaalaisessa osakunnassa, ei tule", sanottiin kirjelmässä, "häviämään, ennenkuin vallalla oleva oikeusturvattomuuden tunne on poistettu". Minä sanoin, että tämä asia oli hämmästyttänyt minua yhtä paljon kuin nuorisoakin, ja että aioin edelleenkin tehdä, mitä minun voimassani oli.

Syyskuun 29 päivänä lähetin asiasta kirjelmän sijaiskanslerille. Mainitsin siinä, että turhaan olin vedonnut v.t. kuvernööriin ja v.t. kenraalikuvernööriin ja tein selväksi, että Creutz edelleen oli Suomen alamainen ja että hänen siten pitäisi olla maan lain ja viranomaisten suojassa. Mitä siihen todistettuun väitteeseen tulee, että Creutz olisi harjoittanut poliittisesti kiihoittavaa toimintaa, huomautin minä, että hän ei ollut vielä täysi-ikäinen, ja että hänellä, luotettavien todistusten mukaan, ei ollenkaan ollut sitä luonnonlaatua ja niitä ominaisuuksia, jotka edes olisivat tehneet otaksuttavaksi, että hän olisi voinut tehdä jotakin sellaista, joka voisi vahingoittaa maan valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa. Mutta siviilihallinnon määräyksestä, joka perustui siihen väärään käsitykseen, että hän oli vieras tässä maassa, oli häneltä riistetty se turva, jota hänen opiskelevana oli oikeus nauttia, ja hänet oli väkivaltaisesti pakotettu keskeyttämään opintonsa. Kirjelmässä mainittiin ylioppilasten vetoaminen minuun, jonka yhteydessä lausuin: "Minä ymmärrän täysin sen levottomuuden, joka vallitsee nuorison mielissä tämän tapauksen johdosta, ja minun on pakko ajatella niin, että sen keskuudessa yhä leviävä oikeusturvattomuuden tunne todellisena vaarana uhkaa laillisen järjestyksen häiritsemätöntä ylläpitoa yliopistossa." Velvollisuuteni mukaan vetosin kansleriin ja pyysin, että kyseessäoleva määräys kumottaisiin ja että Creutz siten esteettömästi saisi harjoittaa opintoja yliopistossa, johon hänellä oli sama oikeus kuin jokaisella muulla ylioppilaalla, ainakin siksi kunnes hän oli lakannut olemasta Suomen alamainen. "Sellainen toimenpide kanslerin puolelta", sanottiin kirjelmässä, "ei ainoastaan poistaisi sitä vääryyttä, joka oli kohdannut yksityistä ylioppilasta, vaan myöskin akateeminen nuoriso tulisi huomaamaan, että se edelleen niinkuin tähänkin asti voi yliopiston viranomaisilta odottaa saavansa oikeudellista turvaa ja apua". Sijaiskansleri lähetti kirjelmän kanslerille, ja sitä seurasi hänen oma, samaan suuntaan menevä lausuntonsa.

Lokakuun alussa jätti minulle ylioppilaskunnan puheenjohtaja 359 jäsenen allekirjoittaman pyynnön, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon keskustelemaan niihin toimenpiteisiin mahdollisesti olisi ryhdyttävä sen johdosta, että yksi sen jäsenistä oli karkoitettu maasta. Mielipiteeni oli se, että minun täytyi hylätä tämä pyyntö, niin hyvin muodollisista syistä kuin siksi, että yliopistoviranomaiset Helsingissä jo olivat ryhtyneet kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka voivat tulla kysymykseen, ja koska niiden vaikutusta pikemmin olisi vahingoittanut kuin hyödyttänyt ylioppilaskunnan kollektiivinen esiintyminen. Mutta koska pyynnön oli esittänyt hyvin suuri osa ylioppilaskunnan jäseniä, tuntui minusta sopivalta, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon saamaan tiedon siitä, mitä asiassa oli tehty. Kokous oli lokakuun 12 päivänä, jolloin puheenjohtaja luki kirjoittamani kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa siitä mitä oli tehty ja tehtiin selväksi, miksi asiaa ei mielestäni pitäisi käsitellä yleisessä ylioppilaskokouksessa. Kokouksen meno oli rauhallinen, vaikka mieliala vasemmalla sivustalla, puheenjohtajan ilmoituksen mukaan, oli jonkun verran hermostunut. Tälle kohdistettuun kysymykseen, oliko ja millä tavalla, hän tehnyt vastaväitteitä kieltoni perusteluja vastaan, ei vastattu, ja kokous hajoitettiin ilman että keskustelua asiasta oli tapahtunut.

Danielson oli kuitenkin Oerstrœmiltä saanut sen tiedonannon, ettei tämä tahtonut sekaantua Creutzin asiaan, koska kenraalikuvernöörillä oli "oikeus karkoittaa maasta niin hyvin suomalaisia kuin ulkomaalaisia". Ainoa muodottomuus, jonka arveltiin asiassa tapahtuneen, oli se, että rehtorille ei oltu tehty virallista ilmoitusta asiasta, mikä laiminlyönti samalla kertaa post festum korjattiin. Karkoittamiskysymyksessä ei siis enää mitään voitu tehdä.

Lokakuun 24 päivänä tuli aivan odottamatta sijaiskanslerille kirjelmä kanslerilta siitä, että hän "kenraalikuvernööriltä saapuneen ilmoituksen mukaisesti ylioppilas, kreivi Creutzin sangen moitittavasta käyttäytymisestä Pernajan pitäjässä ja nojautuen kaikkien korkeimpaan valtuutukseen oli huomannut hänen hoitoonsa uskotun yliopiston arvon vaativan", että Creutz erotettaisiin yliopistosta. Ei ollut mitään syytä salata asiaa. Se tuli sen vuoksi pian tunnetuksi ja herätti paljon katkeraa mielipahaa, erittäinkin uusmaalaisessa osakunnassa. Neuvoteltuani sijaiskanslerin kanssa päätin minä tämän määräyksen johdosta lähettää hänelle kirjelmän kanslerille edelleen toimitettavaksi.

Kanslerin määräys oli pahentanut asiaa ja saattanut rehtorin kiusalliseen asemaan. Kenraalikuvernööri tahtoi ilmeisesti saada aikaan selkkauksen yliopiston kanssa tai sen piirissä. Kirjelmäni oli senvuoksi sangen ankara. Siinä huomautettiin, että toimenpide sisälsi loukkaavan vääryyden Creutzia kohtaan ja että sitä ei voitu nuorisolle selittää, vielä vähemmän puolustaa. Sijaiskansleri matkusti Pietariin ja vei mukanaan kirjelmän saksalaisena käännöksenä. Hän jätti sen Oerstrœmille, joka tarkkaavasti luki sen. Danielson selitti asiaa lähemmin ja huomautti, että Creutz tämän toimenpiteen kautta oli joutunut kärsimään uuden ja entistä ankaramman rangaistuksen. Oerstrœm vastasi, ettei se ollut tarkoitus, ja suostui siihen, että entinen kirjelmä peruutettaisiin ja sen sijaan kirjoitettaisiin uusi. Pari päivää myöhemmin saapui tämä uusi kirjelmä, joka kuului seuraavasti: "Sitten kuin H. Ylh. Suomen kenraalikuvernööri hänelle kaikkein armollisimmasti suodun väliaikaisen vallan nojalla on karkoittanut K.A. Yliopiston oppilaan, C.G. Creutzin, olen minä nähnyt asiaan kuuluvaksi, että mainittu Creutz pyyhitään yliopiston matrikkelista, josta, j.n.e." Edellinen kirjelmä, johon virallisesti emme olleet puuttuneet, peruutettiin. Tällä oli voitettu ainakin se, että se mikä Creutzin erottamistoimenpiteessä oli ollut kiusallista, oli poissa. Se ei enää luonteeltaan ollut rangaistustoimenpide, vaan ainoastaan johdonmukainen seuraus siitä, että hän häikäilemättömästi oli maasta karkoitettu. Koko tämä asian vaihe merkitsi kanslerin peräytymistä. Eräillä tahoilla — missä pääasiana pidettiin sitä muodollista laittomuutta, joka tapahtui siinä että Creutzin nimi poistettaisiin yliopiston matrikkelista — ei kuitenkaan tahdottu tunnustaa, että kanslerin uusi määräys oli mikään voitto.

Uusmaalaisen osakunnan kuraattori ei ollut odottanut virallista ilmoitusta rehtorilta Creutzin erottamisesta yliopistosta, vaan oli ensimmäisen kirjelmän johdosta ottanut kysymyksen esille osakunnassa, joka päätti lähettää asiasta kirjelmän rehtorille. Se tuli minulle lokakuun 30 päivänä ja sisälsi ojentelevan esityksen siitä, miten yliopiston täkäläisten viranomaisten pitäisi suhtautua vallitsevaan sortojärjestelmään, sekä lausui sen toivomuksen, "että yliopistoviranomaiset, jos he, antamatta yliopistolle mahdollisesti koituvain seurausten ratkaisevasti vaikuttaa menettelyynsä, kieltäytyvät millään tavalla olemasta mukana ylioppilas Creutzin rankaisemisessa, tässä asiassa voivat olla vakuutettuja uusmaalaisen osakunnan täydestä myötätunnosta". Mietittyäni asiaa päätin minä lähettää kirjelmän takaisin osakunnalle, ja kirjoitin samalla yksityisen kirjeen kuraattori Estlanderille, jossa lausuin, että minä ainoastaan siten, etten virallisesti puuttunut kirjelmään, voin pelastaa osakunnan ajattelemattomuudesta johtuneen toimenpiteen seurauksista. Minä huomautin, ettei ollut sopivaa, että ylioppilasosakunta siten ryhtyi arvostelemaan rehtorin ja sijaiskanslerin suhtautumista ylemmän viranomaisen määräykseen.

Samalla kertaa kuin uusmaalaisessa osakunnassa päätettiin kääntyä rehtorin puoleen, päätettiin myöskin lähettää kirjelmä muille osakunnille, jossa selostettiin Rosenqvistin ja Creutzin tapaukset ja lausuttiin samaa kuin minulle osoitetussa kirjelmässä. Muille osakunnille annettiin se kehoitus että, jos ne "yhtyivät siihen ajatukseen, joka oli määrännyt uusmaalaisen osakunnan; toimintatavan, ne saattaisivat tämän käsityksensä yliopistoviranomaisten tietoon". Kaksi osakuntaa, savo-karjalainen ja pohjalainen, ottivat kysymyksen käsiteltäväksi, ennenkuin minä sain tiedon asiasta. Muiden osakuntien inspehtoreja kehoitettiin pitämään huolta siitä, että asiaa ei otettaisi viralliseen käsittelyyn pöytäkirjaan merkittäväksi, ja niin tehtiinkin. Ei myöskään kahden ensinmainitun osakunnan pöytäkirjaan otettu uusmaalaisen osakunnan kehoitusta. Pohjalainen osakunta päätti, senjälkeen kuin se minulta oli saanut täydellisen selonteon niistä tapauksista, joihin uusmaalaisen osakunnan kirjelmässä vedottiin, lähettää kirjelmän takaisin uusmaalaiselle osakunnalle ja sen sijaan kääntyä rehtorin puoleen ja lausua osakunnan huolen niitä uhkaavista kurinpitorangaistuksista, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista.

Uusmaalaisessa osakunnassa herätti minun asiaan puuttumiseni pitkän keskustelun. Estlander poistui, koska minä olin tehnyt hänet vastuunalaiseksi toimenpiteestä. Inspehtori, professori Chydenius, antoi, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, ankaran nuhteen osakunnalle ja koetti tehdä selväksi, että se oli mennyt toimintavaltansa yli. Osa jäsenistä tahtoi, että osakunta vastaisi jokaisesta kirjelmän sanasta ja pysyisi päätöksessään. Toiset arvelivat, että osakunta oli menetellyt ajattelemattomasti ja että sen avoimesti pitäisi se tunnustaa, toiset taas, että rehtori oli väärinkäsittänyt kirjelmän, koska osakunta vain oli tahtonut viitata siihen, että, jos yliopistoviranomaiset katsoivat sen ajan tulleen, jolloin yliopisto saattoi antautua seurauksiltaan vakaviinkin taisteluihin, niin he voisivat odottaa saavansa osakunnan kannatuksen puolellensa. Valittiin toimikunta, ja kysymys otettiin käsiteltäväksi seuraavassa kokouksessa. Pitkien keskustelujen jälkeen päätti osakunta inspehtorinsa kautta antaa minulle selityksensä, että oli tapahtunut väärinkäsitys, että osakunta "ei ollut tahtonut lausunnollaan vaikuttaa mitään rehtorin virkatoimiin, joiden määrääjänä se oli tiennyt jokaisessa tapauksessa olleen ainoastaan Herra Rehtorin omantunnon ja hänen oman käsityksensä virkavelvollisuudestansa", vaan oli tahtonut esille tuoda, "mitkä ajatukset ja tunteet uusmaalaisen opiskelevan nuorison keskuudessa tähän kysymykseen nähden olivat vallinneet, sekä ennen kaikkea, että tämän nuorison toivo oli se, että ne seikat, jotka saattoivat uhata sen rauhallista yliopistollista opiskelua ja esiintyä civis Creutzin asiaa järjestettäessä tahi muita samantapaisia tulevaisuudessa, eivät millään ratkaisevalla tavalla pääsisi vaikuttamaan yliopistoviranomaisten toimiin". Minä sanoin olevani tyytyväinen tähän selitykseen. Se osoitti osakunnan hyvää tahtoa järjestää ajattelemattoman teon seuraukset. Tällaisissa tapauksissa ei voinut vaatia liian paljon nuorisolta, varsinkin kun, kuten tässä tapauksessa, täytyi tuntea kunnioitusta ja myötätuntoa sen esiintymisen perusmotiivia kohtaan. Minä olin toivonut, että asia tähän loppuisi, mutta niin ei ikävä kyllä käynyt.