Part 9

Kaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja Söderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet tehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan vastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen jälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä esiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä. He olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi ymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat he epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause piti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi enemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat mielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät erotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa ei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin karkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö. Lieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin pitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet, ja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin sijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin kuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana, mutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen, että rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan edessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se todennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt rangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa olisi ollut onnetonta.

Minulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut 24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia Sarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana sitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen esiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää mitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman sadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen solidaarisuusilmauksen.

Joukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää yleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet avajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu, haluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa lausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä ymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat tunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun suostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi lähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan puheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää kokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta vastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman johdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu on rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa voitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat vastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen.

Kirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman kulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni tottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden häiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu hyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua sitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista tunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla, jonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä rehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien paheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä olisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta mitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai noudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli neuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa, esitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet, jotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa, vallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin jyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa, millä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset ilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat, että sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin ja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei aiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous.

Kenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen avajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista yhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi Deutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys avajaistilaisuudessa, "joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä vastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn puheeseen", joka sisälsi "samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten esitys" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille, joka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen. Hän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H. Majesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen perintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle!

[Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: "Siitä Teid. Ylh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden lukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun hän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka eivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut mietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka viimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt. Ryhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on minun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa yliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän Teid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon.

"Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka rehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä, pakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä pelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston traditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis. Korkeutensa Perintöruhtinas."]

Obolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo ylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta yhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti asian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain vahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin.

Se seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi ajaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa osoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin esiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin jo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä opettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä seikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa samaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys, että yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani ja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan eronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta, joka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin taholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta, koska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan oikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän kuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani, ehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli osoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja lausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien menettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.). Lausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus.

Seuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun lausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli luottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin kokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä luottamuksesta, vaikka lausunto "ei sisältänytkään tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden, mitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet yliopiston asiain johtoa". Lausunto päättyi sanoilla: "Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Selitykseen oli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori A. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä huomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää siten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen johdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni lausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni kiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita minä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat ja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu.

* * * * *

Yllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti:

"Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa, verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen.

Mikä lähinnä on aiheuttanut tuon minun käsitykseni asiasta, on yhteydessä sen häiritsevän tapauksen kanssa, joka sattui tämän lukukauden avajaisjuhlallisuuksien aikana. Vaikka minä syvästi valitan sitä tottelemattomuutta, johon kaksi ylioppilasta silloin teki itsensä syypääksi, en kuitenkaan pidä tätä seikkaa merkitsevimpänä, sillä heidän tottelemattomuutensa johtui harhautuneesta velvollisuuden tunteesta, eikä sen tarkoituksena ollut millään tavalla ilmaista kunnioituksen puutetta rehtoria kohtaan. Paljoa enemmän merkitsee minulle se seikka, että tämä heidän esiintymisensä, joka tapahtui huolimatta siitä, että rehtori virantoimessa ollen oli sellaisen kieltänyt, sai tukea ja yllykettä yliopiston opettajien puolelta, joiden joukossa oli myöskin konsistorin jäseniä, osittain sen kautta, että he jäivät saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri, rehtori ja osa yliopiston opettajakuntaa oli mennyt pois, osittain suoranaisten suosionosoitusten kautta. "Etteivät kaikki ne yliopiston opettajat, jotka saliin jäivät, tehneet sitä mielenosoituksellisessa tarkoituksessa, sen tiedän sangen hyvin, mutta se ei paljoa vaikuta asiaan. Nuoriso sai sen käsityksen, että siinä selkkauksessa, joka oli syntynyt rehtorin ja niiden ylioppilasten välillä, jotka olivat toimeenpanneet mainitun mielenosoituksen, useat rehtorin omista virkatovereista olivat asettuneet häntä vastaan ja niiden puolelle, jotka olivat loukanneet hänen virka-arvoansa. Sen kautta sai selkkaus paljoa suuremman merkityksen kuin mitä se muutoin olisi saanut. Samaan suuntaan on tapausta käytetty hyväksi myöskin sanomalehdistössä, erittäin ulkomaisessa. Sijaiskansleri, rehtori ja muutamia yliopiston opettajia asetetaan toiselle puolelle, koko opiskeleva nuoriso ja suuri enemmistö yliopiston opettajia toiselle. Edelliset ovat raukkamaisuuden edustajia, jälkimmäiset rohkean mielen. Minä tiedän hyvin, että tämä kuva on väärä, ja että totuudenrakkaus ei ole ollut kuljettamassa niitä käsiä, jotka ovat sen luoneet, mutta jo se seikka, että sellainen asian tulkinta syntyy ja näkyy sekä yksityisissä piireissä että julkisuudessa, saa epäilemään, että maanalaista työtä on tehty. Mikä vaikutus kaikella sellaisella on nuorisoon, on selvää. Toiselta puolelta alenee tämän kautta rehtorin vaikutus nuorisoon, toisaalta saa tämä siitä uutta yllykettä jatkamaan sitä tietä, jolle on lähtenyt. Tämä painaa paljon enemmän mieltäni kuin se seikka, että muutamat nuorukaiset eivät äkisti voineet löytää oikeata tietä vaikeassa tilanteessa ja siten saivat aikaan rehtorin kanssa selkkauksen, joka itsessään oli verrattain muodollinen. — — —

Minun täytyy suoraan sanoa, että minä tämän tapahtuman johdosta en tunne olevani varma siitä, että minä mahdollisissa uusiutuvissa häiriöissä, jotka pakottavat rehtoria käyttämään virkavaltaansa lain määräämissä rajoissa, voin odottaa kaikkien virkatoverien kannatusta.

Minun täytyy vielä lisätä, että minun asemani ylöskinpäin on käynyt heikommaksi. Kenraalikuvernööriltä sijaiskanslerille tulleessa kirjelmässä on rehtoria syytetty siitä, että hän puheellansa on antanut aihetta siihen ylioppilasten kirjoitukseen, joka luettiin avajaistilaisuudessa. Tähän päättömään syytökseen minä luonnollisesti en paljoakaan huomiota pane, mutta myöskin yliopiston kanslerilta olen saanut nuhteen avajaistilaisuudessa pitämästäni puheesta, koska minä hänen mielestänsä siinä olen ylittänyt sen rajan, mitä sellaisessa tilaisuudessa yliopiston hallituksen puolelta nuorisolle voidaan sanoa; siis saman puheen johdosta, jota toisella taholla on leimattu hyvin penseäksi ja värittömäksi, ja siellä täällä vähän alamaisen ryömimisen maustamaksi. Minä mainitsen tämän osoittaakseni kuinka jyrkästi vastakkaisia vaatimuksia näinä aikoina rehtorin täytettäviksi tahdotaan panna. Koko asia tuntuisi humoristiselta, jollei se samalla olisi niin vakava. Kansleri tulee esittämään rikollisiksi katsotut lausunnot H. Majesteetilleen. Mitä seurauksia siitä saattaa olla minulle henkilökohtaisesti, siitä minä huolin vähemmän ja ero olisi minulle tervetullutkin, mutta kanslerin kirjelmässä on myöskin sellainen viittaus, että minun esiintymisestäni saattaa olla joitakin seurauksia yliopistolle, ja tämä ei voi olla minulle yhdentekevää. Joka tapauksessa on minun ja v.t. kanslerin välille tämän kautta syntynyt jonkunlainen juopa, joka ei suinkaan ole eduksi yliopistolle.

Niinkuin Herrat sanotusta huomannevat, olisi minulla ollut vakavia syitä, jos olisin täyttänyt aikeeni ja nyt jo jättänyt paikkani virkatoverien ja kanslerin täytettäväksi. Jos olosuhteet kehittyisivät siihen suuntaan, että huomaan, etten enää voi täyttää rehtorin vastuunalaisia tehtäviä, niin täytyy minun saada katsoa itseni täysin oikeutetuksi ottamaan mainittu askel."

* * * * *

Professori Runebergin lokakuun 15 p:n kokouksessa useimpien konsistorin jäsenten puolesta lukema lausunto oli kokonaisuudessaan tällainen:

"Herra Rehtori! Konsistorin viime kokouksessa lokakuun 7 päivänä lausuitte Te, Herra Rehtori, että Te viime aikoina olitte ollut huomaavinanne erikoisia epäluottamuksen ja tyytymättömyyden merkkejä, jotka kohdistuisivat Rehtorin tapaan johtaa Yliopiston asioita. Te ilmeisesti ajattelette, että Te ehkä ette enää nauttisi samaa virkatoverienne luottamusta ja tukea kuin ennen ja joka olisi välttämätön, jotta Te voisitte oikein täyttää sen paikan, mikä yliopiston Rehtorilla tulee olla. Tämän johdosta on suuri osa Konsistorin jäseniä katsonut tarpeelliseksi antaa puolestansa selitystä ja siinä mielessä he ovat antaneet minun tehtäväkseni vanhimpana joukostansa Teille, Herra Rehtori, lausua sen varman vakautuksen, että Teidän virkatoverienne usko ja luottamus ei ole horjunut eikä muuttunut siitä ajasta saakka, jolloin Teidät melkein yksimielisesti valittiin Yliopiston Rehtoriksi. Tämä lausunto luonnollisestikaan ei sisällä tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tahi toimenpiteeseen nähden, mitä Herra Rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet Yliopiston asiain johtoa, eikä se myöskään edellytä täydellistä käsitysten ja katsantotapojen yhtäpitäväisyyttä yleensä; se katsantokanta, mistä lähtien yksityisiä ilmiöitä katselee ja arvostelee, jää pakostakin toisenlaiseksi sille, joka ei ole mukana asiain suoranaisessa käytännöllisessä toimittamisessa, kuin sille, jonka tehtävänä on mahdollisuuden mukaan toteuttaa johtavia periaatteita todellisen elämän moninaisissa ja kirjavissa oloissa. Mutta me tahtoisimme saada sanotuksi, että Teidän toimintanne Yliopiston Rehtorina suurin piirtein ja kokonaisuutena katsoen täysin ansaitsee meidän pysyvän kiitollisuutemme, sekä että Teillä edelleen on virkatoverienne keskuudessa sama luottamus ja sama tuki kuin ennenkin. Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että teidän voimanne ja Teidän tahtonne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu."

Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.

Toisessa yhteydessä on mainittu, että niinhyvin nuorempien yliopistonopettajien kuin ylioppilasten keskuudessa oli suunniteltu lakkoa syyslukukauden alkuun 1904 vastalauseeksi muutamien yliopiston opettajien karkoittamista vastaan, mutta asia sai tällä kertaa raueta, kun konsistorin esitys kyseessäolevan väkivallanteon suhteen tuli tunnetuksi. Sen sijaan toimeenpantiin se mielipiteenilmaus avajaistilaisuudessa, josta edellisessä luvussa on kerrottu. Mutta suunnitelmista ei oltu kokonaan luovuttu. Minun velvollisuuteni rehtorina oli luonnollisesti koettaa estää työn lopettamista yliopistossa, erittäinkin kun mielipiteet sen sopivaisuudesta olivat hyvin erilaisia, enkä minäkään siitä saattanut odottaa suotuisia tuloksia.

Lokakuun lopulla sain minä tietää, että ruotsinmielisissä ylioppilaspiireissä ja Keskusteluseurassa jälleen oli neuvoteltu yleisestä opintolakosta sen johdosta, että karkoitettuja yliopistonopettajia yhä edelleen pidettiin maanpaossa. Lakon alkamiseksi oli ajateltu tulevan kevätlukukauden alkua. Silloin olisivat valtiopäivät koolla ja yleinen lakko yliopistossa tukisi ja antaisi pontta sen vastustavalle kannalle. Aluksi piti muutamien valtuutettujen käydä kaikkien professorien luona tutkiakseen heidän ajatustaan lakkokysymyksestä. Kolme nuorta miestä Keskusteluseurasta kävi luonani pian sen jälkeen, mutta vain kysyäkseen mihin toimenpiteisiin konsistorin kirjelmä karkoitetuista oli johtanut, tai mihin sen voitiin otaksua johtavan, ilman että lakkokysymystä suoranaisesti kosketeltiin.

Marraskuun 1 päivänä ilmoitettiin minulle, että ylioppilaat seuraavana päivänä pitäisivät kokouksen, jossa pohdittaisiin kysymystä mahdollisesta yliopistotasosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten puuttuisi asiaan, erittäinkin kun minulla oli syytä otaksua, että tulokseksi tulisi lakkoajatuksesta luopuminen. Seuraavana aamuna sain kuitenkin tietää, että kokous pidettäisiin ylioppilastalon suuressa juhlasalissa, sekä että painettuja kutsulippuja oli suuri määrä jaettu. Kun kokous tämän kautta oleellisesti oli menettänyt yksityisen luonteensa, katsoin velvollisuudekseni kieltää sen pitämisen. Rehtorin lupaa kokouksen pitämiseen ei oltu pyydetty, enkä minä olisi voinut puolustaa sellaista seikkaa, että niin laaja ylioppilaskokous, jolla oli mainitunlainen tarkoitus, oli pidetty minun tieteni ja minun sanattomalla suostumuksellani. Vastuu siitä olisi kokonaan tullut minulle. Sijaiskansleri, joka myöskin oli kuullut aiotusta kokouksesta, telefonoi minulle ja kysyi, olinko minä ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin sen ehkäisemiseksi, mihin minä voin vastata myöntävästi. Minä kutsuin ylioppilastalon taloudenhoitajan luokseni ja kun hän sai tietää, että kokous oli kutsuttu kokoon ilman rehtorin lupaa sekä että minä en voinut antaa suostumustani sen pitämiseen, sanoi hän ilmoittavansa sille ylioppilaalle, joka oli tilannut salin, että sitä ei tarkoitusta varten voitu saada, sekä lupasi pitää huolta siitä, että ovet pidettiin suljettuina. Itse kutsuin minä luokseni maisteri F. Salzmanin ja kandidaatti Sarven, jotka kuuluivat niihin, joiden tehtävänä oli ollut kokouksen järjestäminen. He myönsivät toimineensa lain' vastaisesti, kun he ilman rehtorin lupaa olivat kokoonkutsuneet kokouksen, mutta, selittivät he, ajat olivat sellaiset, että ylioppilasten täytyi omin päin politikoida, ja niin ollen ei voinut välttää, että mahdollisesti rikottiin laillisia muotoja. Mihinkään muuhun tulokseen ei keskustelu johtanut, kuin että kieltoni ilmoitettaisiin niille, jotka saapuisivat kokoukseen.

Kokous oli kutsuttu kello 7:ksi. Minä olin käskenyt pari pedelliä ylioppilastalolle ja pysyttelin itse läheisyydessä siltä varalta, että minun henkilökohtainen asiaan puuttumiseni tulisi tarpeelliseksi. Kun moneen sataan nouseva joukko ylioppilaita sai tiedon kiellostani ja näki salin ovien olevan suljettuina, kokoontuivat he ylioppilastalon portaille ja torille sen ulkopuolelle. He pysyivät rauhallisina, mutta eivät poistuneet pedellien kehoituksista huolimatta. Mutta myöskin poliiseja saapui paikalle, ja koska pelkäsin selkkauksia syntyvän niiden kanssa, menin itse paikalle ja kuljin muutamia kertoja kansanjoukon läpi, kehoittaen ylioppilaita poistumaan. Osa vetäytyi syrjään, mutta kokous ei sanottavasti pienentynyt. Vaikka minua ei millään tavalla häiritty ja vaikka kohtelu olikin sopivaa, huomasin kuitenkin, että mieliala oli hyvin katkeroitunut. Minä puhelin muutamien vanhempien ylioppilasten kanssa, jotka ilmoittivat minulle, että lähetystö oli lähetetty minun luokseni, vaan ei vielä ollut palannut, sekä että juuri sitä odotettiin. Minä päätin mennä kotiin ja sovittiin siitä, että lähetystö uudelleen tulisi luokseni. Vanhemmat ylioppilaat selittivät, että ylioppilaat silloin seuraisivat jäljessä ja että joukko siten hajaantuisi.

Hetken perästä saapui lähetystö luokseni, ja sillä välin ylioppilaat täyttivät porraskäytävään ja kadullekin ulkopuolelle kokoontui suuri joukko ihmisiä. Pedellit ja poliisit olivat seuranneet mukana. Lähetystöön kuului 14 henkeä, kaksi kustakin osakunnasta. Puhetta johti lähinnä eräs ylioppilas Nyman, joka sanoi tulleensa valituksi puheenjohtajaksi. Hänen esiintymisensä oli kiihoittunutta ja yksinkertaista, ja olin huomaavinani, että toverit olivat jonkun verran hämillään siitä mitä hän puhui. Hän selitti, että kokouksen kieltäminen oli herättänyt suurta katkeruutta nuorisossa, ja vaati kiellon kumoamista. Minä en antanut häiritä rauhaani ja vastasin, että oli mahdotonta sallia kokouksen pitämistä. Kiellolla ei ollut mitään tekemistä tunteitteni kanssa nuorisoa kohtaan; minä olin vain tehnyt virkavelvollisuuteni enkä ollut voinut toimia toisin. Muutamat muutkin lähetystön jäsenet lausuivat mielipiteensä, mikä aiheutti lyhyen mielipiteiden vaihdon. Syy, miksi ylioppilaat tahtoivat kokoontua, oli se, että heidän vastalauseensa avajaisissa ei vielä ollut johtanut mihinkään tulokseen eikä konsistorin esityksestä myöskään ollut näkynyt mitään seurausta. Meidän keskustelumme päättyi minun jyrkkään selitykseeni, että kokousta ei voitu pitää, mutta että minä kutsuisin osakuntien inspehtorit kokoon seuraavaksi päiväksi neuvotellakseni heidän kanssaan asiasta. Heidän arvosteluunsa täytyi minun olettaa ylioppilasten luottavan. Kun lähetystö oli poistunut, ilmoitettiin minun vastaukseni porraskäytävään kokoontuneille ylioppilaille. Sen jälkeen lähtivät kaikki hiljaa ja rauhallisesti pois. Koko tämä selkkaus nuorison kanssa pahoitti mieltäni, mutta se ei ollut vältettävissä.

Kokouksessa, joka pidettiin seuraavana päivänä, olivat kaikki osakuntain inspehtorit, yhtä lukuunottamatta, joka oli epäilevällä kannalla, yksimielisiä siitä, että olin tehnyt velvollisuuteni, kun olin kieltänyt kokouksen. Ei ainoastaan, että se oli laittomasti kokoonkutsuttu, vaan rehtori ei voinut, niin arvelivat inspehtorit, antaa hyväksymystänsä kokoukselle, jossa ylioppilasten piti neuvotella siitä, täyttäisivätkö he velvollisuutensa vai eivätkö. Erään inspehtorin mielestä olisi ehkä ollut viisaampaa, jollei ovia olisi suljettu, vaan ylioppilaat olisivat saaneet sinne kokoontua. Jos he sitten kiellosta huolimatta olisivat pitäneet kokouksensa, olisi rehtori voinut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Omasta puolestani täytyi minun olla sitä mieltä, että tilanne sellaisesta toiminnasta vain olisi pahentunut. Sovittiin siitä, että inspehtorit yksityisesti antaisivat osakunnille tiedoksi, että he hyväksyivät rehtorin toiminnan.

Muutamia päiviä myöhemmin pitivät ylioppilaat salaisen kokouksen uusmaalaisen osakunnan talolla lakkokysymyksestä. Noin 400 henkeä lienee ollut läsnä. Useimmat puhuivat lakon puolesta, mutta äänestettäessä, ratkaistaisiinko asia nyt vai eikö, tuli 200 ääntä lakon puolesta ja 190 vastaan. Kun enemmistö oli niin vähäinen, katsottiin kysymyksen tällä kertaa täytyvän raueta, mutta se päätettiin ottaa uudelleen käsiteltäväksi seuraavan lukukauden alussa. Keskustelussa huomautettiin usealta taholta, että vähintään 700 ylioppilaan pitäisi äänestää lakkoa, jos sellainen ylipäänsä voisi tulla kysymykseen. Yksityistä tietä olin saanut tiedon kokouksesta, mutta päätin olla siihen sekautumatta, mikä lienee ollut onnellisinta.

Lakkopuuhista ei sittemmin enää kuulunut mitään. Seuraavan lukukauden alkaessa ei enää ollut aihetta ottaa kysymystä käsiteltäväksi.

Aktivistisia pyrkimyksiä 1904—1905.

Routavuosien sortojärjestelmää vastaan oli noussut passiivinen vastarinta, joka ilmeni lähinnä yksityisten henkilöiden impulsiivisina tekoina, mutta joka sitten kehittyi järjestelmälliseksi puolustuspolitiikaksi koko yhteiskunnan puolelta. Tässä puolustusmuodossa, joka perustui puhtaan laillisuuden pohjalle, oli paljon siveellistä voimaa, mutta sen vaikutus väheni sen kautta, että taistelu suuntautui sellaisia voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja siveelliset vaikuttimet eivät paljoakaan tehonneet. Passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka usein olivat karkeata lajia, mikä yhä enemmän kiihdytti mieliä. Tällä tarkoitamme lähinnä maanpakoonajamis- ja karkoitustoimenpiteitä. Oli luonnollista, että kun olot olivat sellaiset, sellainen mieli, joka suuntautui aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan, voittaisi puolelleen ennen muita nuorison. Se ilmeni siten, että oltiin yhä enemmän taipuvaisia ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta yksityisissä henkilöissä se herätti myöskin sen ajatuksen, että piti vastustaa väkivaltaa väkivallalla. Yleensä pysyi akateeminen nuoriso koko ensimmäisen routavuosiajanjakson aikana passiivisen vastarintapolitiikan yleisessä taktiikassa, mutta sen lopulla ilmeni yksityisissä heistä myöskin puhtaasti aktivistisia pyrkimyksiä. Vuoden 1904:n alussa tulin niiden kanssa kosketuksiin. Samoinkuin muut kansalaiset, joilla oli vastuunalainen asema maassamme, pidin aluksi aktivistista liikettä hyvin arveluttavana ja omiaan yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan asemaamme epätasaisessa taistelussamme.

Ensimmäinen sellaisen äktivistisen toiminnan ilmaus, vaikkakin jonkun verran lapsellinen ja epäselvä, oli attentaattiyritys Vaasan poliisimestaria, af Enehjelmiä vastaan, tammikuun alussa 1904. Yrityksessä oli osallisina kaksi ylioppilasta, B.K. Westlin ja O.W. Eriksson, jotka heti vangittiin. Vaasan kuvernööri, Knipowitsch, ilmoitti minulle tapahtumasta. Hän piti asiaa poliittisena ja oli kenraalikuvernöörille lähettämässänsä raportissa esittänyt sen murhayrityksenä poliisimestaria vastaan.

Minä matkustin ensimmäisellä junalla Vaasaan ja kävin viipymättä kuvernöörin luona, joka ulkonaiselta esiintymiseltään oli ystävällinen ja verrattain sävyisä keski-ikäinen mies. Hän antoi minulle luvan saada nähdä kuulustelupöytäkirjan sekä käydä vangittujen ylioppilasten luona. Pöytäkirja luettiin minulle kuvernöörin, lääninsihteeri Ivanoffin, kaupunginviskaalin ja erään poliisikomisarion läsnäollessa, jonka jälkeen minä menin vankilaan, jossa johtajan huoneessa hänen ja erään poliisikomisarion läsnäollessa sain tavata ensin toista nuorta miestä, sitten toista. Todistajain läsnäolon vuoksi ei keskustelusta voinut tulla niin vapaa kuin olin toivonut, ja se ei varmaankaan oikein tyydyttänyt minua eikä heitä. Nuorten miesten sanan mukaan oli tarkoituksena ollut piestä poliisimestari, niin "että hän jonkun aikaa olisi kykenemätön virkaansa hoitamaan". Sekin ajatus, että poliisimestari otettaisiin hengiltä, oli joskus heidän mielessänsä liikkunut, mutta niin pitkälle asia ei suinkaan olisi mennyt, jos suunnitelma olisi onnistunut. Mitään yksityisiä kostovaikuttimia nuorukaiset eivät sanoneet olleen, vaan he tahtoivat teossa tuoda ilmi sen tyytymättömyyden, mikä paikkakunnalla yleisesti vallitsi kapteeni af Enehjelmiä vastaan poliisimestarina, ja siihen ei ollut vähimpänä syynä hänen suhtautumisensa asevelvollisuuskutsuntoihin edellisenä keväänä.

Tutkimuksesta oli käynyt selville, että nuorukaiset olivat tahtoneet houkutella Enehjelmin erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa he väijyisivät ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Eräs nainen, neiti S., erään salapoliisin tytär, oli välittäjänä asiassa. Toinen nuorukaisista saneli hänelle poliisimestarille osoitetun nimettömän kirjeen, jossa oli rakkauden ja ihailun tunnustus ja joka päättyi siihen toivomukseen, että seuraavan päivän iltana tavattaisiin eräässä lähellä kaupunkia olevassa metsikössä. Poliisimestari lähetti konstaapeleja paikalle, jotka vangitsivat Erikssonin, kun hän saapui sinne. Kohta sen jälkeen vangittiin Westlin. Nuorukaisilla oli batongit, nyrkkiraudat, ladatut revolverit sekä ansa eli jalkavipu, jossa oli pitkä nuora. Tarkoitus oli ollut koettaa ansalla vetää kumoon poliisimestari ja sitten piestä hänet. Revolverit olivat mukana kaikkien mahdollisuuksien varalta. Suoritettuaan teon olivat nuorukaiset aikoneet paeta. Koko asia tuntui enemmän poikamaiselta seikkailulta kuin hyvin harkitulta poliittiselta murhasuunnitelmalta. Niiden tietojen mukaan, joita yksityiseltä taholta sain, lienee neiti S. ollut poliisin kätyri. Hänen kerrottiin koko ajan olleen yhteydessä poliisilaitoksen kanssa ja oli hän nähtävästi yhtä aikaa rohkaissut nuorukaisia heidän aikeissaan. Asia oli siten jossain määrin provokatsioniluontoinen.

Minut oli kutsuttu päivälliselle kuvernöörin luokse, ja luulin keskustelussa hänen kanssansa saaneeni hänet jotenkin vakuutetuksi siitä, että asiasta, oli tehty vakavampi tapaus kuin mitä se itse asiassa oli sekä että suomalaisen tuomioistuimen tulisi käsitellä oikeusjuttua nuoria miehiä vastaan. Hän sanoi puolestansa olevansa taipuvainen tähän, mutta että ratkaisu kuului kenraalikuvernöörille. Kuvernöörin lausumaa ajatusta, että attentaattiyritys olisi suoranaisessa yhteydessä poliittisen vastarintatoiminnan kanssa, koetin minä ehdottomasti vastustaa.

Palattuani Helsinkiin annoin minä seikkaperäisen raportin asiasta sijaiskanslerille, jotta hän toimittaisi sen edelleen kanslerille, sekä kävin prokuraattori E. Soisalon-Soinisen (Johnssonin) luona. Tämä sanoi ehdottomasti vaativansa, että asia tulisi suomalaisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja hän luuli, että oli sellaisia toiveita. Jonkun aikaa sen jälkeen ilmoitti hän minulle kuitenkin, että asiaa ei jätettäisi suomalaisille viranomaisille, vaan että nuorukaiset luultavasti karkotettaisiin Venäjälle. Syitä tähän päätökseen ei minulle ilmoitettu. Mahdollisesti oli syynä tähän sekin seikka, että lakimiespiireissä tunnuttiin olevan epäröivällä kannalla siitä, voitiinko Suomen rikoslain mukaan langettavaa tuomiota aikaansaada, koska ainoastaan rikollisen yrityksen valmisteluja oli tapahtunut. Ehkä vaikutti päätökseen hallinnollisesta rankaisusta sekin seikka, että poliisin käytös ei sietänyt tulla julkisuuteen.