Part 2

Muutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja rehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille, että matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä Plehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin Plehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon.

Hän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä tyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat olivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi hallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin, Söderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori Tigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa Helsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla, että sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli pidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena oli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe ei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään, mutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä. Schybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt hallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se käsitys, että Schybergson johti "suomalaiselta taholta ulkomaisessa sanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan". Viimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa, ainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut meistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti väittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu. (Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.) Setälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin, koska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän mainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: "Jos maamme sortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se ehkä heidän sydämeensä." Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että siihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli ollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden esitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta työläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän vetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen kirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa. Wredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa, hän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!), jonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä kaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän. Hallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei voinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson ja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden kirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa esiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut valtio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli valtio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä vaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki yllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut samassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että virkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi velvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen, josta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti nähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner) yliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa saadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme, olisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä.

Me huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset ja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet kenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa, sopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä ja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden tunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen pohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta leimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen kuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan tietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he tarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme, ettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut perustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa. Professorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi arveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin oli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa muistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit, saatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne ikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat tarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka välttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin tyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan, vaan heitä oli siihen pyydetty.

Esitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut Suomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu. Nykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860 varhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota P. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli ennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi erehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin sijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla yhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi Ranskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen vehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut etuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H. Majesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi professorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui luultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja ja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään vastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään epäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle edullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi.

Plehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä kysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me, ettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen opettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään H. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme uskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään kollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan jokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa mukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan asiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia tahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me huomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin ulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin maltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että Donner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten valtiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin johdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut tutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista).

Audienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri kirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut professorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä, niin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän kirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia eikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä näistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen, inspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa jättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa mitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa mitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui kaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun selitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään hämmästyneeltä.

Selonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin kokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia päiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien kanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa Plehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat vähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje kanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m. seuraavaa: "Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin kokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne lausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous professorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden, Schybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan mainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti virkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin. Nämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän Teidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä julkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he, välttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet noudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos joku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää sisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta vallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut heidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet vastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa, mikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin virkamiesten virantoimensa ulkopuolella." Kirjeessä seurasi sitten Schybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan tehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: "Siihen nähden, mitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä, kuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu siitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat herättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän Ylh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta mitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän saakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka suhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella opettajatointaan."

Näin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia. Millään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka vakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli lausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen valtiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan ollut vaikuttamatta.

Helmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän viimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan asian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski yliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan sekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t. kansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän eroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja Schybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin onnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä taivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet suostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi. Söderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli sijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti Wrede ja Söderhjelm.

Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.

Terveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901 ottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten Karlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein silloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain kosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten Runebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän mielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa. Voimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen vapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia viranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina vältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin noudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään rehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita tapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut sattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta, joka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui kuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa saattaisi syntyä.

Tammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän odotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että kenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä, että tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se merkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla ei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta oli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin ja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun asetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä juhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut kumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille, ilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan, sekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään syytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun Schipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä ollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut. Silleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja sen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä. Runsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut suuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta.

Helmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa kerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä sanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan saamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston hakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en milloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että voimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä henkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua.

Saattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta ilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta heti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon kirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin kautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa asianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin ja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet sitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto- ja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin lausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä katsottaisiin pitävän soveltaa, "ylioppilaat eivät voisi eivätkä", niin minä arvelin, "tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse kääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan pysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa, joka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen". "Tämä minun lausumani ajatus", huomautin minä, "joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja ylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se lausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut." Kirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman mitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti.

Helmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla katumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien Yrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan valmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa, ennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin. Toimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita. 21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää, olivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että minulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa ottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta, jonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin kiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että hänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli minulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli ollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi jatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain hyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin olisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa arvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä heitä kunnioitti.

Saman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien kanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan paheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita pidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia lausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen nuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi ainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli todistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan laboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön ulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin matkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti hänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin G. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa. Hän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun viimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille, joka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti Schipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin, jonka johdosta hän lausui mielihyvänsä.

Käyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen kotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni ja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n ylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan antamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten kanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi kenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen julkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista, jota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän, kysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut Plehwelle, että hän ei "tavallisissa oloissa" kieltäytyisi antamasta suostumustansa.

Plehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän oli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat eivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko Malmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti olisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä oli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin kuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan sekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista kertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin kuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt kaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen ilmoituksensa totuutta. "Oletteko varma siitä, että hän ei ole teille valehdellut?" "Olen, Teidän Ylhäisyytenne." "Hyvä on." Plehwe pyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä siitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin paheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui Plehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion ja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja puhunut mieleenpantavia sanoja. "Hänen kielipoliittinenko kantansa epäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä vastaan yllyttävät?" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran vanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut ollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti hyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen esiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään yhteiskunnan hermostuneisuutta.

Sanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m. oli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja että sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun 18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä yhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen, jonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe sanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni. Hänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain ruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että muutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä mainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen hämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä seikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli ilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue; lienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä ja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta sanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua allekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut siveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa oli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea Moskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti, oli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se syytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään huomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen oli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä sanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. ("Kagaali" ei minun tietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.)

Siirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen ylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin ja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että niitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen esiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei saisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä ehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat sijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että osakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa ja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi puheen tähän kohtaan ja sanoi: "Minä arvaan, että Te tahdotte lausua hyvän sanasen Wreden puolesta" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että sensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei ollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä aioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin niihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen sangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen, ei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe vastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä tosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta hän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama tyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa.

Heinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi asevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin puheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin toimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka allekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun asetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen myötävaikutuksella sekä "että perustuslait muutoinkin tulisivat maan hallinnossa täydellisesti noudatetuiksi". Sijaiskansleri, joka oli ottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia, enkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla minään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia tarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista virkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin heitä vastaan aiottiin ryhtyä.

Marraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe oli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut adressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt. Siinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso Rein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin kysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia allekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut kysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset henkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli silloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän johdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta kehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona. Samalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun ja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä kyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä huolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa odotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava sekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava sijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että v.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap.

Minä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan odottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana. Vihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä pyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: "Te olette halunnut puhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute)." Minä sanoin, että sijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut tietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että minä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti. Minä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen sekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei käynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen johdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan lojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan oikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole vastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä kaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä kylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan taholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan harkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä velvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska päinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti toimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin perusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun suhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen virkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin vakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä kysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa, olisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän keskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien kanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut sitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva nuorisoon.

Plehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun poliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista. Virkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa kohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: "sen, jolla on tuo univormu (minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen kaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria". Hänelle oli tuottanut paljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat allekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät erotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa. Niiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen, ja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka käsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se puolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet lausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta saanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut oikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla, joten adressi oli moitittava.

Minä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin H. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite meillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen meidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme ajatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi, niin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti tuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi rikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani oli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja minä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati edellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, että paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että rehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä katsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa, että vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu häiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut ja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset kenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan kuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha säilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla kohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin ja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea. Plehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen. Aikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen päällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän uskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä tehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi Plehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin allekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä tehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun Plehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut ollut.