I.

Pietari v. 1918 alussa.

Pietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat ennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin ensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen ihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien suurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien "beregis" (varo) -huudot kuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset kaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle metropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä vain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman perässä.

Mutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän vain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin joukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa ei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät ja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka siellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis tavallaan suvustaan huonontuneitten Israelin lapsien. Varsinainen juutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli suotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän kaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin "svaboda" oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin. Vuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla liikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.

Ennen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin liikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään. Pääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja. Nyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty vapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla, kokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan joutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä moitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien sotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt kaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten keskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa entisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute alensi pääsyvaatimuksia, Kerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua. Armeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista ainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki oleskeli "lomalla" pääkaupungissa.

Eivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista. Armeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä oli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa merkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri saattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin "lomalle". Huonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä liikehommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla. Varsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918 alussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali ei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän vallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin tapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille. Niinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina — ruhtinaita.

Oli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään keisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi suvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt ei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin aikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä, pysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha tyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen tähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi tytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto, myöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu jalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan päässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa vaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton mies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän pihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista, että vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin päivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit hänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en toki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha kalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa tehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta "kundi" vaan haluaa. Maksat ja sointuvan runon saatkin.

Mutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen naurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä naisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja muodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa hienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa kunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet ovat "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Heidän hartioittensa varassa lepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat ripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän naisiltaankin, mitä osaa nämä sitten "suuren vallankumouksen" pyörteissä näytellevät?

Rikasta väkeä on tämä "vallankumouksen kunnia ja ylpeys". Olipa heitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin jo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt "vuokrata" huoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin: hänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta kuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava pöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet "vuokralaiset" olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä, joka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä, näki otettavan esille hirmuiset tukut rahoja, "kerenkkejä", niinkuin siihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin, korttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat viipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun rikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun, mutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi vielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.

Olisipa hauskaa seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän retkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan? Sinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia. Mutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan, on parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi sotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi meno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi katsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään. Sellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.

Ryöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa autossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen alastomaksi. Tästä puhuivat venäläiset sanomalehdetkin.

Niin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti kenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät yhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat taskut kaikessa rauhassa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan ei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai sormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin hänelläkin otettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan taiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja ravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat taskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa ulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on kuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan otsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä rahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia, tapahtuu niinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa turvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää sellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun saadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety paljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.

Saattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin eräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja hän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua oli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan tulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi kuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä morkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen vangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies. Tämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän taas "erehdyksestä", joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten vapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot piti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat — karanneet.

Ryöstötapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin sanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla oli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian oli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi. Sormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö repinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.

Samaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa melkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat kuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin hiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät herkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja kiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen ravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin osasi suitsuttaa suosiotaan romanialaisille orkestereille ja — elää leveään aitovenäläiseen tapaan.

Nämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka sota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina saapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi asestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin suoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin ravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan he mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle, joka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden valtiovallan pääkaupungissa piti menojaan.

Ja kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen ryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin: selvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset. Kaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa omistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty. Tässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein myytiin "ilmaakin" — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —, mutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan kylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta sääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt armeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät vaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta täyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille markkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat sotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi kokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa olevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä satimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä joukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien taakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkuttelevan suuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän toki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään, sopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.

Hotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja kauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin tuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin omavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai sotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman että heille voitiin mitään.

Muistuupa mieleen "Jevropeiskaja Gastinnitsassa" (Europalainen hotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne oli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään kotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin tarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen. Siellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin viisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun oli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja nähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät jostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua. Sitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin toverejansa pelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen hallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli saapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko hotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi kotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa hotellin asukkailta hävitä.

Näin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla makasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli veitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän koirilla ole veitsiä.

Sieltä lähestyi nälkä...