VI.

Jälleen tshekan säilytettävänä. — Punainen terrori.

Jaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä sille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden ympäristönsä kanssa.

Tämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun oli kahden "ulkomaanmatkani" aikana kunnia oleskella. Näin etelässä en sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat tyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis vastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka ukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätöisen piirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.

Vankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin "sakkiin", sillä yhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat yhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään vartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa. Vankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja suuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.

Minä lyöttäydyin yksiin erään sokeritehtaan "isännistön" kanssa. Eivät nämä olleet mitään pohattoja niinkuin Etelä-Venäjän sokeriruhtinaat, vaan työmiehiä, konttoristeja ja pikku mestareita, joista olosuhteet olivat tehneet uhreja. Heidät oli vasten omaa tahtoaan määrätty ottamaan haltuunsa joku sokeritehdas, kun oikeat isännät olivat karanneet ja tehdaskomiteaa ei saatu valituksi. Tuli sitten heidän ymmärtämättömyytensä vuoksi joku sekasotku ja miehet pistettiin selliin. Heitä oli neljä ja olivat istuneet jo kuukauden. Aina oli luvattu laskea pois, kun mitään todellista syytä heitä vastaan ei oltu löydetty, mutta oli vapautus vain lykkääntynyt päivästä päivään. Heidän kanssansa minä nyt perustin yhteisen "talouden" heti uuteen asuntopaikkaani saavuttuani. Se mitä minulla oli ruokaa pussissani, pantiin yhteiseen kassaan, ja he lupasivat annoksistaan, joita heille tuotiin kahdesti viikossa, ruokkia minua mahdollisuuden mukaan.

Rahaa minulla oli rajatarkastuksen varalta sopivasti piilotettuna, mutta sitä ei tässä vankilassa kuuluttu tarvittavan. Ihmeellinen juttu! Täysi tusina venäläisiä vankiloita oli minun täytynyt läpikäydä, ennenkuin tapasin sellaisen, jossa ei raha kelpaa. Ei täälläkään kyllä mitään rahan käyttöä kieltävää reglementtiä ollut, enemmän kuin juuri muitakaan sääntöjä, mutta rahalla ei mitään tehnyt, kun vankilan päällikkö ei sallinut tehdä ostoksia ulkoa.

Ei hän sitä suorastaan kieltänyt, jos joku toi hänelle rahaa. Hän otti rahat vastaan ja antoi kuitin ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei koskaan lupaustansa pitänyt. Kummallinen olento tämä Ivan Nikolajevitsh, hän ei tuntunut olevan oikein omalla asiallaan. Naivi, ikäänkuin hiukan pelokas mies, alituisesti hymyilevä ja käsiään hieroskeleva, luultavasti nousukas, joka ei ollut saanut tilaisuutta tutustua minkään järjestelmän tapoihin. Häntä ei voinut tavatakaan muuta kuin sattumalta. Uusia tulokkaita vastaanottamaan haettiin hänet jostakin ja miehet kirjoihin saatuaan poistui hän vilauksessa. Varmatkin näyttivät kohtelevan häntä tavallista tuttavallisemmin ja ymmärtäväisesti myhähtelevän hänen kiireelleen.

Mutta erinomainen hänellä oli tämä vankilakin. Talo oli kai ihan Aatamin aikuinen, koskapa siinä ei ollut käymälöitä sisällä eikä ulkona. Pihamaa, jota tärkeämpään tarpeeseen käytettiin, oli jo niin liikakuormitettu, ettei seisomaan sopinut. Pienemmät puuhat toimitettiin ikkunan kautta suoraan kadulle. Kertoivat talvisaikaan vankilassa majailleet, että ikkunoitten alle oli jäätynyt ohiajajille suorastaan hengenvaarallisia jäävuoria.

Sellainen oli sen talon komento. Hullumpaa oli yöllä, jos sattui äkillinen vatsanväänne. Silloin ei päästy ulos, kun yövartijoilla ei ollut avaimia. Oli laitettava sisään niin hyvänsä kuin huononsa. Minä en majaillut koko "huushollissa" enempää kuin kaksi yötä, mutta toisena teki humalaisena sisään sysätty puna-armeijalainen — vankila palveli poliisiputkanakin — mieltä kääntävän rötöksen.

Seuraavana päivänä kuljetettiin minut taas tshekaan tekemään selvää henkilöstäni ja seuraamaan matkatavaroittani tarkastusta. Tällä kertaa menetin vain hiukan tsaarinaikuisia ruplia, yhden tinaisen teelusikan muka hopeaisena ja matkalla otetun partaveitsilaatikon sijaan Kurskista ostamani uuden veitsen — muuten hyvin tarpeellinen kapine päällikölle, jonka leuka oli täällä syrjäisessä kolkassa päässyt arveluttavasti naavoittumaan.

Asia oli yönseutuna saanut hieman toisen käänteen, sillä pöytäkirjaan oli nyt merkitty, että minut oli pidätetty "aikeessa matkustaa työläis- ja talonpoikaishallituksen vihollisten puolelle". Olisinpa minä lähtenyt tämä paperi mukanani Moskovaan! Näinköhän minä nyt istuisin kirjoituspöytäni ääressä raapustelemassa näitä rivejä? Minä haistoin sentään ajoissa palaneen käryn ja kieltäydyin jyrkästi allekirjoittamasta väärää paperia. Syntyi pitkä kina, jonka aikana minä vetosin m.m. siihen, että olen aikaisemmin ollut tekemisissä tsaarinkin santarmien kanssa, eivätkä nämä koskaan kieltäneet vankiaan kirjoittamasta omaa mielipidettään pöytäkirjaan, jos hän katsoi sen virheelliseksi. Minun puolestani saisi kyllä heidän merkintänsä, jonka he väittivät aivan "vaarattomaksi", jäädä silleen, kun vaan minun suodaan puolestani selittää asiaa. Mihinkään lisäyksiin ei suostuttu; sen sijaan muuttivat he itse sanat kuulumaan: "aikeessa matkustaa Ukrainaan". Tämä oli jo aivan toista ja allekirjoitus tuli.

Seuraavana aamuna minut eroitettiin "sokeritehtailijoista", joille minusta ainakin oli ollut se hyöty, että olivat oppineet pokeria (muuan korttipeli) pelaamaan. Muutakin onnea toin minä heille, koskapa oli käyty virallisesti ilmoittamassa, että he seuraavana päivänä, kun tsheka on ehtinyt vain järjestää muutamia käytännöllisiä seikkoja, pääsevät vapaiksi.

Suuri oli hämmästykseni, kun tshekassa, josta matka Moskovaan oli alkava, tapasin suuren joukon muitakin matkalaisia. Heitä oli tuotu Ivan Nikolajevitshin toisista selleistä ja varsinaisesta piirikuntavankilasta, jollainen myös kuului kaupungissa sijaitsevan. Sen kehuivatkin olevan paljon paremman kuin minun säilytyspaikkani, mutta minulla niin lyhytaikaisena asukkaana ei ollut oikeutta "nykyajan mukavuuksiin".

Taival alkoi ajurilla seitsemän virstan päässä sijaitsevalle asemalle ja jatkui sieltä vankivaunussa. Taaskin siis körökyydissä. No, olipa tuota vierähtänytkin neljä vuotta siitä, kun tsaarin kolmikerroksisessa kalterivaunussa ajettiin. Samallainen oli tämäkin, vanhaa keisariperua, sopi yhtä reilusti tähän uuteen yhteiskuntasommitelmaan kuin entiseenkin. Kylmä vain oli, ei tahtonut mitenkään tareta. Entisellä yksinvaltiaalla oli enemmän puita, tai pitikö hän parempaa huolta "täysihoitolaisistaan"?

Tuhantisen virstaa oli matkaa ja me taidettiin ajaa sitä liki neljä vuorokautta, sillä junat eivät pidä kiirettä Neuvosto-Venäjällä, vaikka niissä kulkee vapaitakin matkustajia. Oli siinä aikaa tehdä tuttavuutta kohtalotoverien kanssa. He olivat melkein kaikki Ukrainaan yrittäneitä sisävenäläisiä, joukossa muuan vanha Moskovan rikkaimpia liikkeenharjoittajia, oikein sellaisen vanhan ja mahtavan kauppiassuvun jälkeläinen. Hänellä oli ollut oma palatsi Moskovassa. Kävinkin myöhemmin siinä vapaaksi päästyäni vankilaan edelleen jääneen kauppiaan terveisiä kertomassa. Se oli silloin jonkun viraston hallussa ja vallan surkeassa kunnossa. Pari huonetta oli jätetty ennen niin mahtavan isännän haltuun.

Saattamassa oleva Lgovin tshekan virkamies oli hyvin kohtelias ja huomaavainen poika. Hän hankki meille "sapuskaa" pitkin matkaa ja käski minua väliin omille ruuilleenkin. Hänen kanssaan meillä oli pitkät jutut. Nuori mies sanoi olevansa bolsheviki, mutta myönsi jo matkan lopulla, että ei taida tästä hevillä uutta yhteiskuntaa syntyä. Sanoi muuten suoraan, että pienessä Lgovissakin, jossa hän on viime vuoden asustanut, on aivan suotta ja löyhillä perusteilla ammuttu paljon ihmisiä. Tshekan toimintaa ei hän täysin hyväksy, mutta se antaa parhaimman toimeentulon, ja siksi hän palvelee sitä, kunnes mahdollisesti löytää sopivamman paikan.

Moskovassa kehoitti hän minua jättämään tavarani asemalle säilytettäviksi, koska muka tsheka heidän laitoksensa tarkastuspöytäkirjasta huolimatta saattaa ruveta niitä taas pöyhimään, jolloin aina voi löytyä "kiellettyjä kapineita". Hän näytti todellakin olevan siinä uskossa, että minä pian pääsen pois, ja sai minutkin siitä vähitellen vakuutetuksi.

Moskovan tshekassa koetti hän vielä parhaansa saadakseen minut päivystävän tutkijan puheille, jolloin minä hänen luullakseen heti vapautuisin. Löysimmekin oven, jonka yllä julman suurin kirjaimin seisoi: djeshurnyi sljedovatelj (päivystävä tutkija), ja saimme sen verran raotetuksi ovea, että ehdimme nähdä nuorukaisen ja neitosen hellän lemmenkohtauksen, mutta siihen tiemme päättyi. Vahtisotamies, joka jostain syystä oli poistunut paikaltaan ja pahimmoilleen palannut, riuhtasi meidät takaisin. Saattajani koetti vedota virka-arvoonsa, mutta sotamies vastasi velvollisuudentuntoisesti: fhod fsjem vasprestshon (pääsy kaikilta kielletty). Saattajani häipyi jonnekin komendantin huoneeseen viemään papereitaan, emmekä sen jälkeen enää tavanneet.

Totisesti ei Moskovan tshekassa pidetty kiirettä. Aamulla sinne tulimme ja vasta illan hämärtyessä pääsimme säilytyshuoneeseen. Tämä olikin oikea juhlasali Lgovin putkaan verrattuna. Pitkä ja leveä kuin kirkko ja sänkyjä täynnä kuin sairashuone. Kaikille niitä tosin ei riittänyt, ei lähimainkaan, mutta Lgovissa ei ollut ainoatakaan, eikä edes lavitsaa, sai oikaista koipensa lattialle. Mutta kyllä oli tässä kirkossa äijääkin jos minkänäköistä. Niitä riitti makailemaan, kävelemään, istumaan, seisomaan ja taisi olla toisia kontillaankin. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset itkivät ja kirouksiakin, oikein ehtavenäläisiä kolmikerroksisia, kuului niinikään. Hyvin sekalainen seurakunta, johon en neljän vuorokauden aikana ehtinyt edes läpikotasin tutustua. Eikä niitä saanut lasketuksikaan, kun eivät sen vertaa pysyneet paikoillaan — yölläkään.

Muuten oli tämä aivan nykyaikainen vankila kaikkine mukavuuksineen. Ja raha kelpasi, sillä ovennurkassa oli puoti. Kauppa siinä kävi, ja joskus syntyi "lafkan" edustalla aika metakka, kun kauppias oli saanut väärän nelikymmenruplasen. Niitä muuten alkoi olla liikkeessä melkein yhtä paljon kuin oikeitakin ja molemmat osapuilleen samassa arvossa.

Tästä ihanteellisesta paikasta, johon joka päivä ja yö tulvi uutta väkeä, siirrettiin minut neljän vuorokauden kuluttua Venäjän kuuluisimpaan ja suurimpaan vankilaan Butyrkaan. Sen tyrmän seinät ovat saaneet kuulla monen valtiollisen vangin tuskan ja epätoivon huokaukset. Monta on sieltä kuljetettu teloituspaikalle ennen — ja kuljetettiin nytkin.

Kopissa, johon minä ainoana koko kuorma-autollisesta jouduin, vallitsi hyvin hermostunut mieliala. Koko se kerros oli terrorisoitu ylenmäärin, sillä siitä vietiin miehiä joka ilta klo 11 retkelle, jolta kukaan ei vielä ollut palannut. Jokaisen uuden tulokkaan saapuminen herätti tavallista vilkkaampaa mielenkiintoa, sillä hänessä vainuttiin aina pahaa vastavallankumouksellista, jonka tulo ennustaa kaikkea muuta kuin hyvää. Kohta ovesta sisälle päästyäni oli suuri joukko ympärilläni utelemassa, mikä olen miehiäni ja mistä syystä olen tänne joutunut. Kuultuaan että olen Suomen kansalainen ja napattu kiinni niin viattomasta puuhasta kuin Ukrainaan yrittämisestä, tuntuivat toiset alkavan pitää minua melkein suojelusenkelinä. Niin lapsellisen herkkiä olivat nuo hengestään epävarmat ihmiset, että he uskoivat bolshevikien parhaillaan harjoittamassaan verisessä terrorissa kaihtavan vieraan vallan alamaisia. Toisiin taas näytti selontekoni tekevän aivan päinvastaisen vaikutuksen. Heille syntyi sellainen käsitys, että minä ulkolaisena olin täydellinen pahanilmanlintu, koskapa arvattavasti olin sotkeutunut ulkomaalaisten (Ententen asiamiesten) punomiin juoniin neuvostovaltaa vastaan. Tietysti nämä kansalaiset tavallisissa oloissa olivat iloissaan kaikista hallituksen hankaluuksista ja sydämessään hurrasivat sen vihollisille, mutta täällä oli päänmenon mahdollisuus tehnyt heistä raukkoja. Mene tiedä, mitä he olisivat vihaamalleen hallitukselle luvanneet, jos vankilan portit olisi heille avattu.

Mutta lukija on oikeutettu saamaan selvityksen tähän yleiseen pelkoon. Kesän aikana 1918 oli Venäjällä tapahtunut asioita, jotka olivat omiansa antamaan bolshevikeille aihetta kiristää menettelytapojaan. Muistaakseni kesäkuussa oli Pietarin esikaupungissa ammuttu "Krasnaja Gasetan" (Punaisen lehden) toimittaja ja painoasiain ylikomissaari Volodarski. Murha jäi selvittämättä, mutta epäluulo — epätietoista kuinka aiheellinen — lankesi sosialivallankumouksellisiin. Samoin oli tapahtunut mainittujen sosialivallankumouksellisten ja anarkistien kapinoita sekä Moskovassa, että Pietarissa. Edellisessä olivat m.m. suomalaiset punaiset nousseet jonkun venäläisen bolshevikiupseerin Popoffin johdolla hallitusta vastaan. Kapinat olivat tilapäistä laatua ja ne kukistettiin helposti, mutta bolshevikien katkeruus niiden johdosta lisääntyi huomattavasti. Ratkaisevat tapaukset sattuivat kuitenkin vasta syyskesällä. Komissaari Uritski murhattiin Pietarissa ja Leniniä vastaan tehtiin samoihin aikoihin murhayritys Moskovassa. Kumpaakin vastaan olivat laukaukset pamahtaneet selvästi sosialivallankumouksellisen aseesta. Uritskin murhaaja — juutalainen Kannegiesser — selitti kyllä murhan syynä olleen vain sen, ettei hän juutalaisena voinut rauhallisin mielin nähdä oman heimonsa jäsenen allekirjoitusta kuolemantuomioitten alla, mutta jokaiselle oli selvää, että molempien ampujien takana oli järjestö. Viimeisten laukausten jälkeen julisti valtiovalta "koko maan yhdeksi sotaleiriksi" ja punaisen terrorin alkaneeksi "valkoisten" harjoittamaa terroria vastaan.

Silloin alkoivat kaikkialla Venäjällä, mutta varsinkin molemmissa pääkaupungeissa, oikeat Pärttylinyöt. Asestetut joukot raahasivat pahimmiksi valkoisiksi epäiltyjä kotoaan vankityrmiin ja sieltä varsin lyhyen kuulustelun jälkeen ammuttaviksi.

Parhaillaan tupaten täynnä olevat vankilat tyhjentyivät nopeasti. Monet, jotka muissa oloissa mahdollisesti olisivat säilyttäneet henkensä, joutuivat nyt armotta luotien ruuaksi. Vanhan armeijan upseeristo kärsi enimmän. Harva heistä, joka terrorin ensi aikoina sattui olemaan vankilassa, säilytti henkensä. Suorastaan kaameita näytelmiä esitettiin joka yö. Vahvana huhuna kerrottiin Pietarissa, että Kronstadtin matruusit, jotka silloin teloittajain etujoukkona häärivät, olivat yhtenä yönä kuljettaneet kaksi täyttä lotjallista upseereita Kronstadtin edustalle ja ampuneet ne linnoituksen tykeillä upoksiin. Siinä joukossa kerrottiin menneen m.m. entisen kenraalikuvernööri Seynin. Tämän huhun todenperäisyyttä en mene takaamaan, mutta mielessäni on hyvin säilynyt erään punaisen armeijan upseerin yhtäpitävä kertomus tapahtumasta. Lisäsipä kertoja vielä, että vallanpitäjistäkin tuntui tällainen menettely jo liian omavaltaiselta, jonka vuoksi he lähettivät tutkijakomissionin ottamaan selvää asiasta. Matruusit olivat muka kuitenkin kehoittaneet tutkijoita palaamaan Pietariin hyvän sään aikana, koska heille muuten valmistettaisiin sama kohtalo.

Kuinka lienee, mutta julman pitkät ja paljon puhuvat olivat tshekan myöhemmin julkaisemat viralliset luettelot teloitetuista. Lähimainkaan kaikkia nimiä niissä ei ollut, sen tiedän varmaan, ja huoleti voi sanoa, että harva ei-bolshevistinen perhe niin Pietarissa kuin Moskovassakin punaisen terrorin aikana säästyi kaipauksen kyyneliltä.

Minun joutuessani Moskovan vankilaan oli punainen terrori vielä käynnissä. Siitäpä juuri yllä kuvattu levottomuus. Tuloiltana jo näin mieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit kädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes nimeä kysytty. Hän ei enää palannut. Samallainen tapaus seuraavana iltana ja aivan samaan aikaan, klo 11. Tässä olivat bolshevikit täsmällisiä.

Meitä oli kolmekymmentäkolme miestä samassa kopissa. Huone oli pitkulainen muodoltaan ja käsitti neljätoista makuupaikkaa. Järjestys oli sellainen, että uusimmat tulokkaat saivat makuupaikan lattialla melkein oven edessä, ainoan pienen sähkötuikun alla, seuraava aste oli pöydänalus, sitä seuraava penkki, sitten pöytä ja tarpeeksi palvelleelle lopuksi sänky, sikäli kuin kahden raudan välissä riippuvaa seilikangasta voi niin vaativasti nimittää. Nyt oli kuitenkin vakiintunut käytännössä sellainen tapa, että rahalla sai ostaa sängyn, kun sattui halukkaita myyjiä. Kolmantena päivänä pääsi muuan vanhoista asukkaista vapauteen — muuten hyvin harvinainen tapaus siihen aikaan -— ja hänen vuoteensa perijä rupesi pienen rahan puutteessa kauppaamaan makuupaikkaansa. Minulla oli hattuuni kätkettynä viisisataa ruplaa ja niinpä päätin kilvoitella toisten halukkaitten kanssa sängyn huutokaupassa. Minua olivat kahden edellisen illan tapaukset alkaneet hiukan epäilyttää. Tuntui vähän siltä, että siitä kynnykseltä saattavat viedä minutkin, koska ei nähtävästi miehiä pahasti "sortteerata". Tämä myytävänä oleva makuupaikka taas oli aivan pitkulaisen kopin perällä, jossa kaiken lisäksi oli pilkkosen pimeä. Olin valmis luovuttamaan vaikka koko omaisuuteni, jos tarve vaatisi, mutta suureksi ihmeekseni sain sängyn sadalla ruplalla; kukaan ei pystynyt tarjoamaan enempää. Sinne painuin minä hyvissä ajoin illalla kahden raudan väliseen kapeaan, mutta sitä syvempään purjekangaspussiin. Paikka oli aivan ikkunan vieressä, jonka ruutuja oli rikki, niin että kylmä yöilma tunki suoraan päälleni, mutta mielessä tuntui turvalliselta.

Klo 11 illalla tulivat taas kamalat vieraat. Melkein kaikki kavahtivat hermostuneina pystyyn, mutta minä koetin upota mahdollisimman olemattomiin säkkiini. Suomalainen järki jaksoi toimia kylmästi. Vietiin mies; se sama, joka oli myynyt paikkansa sadalla ruplalla ja siirtynyt minun entiselle sijalleni. Oliko se sattuma, vai oliko tuo mies ehkä tuomittu kuolemaan ja ainakin vartijoille niin tunnettu, ettei nimeä tarvinnut kysyä?

Seuraavana iltana uudistui taas entinen näytelmä. Tällä kertaa tuntui vain vierailla olevan, jos mahdollista, entistä suurempi kiire. Lennossa temmattiin mies oven läheltä ja raskas ovi paukahti kiinni. Tämä mies oli tullut vasta samana päivänä, 22 vuotias mustatukkainen ja vielä punaposkinen, vilkas ja hauska vähävenäläinen. Nyt hän meni ja risti perään.

Jännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi vilkkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään epävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty? Toinen menee tuossa juuri kuolemaan, sinä jäät ja tiedät varmaan, että ainakin neljäkolmatta tuntia saat elää, niin jopa olet kohta valmis vaikka leikkiä laskemaan. Ja siksi toiseksi, eihän sitä voi tietää, mitä uusi päivä taas tuo tullessaan. Toivo syttyy niin helposti toivottomaan mieleen. Mikä ihme lie ollut, että eritoten tänä yönä ei kukaan tahtonut nukkua. Aivankuin odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi.

Ja niin tapahtuikin...

Tuossa viiden ja kuuden välillä aamulla alkoi avain rapista lukossa. Mitä ihmettä? Kuka häiritsee elävältä haudattujen rauhaa tähän aikaan? Tämä on jo tavallisuudesta poikkeavaa.

Ovi avataan ja suljetaan jälleen. Sisään astuu horjuvin askelin mies. Näyttää hämärässä vähän tutulta. Pöydän luokse päästyään lysähtää hän kokoon. Joka puolelta hyökkää auttajia. Tämähän on se sama nuori mies, joka illalla lähti surmanretkelle! Mutta tosiaan: nyt hän ei ole enää nuori, posket ovat painuneet syvälle, silmät jossain pään sisällä, kasvoilla kuoleman kalpeus, rypyt silmien alla, nenänvarressa ja suun ympärillä, ja entinen musta tukka nyt — harmaa. Elävissäkuvissa olen nähnyt hiusten harmaantuvan yhdessä yössä, mutta "luonnossa" olen arvellut sen mahdottomaksi. Nyt tämän tapauksen perästä täytyy minun uskoa, että niin voi käydä.

Palannut on menettänyt tajuntansa. Hänet autetaan lähimpään sänkyyn, virvoitellaan. Mies näyttää heräävän tajuunsa, mutta kerran katsahdettuaan ympärilleen nukkuu sanaakaan sanomatta.

Päivän puoleen päästessä hän herää. Uni on häntä ilmeisesti virkistänyt, kasvoille on tullut hiukan eloa, mutta posket ovat edelleen kuopilla, silmät syvällä ja hiukset harmaat. Eivät ne tosin näytä aivan yhtä valkeilta kuin aamulla, mutta harmaa on kuitenkin päävärinä. Koko ruumis vavahtelee tuontuostakin, kun hän kertoo:

Heidät oli viety jonnekin kaupungin ulkopuolelle. Monta autokuormaa oli ollut miehiä, joku nainenkin joukossa. Arveli olleen kolmeensataan henkeen. Siellä oli ollut valmiiksi kaivettuna pitkä kuoppa, jonka ääreen oli komennettu rivi riviltä. Nimiä oli huudettu listasta ja kun nimitetyt henkilöt olivat päässeet kuopan reunalle, oli heitä ammuttu naganrevolverilla niskaan, yhden kerran vain kutakin. Sinne olivat tupertuneet kuoppaan, kukaan ei ollut katsonut, läksikö henki. Hän oli varronnut vuoroaan koko ajan, mutta nimeä ei oltu huudettu. Sitten oli luultavasti luettelo loppunut ja häneltä oli kysytty: mitä täältä haet? — Tuotiin tänne. — Ahaa, astu autoon, mennään takaisin, erehdys.

Kohta pääsi tämä omituisella tavalla pelastunut nuori mies vankilasta pois. Hän oli saanut kestää kovan kurssin, mutta niinpä olikin hän joutunut viranomaisten huomion esineeksi ja hänen asiansa saanut sysäyksen eteenpäin.

Melkein samalla hetkellä kun kuoleman kidasta palannut mies kertoi ihmeellistä tarinaansa, kohosi viereisessä kopissa raju riemuhuuto. Syy siihen selveni päivän lehdistä: _punainen terrori oli lopetettu_. Edellisenä yönä ammuttujen joukossa olivat olleet m.m. tsaarin ministerit Protopopov, Hvastov, Shtsheglovitov, Bjeletski, jotka tämän kirjoittaja jo edellisenä keväänä oli nähnyt Krestyssä. Näitten "kalliitten aarteitten" takia oli siis viimeisessä rynnäkössä tehty tarkempaa työtä ja käytetty oikein luetteloita. Siitä se johtui koppitoverimmekin pelastus.

Nyt sitten päästiin hiukan helpommalla. Ainakin siinä suhteessa, ettei tarvinnut niin pahasti pelätä henkeään. Siirryttiin "yksinkertaiseen päiväjärjestykseen". Kerrottiin joskus kävelyllä jonkun miehen menneen, mutta niin oli tapahtunut aina ennenkin, se kuului asiaan. Nyt sentään tutkittiin ja tuomittiin, eikä meidän kopistamme ainakaan senjälkeen ketään viety.

Kovaa tutkintomenettelyä kyllä käytettiin. Muuan entinen upseeri, jota tutkittiin harva se päivä, palasi kerran kalpeana ja kertoi, että nyt on taas käytännössä uusi tapa. Ennen pantiin revolverit ohimoille ja kysyttiin: tunnustatko? Tällä kertaa oli hänet viety pihamaalle, asetettu vankilan kirkon seinää vasten, kolme kiväärimiestä vastapäätä, ja sanottu, että tunnusta pois, muuten ammutaan. Hän ei tunnustanut — sanoi, ettei ole mitään tehnytkään —, sitten oli hän kuullut erinäisiä komennuksia, joitten välillä pidettiin paussia arvattavasti siltä varalta, että kuolemaantuomittu lopultakin lupaisi puhua, mutta kun tämä pysyi järkähtämättömänä, oli viimein pamahtanut. Ammuttu ihmetteli, minkä vuoksi hän jäi seisomaan, tuntuipa vielä koko eheältä. Myöhemmin selvisi hänelle, että oli ammuttu tyhjillä panoksilla.

"Sapuskat" oli heikot tässäkin vankilassa, eikä ollut yhtään tuttua kaupungissa, jonka puoleen avunpyynnöllä kääntyä. Puoli, välistä kolmeneljättäosaa (200—300 gr) leipää päivittäin annettiin ja sen lisäksi kaksi kertaa vettä, jossa uiskenteli hiukan kaalinlehtiä. Kuusi miestä oli aina samassa "porukassa" onkimassa parhaan taitonsa mukaan yhteisestä kupista kaalinpalasta. Kalasta sanottiin "sopan" olevan keitettyä, mutta vasta vapauttamispäivänä sattui tämän kirjoittajan lusikkaan ensimmäinen kalanpalanen. Naapurit sanoivat sen merkitsevän poispääsyä ja sitä se tiesikin. Hattuun kätkemilläni rahoilla ostin keittiöpojilta (vankeja hekin) noin joka toinen päivä samallaisen murikan kuin virallinen annos à 10—12 rpl. Keittiöpojat varastivat näitä leipäpalasia "virassa" ollessaan ja möivät nälkäisille sivutuloikseen. He lienevät vapauteen päästessään omistaneet sievoisia summia. Niin sitä mennä retuutettiin jokseenkin paljaan leivän varassa neljä kuukautta. Minä kestin hyvin, mutta lapamato ei sietänyt tätä ruokajärjestelmää. Muuanna aamuna pötkähti se kuolleena ulos.

Asiat alkoivat vähitellen sujua siinä määrin, että joskus aina pääsi jokunen vapauteenkin. Mutta muutamat vapautetut tuotiin jonkun ajan kuluttua takaisin. Olivat joutuneet "oblavaan" (ajojahti, pyydystys), jollaisia tuontuostakin toimeenpantiin kaupungilla. Pahimmin sattui eräälle nuorelle upseerille. Hänet vapautettiin myöhään illalla, kuten usein tapahtui, ja annettiin käteen tavanmukainen kuitti, jossa sanottiin vaan, että on istunut niin ja niin kauan ja vapautetaan nyt. Muita papereita ei vankilasta saanut, ne oli haettava tshekasta. Moskovassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan sotatila ja kadulla sai ilman erityistä lupaa liikkua ainoastaan 9 asti illalla. Niinpä pysähytti vahtisotilas miehemme ja tiukkasi lupalippua. Tämä näytti vankilasta saamansa lappusen.

— Ei ole komendantin allekirjoitusta, — jyrisi sotamies.

— Mistä minä sen olisin saanut, tulen juuri vankilasta.

— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin allekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!

Mikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut komendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut aamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin tshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian selvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua samaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin odottamaan vuoroaan.

Vihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän kohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi ehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta niin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire...

Täsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain käsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta upioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti vapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi isäntiään.

Seuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että tavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä viikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään helläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä enemmänkin — matkaluvan Pietariin.

Toinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa olivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!