VII.

Bolshevismin kehitys kommunismiin.

Surullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa, bolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata tuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi ollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla, sillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja takaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen konstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä seisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän taipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja usein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisoviltaan seinää vasten torkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.

Tavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden kuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein tarkastusasemia, joilla "pussimiehiä" nypittiin täyteen ahdetuista vaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin menemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin kuin varsinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan ruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa. Talonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin muitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan rahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa, mitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita, läskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu niitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Eiintarvekomissariaatin julistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa jauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita elintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit, joutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän kuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan, vaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle perheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas keinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.

Viimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan kuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa salakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti Pietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran muodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi, että taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset tavallista helpommin menettivät siveellisen ryhtinsä.

Kylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki sen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty. Bolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on mainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa — ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään (bolshevikit=enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V. 1903 Brüsselin—Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen puolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko toiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla) äänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä bolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin yleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa tuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokraattista suuntaa. Vasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä "Venäjän kommunistiseksi puolueeksi". Puolue silloin huomattavasti pieneni, sillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.

Tämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon alaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui aivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin siitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty "Korkein kansantalousneuvosto", jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla. Käynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus supistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin tällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä, mutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.

Kauppa oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella — niinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen sadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet kaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas myytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin puutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin vanhoista kätköistä?

Jo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä, laudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan hämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys. Joittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja auki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen joukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla useaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat synnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot eivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita ja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden välistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin mukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä sivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin saaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.

Kauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle, jolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu armeija.

Kaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla ei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli edelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes naulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään. Niitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa takavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin, että komissaarit saivat niihin tavaroihin "ordereja", he ja heidän rouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen kansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa lausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen tyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei asian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla vapaakauppa avattiin.

Samassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat. Apteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten saaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana. Lääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut saada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä piti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin, ennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.

Niin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen neuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä varsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin. Toimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa talokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee. Sitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin virastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean todistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä useista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin viikon juoksentelujen jälkeen, oltiin "orderi" ynnä hyvänlainen nippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin Talouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka lautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun lopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole. Vasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään maininnut.

Aikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa henkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös kansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä "ikuistuttaakseen" sai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin suunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin neuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja monilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja henkilöllisyytensä todistetuksi.

Pankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt kansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa mitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä koskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen "porvarin" irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin kansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi asuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari saattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset tai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten kuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.

Kaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan kansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt ei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä, mutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin yhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo oman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan tekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus jakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan, muutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet jakautuivat samalla tavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää paremmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut kuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi vanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähteä, ja toimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.

Näin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä sille rakentui.