XIII.

Viimeisen kerran tshekan kynsissä.

Oli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut tottumaan maan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut. Mitään virallista yhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin summamutikassa rajan yli oli liian uskallettua. Siitä olisi voinut kiinnijoutuessa seurata nappi otsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä aika-ajoin liikkui huhuja rauhan mahdollisuudesta.

Neuvostovalta oli pannut "koko programmin toimeen." Kaikki oli syöty ja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty sotaa milloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen ollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu, mutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan vahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä heikompia. Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja aseilla, mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja sotataidolla. Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen armeijan entisten vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen, vieläpä miten kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin irti saatiin, uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti komissaarit — ei merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa vaaria sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain teatteria tai muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta karttavien etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin aseisiin ja armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot sitävastoin olivat kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein vailla alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein poljettiin maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan, jommoiseksi Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei ihmeitä tehty.

Kaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitatsonia sotaväkensä keskuudessa. Puna-armeijalaista mairiteltiin kaikin keinoin; tuskin sitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu. Hänelle jaettiin palkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten taiteilijoita komennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa. Konsertteja ja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit kulkivat joukko-osastosta toiseen selvittämässä "työväenvallan" suojelemisen tärkeyttä. Turvaudutuinpa viime tingassa pieneen vilppiinkin. Kun Judenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919 syksyllä, pakenivat puna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen parin tankin edestä. Silloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt "marsalkka" Trotski oivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä tankkien värisiksi, sovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen kätketyn luotetun miehistön työntämään näin aikaansaatuja "hirviöitä" sotanäyttämölle. Samaan aikaan ilmestyi rintamalle runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin uutinen, että Putilovin tehtaalla valmistetut neuvostotankit ovat juuri lähetetyt rintamalle. Tarkoitus saavutettiin loistavasti, sotilaat innostuivat ja kävivät omien "tankkien" turvin rohkeasti vihollista vastaan. Kansalaissota välistä osoittaa humoristisiakin puolia.

Armottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka osasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta kireämmälle hallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen autot kiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin hallituksen "vihollisia". Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden rajoille. Pahaa kolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle seisattuessa hypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä kuunnella soiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti yörauhan, eikä näin säikähtäneen kansalaisen lainkaan tarvinnut sairastaa omantunnon soimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon tuostakin. Silloin tshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui. Kerran ilmestyi lehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on paljastettu suuri kadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla, mutta paljon aivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin uhriksi. Mainittu laitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan santarmiston peruja, haki esille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja kerran päätettyään tehdä heistä puhdasta, kulki santarmien aikoinaan muistiin merkitsemien osotteiden mukaan asunnolta asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli kuitenkin välillä ehtinyt muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset vaihtua, joten tshekan suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin kadetteja.

Kerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Peters. Saattoi olla juuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä. Hänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä muita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti julki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten lähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta leikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat pietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi valkea kenraali. — — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. — Aa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa, että erästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla, kutsutaan Venäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa tapauksessa valkoinen.

Vielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan. Se tapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden aikana tottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli luiskahtanut ilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta vuoteessa kiduttanut. Nyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että olin vallan päässyt koko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin herätti minut näistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan Pavlovskin huvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä pääkaupungista. Sieltä pääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta tsheka oli lähettänyt minua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen voimalla Pietariin. Vangitsijat saapuivat kello 1/2 8 aamulla, muuan heistä esitti "orderin", jolla oli annettu hänelle "oikeus oman harkintansa mukaan toimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten tulosten perusteella vangitsemisia". Tällä miehellä oli siis lupa ilman muuta tunkeutua jokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni minä kehoitin vieraita ryhtymään etsintään. Heidän johtajansa huomautti kuitenkin, ettei sellainen ole tarpeellista, minun oli vain pukeuduttava ja lähdettävä mukaan. Hänen menettelynsä tuntui minusta hiukan epäjohdonmukaiselta, "orderihan" nimenomaan pani pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä Neuvosto-Venäjällä juuri käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.

Pietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä surullisen näköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne — sikäli kuin hän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli muljahuttanut kahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen tarkastuksessa joutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän surkeuttaan minulle ventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai luonnollisesti maksaa jalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen oikealle omistajalle, joka kuului olevan neuvostokomissaari. Pian meidät molemmat tarkastettiin, otettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin sivurakennukseen, edellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon laitettuun suureen huoneeseen.

Tällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta vain, mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin tutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia yksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys johtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä, seinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta oli käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi. Parissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan ilman puutteessa siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän keksintönsä kautta lienee tsheka päässyt vanhasta santarmihallituksesta edelle.

Toisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin paperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä. Siihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y.m. yksityisasioita. Muuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin kalmankalpea mies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri päästetty "probkasta" — ja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan iroonisesti: oletteko nyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata kysymyksiini. Vangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin kirjoittaa kaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti tutkija ikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti auki. Sieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja luodinreikä takaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja lausui ikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. — Ei minun kumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti huomautti: en minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies liittyi seuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän kertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen tutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä murhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli löydetty.

Tämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain todeta. Saman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin huoneeseemme kaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin pian pois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro joutua kuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi, että tutkija oli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan hänen edellisenä päivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli illalla ammuttu ja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi totuutta. Hän ei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet turhan kuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän aikaa sain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun kallon jo ennen hänen Gorohovajalie joutumistaan, ja että edellisenä iltana ammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta kuin keittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä oli viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen toveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty pääkalloa samanlaisin peloituksin.

Vielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Spalernajaan. Nyt se oli jo viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta. Nähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta "säätyeroituksesta". Joku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen koko raskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa virkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin viisi vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta kohoksi hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 vuotta pakkotyötä. Niin kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli aina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli tuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan kahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten kohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen vuosipäivänä ja vappuna — annettavista amnestioista.

Kuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä tammikuuta samaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin. Spalernajan vankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor (erikoinen vartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen. Jos sinne siirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo seuraavana aamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti mainittu, minne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla. Eräänä iltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain myöhäisenä hetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni, eikä sanonut lähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä kertaa yleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen nähtäväksi "orderia", jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes halunnut sitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja puolipökerryksissä. Sinne hän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti. Vankien yhteisestä pyynnöstä luettiin asianomaisille tämän tapauksen perästä, jollaisia kuului sattuneen muissakin kopeissa, koko paperin sisältö, koskipa se sitten vapautta tai siirtoa. Yölliset vapautukset — niinikään vangittujen pyynnöstä — myös tyyten loppuivat.

Ei ollut ihmekään, että kerran ammuttavaksi vietävien lähdön nähnyt sai tuollaisen kohtauksen. Se oli kaamea tapaus. Aluksi kuului pihalta saapuvien kuorma-autojen puhina. Sitten seurasi muutamiksi hetkiksi kuolemanhiljaisuus, kunnes alkoi kuulua haavoitetun petoeläimen kiljuntaa muistuttavia huutoja: tavaristshi, bjerut na ljevo (toverit, vievät vasemmalle)! Vankien keskuudessa merkitsi käsite "vasemmalle" ampumista, muuten sitä ei juuri kuullut nimitettävän. Meidän koppimme ikkuna antoi pihalle. Tosin oli ankarasti kielletty siihen kapuamasta, mutta uteliaisuus oli siksi suuri, ettei kiellolle annettu täyttä arvoa. Ikkunaan kiivennyt sai pihamaan sähkölamppujen valossa nähdä unohtumattoman näyn: käsistä ja jaloista sidottuja ja mielipuolen tavoin huutavia miehiä ladottiin kuorma-autoon kuin elukan raatoja; pahimmin kiljuvat vaiennettiin iskulla revolverin perästä. Sitten lähtivät kuormitetut autot vierimään tykkiväen harjoituskentälle, jossa tshekan verenjanoinen komendantti ja eräs hänen apulaisensa heidät ampuivat. Nämä kaksi herraa kuuluivat aina suorittavan teloituksen kahden, niin kertoi tunnustuslupauksella ampumakentältä palautettu vanki.

Monenlaista väkeä oli meidän "kaamerassamme". Oli unkarilaisia sotavankeja, joista useimmat olivat oleskelleet Siperiassa kuusikin vuotta, ja nyt kotomatkallaan joutuneet istumaan panttivankeina entisten unkarilaisten kansankomissaarien lunnaiksi. (Yksi heistä päiviinsä kyllästyneenä hirtti eräänä yönä itsensä pöydän jalkaan). Oli meillä pari asianajajaa syytettyinä siitä, että olivat ottaneet päämieheltään palkkiota, oli kokainikauppiaita (joista eräs sai 20 v. tuomion ja riemastui kovasti), juutalainen, jolta oli kotitarkastuksessa tavattu 8 miljoonaa ruplaa "kerenkkeinä", oli joku salaliittolainen j.n.e. Nuorin oli 12 v. ja vanhin seitsemänkymmenen korvissa.

Tämä viimemainittu, hyvätuulinen ukko vielä, oli palvellut koko ikänsä muutamassa nahkatehtaassa varastonhoitajana. Työpaikkansa oli hänelle käynyt niin rakkaaksi, ettei halunnut luopua siitä bolshevikienkaan aikana. Oli sitten keväällä v. 1920 sattunut joitain häiriöitä tehtaan kirjanpito-osastolla. Tämä äijäkin oli käsketty tshekaan todistajaksi, mutta kun ei tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa, oli saanut poistua niine hyvineen. Kolmisen kuukauden perästä oli hänet uudestaan haastettu tshekan eteen ja ilmoitettu silloin, että hänellä on kolmen vuoden tuomio kärsittävänä. Samalla hetkellä oli ukko vangittu ja passitettu Shpalernajaan, jota pidettiin vain tutkintovankilana, odottamaan siirtoa rangaistuslaitokseen. Kahden kuukauden kuluttua vasta sai hän tuomion, joka varmasti oli ollut valmis jo vangittaessa, mutta virallisen kiireen takia ehtinyt vankilaan nyt vasta, kouraansa ja poistui pian työlaitokseen. Se tuomio oli ihmeellinen, siinä sanottiin jokseenkin sanasta sanaan näin: palvellut siinä ja siinä laitoksessa niin ja niin kauan; koska tehtaan kirjanpito ei ollut kunnossa, avautui mahdollisuuksia väärinkäytöksiin; tuomitaan kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön. — Kirjanpito ei ollut kuulunut lainkaan tämän miehen velvollisuuksiin, eikä häntä syytetty mistään väärinkäytöksistä. Kommunistisen logiigan mukaan hänet tuomittiin siis siitä, ettei hän ollut tehnyt mitään kolttosia, vaikka kirjanpidon kehnouden vuoksi tilaisuutta olisi ollut. Samantapaisia tuomioita tuli tukuttain.

Muitakin varsin tragikoomillisia juttuja sattui. Mainittakoon vain pari esimerkiksi. Eräs kommunistien palvelukseen jäänyt meriupseeri oli vaimonsa kanssa asunut suuressa huoneustossa, jossa, paitsi heitä, asui puolikymmentä muuta perhettä. Oli kesä ja hän palasi yksin maalta, jonne vaimonsa vielä oli jäänyt. Kotiin tultuaan tapasi hän siellä tshekan vahtisotilaan, joka kysyttyään nimen oitis pidätti upseerin. Matkalla Gorohovajalle oli sotilas kertonut, että hänen asunnossaan oli jo pari vuorokautta pidetty vahtia ja kerätty kaikki huoneustoon tulleet, olipa heillä sitten ollut asiaa kelle hyvänsä, parempaan talteen. Nyt kävi niin hassusti, että itse syytetty, jonka asiaa merivirastosta luultavasti oli kiirehditty, pääsi pois varsin pian, mutta kaikki toiset, joista useimmat eivät edes tunteneet upseeria, vielä vähemmin tiesivät, mistä syystä olivat vankilaan joutuneet, jäivät istumaan edelleen.

Vielä hullummin oli käydä eräälle virkamiehelle, joka minun aikanani pääsi vapauteen. Hänet oli myöskin vangittu pistäytyessään erääseen asuntoon, jossa tshekan agentti oli ollut jo ennen häntä. Tämä mies oli viety Krestyyn, kirjoitettu siellä nimi ylös ja teljetty yksinäiseen koppiin. Eräänä iltamyöhänä jonkun ajan kuluttua oli avattu sellin ovi ja sanottu tavanomainen: sabirai vestshi (kokoa tavarasi)! Hänet oli nyt siirretty Pietari-Paavalin linnoitukseen, niinikään yksityiskoppiin, josta aamun sarastaessa kutsuttiin ulos. — S vestshami (tavaroittenko kanssa)? oli hän kysäissyt. — Ostavj vestshi (jätä tavarasi)! vastattiin. Silloin oli miehestämme asia jo ruvennut tuntumaan arveluttavalta, sillä hän tiesi, että Pietari-Paavalissa toimeenpantiin teloituksia. Mutta mikäpähän siinä auttoi, oli marssittava pihalle, jossa jo vartoi pitkä rivi toisia vankeja. Joku sotilaspukuinen henkilö alkoi lukea lyhdyn valossa nimiä, asianomaiset vastasivat myöntäen. Lopulla kuulee virkamies huudettavan nimen Tsherkasskij. Hiljaisuus, kukaan ei vastaa. Huuto toistuu pari kertaa, mutta kaikki ovat vaiti. Vihdoin käännytään hänen puoleensa: mikäs sinun nimesi on? — Tsherkovskij! — Etunimi ja isännimi? Miehemme lausuu nekin ja hänelle sanotaan: ubiraisja k tshorty (mene hitolle), olit vähällä tulla ammutuksi! Seuraavana päivänä joutui hän Shpalernajaan tutkintavangin asemaan, josta myös pian selviytyi vapaalle jalalle. Kuka tiesi, miten pahana pöpönä häntä oli pidetty, ennenkuin parin kirjaimen ero nimessä saattoi hänen asiansa oikealle tolalleen.

Shpalernajan vankilassa tapasin myös seitsemän suomalaista työmiestä, jotka työnpuutteen takia, kuten he itse kertoivat, olivat omia teitään siirtyneet Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Kaksi heistä oli tullut Terijoelta ja olivat he neljä kuukautta tehneet tuttavuutta "työläisvaltakunnan" vankiloiden kanssa. Heitä oli pari kertaa tutkittu ja olivat he rehellisesti selittäneet tulleensa työnhakuun, kun arvelivat työvoimansa käyvän paremmin kaupaksi ja tyydyttävämmästä hinnasta maassa, missä työväestön sanotaan olevan vallassa, kuin porvarillisessa Suomessa. Tutkijat kumminkin kohtelivat miehiä verrattain ylimielisesti selittäen, ettei heidän ole onnistunut vielä selvittää, ovatko kuulusteltavat porvareita vai työläisiä, minkä seikan minä esim. voin ratkaista ensi silmäyksellä. Kuukauden ja kuusitoista päivää istuivat he minun kanssani ja sinne vielä jäivät. Myöhemmin en heitä tavannut, enkä siis tiedä heidän lopullisesta kohtalostaan, mutta itse vakuuttivat he — minkä seikan jo päältäkin näki — lopen nälkiintyneensä ja muutenkin saaneensa niin tarpeeksi sen maan komennosta, että, jos milloin vapaus koittaa, luikkivat he Suomeen samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Toinen lähetys — viisi miestä — saapui minun vankeuteni kestäessä. He olivat tulleet rajan yli jossain Pohjois-Suomessa, joutuneet ensiksi Kemin (pohjois-karjalaisen) vankilaan ja sieltä heitä oli sitten retuutettu pari kuukautta tyrmästä tyrmään, kunnes hekin lopulta päätyivät Shpalernajaan. Neljä heistä oli niin kurjassa kunnossa, ett'en sellaisena ikinä ole suomalaista työläistä nähnyt. Kaikki vaatteensa he olivat vaihtaneet ruokaan vankiloissa, saaden päälleen vaan jonkinlaisia riekaleita. Kylmästä syksystä huolimatta ei heillä enää ollut jalkineitakaan, joku oli heikosta ravinnosta tullut yösokeaksikin. Ainoastaan yksi hiljan Amerikasta palannut mies oli jollakin ihmeellä säilyttänyt itsensä hyvissä vaatteissa ja muutenkin koko auttavassa kunnossa. Hänet tapasin sittemmin palaamassa Suomeen samassa lähetyksessä, jossa itsekin tulin, mutta jo olivat veret poskilta paenneet ja vaatetuksensakin oli sangen vaatimaton, vaikka hän kehui olleensa verrattain hyvissä ansiotöissä Muurmannissa. Nämä miehet pääsivät pian Shpalernajasta, mutta minun käsitykseni mukaan ei heistä aivan kohta kunnon työmiestä saatu, niin olivat reissullaan retaantuneet.

Saa nyt riittää tshekasta ja muustakin. Mitään kuulusteluja ei minun, enempää kuin monien muutenkaan kanssa toimitettu, istutettiin aikansa ja päästettiin sitten vapaaksi, vaikka neuvostohallitus dekreetillään oli kuuluttanut, että kansalaista ei saa tutkimatta ja tuomitsematta pitää vangittuna yli neljänkolmatta tunnin. Mutta ne dekreetit, dekreetit... niihinhän neuvostovalta on tukehtumaisillaan.

* * * * *

Keväällä v. 1921 palasin neljänkymmenen kuukauden matkaltani. Meitä oli kuudetta sataa samassa joukossa, mutta yhdenkään suusta en kuullut kiitoslausetta tuosta "kaikkien sosialistien yhteisestä isänmaasta", niinkuin muuan suomalainen kommunistijohtaja aikoinaan kirjoitti. Onko heidän käsityksensä parin vuoden viertyä muuttunut, en osaa sanoa, mutta minun on ainakin pysynyt samana ja siksi olen katsonut velvollisuudekseni saattaa julkisuuteen nämä ehkä hajanaiset ja monessa suhteessa puutteelliset muistelmat.

Ihan viime aikoina Venäjällä käyneet ovat antaneet maan tilasta varsin lohdullisia tietoja. Sitä suurempi syy tuntuu nyt olevan muistella kommunistisen kokeilun aikoja, joista kulkupuhe kertoi itsensä Leninin sanoneen, että kokeillaanhan kaniineillakin, miksi sitä siis ei voisi tehdä Venäjän kansalla! Jos nyt vielä on johonkin päästy, niin mitenkähän suuret mahtaisivat saavutukset ollakaan, ellei koekaniinia olisi myrkytetty puolikuolleeksi.