V.

Yritys päästä pois Bolshevikiasta ja sen nolo loppu.

Täytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä. Halu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun puolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin lopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin ja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin antama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi matkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen aikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa jäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta pyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana uudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja kirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin hyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima. Niinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli ulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.

Syyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa piti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan keisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli, mutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka. Minulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse Uritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton menin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei viisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä kipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä oli sen tien pää.

Tuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja turvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä eteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli sangen kohtalokas.

Ensinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä. Siellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää rajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, mutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti ajettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä "proopuskaa" (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa, loppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa, sillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja kuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti — tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun ja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana: komissarskija vestshi (komissaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen avulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin komissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja kantaja neuvoi monin "ryssänliikkein" ja ymmärtäväinen hymynväre suupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa kanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla). Hyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastoon tuli lopulta niin monta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi pahempien väärinkäsitysten ja toisten "komissaarien" liiallisen huomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin osa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa koko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri hauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes toisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta muustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea koko monituhatvirstaisen matkan "härkävaunussa". Jollakin asemalla eristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä niin tuiki välttämätön matkatavaroitten tarkastus. Kun kaikki tavarat kuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole tavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän —, kesti tarkastus luonnottoman kauan. Tarkastajain mukana hävisi tavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin pistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko (sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina. Toisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että omistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.

Kurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta hinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle ja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä näki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta Ylä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla. Sinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja leivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat vakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka se oli jo silloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika, eivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä nyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin mielipuolilla?

Kihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat kuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin matkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää — niin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon kansanvaellus.

Suur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä kansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili "valkeista akaasioistaan" ja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos nälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi virastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän kykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen, joista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-Venäläisen ja juutalaisen valtasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien kohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa päästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä, ehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis naimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas oli morsiamia kuinka paljon tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset pelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä kaiken lisäksi oli järjestys.

Kurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne muita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle lähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla, josta sai halvalla ostaa leipää, Valkoistakin, tai haettiin Ukrainan konsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta palasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin, odotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä, melkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua virallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli vähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki olivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.

Vihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin painui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven täydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se avuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda kansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.

Tultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.

Siinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät himosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin Kurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan, raja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton vyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä siellä ei ollut enää bolshevikeja, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus oli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni. Mutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja kuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja sitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen alasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita. Ja melkein jokaiselta sanovat löydettävän "kontrabandia". Se on tuo viimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on kontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen päällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa rahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin rahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita. Kenen onnistuu, kenen ei.

Paperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan sisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen. Hän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei juuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin. Onnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin. Neuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki palaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia ukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä. Mitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt joku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt takertumaan.

Minutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin siivonnäköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava nainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää kohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole aikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat hänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan nurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa kahdenkesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:

— Aiotteko Saksaan?

— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.

— Olette Suomen alamainen?

— Niin olen.

— Miksi ette ole menneet kotimaahanne?

— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.

— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.

— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?

— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt se on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään saksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.

Minua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin komissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan äänettömyyden:

— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.

Aivan oikein. Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä osaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat menneet "omia teitänsä". Hyvä mies tuo komissaari!

Pian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita näkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin, joissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti. Melkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin olevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat "asiantuntijat", joita toki löytyy joka paikassa.

Lgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua vastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille, lepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan, siellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie tunnetaan, vakuutteli äijä.

Mutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu, asettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat asemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa kiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä lupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa, mutta pahahenki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle, siellä saa niin mukavasti ja hyvää.

Ja meninhän minä!

Istuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä asettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälle ja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashalusta (näyttäkää paperinne, olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi kuin lopettaa syöntinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset pääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani pyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on "bumagit", mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan joku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy lähettää tshekaan.

— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla... vakuutteli sotamies.

Sitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa, jonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän virstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa käänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat on "dokumentit", mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää Moskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama vakuutus:

— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla...

Samana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä huoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.