XII.

Neuvosto-vallan virkakoneisto.

Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä, joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole tässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä maineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston aivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920 virkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin on otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola, ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija jokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat, saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.

Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja, kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.

Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu, ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia olennaisimpia piirteitä.

Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä maan sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään. Olen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan, kun hänen edessään dekreettiin vedottiin: "dekreetti dekreettinä, mutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu". Ja täytyy myöntää, että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka yrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta siinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo ujesdi (= kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan, puhumattakaan enää volosti (= pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka eivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan paikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä, sillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.

Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin "tehtävänsä tasalla", niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin. Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja toimivat — arviokaupalla.

Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia "virkaherroja" sieltä löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe, valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei voi saada selvää.

Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa, ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti. Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto, kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto, tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j.n.e., pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin, aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida puhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, sillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.

Hankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita. Kun tältä saapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä, ilmoittaa mainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti omankin viraston keskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi sieltä ja sieltä saatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on asiamiehiä pitkin rautatietä vaunuja "rasvaamassa" ("natshajun" avulla), ne kun muuten helposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy toimiin. Saatuaan tavaran määräpaikkaan ilmoittaa se varasto-osastolle, että nyt on lasti tullut. Tämä taas korjattuaan saapuneen tavaran varastoihinsa tiedoittaa jakeluosastolle, että nyt sitä on jakamista.

Tavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi. Kuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa komissariaatissa "norkkailemassa", jos mitä sattuisi heille pirahtamaan. Heillä on aina mukanaan koko joukko omien komissarioittensa allekirjoittamia "ordereita", tosin vain "blankkoina", sillä kukaan ei tiedä, mitä huominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo joka paikassa niin välttämätön leima niissä on ja asianomainen asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa itse.

Sattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle jaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan menee hän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen saannoksen jakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen, johon kuitenkin on leima haettava vallan toiseen paikkaan asettuneelta sihteeriltä. Tämän toimituksen jälkeen, joka muuten on aivan hyödytön, sillä jaon kontrolli on vain numerollinen, eikä sen todenperäisyyttä kukaan voi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle, johon jättää täyttämänsä "orderin" ja kontrollitodistuksen, saaden sieltä, kahtena kappaleena, määräyksen varasto-osastolle antaa mainittu tavara ulos. Varasto-osasto kirjoittaa kolme julman suurta "plakaattia" ja käskee asiakkaan mennä kirjanpito-osastolle hinnoitteluttamaan perunansa Kun tämä on tehty, lähetetään asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas varasto-osastolle näyttämään että rahat on suoritettu, ja saa siitä jonkinlaisen merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle, joka antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin varustettuna saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella sijaitsevasta varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.

Kun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa, niin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas, ja että vastuunalaiset toimitsijat, joitten täytyy allekirjoittaa paperit, useimmiten ovat hyvin "ylösotettuja", joten allekirjoituksia saa tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä kiirettä, on hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi kahdessa päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita jaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.

Siinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara joutuu, on sen käsittely yhtäläisten takausten takana. Siellä on vielä senkin seitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa perunanaulan hyppysiinsä.

Kaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista. Juoksutetaan huoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja lopulta sanotaan, että tulkaa viikon perästä.

Virastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat teetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimalta vedotaan aina siihen, ettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse järjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän kyvyn puutteessa, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään sattuu.

Muuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella asiakkaita mahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei neuvostovirkamies jää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta virkaveljestään, pikemmin on hän nykyisen komennon aikana vielä edistynytkin tässä suhteessa.

Hirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan. Mitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin pieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka asiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse ymmärrä hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat kirjoitustaidoltaan yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin, syntyy usein kummallisia selkkauksia.

Voisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai tulitikkulaatikon valmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista varten löytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi perustelee neuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita, milloin mitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla vain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua "valtioksi valtiossa" ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti. Niitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan muulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa "meriittejään" lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen määrään, että niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten, huolimatta välistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä haarautuu yhä monipäisemmäksi.

Neuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta joustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja yhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole ehtinyt yhtä muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen aivan päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston yksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin annetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on vähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta paikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä nykyiselläänkin on liian vähän väkeä, osaavat kyllä dekreetit kiertää. Työvoiman puute on alituisena valitushuutona neuvostokomissaareilla, vaikka heidän virkatalojensa seinät virkailijoista repeävät.

Mutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa mahdollinen puolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.