XI.

"Köyhälistön diktatuuri."

Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että "jokainen maa on millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille." Tämä oli juuri siihen aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen, mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.

Lenin kaivoi myös esille "köyhälistön diktatuurin." Se merkitsi sitä, että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä — diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita — siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.

Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys. "Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin" valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan, sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen, vieläpä sen muutamien _yksilöjen rajattomasta vallasta_.

Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti, jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka perustuslaki sen hänelle takaakin.

Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin "liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö. Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on 9/10 koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja keinoilla.

Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta. Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori", jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien 20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat Pietarin neuvostoon.

Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia yllätyksiä ei voi sattua.

Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita. Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua. Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman, jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät hallituksen radioasemat ympäri maailman "kaikille, kaikille, kaikille" huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.

Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan 130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä, sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.

Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten, että joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston, joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.

Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin _kaikki_ jäsenensä n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian lakkasivat.

Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä _kokeneimmat ja varmimmat_ kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä. Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.

"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain itsevaltaisesti. Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja yhtäkaikki oli kysymys työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti palvella "köyhälistövaltaa". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana. Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.

Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat ministerit pitävät häntä pimeydessä!