II.

Bolshevikien valtaanpääsy ja heidän hallituskautensa ensi vaiheet.

Lieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä valloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen suorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun silminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen karkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa, asemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän talonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui, että venäläinen oli _vaistonnut_ suuren tapahtuman, tajunnut sen enemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina enemmän elääkin. "Shirokaja russkaja dusha" (laaja venäläinen sielu) kuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan parhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.

Mitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää näin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka kylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille tullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei taas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli välttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei huomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he sotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä paikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.

Mutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti selvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä leijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja niin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin osa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän myötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo oli pakoittanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa ja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä on myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta tapahtui pienissä "klikeissä", jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä lukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen kannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan eivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi santarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan paremmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne kyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet, pyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan valtakunnan.

Kehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian omakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin mahdollisuuden mukaan salaisissa "soluissa". Talonpoikaisväestö, joka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt vallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että sielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään tyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti vallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.

_Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin nimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia, joutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa kokeilussa._

* * * * *

Maaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti pian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja hallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut venäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen runoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin, niinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun hurmaus loppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja velvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.

Ja niin seurasi iloa pian pitkä itku...

Tuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen tuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli selvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa romahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin tarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta on kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on pikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio- tai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.

Mitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan järjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? — Ei, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja. Se ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan silmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän kansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin vapaus on suurin järjestys.

Mitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? — Uusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei halua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet oli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään periaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia, — vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt olevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet olisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat he — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle teroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan aikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään hyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen hirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen kukistumista.

Entä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään talonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli toiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista luvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous oli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa hommissaan: ryöstelivät herraskartanolta ja jakelivat kaikessa hiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.

* * * * *

Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten viivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa entisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat bolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi parlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne veljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet kykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä v. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut poliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua neuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään ja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä. Hallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan silmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin milloin julkisemmin, milloin salaisemmin.

Neuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa, suurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet kadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta armotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin silloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle musertava.

Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause: _kaikki valta neuvostoille!_ Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin hallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt yhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain huonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari, oli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti uhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon näyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa.

Bolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden, vetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla luottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu. Sisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen sotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi: pääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata mielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin vahva tuki, vallankumousta (tai kaappausta) tehtäessä häntä ei ole tarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin vain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.

Niin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä määrin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta: rauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen tielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja marraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun verran taisteluntapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin edustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia, jotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät Matsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa, mutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu, että erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli kolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva sotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan "kaikille, kaikille, kaikille", että "_Työläis- ja talonpoikaisdemokratia_" on voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä, minkälainen "demokratia" tästä lapsesta varttui.

Työläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat sotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan sortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin tuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien valtakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta keskusteltaessa huudahtaneen: "jos te voitte taata, että pysymme vallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan". Mutta tämä Zinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä, eikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen ja järkkymätön Trotski.

Täytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa olivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit _rauhasta_ ja kaiken _maan yhteiskunnallistuttamisesta_. Tietysti ei rauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa jotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin, semminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian edelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen ratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää. Talonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta kokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät ymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin mailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo kuin tarvitsivat.

Uusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli toteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria, sillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen "parlamentin" oli vaikea hallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan vallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien neuvostolle.

Kerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa oikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama. Valtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu edustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä. Jo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut tarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili _diktatuurin_ siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä käyttämään.

Jo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta myöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan "Valtio ja vallankumous" Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä "kommunismin ensi asteella". Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla alunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan. Kuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja talonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä olevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista järjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien vihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa tapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa terrorinkin tielle.