VIII.

Asuntokysymys.

Kaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa. Isäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva "toisen työtä riistämätön kansalainen" oli velvollinen ottamaan vastaan talokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään pahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden. Talokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä tekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä henkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä ja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja yltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin saakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen siitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut käynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä ilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa, että se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on takavarikoitu, eikä ole mikään "spekulantti". Hyvällä omallatunnolla antoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt olisivat olleet itsensä komitean jäsenten "hovihankkijoita". Mutta "käsi kättä pesee", sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä auttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki todistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi todistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.

Yhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille sälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille juuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan erikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella velvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat. Terveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin tarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt kaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida talojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat raitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa raitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan, roska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään vallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät unohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi valtiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä, talokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.

Näin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja valtiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean puheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat joutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat talokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla. Kommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa talossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet joko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä varten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon asukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä, tahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.

Niinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja työvoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut saatavissa.

Jokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset kaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta tehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena vesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne alkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan vettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein Imatran ryöpyn.

Joissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten kustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli jäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan huoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä pitämisestä ei voinut olla puhettakaan.

Useimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla veden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli aina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja ihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin 55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta. Tämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet. Hyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa täydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.

Kun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati virastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa kaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka monta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen, montako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa polttaa puita j.n.e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö itse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa yhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai muuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää vapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla löysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa korjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen laskuun? Itsellään "sisäänmuuttajalla" ei ollut varoja.

Entä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.

Jo talvella 1918—19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana talvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin pitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia valtuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen valtuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea apunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet ja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen. Kuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä melkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin. Näistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan voitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein varastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma tuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j.n.e.

Jonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla tiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle. Muuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi puun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä halkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.

Väestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos halkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua, kun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä juoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin "porvareita" Judenithin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin Lesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain viisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta metriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen kamaraan. Tästä "juoksuhaudasta" saivat he sitten palkakseen lapun, jolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli houkutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15 virstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion hyväksi.

Joka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi purjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille vakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella ollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin tuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja sitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen puuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että kerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen halkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset. Neljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja lopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he olleet nähneet.

Minne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä jonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai tulla toimeen miten lystäsi.

Jotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita vartiosotamieheltä leivänmuruilla tai mahorkalla, toiset taas — verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan kotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka ne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin mukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat — aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät neuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi sormien.

Talvella 1920—21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille jaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä itse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän polttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä, keinottelijain "afääriksi". He saivat neuvostoherroille maksamalla repimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja lankkuja huikeista hinnoista.

Piirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan. Parasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä pakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2 — 4 ast. Reaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten ja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti puetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen omistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai muu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia pökäleitä "burshuikaan". Tämä nimitys — merkitsee muuten "porvaritar" — on pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan puita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai muu "mööpeli", monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin vaeltaa "burshuikan" molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle tee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei talvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä, alkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina yhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto seisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut, sikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa, kirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain huoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän huolenpidon alainen esine.

Vähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai työpaikkaansa "lämmittelemään". (Moskovassa kerrottiin kokonaisten perheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon jäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti työssäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m. jonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein tavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat kotiaskareet. Puita on kolhittava "burshuikaan" sopiviksi (helloja tai uuneja ei lämmitetä, sillä "burshuika" on puille säästäväisempi), vesi on haettava vähintään oman pihan perältä entisestä "dvornikan" asunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä joku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä toisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten ne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen lopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua mustanaan, sillä "burshuika" savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto voi olla kehuttava, kun "työväentasavallassa" ei tunneta nokikolarin ammattia.

Tämä riittää. Sopinee huomauttaa, että lämmittämättöminä seisovat huoneet kostuvat ja tulevat kelvottomiksi. Vähällä vaivalla ei niistä asuntokelpoista saa. Onneksi Pietarin asukasluku on huimaavasti vähentynyt, muuten ei siellä enää asuttaisi missään. Toisten kaupunkien laita ei ole sen parempi, suurempien ainakaan. Moskovasta tiedetään varsin kauheita asioita, mutta niihin ei tarvinne tässä kajota.

Mitä muuten äskeiseen juttuun virastoissa ja työhuoneissa lämmittelemisestä tulee, ei sitäkään pidä ottaa kovin yleiseltä kannalta. Toisissa on lämmintä, toisissa kylmää. Esim. virastossa, jossa tämän kirjoittaja palveli, istuttiin talvella huopakengät jaloissa ja turkki päällä. Lämmitysjohto oli syksyllä eheä, mutta lämmittäjät olivat panneet tulen pesään muistamatta laskea vettä kattilaan. Se halkesi ja talvi elettiin "burshuikkojen" varassa — ja paleltiin, sillä suuria virastohuoneita ne eivät jaksaneet lämmittää.

* * * * *

Nyt ei pidä kenenkään erehtyä luulemaan, että se oli porvari, jota neuvostovalta noin ankarasti rankaisi. Porvaria, sitä entistä mahtavaa raharuhtinasta ja kansan nylkijää, ei Venäjällä enää v. 1919 ollut lainkaan. Joko oli hän paennut ulkomaille, tai sitten menetettyään omaisuutensa joutunut myymään työvoimansa uuden vallan palvelukseen aivan samassa järjestyksessä ja samallaisilla ehdoilla kuin työläinenkin. Porvarista kyllä vielä puhuttiin noin niinkuin vanhalta muistilta, mutta olemassa häntä ei ollut muualla kuin neuvostovallan korkeimmilla virkapaikoilla. Siellä kehittyi uusi porvaristo, jos nyt kerran taloudellista hyvinvointia pidetään edelleen porvarin tärkeimpänä tunnusmerkkinä.

Ylempiä neuvostoviranomaisia ei nimittäin asuntokurjuus koskenut. Heille oli jo ajoissa varattu edesmenneen porvariston parhaimmat huoneustot. He olivat perineet porvarien omaisuuden aina hevosia, ajopelejä ja kuskeja myöten. Jonkun "ylhäisyyden" entinen kuski istui nyt yhtä suorana ja uhkeana "toverin" kuskipukilla ja suhtautui entisellä veriinsä painuneella alamaisuuden tunteella uuteen isäntäänsä. Jos komissaarin mielestä hänen asuntonsa oli jossain suhteessa puutteellinen, kykeni hän aina virkatoveriltaan hankitulla "orderilla" täydentämään ympäristönsä niin upeaksi kuin hänen vähitellen yhä hemmotellummaksi kehittyvä makunsa vaati. Sinne nyt muuttivat vanhan porvariston hienoudet uuden vallassaolevan luokan asuntoihin. Sen verran toki oli vallankumouksen hävitys säästänyt, että uusien isäntien hyvinvointi kyettiin turvaamaan.

Entinen hieno pietarilainen hotelli "Astoria" oli kokonaisuudessaan otettu palvelemaan uutta ylimystöä. Siellä asuivat kaikki nykyisen suunnan "hakamiehet" Zinovjevista alkaen. Ja yhtä vaikea oli lähestyä näitä "kansanystäviä" kuin entisiä tsaarin korkeimpia virkamiehiä. Ovella seisoi kiväärimies ja hotellipalvelija kysyi ensin asianomaiselta herralta puhelimella, saako sellaisen ja sellaisen anojan päästää puheille. Tarpeellinen varovaisuus, sillä muuten olisi helposti voinut eksyä kutsumaton vieras pitoihin, joissa samppanja juoksi jokena ja itse Zinovjev tanssi "pikku ryssää". (Tarkat tiedot luotettavista lähteistä.)

Sillä aikaa jakoi työmies entisen porvarin kanssa saman kohtalon. Tässä suhteessa siis ainakin oli tasa-arvo voimassa. Heikolla hetkellään muisti sentään hallitus häntäkin ja julkaisi v. 1919 loppupuolella dekreetin, jonka mukaan parhaat porvariasunnot oli luovutettava työläisille.

Kun sitten tätä määräystä ruvettiin toteuttamaan ja pariin taloon olivat muuttaneet uudet asukkaat, tapahtui että työläisten lapset rupesivat uusissa asunnoissa kuolemaan viluun. Valtio oli nimittäin "unohtanut" hankkia työläisillä asutetuille taloille polttopuita, joten keskuslämmitys ei toiminut ja lämpö monessa tapauksessa painui alle nollan. Työläiset alkoivat joukottain muuttaa pois näistä ilmaisista asunnoista. Hallitus ei muistanut, että porvariasunnot olivat jo sen komissaarien hallussa. Työläinen sen ylipäänsä tiesi ja pysyi vanhassa murjussaan. Sitä oli toki helpompi pitää lämpöisenä, hän kun säädösten mukaan sai puita etuoikeudella. Helppo oli neuvostohallituksen ollut luvata tällainen etuoikeus, kun puita ei ollut. Mutta "työväenvallan" täytyi toki jollain lailla makeilla työläisille.