X.

Talonpoikaisväestön asema kommunismin valtakaudella.

Samaan aikaan kun kaupunkilaisväestö köyhtyi ja kitui kommunismin valtikan alla, voi talonpoika verrattain hyvin. Hänellä oli kyllä vastuksensa hänelläkin. Maailmansota jo oli häntä kovin koetellut, vienyt hänen poikansa sotanäyttämölle, jonne moni jäi, vähentänyt hevosia, jopa karjaakin, sillä tilanomistajat osasivat taitavasti siirtää rasitukset alaistensa talonpoikien niskoille. Heillä, tilanomistajilla, oli tsaarihallitus ja sen virkamiehet tukenaan. Talonpojat olivat oikeastaan vieläkin maaorjia. Heidän herransa eivät tosin enää olleet alamaistensa hengen valtiaita, mutta aineellisessa suhteessa ei paljoakaan ollut muuttunut. Talonpojan oikeudet olivat niin tarkasti rajoitetut, ettei hän uskaltanut ottaa kaatunutta puutakaan ilman tilanomistajan lupaa. Etupäässä hedelmällisiin viljaseutuihin oli kyllä kehittynyt eräänlainen keskivarakkaiden talonpoikain luokka, mutta se oli huomattavasti vähäisempi kuin varsinainen djerevjanskaja bjednota (maaseutuköyhälistö).

Bolshevistinen vallankumous vapautti todella talonpojan. Muut kansalaiset se orjuutti, mutta talonpojasta tuli itsenäinen eläjä. Tosin bolshevikihallituksen ensimäisessä dekreetissä puhuttiin koko maan yhteiskunnallistuttamisesta, mutta talonpoika ei ymmärtänyt sellaisesta, eikä siitä suuria piitannut. Hän huomasi vain, että tilanherran oli lähdettävä hovistaan ja tämän maat joutuivat talonpoikien vapaasti nautittaviksi. Käytännössä oli aivan mahdotonta järjestää tätä nautinto-oikeutta. Kyläkuntaneuvostot, joita vähitellen syntyi, olivat tavallisesti hyvin yksinkertaisia laitoksia. Niissä ei ollut juuri muita jäseniä kuin puheenjohtaja, hänkin useimmassa tapauksessa vuorollaan päivystämässä kaikkien mahdollisuuksien varalta ilman sen kummempaa valintaa. - Luonnollisesti talonpojat maanjaossa, kun oli kysymys heidän omista eduistaan, vetivät yhtä köyttä; ja olihan toki mistä ottaa, jokaiselle riitti. Myöhemmin pakkasi viljelyspinta-ala vuosi vuodelta pienentymään kommunismin vallitessa, sillä neuvosto hallitus kävi tukalien tilanteitten sattuessa käsiksi siemenviljaankin. Sen lisäksi talonpoika, jolle aina toki jäi ylijäämää hedelmällisessä maassa, laiskistui, eikä enää lopulta isosti välittänyt edes rikkauksien kokoamisesta.

Viljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin huomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään perustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien pohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä palveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan kolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin auttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään kannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva hallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin kohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen keinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät surkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomissariaattien kirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin tarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla pyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen satoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa vikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan, eikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä eripuraisuus. "Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen, kuinka sitten vieraitten ihmisten parissa", kuuli kommuunien jäsenten valittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan, ennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuskaan, vielä vähemmän esimerkillään seuraajia houkutella.

Yksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi hänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita hallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian selviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä. Hänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole kovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut olemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien mukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten käytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta ajoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia kyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa tsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt sotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten neuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön ja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi. Arvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli kirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä kysymyksessä. Komissariaatin mahdollisesti lähettämä "instruktori" oli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä, semminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista yhtään mitään.

Nopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten kanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt pettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle talonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan se, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan, ettei sitä vallan helposti löytynyt.

Mutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli tavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu, nälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat talonpojille duuman rahat ja "kerenkit", silloinkuin ne vielä olivat arvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin, kun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat äveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat niillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain rahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu, rupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat keskivarakkaidenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja. Samoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne ovat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut. Nyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa taskussaan, hänen "baabansa" (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä ja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole harvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita, kultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa herrasväen "mööbelit" pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa kuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten kaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat ilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin tarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka viimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai asuttavaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja, päivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli suuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta hengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat tavaroitaan tinkimättä.

Edellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia neuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä yhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla viety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja poikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät neuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta. Useammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä valkoiset "vapauttajat" hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin kenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän näytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa. Valtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen herransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet väestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat rientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä tiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet ensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika havainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän — tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes löytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.

Tulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely on kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten kertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla ratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa, samoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt, kun raa’at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin kaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!) Tällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän agitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät luonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten kenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan, että Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja sen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen työhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että emme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää meidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa he vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen isänmaallisen innostuksenkin.

Talonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin muitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan ennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja turva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa tilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli neuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920 kosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee, mutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea, niinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai maakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.