IV.

Hallitussuunnan ja yleisen tilanteen kehittyminen v. 1918.

Kuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan esiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan varmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan yhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään kaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä ainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan kuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli kuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja tilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut hyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä ole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä kynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta.

Sellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin — toisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.

Teollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat saivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät tehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua kyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä olivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat vain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia asioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä tämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden pysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta. Tämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut selvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen ryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle ja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän parhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että kumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien kuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja myöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi heidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.

Niin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea yksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat kehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä enemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt minkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta työläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien pöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti vähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu tuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen ja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi käynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan keinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa tehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista vilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat alapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta tarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan siten että, kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa komiteain käsiin.

Elinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä. Sota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä, järkyttänyt liikemoraalia. Houkutus syrjäyttää entiset terveet liikeperiaatteet, jos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian suuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten hallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta kun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti "tullaamina" perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat huveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä holtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen auki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian lakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa vasta kansallistutettiin.

Niinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi yksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä vaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan elävillä.

Pahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä luvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien myyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina. Kyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua bolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista puhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut. Vanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen joukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille uskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa suurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua, jopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen puna-armeijan muodostuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen liittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi määrä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita on tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä valkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten perusteella palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet vanhaan ammattiinsakin.

Monista virastoista olivat myös aluksi useimmat toimitsijat poistuneet saboteeraajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti ja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä säilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien laitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan on ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain pysähdyksissäkin.

Vapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v. 1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt oli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi ennen mainittu "vallankumouksellinen omatunto" milloin minkin huomatun bolshevikin hahmossa.

Liikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien ja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain määrän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin ei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918 loppupuoliskolla kansallistutettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin. Niitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.

Toimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheena olevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo, jonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin se paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että "köyhälistöhallitus" oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille, olivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus aluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle hengelle vaatimattomimpaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin neuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa virkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta työläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt kulua, kun jo työläisten ihastus "köyhälistövaltaan" alkoi hälvetä ja uusien vallanpitäjien "luokkaluonne" käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei tämä "kaikille sama palkka" järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus, joka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö nyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja suurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin turvattiin vastuunalaisille toimitsijoille entistä ehommat. Niistä myöhemmin.

Valtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan mitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä...

Maailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt kuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja kulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian yksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta. Kun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin, jäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia asioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti. Japanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat pakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio sanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa luvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista pikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v. 1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden vuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat rintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet koko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset karkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen itsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.

Seuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja. Talvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi se ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan Keski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus oli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski tätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei valtiolle suuria tuottanut.

Bolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin tulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen leipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1/8 naulaa leipää, välistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset syynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta. Suuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei nytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa keskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat herroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas luovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin keinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentultiin.

Hallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan. Se lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä viljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain piilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti. Suunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien joukkojen mellasteta ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt. Valtion leipäkannikka ei niistä levennyt.

Mutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa ja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.

Bolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.