IX.

Neuvostohallituksen tarjoama jokapäiväinen leipä.

Kansallistutettuaan kaiken tuotannon, jopa kansalaisensakin, lupasi neuvostovalta pitää huolen koko hänen toimeentulostaan, sanalla sanoen: antaa hänelle työvoiman vastineeksi jokapäiväisen leivän. Huima lupaus, joka vaikutti huumauksen tavoin herkkämielisimpiin työläisiin kaikkialla muualla, paitsi Venäjällä, missä hyvin tiedettiin, että lupaus on vain tyhjä sana.

Katsotaanpa nyt sitten, minkälaisen jokapäiväisen leivän kommunistihallitus antoi. Asunnoista on edellä puhuttu, jutellaan nyt aluksi ruuasta.

V. 1919 alettiin suurin toivein. Vuoden alkupuolella oli käytetty yksityishankkijoita ja he olivatkin saaneet kokoon leipäviljaa, samoin kuin muitakin tarvikkeita, koko runsaasti. Mutta kuljetus osoittautui mahdottomaksi. Liikkuva kalusto, josta jo v. 1918 alulla oli 43 % ollut käyttökelvotonta, oli yhä edelleen ränsistynyt. Vetureista oli suurin osa "sairaita". Näin ollen jäivät varastot suurimmaksi osaksi kuljettamatta. Lienee myöskin otettava huomioon, että rautatiehenkilökunta, joka enimmäkseen sisälsi entisiä tsaarinaikuisia virkamiehiä, harjoitti jarrutusta pitkin linjaa. Solmuasemille kerääntyi suunnattomat määrät vaunuja, kokonaisia komiteoja tarvittiin "ruuhkaa" selvittämään, mutta uusia kasoja syntyi lakkaamatta. Vaunu ilmoitettiin saapuneeksi, mutta hakemallakaan ei sitä löytynyt. Se oli vielä Pietarin rautatien piirissä eksynyt jonnekin. Saattoipa kymmeniä vaunuja huveta ihan Pietarin asemaltakin, herra ties minne. Jokaista elintarvevaunua muuten "tullattiin" rautatiellä. Vajaus oli aina 50—200 puutaa. Se oli rautatieläisten työtä, he olivatkin parhaiten elintarpeilla varustettuja. Rautatiehallitus ei ollut vastuunalainen mistään vahingosta.

Venäjän rautateillä ei koskaan osattu kuljettaa esim. perunoita pilaamatta niitä. Oikein säälitti, kun kymmeniä vaunulasteja tuli aivan liemenä. Nälkäisten särvin oli mädännytetty. Perunoita kuljetettiin kylmissä vaunuissa, ne olivat matkalla jäätyneet, lämpimämmän ilman tultua sulaneet, sitten taas kohmettuneet, kunnes perille tultuaan olivat yhtenä vesivellinä. Tätä soppaa sitten kansalle jaettiin.

V. 1919 satoa ryhdyttiin korjaamaan eri suunnitelman mukaan kuin edellisen vuoden. Pakko-ottojärjestelmää oli huomattavasti lievennetty. Silloin olivat jo käytännössä n.s. tuottajanormit, joiden mukaan viljantuottajat saivat itselleen ja perheelleen suuremmat annokset kuin muut. Samoin lupasi hallitus turvata siemenviljan seuraavaksi vuodeksi erottamalla sen, samoinkuin tuottajaosuudenkin, päältäpäin talonpojille. Ylijäämä vain piti luovuttaa valtiolle. Aluksi näitä ohjeita seurattiinkin, myöhemmin, kun tilanne kärjistyi, oli taas turvauduttava aseellisiin joukkoihin.

Aikaisemmin oli eri järjestöillä ja teollisuuslaitoksilla, virastoilla y.m. myös oikeus hankkia omaan laskuunsa elintarpeita viljamailta. Sitä oikeutta käytetyinkin hyvin ahkerasti. Sillä tavoin saivat erinäiset työlaitokset, virastot, jopa ammattiosastotkin tarpeellista lisää jäsentensä niukkoihin elintarvevaroihin. Tätä oikeutta hallitus myöhemmin supisti.

V. 1920 maaliskuussa tuli dekreetti osuustoiminnallisten järjestöjen osanotosta elintarvepolitiikkaan. Dekreetin tarkoitus oli antaa osuustoimintaliitoille elintarpeiden jakelu, jotta väestö, jonka saman dekreetin mukaan päästäkseen tarvikkeista osalliseksi piti ehdottomasti kuulua osuustoiminnalliseen järjestöön, saisi itse olla osallisena jaossa ja yhtämittaiset valitukset siten loppuisivat. Dekreettiä ruvettiin panemaan täytäntöön, mutta se jäi kokonaan vaille käytännöllistä merkitystä, kun se ei aiheuttanut muuta kuin nimenmuutoksen elintarvejärjestölle. Samat elintarveherrat, jotka aikaisemmin olivat näitä asioita hoitaneet, sijoittautuivat "diktatuurin" avulla uusiin järjestöihin ja toiminta kävi vanhaa latuaan. Dekreetti lieneekin myöhemmin tarpeettomana kumottu.

Esimerkkinä siitä, kuinka neuvostohallituksen viljankeruu kävi, mainittakoon vain, että vuoden 1920 sadosta oli edeltäpäin laskettu voitavan kerätä 450 miljoonaa puutaa leipäviljaa, mutta tuli määräaikana kootuksi — neuvostolehden mukaan — 110 milj. puutaa, ei siis täyttä neljättäosaa suunnitellusta urakasta. Leivänpuutteeseen ei tästä päättäen ole syynä yksinomaan huono transportti.

Näin kävi hankinta, mutta entä jakelu?

_Virallisesti_ se tapahtui siten, että kukin kansalainen kiinnitti saamansa elintarvekortit lähimpään jakelupaikkaan ja haki sieltä annoksensa. Jakoa varten olivat kansalaiset luokitetut kolmeen ryhmään: ensimäiseen kuuluivat raskaan työn tekijät ja korkeimmat (vastuunalaisimmat) neuvostovirkailijat, toiseen vähemmän tärkeät tekijät ja kolmanteen vihdoin yhteiskunnan hyödyttömät ainekset. Näitä viimeksimainittuja ei enää vuodesta 1919 lainkaan ollut, sillä kaikkien oli pakosta tehtävä jotain työtä. Pienempiä vaihteluja saattoi luokittelussa silloin tällöin tapahtua, mutta periaate pysyi aina samana.

Se ilmainen ruoka, jonka kommunistivaltio kehui työläiselleen antavansa, supistui leivän palaseen päivässä. Se oli milloin suurempi, milloin pienempi, mutta hyvin harvoin riittävä. Sen lisäksi annettiin pari naulaa silliä, naula sokeria ja naula suolaa kuussa. Kun asiat olivat oikein hyvin, tarjosi neuvostovalta parisen naulaa lihaakin kuukautta kohti. Sellainen se oli se ilmainen ruoka.

Entäs sitten ilmaiset vaatteet? V. 1921 keväällä jaettiin jotain huonoa sertinkikangasta 4 1/2—6 arsinaa kortilla, samoin neuvostolehdet kertoivat, että jokainen 25:s työläinen Pietarissa saa palttoon. Muusta ilmaisesta vaatetuksesta en ole sattunut kuulemaan.

Tällaiset annokset sai työläinen, joka pääsi käsiksi vain viralliseen leipään. _Epävirallinen_, oli leveämpi, mutta siitä tulivat osallisiksi vain harvat ja valitut. Emme puhu Smolnasta, Zinovjevin ja Kolmannen Internationalen hallituspalatsista, jossa oli omat "pajokkinsa" (annoksensa), emme liioin loistohotelli "Astoriasta" (jolle myöhemmin annettiin nimi: Neuvostotalo), sillä senkään hienoissa huoneissa ei puutetta tunnettu. Pidämme nyt hiukan juttua itsestään elintarpeitten jakajista. He kyllä, korkeimmat heistä, pitivät hyviä päiviä. Heillä oli oma "lafkansa", josta rieskaa ja hunajaa (ei kuvaannollisesti) vuoti. Oikein oli näillä valituilla, jotka tämän puodin kundeiksi pääsivät, herrainpäivät. Sieltä luiskahteli lohta, nahkiaisia, voita, (joita herkkuja yhteinen kansa ei saanut nähdäkään), sokeria (myös harvinaisuus), hunajaa, hilloa, rusinoita, luumuja (muilta unohtuneita herkkuja), ryynejä monenlaisia, siankinkkua ja makkaraa (joista tavallinen kansalainen tuskin uskalsi uneksiakaan). Kuka niitä enään muistaakaan kaikkia herkkuja!

Eikä näitten onnellisten tarvinnut alasti kävellä. Kyllä riitti vaatetta vaikka mitä lajia.

Elintarvetoimitsijoita, joista jokainen sai aina hiukan enemmän kuin muu kansa, oli v. 1920-21 Pietarin kaupungissa ja läänissä yksi jokaista 60—70 kansalaista kohti, mutta edellämainittuja miekkosia sentään vain muutama sata. Hekin kykenivät kuluttamaan köyhän valtion varat, kun parastaan panivat. Jokaisella muullakin virastolla olivat nämä etuoikeutettunsa, jotka tavalla tai toisella hankkivat itselleen tavallista mukavamman toimeentulon. Varkaus ja lahjusten otto kukoisti edelleen. Eivät siinä auttaneet kuolemantuomion uhat eikä mitkään. Julaistiinhan kerran vuoden 1921 alussa sellainenkin dekreetti, että kaikki erikoisannokset ovat poistettavat, mutta ei se vaikuttanut mitään. Kaikki jäi ennalleen, sillä paikalliset neuvostot päättivät, että "erikoistapauksissa" voidaan yhä antaa erikoisetuja. Ja niitä "erikoistapauksia" näkyi olevan yhtä paljon kuin ennenkin.

Työväestönkin oli jostain hankittava leipänsä lisä. Mitäpä siinä muuta kuin joitain paremmilta ajoilta säilyneitä vaatteita kainaloon ja maaseudulle. Vaihtoi ne siellä ruokatavaroihin ja lähti luovimaan lukuisien, nyttemmin jo maanteilläkin ristiin-rastiin samoilevien, elintarpeitten kuljettajia vaanivien sotilasosastojen lävitse kotiin nälissään odottavan perheen luokse. Jos työmies työskenteli tehtaassa, käytti hän valtion aineita omiin töihinsä, jotka myi tai vaihtoi elintarpeisiin. Näin syntyi metallisia tupakan sytyttäjiä, puukkoja, sirppejä, viikatteita y.m., joita talonpoika kipeästi tarvitsi. Olen puhutellut monia työläisiä, jotka avoimesti myönsivät, että he työskentelivät etupäässä omaan laskuunsa ja ainoastaan, sikäli kuin aikaa jäi, tehtiin työtä valtiolle. Ylipäänsä kuului sitä jäävän sangen niukasti, sillä eläminen Venäjällä oli ylen kallista.

Entiset porvarit olivat oikeastaan hiukan paremmassa asemassa. Heillä oli enemmän vaatetavaraa, koruja, ja huonekalujakin, jotka riittivät pitemmälle kuin aina niukoissa oloissa eläneen työläisen. Näitä tavaroita kiikuttivat he maalle tai kaupunkilaiskeinottelijoille leivän vastineeksi.

Vapaakaupan suljettunakin ollessa kävi kauppa sentään salaa. Varsinkin elintarvekauppa. Sinne tänne kokoontui kadulle ihmisjoukkoja. Toiset möivät ja toiset ostivat. Joku veti taskustaan lihankimpaleen ja sanoi, että siinä on kaksi naulaa. Kahdesta naulasta se ostetuinkin sen enempää punnitsematta. Toinen möi samalla tavalla voita, kolmas läskiä j.n.e. Pieninä erinä tällaista kauppaa harjoitettiin, mutta henkipitimikseen sieltä aina jotain sai. Kun miliisi tällaisen kauppaatekevän joukon yhdestä paikasta hajoitti, kokoontui se kohta toiseen. Tavara oli etupäässä taskussa, sieltä sitä oli miliisin mahdotonta löytää.

Näin tuli sittenkin huonosti kansalaisensa varustava neuvostovalta autetuksi. "Keinottelu on neuvostovallan pelastaja", on joku sanonut ja siinä hän on oikeassa. Ilman tätä salaista, kaikista sortotoimenpiteistä huolimatta kukoistavaa tasku- ja pussikauppaa olisi neuvostovaltaa tuskin olemassa. Mutta surkeata on, että miljoonien ihmisten täytyy hakea välttämätön ravintonsa sotamiehen likaisesta taskusta.

Mitäs jokapäiväiseen leipään vielä kuuluu? Niin, lapset. Ne lupasi kommunistihallitus kasvattaa itse oikein kunnon kansalaisiksi. Lastenkoteja perustettiinkin runsaasti, se on myönnettävä, kouluja luvattiin myös riittävästi. Lastenkodeissa piti lapsia kasvatettaman oikein "materialistisen historiankäsityksen mukaan". Jokaisena neuvostovallan juhlapäivänä oli lapset komennettu muitten mukana kadulle mielenosoitukseen. Näillä kulkueilla piti näytettämän kommunismin voimaa ja vahvuutta. Saattoihan tuo meno joltain näyttää sivullisesta, mutta paikallinen asukas tiesi, että jokaisesta sadasta oli 95 _pakosta_ mukana. Lapsilla ei ole omaa tahtoa ja heidät voidaan viedä vaikka minne, mutta kummallista kyllä, pakenivat he jokaisessa sopivassa tilaisuudessa kirkkoon. Mikä heitä, joille ei uskontoa opetettu, sinne veti? — Yleensäkin täytyy sanoa, että Venäjällä on kommunistien aikana käyty runsaasti kirkossa ja valtiosta erotettu kirkko pysynyt hyvin pystyssä.

Lähtemättä lastenkotien kasvatusta tarkemmin selostelemaan huomautan vain, että kuihtuneita ja nälkiintyneitä niitten kasvatit olivat. Erään suomalaisen perheen yhteiskunnan hoitoon annettu parin vuoden vanha lapsi tuotiin takaisin keltaisena ja ryppyisenä kuin pergamentti. Toinen saman perheen vanhempi lapsi näivettyi myös melkein tuntemattomaksi. Häntä katsomassa käyneet vanhemmat palasivat säännöllisesti täynnänsä syöpäläisiä.

Kouluista ei kannata paljoa puhua. Jätämme kokonaan arvostelematta kommunistien työkoulujärjestelmän merkityksen. Olkoonpa järjestelmä kuinka hyvä tahansa, niin ilman opetusvälineitä ja opettajia ei mitään aikaan saada. Julkisuudessa usein näkyvät todistukset koulun kyvyttömyydestä riittävät.

Kansan terveydentila on auttamattoman huono. Muuan professori laski kerran — taisi olla vuonna 1919 —, että olojen sillään ollen koko Pietarin väestö muutaman vuoden kuluessa kuolisi sukupuuttoon. Eikä tähän laskelmaan oltu lainkaan otettu kulkutautien tuhoja. Lääkärin apua oli varsin vaikea saada, sillä lääkärikunta oli kansallistutettu ja suureksi osaksi mobilisoitu armeijaan. Uusia lääkäreitä eivät yliopistot valmistaneet. Lääkkeitä ei myöskään ollut, eikä niitä voitu tuoda ulkoa. Ainoastaan ihmeen kautta saattoi sairas pelastua. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, millä kurilla läpäisin kaksikuukautisen lavantaudin. Se tosin teki minusta sangen solakan pojan, mutta ohi meni vain. Melkein aina raivosi joku kulkutauti. Milloin oli koleera, milloin lavantauti, pilkkukuume, punatauti, toisintakuume, espanjalainen, nälkäkuume. Kyllähän niitä riitti. Vuonna 1920, jolloin Venäjällä raivosi pilkkukuume, esitettiin Pietarinkin sairaaloissa mieltäjärkyttäviä näytelmiä. Sairaalat, evakuoimisasemat, jopa sotilassanitäärijunatkin olivat täynnä pilkkukuumeisia. Evakuointiasemat toimittivat sairaaloihin yhä uusia lähetyksiä. Niissä ei ollut tiloja ja heikot, kuumehoureiset potilaat saivat vuorokausimääriä virua lattioilla, eteistenkin, pimeässä, sillä sähkövaloa ei ollut, ja kylmässä, sillä sairaaloissa ei ollut puita. Sairaille sopivaa ravintoa ei löytynyt ja he kuolivat kuin kärpäset. Niinkin suuri oli kuolevaisuus, että sairaaloissa olivat kaikki ulkohuoneet, pesutupakin, täynnä ruumiita. Eräässäkin hospitaalissa oli lisäruumishuoneena käytetyn pesutuvan vesijohdot halenneet ja huone täyttynyt vedellä. Ruumiit olivat jäätyneet toisiinsa ja kirveillä oli niitä erotettu. Siinä oli sitten sattunut yhdelle ja samalle ruumiille kaksi päätä, tai kolme jalkaa, kun taas toiset olivat vallan päättömiä tai jalattomia. Sairaaloissa ei ollut saippuaa, joten kuolleitten päältä riisutut sairasvaatteet keitettiin vain kuumassa vedessä — jos sattui siihenkään polttopuita olemaan — ja puettiin uuden tulokkaan päälle. Tervehtyviä mutta vielä heikkoja sairaita, kuljetettiin komiteasta toiseen, joitten piti määritellä, tarvitsevatko parantuvat lomaa työstään ja miten pitkältä. Tällaiset pitkät jalkamatkat aiheuttivat lukuisille tervehtyville toisintakuumeen ja monessa tapauksessa kuoleman.

Voisi jatkaa pitkällekin, mutta riittäköön edellä oleva, erään sairaalan komissaarin muutamassa kokouksessa kertoma kuvaus.

Ikävä ja synkkä oli silloinen Pietari, "vallankumouksen kehto", kuten kommunistit ylpeästi nimittävät autioittamaansa suurkaupunkia. Jos kuljit sen päästä päähän jalkaisin, muuta kulkuneuvoahan sinulla ei ollut, sillä raitiovaunut, vaikkapa ihmeeksi sattuivatkin päiväsydännä jonkun aikaa kulkemaan luvultaan neljännekseen entisestään vähennettyinä, vaativat erikoista voimanmittelyä, jos mieli niihin sisälle päästä, huomasit siinä harhaillessasi kaiken, mitä Pietari sillä kertaa sinulle tarjoaa. Siellä täällä talojen sekasortoisia raunioita, joista pikku pojat vielä kenties kaivelivat viimeisiä puupalasia kotinsa hellapuiksi. Näivettyneitä sairaskatseisia ihmisiä, melkein jokaisella pussi selässä. Joku työnsi suurella vaivalla hankkimiaan ruokavaroja lapsen rattailla, tai veti jostain kähveltämäänsä puuta nuorassa perässään. Eipä ollut mahdotonta nähdä vedettävän ruumiskirstuakin samalla alkuperäisellä tavalla, tai ammetta, johon majan muuttoa tekevä perheenäiti oli tavarakääröjen lomaan sijoittanut nuorimmat lapsensa suurempien toimiessa hänen kanssaan vetojuhtina. Siellä, missä ennen vilkkaan liikenteen vuoksi tuskin pääsit kadun ylitse, sait nyt kulkea rauhassa, eikä katumelu korviasi huumannut. Hevosia et nähnyt montakaan. Jos ohitsesi liukui ajopeli kuoppaisilla kaduilla pahasti keinahdellen, voit arvata, että siinä menee nykyisen yhteiskunnan tukipylväitä, noblessia. Niillä vain, komissaareilla, oli ajopelejä, tavallista ajuria ei Pietarissa ollut yhtään, heidän hevosensa olivat aikoja sitten syödyt. Samalle noblessille kuuluivat myöskin ne pahasti jyskyttävät ja paukkuvat autot, joita joskus rämisi ohitse.

Suurten liikehuoneustojen ennen niin komeat ja kirkkaat näyteikkunat lepäsivät monituumaisen tomun ja lian peitossa ja synkeä tyhjyys ammotti sisältä. Osoitekilvet olivat ikäänkuin jokapäiväisenä muistutuksena siitä, mitä ennen oli, ja mitä ilman nyt on jääty. Hermostuttavan kuollutta ja tympäisevän tyhjää, siinä sulle silloinen Pietari.

Entä sitten Pietarin ympäristöt, joissa ennen oli komeita huviloita puutarhoineen. Jos kuljit Pietarista minne hyvänsä, huomasit akkunattomia ja ovettomia taloja ryhmittäin. Ne ammottivat nyt, entiset loistohuvilat, kuin kuolleitten kaupunki vastaasi. Niistä oli ryöstetty ensin arvokas sisusta ja sitten viety ovet ja ikkunat, ja jos sisälle kävit, huomasit ettei hävitysraivo ole säästänyt lattioita, laipioita, eikä edes uunejakaan. Niistäkin oli tiilikivet, kaakelit tai pelti revitty. Ja ennen huolella hoidetut puutarhat, joitten kukkaset silmää hivelivät, kuolivat ja kuihtuivat vähitellen pois. Ennen ei niitten aarteisiin sivukulkija koskettanut, katselihan vain ihaillen, mutta nyt piti hän velvollisuutenaan riistää aimo kimput puitten oksia — kärpäsiäkö hosuakseen? — en tiedä.

On ollut vallankumous ja se hävittää — sanottanee. Mutta pitääkö kaiken, mitä ihmiskäsi kaunista on luonut, tuhoutua? Kasarmienko yksitoikkoisuutta se uusi yhteiskunta lupaakin, eikä kauneusarvoja sille, jolla ei ennen ole niitä ollut.