Part 1

language: Finnish

SYDÄMEN ÄÄNI

Romaani

Kirj.

E. TEMPLE THURSTON

Englannista ("Sally Bishop") suomentanut

Yrjö Tirmu [Leo J. Manner]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

ESITTELY.

Tämän romaanin tekijä, joka on Englannin suosituimpia "nuoria" kirjailijoita, kertoo erään myöhemmän teoksensa esipuheessa, että ystävät, arvostelijat sekä kustantajat kehottivat häntä Sally Bishopin julkaisemisen jälkeen kirjoittamaan edelleenkin "jotakin samantapaista". Tämä seikka jo osoittaa, kuinka suuresti englantilaiset lukijapiirit mieltyivät nyt suomeksi ilmestyvään romaaniimme, joka alkukielisenä on levinnyt monina suurina painoksina.

Romaanin voittama mieltymys onkin ymmärrettävissä, sillä tämä teos on niitä harvoja englantilaisia lemmentarinoita, joita ei vaivaa hentomielinen sovinnaisuus ja rakkauden teennäinen ihannoiminen. Temple Thurstonin elämännäkemys on tässä aitoa ja rehellistä ja hänen kertomatapansa miellyttävää, psykologisesti syvennettyä ja älykästä. Nämä ominaisuudet varmaan tuottavat nyt tekijälle ystäviä myöskin suomalaisissa lukijapiireissä.

_Suomentaja_.

I KIRJA

I LUKU.

Marraskuinen sumu oli koko iltapuolen väijyskellyt kuin hyppyyn kyyristyvä peto Lontoon jylhäin rakennusten väliin uurtuvissa ahtaissa solissa. Illalla se kohousi ylemmäksi, ikäänkuin odotellen yön tuloa, sitten pimeässä rynnätäkseen saaliinsa kimppuun. Koko ilmakehä tuntui olevan täynnään äreää vihamielisyyttä, joka itsepintaisesti painoi ihmismieliä. Hieno, tihutteleva sade valeli katuja ja peitti usvaisena verhona lamppujen paksuja lasikupuja, tehden valaistuksen himmeäksi ja harmaaksi.

Suurten liiketalojen kaikissa ikkunoissa paloivat sähkövalot. Ulkoa kaduilta saattoi nähdä kuinka apulaiset, miehet sekä naiset, istuivat työpöytiensä ylle kumartuneina, kiireisesti suoritellen päivän viimeisiä tehtäviä. Silloin tällöin nousi joku heistä tuoliltaan, päätettyään työnsä, ja lähti kadulle uneliaana ja väsyneenä. Horrosmaisuus, joka kuvastui heidän kaikissa liikkeissään, peitti melkein tyyten varjoon sen huojennuksen tunnon, jonka työn päättyminen heissä varmaan synnytti. He eivät paiskanneet iloiten kirjoja käsistään eivätkä rynnänneet kilvan tarttumaan hattuihinsa, kuten lapset tekevät koulupäivän päättyessä. He järjestivät huomispäivän varalle paperinsa hitaasti ja huolellisesti lokeroihin ja salkkuihin, sulkivat työpöytiensä laatikot tarkan varovasti ja suojustivat kirjoituskoneet uneliaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin arasti kunnioittaen näitä kiusanhenkiään. Ja sitten he äänettöminä noutivat hattunsa ja sateensuojansa, astuivat ulko-ovelle, kohottivat kasvojaan hetken pilviä kohti tunnustellakseen sateen runsautta, — ja aukaistuaan välinpitämättömästi verhon päänsä ylle suojaksi he yksitellen häipyivät näkyvistä katujen hämärään.

Bonsfield & C:on konttorissa King Streetillä istui nuori naisapulainen vielä toisten poistuttua kauan kirjoituskoneen ääressä. Yksinäisenä hehkuva vihreäkupuinen sähkölamppu loi hohdettaan hänen ylleen, samalla kun huoneen muut osat jäivät varjoon. Naapurissa oli suuri tornikello jo ajat sitten lyönyt kuusi, mutta tytöllä näytti yhä vielä olevan paljon työtä kesken. Hän istui siinä koneen ylle kumartuneena, juoksuttaen sormiaan pitkin sen näppäimistöä kärsivällisesti, vaikkakin samalla väsynein ja ikävystynein ilmein. Lampun valovirta hehkui hänen vaaleilla, kultaan vivahtavilla hiuksillaan, saaden ne kimmeltämään himmeiden päivänsäteiden lailla. Huoneen peräseinän tummaa taustaa vasten kuvastuvina muistuttivat tytön pään ääriviivat tämän vihreähohteisen lampun valossa ikäänkuin omituista maalausta, jota vaistomaisesti täytyy pysähtyä katselemaan, silmän kerta siihen osuessa.

Hämärältä Covent Gardenin aukealta kulki muuan mieshenkilö King Streetille ja silmäsi valaistuun ikkunaan, astuessaan sen sivutse. Hän pysähtyi ja jäi katselemaan tyttöä, koettaen ohikulkijoita kavahtaen käyttäytyä ikäänkuin hän odottelisi siinä jotakuta. Näin kului viisi, ehkä kymmenenkin minuuttia, ja yhä seisoi mies siinä ikkunan takana hämärän suojaamana, silloin tällöin vilkasten ympärilleen, nähtävästi varoakseen, ettei häntä yllätettäisi teossa, jonka hän mielessään punnitsi houkkamaiseksi.

On mahdotonta sanoa, herättääkö tavallisesti juuri nainen itsessään miehen huomion, tahi johtuuko mielenkiinnon syttyminen siitä, että itse nainen ja miestä kohtaamishetkellä vallitseva mieliala sopivasti sulautuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ainakin oli tällainen yhdistetty vaikutus voitolla. Mies oli matkalla yksinäiseen asuntoonsa, autioihin huoneisiin Regent kadun alapäässä. Häntä painosti yksinäisyyden tunne, — se oli hetken mieliala, — ja tässä oli nainen: nuori tyttö, jonka kasvoista mies selvästi erotti vain kauniit, lapsekkaan pehmoiset ääriviivat vihertävässä valossa sädehtivien kultaisten hiuskiehkurain kehystäminä. Sellainen oli nainen; ja mies seisoi yhä paikallaan häntä katselemassa, nähtävästi ajattelemattakaan omaa kotimatkaansa.

Ympäristössä sammuivat jo kaikkialla suurten konttorien sähkövalot, ja liikkeiden viimeisetkin apulaiset jättivät työnsä, kiirehtien tihkusateen halki asuntoihinsa, ravintoloihin ja lukemattomiin huvittelupaikkoihin. Mutta vaaleahiuksinen tyttö istui yhä koneen ääressä, ja ikkunan takaa katseleva mies tarkkasi hänen liikkeitään itsepäisellä uskollisuudella. Viimein pakottivat tytön sormien yksitoikkoiset, nopeat hypähtelyt miehen kuvittelemaan, miltä hänestä itsestään tuntuisi, näin uurastaessaan tuollaisen pienen, rasahtelevan koneen ääressä päivästä päivään. Hän oli kuulevinaan koneen lakkaamattoman ratinan, tytön sormien takoessa sen näppäimistöä yhäti samanlaisin yksitoikkoisin liikkein. Hän kuvitteli, että tämä pienten metallisten vipuvarsien rasahtelu muodostaisi hänen olemisensa ytimen, ja hän ajatteli tunnossaan:

"Jumalani! Sellaista elämää!"

Jos ajatusten siirto on mahdollinen, — jos tunnetilat ja -mielteet voivat keskitettyinä värähdyksinä kulkeutua sielusta toiseen, on se, mitä seuraavassa kerrotaan, kenties selitettävissä tämän olettamuksen nojalla. Sillä kun mies oli ajatuksissaan purkanut inhonsa tähän sisäiseen huudahdukseen, kätki tyttö hetkeksi kasvot lopen väsyneenä käsiinsä. Mies näki, kuinka hän pusersi sormenpäillään silmäkuoppiaan. Sitten tyttö oikaisihe jälleen, istui suorana tuolillaan ja ojensi käsivartensa päänsä yläpuolelle. Mutta hänen jokainen liikkeensä ilmaisi uupumusta ja tyhjää kyllästymistä. Ja konepöydällä hänen vieressään oli yhä kokonainen pinkka valmistamattomia kirjeluonnoksia.

Tyttö katsahti kelloaan ja penkoi sitten epäröivänä ja arvostelevana vielä kirjoittamattomia paperiliuskoja. Jättäisikö hän nyt työnsä siihen? Mies päätti äkisti itsekseen, että tyttö on lähtevä pois ennenkuin hän ehtii lukea kahteenkymmeneen. Mutta ellei silloinkaan näkyisi merkkejä siitä, että tyttö aikoo lähteä, ei hän itse jäisi enää pitemmälti odottelemaan.

Yksi — kaksi — kolme — neljä —, tyttö nousi hitaasti tuoliltaan. Mies tähysteli häntä vielä tarkkaavana, kunnes näki hänen sovittavan puista suojusta kirjoituskoneen ylle. Silloin katselija poistui kadun toiselle puolelle ja alkoi siellä kulkea käytävää edes ja takaisin, kaiken aikaa varoen päästämästä Bonsfield & C:on ovea näkyvistään. Hän kääntyi aina kahdenkymmenen askeleen päästä takaisin, pysyttäytyen kaiken aikaa tarkkaamansa oven vastapäisellä puolella.

Kului muutamia minuutteja. Vihdoin hän kuuli oven rasahtavan auki ja sitten sulkeutuvan, — läjähdys sai kadun lievästi kajahtamaan. Silloin hän kääntyi pikaisesti ja näki tytön tulevan suoraan vastaansa.

Mies valmistausi puhuttelemaan häntä ja kohotti jo kättään, tarttuakseen hattuunsa. Hän odotti tytöltä pientä, tiedotonta rohkaisua, edes kysyvää silmäystä; mutta tyttö kulki hänen ohitseen alaspainunein päin, ikäänkuin täysin tietämättömänä hänen läheisyydestään. Pienet jalat liikkuivat nopeasti, ja katukäytävä kumahteli hiljaa ja tasaisesti, kun tyttö kiiruhti Bedford Streetille, suunnaten kulkunsa Lontoon länsiosaa kohden.

Tähänkö siis kaikki päättyisi? Suottako hän oli seissyt tällaisessa tihkusateessa runsaan neljänneksen häntä odotellen? Harva päättäväinen luonne jättäisi asian tähän. Mies oli halunnut tavata tytön heti nähdessään hänet, ja se neljännes, minkä hän oli kärsivällisesti seissyt paikallaan kosteassa ja raa'assa ilmassa, oli kypsyttänyt hänen halunsa päätökseksi. Ja vaikka hänen rohkeutensa olikin tilaisuuden tullen hetkeksi pettänyt, niin nyt se seikka yllytti häntä vain sitä kiihkeämmin toteuttamaan päätöstään.

Hän oli kääntynyt vaistomaisesti ympäri samalla hetkellä kuin tyttö sivuutti hänet katukäytävällä. Nyt hän kiirehti askeleitaan ja seurasi epäröimättä tytön jäljissä.

II LUKU.

Elämä kokonaisuudessaan on seikkailua, sen yksitoikkoisimmatkin hetket mukaan luettuina. On mahdotonta kulkea ihmisvilinässä Lontoon kaduilla, tuntematta aavistusta sellaisista tapahtumien mahdollisuuksista, jotka juuri tekevät meidän elämämme siedettäväksi.

Tällainen aavistus kohosi hetkeksi Sally Bishopin, nuoren konekirjoittajattaren mieleen, kun hän kääntyi Bedford Streetille ja suuntasi kulkunsa kohden Piccadilly-toria. Sivuuttaessaan konttorin edustalla kohtaamansa miehen oli hänestä näyttänyt siltä kuin tämä aikoisi häntä tervehtiä. Ja kun hän nyt, kadunkulmassa kääntyessään, vilkaisi taakseen ja näki miehen muuttaneen suuntaansa ja seuraavan hänen jäljissään, muuttui hänen hämärä olettamuksensa varmuudeksi. Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein.

Ensi silmänräpäyksessä tällainen seikkailun jännitys vain virkisti hänen mieltään. Hänen yksitoikkoinen ja hiljainen elämänsä tuntui todellakin olevan täynnään pienten tapahtumien kaipuuta, sillä päivä seurasi tavallisesti toistaan aivan samankaltaisena kuin edelliset. Mutta hänen jännittynyt mielihyvänsä raukesi, kun hän Garrick Streetille ehdittyään silmäsi pikaisesti olkansa yli ja näki, että outo jäljessätulija yhä pysytteli hänen kintereillään ja olipa vielä silminä nähden lyhentänyt välimatkaa. Nyt tyttö tunsi enää vain epämääräistä pelkoa.

Tällainen ahdistetun nuoren tytön kauhistus on sanoin selittämätön. Hän ehkä tuntee silloin loukattavan arintaan ja pyhintään: viattomuuttaan. Hän aavistaa, tahi ehkä tuntee itsetietoisesti, että loukkaus häpäisee samalla koko naissuvun kunniantuntoa, ja siitä syttyy hänessä siveellinen suuttumus, joka tyyten estää häntä ajattelemasta seikkailua vain pienenä, vaarattomana viehätyksenä. Mahdollisesti arat luonteet samalla huolestuvat oman turvallisuutensa vuoksi, olipa siihen sitten todennäköistä syytä tahi ei. Mutta Sally Bishop ei peljännyt minkään todellisen vaaran uhkaavan itseään katujen ihmisvirrassa, ja kuitenkin koko hänen olemuksensa oli täynnään halua päästä solahtamaan vainoojan näkyvistä. Hän totteli sokeasti vaistoa, jonka luonto on kätkenyt puhtaaseen nais-sieluun, ja siksi hän pakeni.

Hän oli jo kahden vuoden ajan joka ilta kulkenut tämän saman matkan King Streetiltä Piccadilly-torille, josta hän pääsi raitiovaunussa Hammersmithiin. Kuten tuhannet muut Lontoossa työskentelevät nuoret miehet ja naiset oli hänkin pakotettu asumaan esikaupungissa, jossa vuokrat olivat tuntuvasti huokeampia kuin itse Lontoossa. Pitkä matka oli aikaa vievä ja usein hankala, kun raitiovaunuihin oli työläs päästä suuren tungoksen vuoksi. Mutta Piccadillyyn asti Sally tavallisesti nautti matkastaan. Hänen tapansa oli virkistää mieltään katselemalla suurten kauppojen ikkunanäyttelyjä. Coventry Streetillä oli muuan vanhojen hopeateosten myymälä, jonka ohi hän ei koskaan kulkenut silmäämättä ikkunaan näytteille asetettuja Yrjö III:n aikuisia teekalustoja, viini- ja sokerikolpakoita, omituisen muotoisia kerma-astioita, maljakoita, — kaikki vanhaa, lujaa ja taidokasta käsityötä outoine ornamentteineen ja jalokivi-koristeineen. Tyttö ei tiennyt mitään näiden teosten kalleudesta eikä antiikkisesta arvosta, mutta hänen silmäänsä viehätti niiden ilmeinen hienous, jota metallin heijasteleva hohde sekä jalokivien ja helmien välke tehostivat. Tänään hän ei kuitenkaan pysähtynyt silmänräpäykseksikään katselemaan näitä houkuttelevia kalleuksia.

Eikä hän tohtinut myöskään enää silmätä taakseen, nähdäkseen vieläkö häntä seurattiin, sillä hän pelkäsi ahdistajan käsittävän hänen vilkaisunsa peitetyiksi rohkaisuiksi. Hän vain yhäti kiirehti kulkuaan ja saapui viimein hengästyneenä Piccadillyyn, jossa Hammersmithin vaunu parhaillaan verkkaan liukui tavanmukaiselle pääteasemalleen, pysähtyen siihen hetkeksi vaihtamaan matkustajia.

Vaunussaolijat tuskin ehtivät poistua, ennenkuin uudet joukot rynnistivät sisälle väkivaltaisesti vaunun takapäästä. Kun Sally ehti nousta takasillalle oli vaunun ovi jo suljettu, ja tuttu ilmoitus "Tilaa vain katolla" osoitti, että vaunu oli täynnä.

Satoi yhä, — tihkui sellaista märkää usvaa, joka tunkee läpi minkälaisen vaatetuksen hyvänsä. Tyttö epäröi. Odottaisiko hän seuraavaa vaunua? Hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja jos hän menisi istumaan vaunun katolle, olisi hän ennen Hammersmithiä jo läpimärkä. Mutta hän tiesi, kuinka vähän odottaminen tällaisessa tapauksessa saattoi hyödyttää. Myöskin seuraava — ja yhä seuraava — vaunu olisivat luultavasti täynnä, ennenkuin hänen onnistuisi tunkeutua sisään.

Sen vuoksi hän astui päättävästi portaille, jotka johtivat vaunun katolle.

Hän istui lyhyelle penkille, kauimmaksi kuljettajasta. Suojatakseen kasvojaan kylmältä, tihkuvalta sateelta hän painoi päänsä riipuksiin ja jäi turtuneena odottamaan matkan alkamista. Pian helähtikin kello kolmasti, ja suuren höyryaluksen lailla alkoi korkea ja kömpelö vaunu liikkua kadun pienten ajopelien vilinässä.

Hetken kuluttua erotti Sally askeleita, jotka lähenivät häntä. Arvaten vaunuilijan keräävän maksuja hän otti esille kolme kolikkoa, joilla hänen oli suoritettava matkansa. Mutta turhaan odotettuaan, että vaunuilija tavan mukaan helähyttäisi merkiksi rahatolppoaan, hän katsahti kysyvästi hatunreunansa alta ja huomasi viereisellä penkillä istumassa miehen, jonka hän ensin oli nähnyt King Streetillä, Bonsfield & C:on oven edustalla.

Ensi silmänräpäyksessä tyttö vaistomaisesti päätti lähteä alas, jättääkseen vaunun ensimmäisellä pysäkillä. Mies näki hänen liikahtavan ja vannoi itsekseen, ettei toinen tilaisuus menisi häneltä jälleen hukkaan. Kumartuen lähemmäksi tyttöä hän ojensi sateenvarjoaan ja sanoi:

"Tekisitte viisaammin, jos sallisitte minun lainata teille sateenvarjoni, eikö totta?"

On ääniä, jotka tehoavat vastustamattomasti. Jos niissä on sellainen metallisen käskevä helähdys, kuten tämän miehen äänessä, niin ne ärsyttävät helposti toisia voimakkaita ja itsetietoisia luonteita. Mutta todella naisellisiin naisiin tällainen ääni tehoaa ihmeellisesti, — he voivat kiivailla ja taistella sen vaikutusta vastaan, mutta lopulta he suorastaan tottelevat. Se on heidän luonteensa mukaista; he saavat siitä tyydytyksensä. Sally oli hetken vaiti, ikäänkuin tunnustellen omaa mieltään. Jos tarjous olisi tehty toisenlaisella äänellä ja toiseen sävyyn, olisi hän pitänyt sitä vain loukkauksena. Mutta nyt hän oli mielestään pakoitettu vastaamaan.

"Ei, kiitos," sanoi hän kylmästi. Ja tutkiva katse, jonka hän loi tungettelijaan, oli yhtä kylmä ja luotaan työntävä kuin äänen sävykin. Mutta hän _oli_ puhunut.

"Ettekö nyt ole tyhmä?" suostutteli vieras. "Te kastutte lävitse. Aiotteko kauaksikin?"

"Hammersmithiin."

Kysymys oli esitetty niin luontevasti, ikäänkuin tarkoituksettomasti, ettei tytölle juolahtanut mieleenkään kieltäytyä vastaamasta. Ja mies jatkoi entiseen sävyynsä:

"Mutta ymmärrättehän, että te olette täysin lionnut ehtiessänne Hammersmithiin."

"Se ei tapahdu nyt ensi kertaa."

"Mahdollisesti ei, mutta kenties sensijaan viimeisen kerran."

"Kuinka niin?"

"Influenssa — keuhkokuume — verensyöksy — taivaan valtakunta."

Tyttö katsahti häneen pikaisesti, nähdäkseen oliko mies niitä, joiden oli tapana pilkaten puhua elämästä ja kuolemasta sekä pyhistä asioista.

"Onko teistä hupaista puhella tuohon tapaan?" kysyi hän.

"Mihin tapaan?"

"Tiedättehän, mitä itse äsken sanoitte."

"Tarkoitatte taivaan valtakuntaa?"

"Niin."

"Oh, en nyt pidä sitä kaikkein suurenmoisimpana pilana, mitä lienen eläissäni keksinyt, mutta myönnän, että se oli tarkoitettu huvittamaan teitä."

Tyttö naurahti tahtomattaankin. Miehen luontevuus ja teeskentelemättömyys jo itsessään oli jollakin tavoin hyvätuulista. Sally katsahti jälleen häneen uteliaana, ja kun hän taas loi silmänsä muuanne, tunsi hän sisimmässään mielenkiintonsa heränneen.

Miehen kasvot olivat ajellut sileiksi. Piirteet olivat lujat, leuka voimakas, mutta suu oli herkkäviivainen. Sellaisia kasvoja tyttö ei usein nähnyt siinä ihmisluokassa, jonka parissa hän tavallisesti liikkui. Näissä kasvoissa oli jotakin käskevää ja hallitsevaa, kuten miehen äänessäkin. Piirteiden lujuudessa häivähti pieni julmuudenkin vivahdus; mutta naiset säikähtävät sitä harvoin.

Vähitellen alkoi tytön mielessä jälleen värähdellä tunne seikkailun viehätyksestä. Sillä tämä oli seikkailua. Ainoakaan hänen tuntemansa mies ei olisi puhunut samalla tavoin kuin tämä tuntematon. Jo se tosiasia yksin riitti herättämään tytön mielenkiinnon. Kuka hän oli? On miehiä, joista heti saa sellaisen käsityksen, että heidän täytyy olla "jotakin." Jos he ovat huonosti puettuja, haluaa mielellään uskoa heidän liikkuvan valepuvussa; jos he sen sijaan ovat sormenpäihin saakka muodikkaita, ei tee mieli moittia heitä turhamaisiksi, — heidän asunsa näyttää vastaavan heidän sisäistä täydellisyyttään. He ovat persoonallisuuksia; ja kun me olemme sen aavistaneet, ei mikään ulkonainen seikka muuta sinne eikä tänne meidän arviointiamme heidän suhteensa.

Sally tajusi hämärästi, että mies, joka istui hänen vieressään, oli tällainen persoonallisuus. Ja hän iloitsi siitä tiedottomasti. Tyttö ymmärsi, että tuntematon oli vain muutamaksi silmänräpäykseksi sukeltautunut hänen elämänsä näköpiiriin, mutta hän ei enää olisi suonut näitä silmänräpäyksiä olemattomiksi.

Äkkiä hän muisti jälleen, kuinka hän oli ensin kohdannut tuntemattoman Bonsfield & C:on edustalla ja kuinka tämä oli sitkeästi seurannut hänen jäljissään halki katujen ihmisvilinän. Hänet täytti äkisti kaikkivoittava uteliaisuus. Miksikä olikaan mies häntä odottanut? Minkätähden seurannut hänen jäljissään? Oliko tuntematon kuullut hänestä? Keneltä? Ja mitä? Nämä kysymykset risteilivät nopeina hänen mielessään.

"Mitä te odottelitte King Streetillä?" kysyi hän äkisti. Sanat tulivat ikäänkuin tiedottomasti hänen huulilleen.

"Oh — te näitte minut siellä?" kysyi tuntematon.

"Näin."

"Te näitte minut, kulkiessanne minun sivuitseni?"

"Kyllä.

"Tiesittekö, että minä kuljin teidän jäljessänne kaiken matkaa Piccadilly-torille saakka?"

"E-en, — mitenkä olisin sen tiennyt?"

"Te katsahditte taaksenne kerran tahi kahdesti."

"Katsahdinko?"

"Miksikä teidän pitäisi saada tietää, mitä minä odottelin King Streetillä?"

"En minä erikoisesti halua tietää sitä."

"Kerronko sen teille?"

"Kertokaa."

"Minä olin nähnyt teidät ikkunan takaa, — näin teidän takovan onnetonta kirjoituskonettanne. Seisoin siinä — kadulla — runsaan neljänneksen; odottelin, että kyllästyisitte työhönne. Aioin kysyä teiltä, tulisitteko mukanani teelle, — tahi illalliselle, jos se olisi teitä miellyttänyt. Halusin puhella jonkun kanssa; olin juuri menossa asuntooni. Miehen asumus, kun se on yksinäinen, saattaa joskus tuntua jumalattoman —"

Tyttö nousi äkisti seisoalleen ja hänen hattunsa rasahti sateenvarjoon, jota mies ikäänkuin huomaamattaan piteli hänen suojanaan.

"Päästäkää minut alas, olkaa hyvä,"

"Mutta te sanoitte olevanne matkalla Hammersmithiin. Nyt saavumme vasta Knightsbridgeen."

"Poistun tässä."

Mies nousi myöskin. "Minä olen loukannut, teitä?" sanoi hän hiljaisesti.

"Kuvitteletteko jättäneenne sen tekemättä?"

"En, — luullakseni en kuvittele, — mutta en käsitä, mikä estäisi meitä tutustumasta. Te olitte kuolemaisillenne kyllästynyt — näin sen ikkunasta —, ja minä olin samoin. Eikö kahdella ihmisolennolla, jotka ovat väsyneet ympäristöönsä, olisi — voisi olla — mitään yhteistä? Lähdettekö tosiaankin?"

"Lähden."

Tyttö puraisi huultaan kärsimättömästi. Mutta siten hän vain tahtoi peittää hymyä, joka pyrki esiin, mutta jota mies ei voinut aavistaa.

"Emmekö me siis enää tapaa?"

"Varmasti emme!"

Hän seisoi portaiden yläpäässä, odottaen vaunun pysähtymistä. Mies katsahti hänen kasvoihinsa ja kohtasi tytön silmäyksen.

"Sittenpä pyydän anteeksi," sanoi tuntematon. "Ja koettakaa nyt olla suuttumatta siihen, mitä juuri aion sanoa."

Tyttö astui porrasaskeleen alaspäin. "No niin?"

"Tiedän, ettemme kohtaa enää, — panen veikkaan kymmenen puntaa siitä. Se on, te voitatte kymmenen puntaa, jos me tapaamme."

Halveksivasti naurahtaen kiirehti tyttö alas portaita ja hypähti maahan.

III LUKU.

Sallyn mieli kuohahteli vihasta ja katkeruudesta, hänen odotellessaan Knightsbridgessä seuraavaa Hammersmith-vaunua.

Vedonlyönti oli loukannut häntä. Tarjous oli häpeämätön! Luuliko mies, että hänen tuttavuutensa oli ostettavissa? Hän kyllä saa nähdä erehtyneensä! Kymmenen puntaa? Olihan se naurettavaa! Kukapa mies uhraisi sellaisen määrän rahaa pelkästään voittaakseen uuden tuttavuuden. Sally oli tunnossaan vakuutettu, että vaikka hän jälleen kohtaisikin tuntemattoman ja puhuttelisi häntä, ei mies koskaan maksaisi sitä määrää, jolla hän vedonlyönteineen rehenteli. Niin, se oli pelkkää rehentelyä, — eihän hänen tarvinnut vastata sanoistaan. Kymmenen puntaa! Luoja paratkoon, hänhän saisi kymmenellä punnalla uuden silkkihameen, päällysnutun, hatun, uuden kaulapuuhkan, — ja silti hänelle jäisi vielä rahaa taskuunkin. Mutta jos mies luuli, että tällaisen rahamäärän helähdys saisi hänet kesytetyksi, niin nähköön nyt erehdyksensä.

Kaikki ne miellyttävät vaikutelmat, joita tuntematon oli tytössä herättänyt, olivat nyt tiessään. Hän tunsi vain halveksumista. Olihan helppoa rehennellä, — se ei maksanut mitään.

Pysäkille ajoi nyt seuraava Hammersmithiin menevä vaunu. Tyttö nousi siihen ja koetti turhaan unohtaa kohtauksensa tuntemattoman kanssa.

Sallyn asuintoveri, miss Hallard oli saapunut kotiin jo ennen häntä. He olivat vuokranneet yhteisen huoneen eräältä täysihoitolan emännältä Hammersmithin Niittyrannalla. Nyt, kun Sally astui sisään, seisoi Janet Hallard peilin edessä sukimassa lyhyitä hiuksiaan. Hän oli riisunut puseronsa, ja hänen alastomat, ohuet käsivartensa muodostivat teräviä kulmia, kun hän molemmin käsin järjesteli harrittelevaa tukkaansa. Tytön huulien välissä kärysi pitkäimukkeinen Virginia-savuke.

"Märkä?" kysyi hän lyhyesti, päätään kääntämättä.

"Lionnut," vastasi Sally, riisuen hattuaan.

"Jos sinä olisit ostanut sateenvarjon sen huokean silkkihameen asemesta —."

"Arvasin sinun puhuvan juuri tästä."

"Satoiko nyt, kun tulit pysäkiltä?"

"Ei. Nyt on tauonnut, Mutta minä kastuin jo kaupungissa; ja vaunuissa oli tilaa vain ulkona katolla."

"Erinomaisen mukavaa!" sanoi miss Hallard.

Hän taivutteli hiuksiaan monenmoisiin koukeroihin ja kiinnitti niihin lukemattomia käherryspuikkoja.

Tämä tyttö on uuden, kumouksellisen tyypin naisia. Hänellä on hyvin vähän — tokko ollenkaan — yhteistä sen naislajin kanssa, johon Sally Bishop kuului. Sally Bishop on ennenkaikkea nainen. Miss Hallardissa on juuri _naista_ kaikkein vähimmin. Kohtalon leikki oli tehnyt hänet naiseksi, mutta hänen litteätä, epämuodostunutta rintaansa ei koskaan oltu tarkoitettu lasta imettävän äidin rinnaksi. Hänen pitkät, kaidat kasvonsa, älykäs, mutta suhteettoman laaja otsansa, ohuet huulensa, — koko hänen olemuksensa oli epänaisellinen Hän kuului siihen naisluokkaan, joka voi tuntea syvintä harrastusta oman sukupuolensa elämään, mutta joka ei itse voi koskaan sen elämää — elää.

Nämä kaksi niin vastakkaista tyttöä nyt asuivat yhdessä ja olivat ystäviä. On selittämätöntä, mitenkä ystävyys heidän välillään on mahdollista. Se on niitä luonnon salaisuuksia, joita me voimme vain todeta, mutta emme pysty niitä ymmärtämään.

Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa. Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin, joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta. Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.

"Käytä peiliä nyt, jos tarvitset," sanoi Janet ja poistui vuoteensa luo.

Sally aikoi väsyneesti riisuutua.

"Minä olen lopen uuvuksissa!" huokasi hän.

Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.

Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti hän.

"Tiedän sen."

"Surkeat, eikö totta?"

"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne teettävät sinulla ylityötä?"

"Se ei käy, — ne ottaisivat toisen minun tilalleni."

"Anna heidän ottaa."

"No niin, entä miten silloin käy?"

"Menet näyttämölle."

Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä, mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.

"Luuletko, että minä kelpaisin tämän näköisenä?" kysyi hän.

"Eivät puoletkaan operettinaisista vedä sinulle vertoja."

"Paljonko minä siellä saisin?"

"Kaksi puntaa viikossa."

"Saman minkä sinä saat piirustuskoulussa."

"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan avustuksena."

"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään konekirjoituksen tapaista."

"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin työtä."

"En ymmärrä sinua."

"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä, että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."

Sallyn kasvot tummenivat. "Elämä on kaiketikin inhoittavaa," sanoi hän.

Janet hymyili. "Eihän se ole elämää," huomautti hän, "se on operettia."

Hän sytytti uuden savukkeen ja jäi, vuoteellaan istuen, katselemaan kuinka Sally riisui märät vaatteet yltään. Viimein Janet sanoi:

"Sinä olet liian herkkä tällaiseen elämään, Sally. Sinä olet liian romanttinen. Miksi sinä et mene naimisiin?"

"Toivoisin niin tapahtuvan," vastasi Sally väsyneesti.

"No hyvä, miksikä sitten et käytä mahdollisuuksiasi?"

"Mitä mahdollisuuksia?"

"Mr. Arthur —"

He nauroivat kumpikin. Arthur Montagu oli samassa hoitolassa asuva pankinvirkailija. Jo runsaat kolme vuotta hän oli asustanut alati samassa huoneessa, ja talon emäntä oli jo kauan esitellyt hänet mitä erilaatuisimmille uusille vuokralaisille "mr. Arthurina."

Hän asui talon parhaimmassa huoneessa, ja hänen tapansa oli syödä erikseen, emännän ja isännän seurassa, kun toiset jo olivat lopettaneet. Mutta eräänä iltana hän ja Sally joutuivat yhdessä kävelemään pysäkiltä kotiin. Mr. Arthur huomautti tytölle heidän kävellessään, kuinka kauniilta virran ranta näytti, kun se hienosti kaartaen hälveni pyökkien peittoon Chiswickin puolella. Hän puheli älykkäästi ja somasti virtaan heijastuvista valovaikutuksista. Ja kun he ehtivät perille, uskoi mr. Arthur tehneensä pikku konekirjoittajattareen lähtemättömän vaikutuksen henkisellä etevämmyydellään. Sen jälkeen hän puhui emännälle, rouva Hewsonille, että hänen olisi parasta aterioida toisten seurassa, koska häntä muuten voitaisiin moittia kenties ylpeydestä.

Janet Hallard ei ollut mr. Arthurille mieleen. Jos hän puhui taiteesta nuorelle maalaaja-missille, niin Janet katseli häntä ilmeettömästi ja kuunteli kärsivällisenä, mutta aikoi puhella arvopaperi-pörssistä heti, kun toinen oli lopettanut.

"Oh! Liikeasioista on ikävä puhella!" huudahti mr. Arthur eräänä iltana.

"Mutta te osaatte puhua niistä vallan erinomaisesti," vastasi Janet tyynesti. "Ne tuntuvat monin verroin mieltäkiinnittävämmiltä kuin taide, milloin te siitä keskustelette. Itse asiassa, taide onkin vain ihmisten kuvittelua kaikesta sellaisesta, mitä he eivät pysty järjellään käsittämään."

Eipä ihme, että mr. Arthur vihasi tätä naista. Sallyyn hän sen sijaan kiintyi syvästi, ja vain oman ylemmyytensä tunto esti häntä täysin avoimesti ilmaisemasta mieltymystään. Mutta jo se, että hän laskeutui korkeasta yksinäisyydestään ja ryhtyi aterioimaan muiden vuokralaisten seurassa, osoitti hänen kiintymyksensä vakavuutta. Sally kuitenkaan ei tuntenut mitään iloa näin saavuttamastaan voitosta.

"En voisi suostua mr. Arthurin vaimoksi," sanoi hän. "En, vaikkapa hän olisi vanhan pankkinsa johtaja."

"Mutta miksikä et?"

"Minä en voisi koskaan rakastaa häntä. En edes kunnioittaa."

"Sepä se juuri on naisten kirous."

"Mikä?"

"Se tyhmä harhaluulo, että heidän on naitava sellainen mies, jota he rakastavat. Naiset kuvittelevat, että heidän on sokeasti rakastamalla korvattava miehelle se, että tämä tarjoaa heille kodin. Siten eivät naiset koskaan saavuta riippumattomuutta."

"Minä en välitäkään riippumattomuudesta."

"Mksikä sinä sitten teet työtä, voidaksesi elää itsenäisesti?" kysyi Janet.

"Syystä, etten tahtonut jäädä omaisteni niskoille, — siksi, että tahdon itse huolehtia itsestäni."

"Kunnes annat kahlita itsesi johonkin mieheen, jotta _hän_ huolehtisi sinunkin elämästäsi?"

"Ei siinä ole mitään kahlehtimista, jos minä rakastan häntä ja hän minua. Eikä siinä ole mitään — käytännöllistä. Se on vain onnea. Ja minä tunnen, että voisin olla onnellinen. Täysin onnellinen."

Janet nosti päätään ja puhalsi ohuilla huulillaan taiturimaisesti muutaman savurenkaan ilmaan.

"Kauanko luulisit sellaisen onnen kestävän?" kysyi hän.

"En tiedä."

"Mutta rohkenisit koettaa?"

"Kyllä. Varmasti."

"Ja kaiken loppuessa ei sinulla olisi mitään jäljellä. Oman itsesikin olisit kadottanut. Tapaisit itsesi kuivaksi imettynä —"

Sally poistui peilin luota ja meni Janetin vuoteen ääreen. Hän istui sen reunalle ja kietoi paljaat käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Ei hyödytä puhella tähän tapaan," sanoi hän hiljaisesti. "Sinä ajattelet noin, ja minä ajattelen toisin, olenpa sitten oikeassa tai väärässä. Jos minä rakastaisin jotakin miestä ja hän samoin minua, niin minä uhraisin hänelle riippumattomuuteni, itseni, kaikkeni."

"Olettakaamme, ettei hän haluaisi ottaa sinua vaimokseen?" sanoi Janet kylmäverisesti ja tyynesti.

"Silloin hän ei rakastaisi minua."

"Oh, kyllä. Hän voisi silti rakastaa."

"Sitten en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat."

Janet nousi vuoteelta. "Minä erotan tuoksusta, että illalliseksi on savustettu sillejä," sanoi hän vilkkaampaan sävyyn. "Ellemme nyt kiirehdi, saa mr Arthur niistä parhaimmat. Minä olen jo näkevinäni emännän valikoivan niitä hänen lautaselleen. Tule. Kisko pusero yllesi. Kiiruhda. Tänä iltana minä suostun puhelemaan mr. Arthurin kanssa taiteesta."

IV LUKU.

On eri asia sanoa vieraille: "Siitä miehestä en minä huoli"; ja on toinen asia sanoa samaa miehelle itselleen, kun hän nimenomaan kosii.

Samana iltapuolena oli pankissa ilmoitettu mr. Arthurille, että hän pian on saava kassan hoidettavakseen. Tämä lupaus sai hänet juopumaan ilosta. Aterioidessa hän loisti keskustelutaidollaan. Häntä eivät nyt masentaneet edes miss Hallardin ivan myrkkyiset vuodatukset. Hän puhui taiteesta rohkeammin ja persoonallisemmin kuin koskaan ennen. Täytyyhän miehen, jolle vain muutaman vuoden palveluksen jälkeen tarjotaan pankissa kassa hoidettavaksi, olla oikeutettu ilmaisemaan ajatuksiaan mistä asioista hyvänsä, — myöskin taiteesta. Ja mr. Arthur kehitteli monia ajatelmia tästä mieliaiheestaan.

"En ymmärrä, mitenkä ihmiset voivat sanoa taiteeksi sellaista, mikä ei ketään miellytä," julisti hän lopuksi.

"Te olette, käsittääkseni, aivan oikeassa, mr. Arthur," vahvisti emäntä, rouva Hewson. "Jos minä pidän jostakin — esimerkiksi siitä maalauksesta, joka oli viime joululehdessä —, niin minä sanon aina: 'Tätä minä sanon taiteeksi!' Enkö sanokin, Ern?"

Hänen miehensä nyökkäsi, suu täynnä savustesilliä.