Part 2

"No niin," sanoi mr. Arthur naurahtaen, "jos te, rouva Hewson, tarkoitatte sitä värikuvaa, joka on arkihuoneessa pianon yllä, niin minun täytyy tunnustaa, etten puolestani myönnä sitä lainkaan taiteelliseksi."

"Miksikä ette?" kysyi Janet, "ettekö sitten pidä siitä?"

"En," sanoi mr. Arthur innostuneesti. "Ettekä te myöskään, luullakseni. Panenpa shillingin vetoa, ettei se miellytä teitä."

"Mutta rouva Hewson pitää siitä," vastasi Janet tyynesti. "Eikö se riitä todistamaan, että kuva on taiteellinen, — jos teidän määritelmänne taiteesta on paikkansa pitävä?"

Kun rouva Hewson näin äkisti huomasi joutuneensa uhkaavan väittelyn keskipisteeksi, nousi hän hätäisesti pöydästä ja kiiruhti keittiöön, mutisten jotakin iltateen valmistamisesta. Hänen miehensä taas ryhtyi, pelastaakseen mr. Arthuria pulasta, lukemaan ääneen päivän sanomalehteä, joka hänellä aina syödessä oli käsillä.

Lukemista kuunteli tuskin kukaan, mutta mr. Arthur sai mielestään kuitenkin sen turvissa sopivan tilaisuuden ryhtyä kuiskivaan keskusteluun Sallyn kanssa.

"Muutitte, toivoakseni, vaatteenne?" kysyi hän.

"Oh, kyllä."

"Tiedättehän, voisitte saada keuhkokuumeen," lisäsi mr. Arthur selittäen.

Sally hymähti. "Influenssa, — keuhkokuume, — taivaan valtakunta."

Mies katsahti häneen hämmästyneenä. "Miksi te noin sanotte?"

"En tiedä. Mutta miksikä en saisi sanoa?"

Mr. Arthur vilkaisi eteensä tyhjälle lautaselleen. Hänen teki mieli ehdottaa tytölle jotakin, mutta heidän keskustelunsa ei toistaiseksi näyttänyt johtavan toivottuun suuntaan. Hän katseli ympäri pöydän, kootakseen rohkeutta. Viimein, kun isäntä purskahti raikuvaan nauruun, lukiessaan lehdestään joitakin hauskuuksia, kiiruhti mr. Arthur kuiskaamaan Sallylle hätäisesti:

"Tahtoisitteko tulla pienelle kävelylle aterian jälkeen? Nythän on jo kaunis ilta."

Silmänräpäyksen ajan etsi Sally katseillaan tukea Janetista, joka istui pöydän vastakkaisella puolella. Janet oli kuullut mr. Arthurin ehdotuksen ja kehoitti nyt silmäyksineen tyttöä myöntymään pyyntöön. Mr. Arthur ei huomannut tätä. Hän vain ymmärsi, että Sally epäröi, ja hänen sydämensä jyskytti ankarasti.

"Voisinhan lähteä hetkiseksi," kuuli hän vihdoin tytön vastaavan.

Silloin hän nousi pöydästä voitonriemuissaan. "Menen huoneeseeni muuttamaan kenkiä," sanoi hän. "Odotan teitä hallissa."

Sally palasi myöskin huoneeseensa Janetin seuraamana.

"Nyt hän kosii," sanoi miss Hallard.

"Eikä," vastusteli Sally.

"Olen varma, että hän tekee sen. Häntä on innostanut jokin myötäkäyminen pitkin iltaa. Ehkäpä hän on saanut perinnön, tahi muuta sen tapaista. Hänhän puheli tänä iltana aivan kuin hän saattaisi ostaa kuningaskunnan kaikki taideaarteet kädenkäänteessä."

"Ja sinä luulet, että hän aikoo nyt ostaa minut?"

"Hän tekee tarjouksen. Mitä sinä vastaat?"

"Niin, — minkäpä minä voin. Naisitko sinä hänet?"

"Joutava kysymys. Hän ei koskaan tee tarjoustaan minulle. On mahdotonta päättää, suostunko minä sille tahi sille miehelle, ellei hän ole pyytänyt minua vaimokseen. Sitä ei osaa ennakolta ajatella."

"En usko, että sinä suostuisit kenenkään vaimoksi," mietti Sally.

"Hyvin mahdollista," vastasi toinen lyhyesti.

Sally ryhtyi jälleen irroittamaan hattuaan, jonka hän oli jo sovittanut päähänsä. "Minä en lähde hänen kanssaan kävelylle," sanoi tyttö. "Se ei miellytä minua."

"Älä hulluttele, — pane hattu päähäsi ja lähde kokemaan miltä tuntuu, kun vakaa nuori mies kosii sinua joen rannalla yhdeksän aikaan illalla. Lähde, Sally, — älä ole hupsu. Naiselle on terveellistä kuunnella kosintaa; se on opettavaista. Lähde, — sinähän kenties pidätkin. Sitä ei voi edeltäpäin tietää."

Sally totteli tahdottomana. Sisimmässään hän kammoksui edessä olevaa kohtausta, mutta hän ajatteli, että sitä oli nyt mahdoton välttää. Hän korjasi vielä vaistomaisesti hattuaan ja aukaisi oven.

Käytävässä, jota suurennellen sanottiin halliksi, odotteli mr. Arthur häntä. Mies oli vaihtanut tohvelinsa paksuihin kenkiin, kaulaansa hän oli kietonut suuren huivin, ja hänen päässään oli huolettomasti vinoon painettu lierihattu. Hänen koko olemuksessaan kuvastui sellainen itsetietoinen voitonvarmuus, että Sally ensi hetkessä päätti sittenkin peräytyä takaisin huoneeseensa. Mutta hän ei rohjennut toteuttaa aiettaan, ja kun he sitten ehtivät ulos tielle, joka johti aivan rantaan, hälveni hänen pelkonsa vähitellen.

He puhelivat merkityksettömistä asioista silloin tällöin; katselivat virralla soluvia aluksia, joiden rungot häämöittivät tummina, aavemaisina möhkäleinä, ja joiden merkkilyhtyjen ja kajuuttavalkeain kajastukset kiemurtelivat merkillisesti virran pyörteissä. Sally ajatteli jo tunnossaan, että tässä kävelyssä oli sittenkin jotakin romanttista ja mieltäkiehtovaa. Mutta hänen ilonsa katosi, kun mr. Arthur sanoi epävarmalla ja vavahtavalla äänellä:

"Nojatkaamme tähän kaiteeseen ja katselkaamme laivoja."

Sally tiesi joutuvansa nyt koetukselle. Hän painui melkein hervottomana korkeata rintanojaa vasten ja tuijotti ilmeettömin katsein tummalle virralle. Pitkään aikaan ei mr. Arthurkaan puhunut mitään; sitten hän äkkiä ojensihe ja sanoi:

"Minä — minä haluaisin kertoa teille jotakin, miss Bishop."

Sally pidätteli hengitystään. Kunpa siinä nyt olisi mies, jota hän rakastaisi! Mikä hetki tämä silloin olisikaan, — mikä hetki! Hänen huulensa tuntuivat äkisti kuivilta. Hän kostutti niitä kielellään.

"Mitä sitten?" kysyi hän viimein.

Mr. Arthur kääntyi, otti nenäliinansa ja niisti äänekkäästi nenäänsä. Sitten hän alotti, yhä epävarmana ja hapuilevana:

"Tiedättehän, että minulla on toimi pankissa?" kysyi hän.

"Kyllä, luonnollisesti."

"Se on yksityispankki."

"Tosiaan?"

"Niin, tarkoitan, että yksityispankit maksavat parempia palkkoja kuin muut."

"Niinkö?"

"Ja ne antavat minulle kohta kassan."

"Oh, onko se tärkeätä?"

"No, kuulkaahan, tuskin missään pankissa on osoitettu sellaista luottamusta vielä ainoallekaan minun ikäiselleni miehelle. Lyön shillingin vetoa, että tämä on ensimmäinen tapaus."

"En tohdi lyödä vetoa siitä."

"Ette, ette tietenkään; enhän minä sitä tarkoittanutkaan. Tahdoin vain —"

"Ymmärrän, mitä tarkoititte", keskeytti Sally hänet. Tyttö tunsi mielessään jotakin vapauttavan huumorin tapaista, muistaessaan nyt erään toisen vedonlyöntitarjouksen, joka samana iltana oli tullut hänen osakseen. "Te olisitte aivan yhtä hyvin voinut veikata kymmenestä punnasta," lisäsi hän hymyillen. "Kymmenen puntaa kuuluu komeammalta kuin shillinki, — eikä se olisi käynyt teille yhtään kalliimmaksi."

"Ah, te vain pilailette," huokasi mr Arthur.

"Enkä", vastasi tyttö; "minä olen aivan tosissani.

"Minä kuulen mielelläni puhuttavan kymmenestä punnasta. Shillinki tuntuu liian jokapäiväiseltä."

Mies tunsi muutaman hetken itsensä masentuneeksi. Hän ei ollut ymmärtänyt Sallyn ajatusta, mutta hän tajusi, että tytön sanat kätkivät taakseen jotakin, mikä ei voinut olla hänelle edullista. Ja hän tunsi loukkaantuneensa siitä kun tyttö ei näyttänyt ensinkään käsittävän, kuinka tärkeän arvoaseman mr Arthur oli saavuttamaisillaan pankkimaailmassa. Hän nojasi epäröiden kaiteeseen ja katseli äänetönnä virralle, miettien samassa itsekseen, pitäisikö hänen kenties luopua aikeistaan. Nyt oli vielä tilaisuus vetäytyä takaisin, tytön aavistamatta mitään.

"No niin," sanoi tyttö pidätetyn hilpeästi, "tämänkö te tahdoitte minulle kertoa?"

Mr Arthur kääntyi katsomaan Sallya kasvoihin. Hän erotti puolihämärässä tytön pehmeät huulet, joita hän monesti oli halunnut suudella. Nyt, — hänen tarvitsisi vain jatkaa; kun tyttö kuulisi hänen tarjouksensa, vajoaisi hän — siitä mr Arthur oli varma — hänen syleilyynsä, ja silloin...

"Ei, siinä ei ollut vielä kaikki," sanoi hän lämpimästi. Hän sulki silmänsä puoleksi ja hänen kätensä vapisivat. "Se oli vain valmistelua."

Sally ei tohtinut katsella häntä kasvoihin. Tyttö tiesi, että mies oli hyväluonteinen, ahkera ja rehellinen. Hän tiesi, että parempaa miestä ei hänen ollut helppo saada, ja hän uskoi, että mr Arthurin vaimona hän saavuttaisi sellaisen aseman elämässä, jota sadat hänen luokkansa tytöt kadehtisivat. Mutta hän ei rohjennut katsella miestä kasvoihin samalla kun nämä mietteet liikkuivat hänen sielussaan.

"Minä kuuntelen," sanoi hän jäykästi, tuijottaen liikkumattomin silmin suoraan eteensä virran vastarantaa kohti.

"Niin, minä pyydän teitä vaimokseni," sanoi mr Arthur äkisti, sanojaan valikoimatta.

Sally ei vastannut. Hän odotti. Hänen mielensä pysyi yhä aivan tunteettomana.

"Ensi kuusta lähtien minä saan kaksisataa puntaa vuodessa. Sillä me eläisimme varsin mukavasti, eikö totta?"

"Niinkö luulette?" kysyi tyttö.

"Oh, täällä Lontoossa on monta miestä, jotka ovat uskaltaneet mennä naimisiin vähemmillä tuloilla ja ovat silti tyytyväisiä. Sitäpaitsi, ensi vuonna minä saan jo kaksisataakaksikymmentä."

"Ja te haluatte naida minut?"

"Niin. Tarjoan teille oman, mukavan kodin. Teidän ei tarvitse enää elää sellaisessa karsinassa kuin täällä. Saatte oman vierashuoneenne. En tahdo kerskailla tästä; mutta eikö sellainen olisi teistäkin miellyttävää?"

Hän tunsi tehneensä nyt ylevän tarjouksen, — ja ehkäpä se olikin korkeinta, mitä hänellä oli tarjottavanaan. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että te saatte elää omaa elämäänne. Minä olen sivistynyt mies; en sido teitä, vaan teen teistä oman valtiattarenne."

"Mutta minä en rakasta teitä," sanoi tyttö, huomaamatta toisen uhrautuvaisuutta.

Mr. Arthur katseli häntä hämmästyneenä. "Miksikä ette?" kysyi hän ihmeissään.

"Miksikä? Oh, minkätähden te jätätte sellaisen kysymyksen minun vastattavakseni?"

"Sentähden, että minä haluan kuulla, mikä minussa on vikana. Vakuutan —"

"Oh, älkää," pyysi tyttö. "En rakasta teitä; siinä kaikki. Enempää en osaa sanoa."

"Miksikä te sitten tulitte kävelemään minun kanssani?"

"En tiedä. Minun ei tietenkään olisi sopinut lähteä — otaksun, että tein siinä väärin."

"Mutta te ette ole vielä kieltäytynyt suostumasta minun vaimokseni."

"En. Mutta enkö minä jo sanonut teille kylliksi?"

"Ette."

"Naisitteko te minut, vaikka tiedätte, etten minä rakasta teitä?" Hän kääntyi katsomaan mr Arthuria silmiin.

"Kyllä," sanoi mies tukahutetusti, sillä hänen koko sielunsa värähti, kun hän kohtasi tytön katseen. "Te ette kenties rakasta minua nyt, — mutta te opitte rakastamaan."

Sally tunsi, että jälleen oli kaikki pilalla. Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän koskaan voisi rakastaa tätä miestä. Ja mr Arthurin varmuus, järkähtämätön itsetietoisuus loukkasi häntä. Se surmasi hänessä säälin tunteen, joka muuten voi saada naisen tällaisessa asemassa taivutetuksi.

"Oh, ei hyödytä puhua sellaista," sanoi hän hiljaisesti. "Pelkään, ettei siten tapahdu."

Mr Arthur nojautui lähemmäksi. "Mutta tahdottehan sentään ajatella vielä, — tahdottehan harkita vielä uudelleen? Vastatkaa minulle toisella kertaa." Hän uskoi varmasti, että kun Sally ajattelisi omaa kotiaan ja tulevaa elämäänsä, niin hän taipuisi, — jokainen nainen taipuisi hänen asemassaan. "Saanhan kysyä myöhemmin?"

"Jos haluatte. En ymmärrä, miksi te olette minulle näin ystävällinen."

Mies tarttui kiihkeästi häntä käsivarteen. "Siksi, että rakastan teitä, — ettekö huomaa sitä?"

"Niin, ehkä. Mutta en ymmärrä, miksikä te minua rakastatte.'

"Ette ymmärrä? Ah, Jumalani, — minä sen ymmärrän! Tahdotteko antaa minulle suudelman?"

Hänen olisi pitänyt käsittää, että tällainen pyyntö oli kaikkein mahdottomin; hänen ei olisi tällaisena hetkenä pitänyt osoittaa tytölle intohimoisuuttaan. Mutta mr Arthur kuvitteli, että jokainen nainen tällaisessa tilanteessa halusi itseään suudeltavan. Hän toivoi oman intohimonsa nostattavan tytössä mieltymystä; hän kuvitteli, että suudelma saisi tytön kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja vaipumaan suloiseen hurmaukseen. Hän ei aavistanut kuinka arkaa kieltä hän tänä iltana kosketteli; hän ei ymmärtänyt, että tytön mielentila ikäänkuin vaappui veitsenterällä ja saattoi pienimmästäkin varomattomuudesta häilähtää kokonaan vastakkaiselle taholle kuin hän toivoi.

Sally vetäytyi pikaisesti loitommalle hänestä ja kääntyi poispäin, huulet tiukasti yhteen puserrettuina.

"Minä lähden sisään," sanoi hän lyhyesti.

V LUKU.

Mutta Sally oli luvannut ajatella asiaa, ja se sai mr Arthurin unohtamaan kaiken muun. Hän oli yhä vielä metsästäjä, ja tyttö oli pakeneva saalis. Miehen veri kiersi nopeammin hänen suonissaan, kun hän ajatteli, että riista voisi päästä hänen käsistään. Hän päätti yhä järkähtämättömämmin, että tytön täytyy suostua hänen omakseen. Muistaessaan, kuinka tyttö oli kieltänyt rakastavansa häntä, tunsi mr Arthur nöyryytystä, mutta samalla sekin tunne yhä vain kiihoitti hänen valloiltamisvaistoaan. Alussa, jolloin hän oli uskonut tytön päätäpahkaa heittäytyvän hänen turviinsa, oli hän pitänyt Sallya paljon vähäpätöisempänä olentona kuin nyt, jolloin tyttö oli selvästi ilmaissut vastahakoisuutensa.

Kun mr Arthur kosintansa jälkeen meni levolle, oli tyttö alinomaa hänen ajatuksissaan. Ja kun hän vaipui uneen, häälyi hänen mielessään loputtomia unikuvia, joissa kaikissa Sally oli osallisena suudellen ja hyväillen häntä. Tyttö oli vallannut hänen sielunsa sen viimeistä sopukkaa myöten.

Sally itse vaipui uneen vasta myöhään Hänen palatessaan sisään istui Janet vuoteessaan lukien ja tupakoiden. Riisuutuessaan kertoi Sally hänelle tarkoin — sana sanalta — kaiken, mitä hänen ja mr Arthurin välillä oli tapahtunut. Sellainen on naisten tapa. Heidän muistinsa on tällaisissa asioissa ihmeteltävä.

"Ei hyödytä enää ajatella koko juttua", sanoi Janet, kun Sally vaikeni. "Sitä harkitessasi sinä vain tulet yhä enemmän huomanneeksi syitä, jotka pakottavat sinua vastaamaan kieltävästi. Tänä iltana on mr Arthurin ainoa tilaisuus mennyt sivuitse. Tiedäthän sen itsekin — eikö niin? Nyt sinä et enää milloinkaan voi suostua häneen."

Sally ryömi väsyneesti vuoteeseen ja kääri peitettä ympärilleen.

"Tahi suostutko?" kysyi Janet toistaen.

Sally mutisi kieltävästi jotain pielukseensa ja kääntyi tuijottelemaan vastassaan olevia räikeävärisiä seinäpapereita.

"Sally," alotti Janet jälleen, sulkien kirjansa ja viskaten savukepätkänsä tottuneesti avoimeen tulipesään. "Sally —"

"Niin?"

"Onko jokin toinen tiellä? Joku mies, johon olet tutustunut kaupungissa, kenties konttorissasi, — niinkö?"

Sally käännähti jälleen. "Ei ole", vastasi hän. Tyttö ei katsonut ystävätärtään silmiin, mutta hänen äänensä oli luja ja varma.

Miss Hallard istui hetken aikaa etunojossa vuoteessaan ja tarkasteli Sallya. Hänen aavistelunsa kävi yhä varmemmaksi. Hän ymmärsi, että Sally toimi jonkun hämärästi koetun vaikutelman pakoittamana, — vaikutelman, jonka _hän_ kenties tajusi selvemmin kuin tyttö itse. Janet oli järkähtämätön tässä uskossaan, ja Sallyn äskeinen kieltävä vastaus yhä vain lujitti tätä hänen käsitystään. Kun teräväjärkinen nainen alkaa epäluuloisesti tarkata ystävätärtään, jonka hän hyvin tuntee, on melkein mahdotonta johtaa häntä kokonaan harhaan.

"Oletko sinä väsynyt?" kysyi Janet äkisti. "Tahi tekeydytkö vain väsyneeksi?"

"Miksikä minä tekeytyisin? Olen väsyksissä, — hirvittävästi."

"Sitten sinä haluat kai nukkua?"

"Niin, en kernaasti puhelisi tänä iltana. Tahtoisitko sinä jutella?"

He säännöllisesti keskustelivat aina illoin, — milloin puvuista, milloin uskonnosta, milloin rakkaudesta tahi muutamien naisten ajattelemattomuudesta sekä hairahduksista. Janet kertoili epäilyttäviä juttuja taideopiskelijain sekä heidän malliensa elämästä, ja Sally kuunteli häntä ihmettelevin katsein, — hänen täytyi väliin pyytää ystävätärtään selittämään joitakin kohtia tarkemmin, koska hän ei voinut aina ymmärtää, mitä Janet tarkoitti sanoillaan. Näin he useasti jatkoivat puheinaan pimeässä siksi, kunnes jompikumpi heistä ei enää saanut vastausta johonkin kysymykseensä. Silloin hänkin, joka viimeiseksi oli pysynyt valveilla, kääntyi vuoteessa kyljelleen ja vaipui pian syvään uneen.

"Mikä sinua oikeastaan vaivaa tänä iltana?" uteli Janet. "Oletko pahoillasi, kun sanoit mr Arthurille, ettet rakasta häntä?"

"En tiedä."

"Uskon sinun pahoittelevan sitä,"

Janet ei ajatellut sinne päinkään, mutta hän arvasi, että Sally nyt vastaisi suoraan ja totuudenmukaisesti.

"Ei, minä en pahoittele", sanoi tyttö päättävästi. "En ensinkään."

"Miksikä sinä sitten olet tänä iltana niin masennuksissa?"

"Masennuksissa?" toisti Sally kysyvästi. Hän nousi istualleen ja kohensi pielustaan. "Oh, minähän en ole vielä rukoillut iltarukoustani." Hän työnsi peitteen yltään.

"Ethän kai nouse enää vuoteestasi, vai mitä?"

"Kyllä."

Tyttö liukui lattialle ja värähti, kun hänen jalkansa koskettivat kylmään korkkimattoon. Mutta hän laskeutui kuitenkin lattialle polvilleen, sillä hänestä tuntui, ettei rukouksella muuten ollut oikeata arvoa. Vanha tottumus, johon hänet oli kasvatettu kotona maalla, pikku pappilassa, piti yhä vielä hänet vallassaan. Hän ei uskonut enää mihinkään määrättyyn opinkappaleeseen tahi uskontunnustukseen, mutta kuitenkaan hän ei ainoanakaan iltana jättänyt rukoilematta ennen levolle menoaan. Hänen lapsuutensa aikainen usko oli aste asteelta menettänyt valtansa hänen sielussaan, mutta vanha, yksinkertainen tapa polvistua joka ilta anomaan jumaluuden turvaa ja johdatusta, säilyi yhä vääjäämättömänä sisäisenä tarpeena.

Kun Janet näki tytön lyyhistyvän polvilleen vuoteen viereen ja kätkevän kultahiuksisen päänsä ristiin liitettyjen käsiensä varaan, kääntyi hän poispäin ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän tiesi jo entuudelta, ettei Sally koskaan rukoillessaan kuullut hänen kysymyksiään eikä huolinut vastata niihin. Hän senvuoksi ei enää häirinnyt tyttöä, vaan kaivautui patjoihinsa totuttuun makuuasentoonsa ja päätti nukkua.

Mutta Sally virui polvillaan lattialla kauan, ja hänen hartiansa kohosivat kylmästä värähdellen tasaisesti hänen joka henkäyksellään. Sally Bishop, joka tuskin enää tiesi mitään apostolisesta uskontunnustuksesta ja jolle lunastusoppi oli vain hämärä ja merkityksetön käsite, lähetti siinä väsyneet huokauksensa tuntemattomalle jumalalle, anoen hänen johdatustaan. Ja kuitenkin tyttö samalla sisäisesti tunsi jo itse valinneensa tien, jota hän halusi kulkea.

VI LUKU.

On mahdotonta sanoa, miksikä mies, joka elämässään kohtaa lukemattomia naisia, unohtaa kaikki muut yhden ainoan tähden, jonka hän kenties ainoastaan sattumalta on hetkiseksi tavannut. Tämä on selittämätöntä, mutta sen pohjana on varmaan salainen, tutkimaton sielullinen laki. Ja sen lain vaikutuksen Jack Traill vaistosi sisimmässään, kun hän hyppäsi alas raitiovaunusta heti senjälkeen, kun Sally Bishop oli jättänyt hänet Knightsbridgessä.

Traill kulki jalkaisin hitaasti takaisin Piccadilly-aukealle. Siinä hän katseli ympärilleen, tarkaten suurten rakennusten kirkkaasti valaistuja ikkunoita ja miettien minnekä hän poikkeaisi aterioimaan. Hän valikoi tavallisesti huolella aterioimispaikkansa. Toisinaan, kun hän ei voinut päättää, kumpaan kahdesta hänen mielessään pyörivästä ravintolasta hän menisi, ravisteli hän kämmentensä välissä rahaa ja antoi ratkaisun riippua siitä, jäikö rahan "kruunu" vaiko "klaava" päällepäin. Mutta nyt hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä. Hän kulki välinpitämättömänä aukean poikki ja meni sisään ensimmäisen ravintolan ovesta, joka osui hänen näkyviinsä.

Soitto, räikeät valot, savupilvet ja ruuantuoksu, jotka häntä ravintolan ruokasalissa kohtasivat, tympäisivät hänen aistejaan. Mutta hän vakuutti itselleen, että muutaman minuutin kuluttua hän istuisi tyynesti aterioimassa kuten kaikki muutkin, huomaamatta edes näitä ravintolan tavallisia tunnusmerkkejä.

Salissa ei ollut ainoatakaan kokonaan vapaata pöytää. Traill sijoittui erääseen nurkkaukseen, jossa pöydän vastapäisellä puolella muuan nuori mies naisensa kanssa parhaillaan oli päättämäisillään ateriansa. Hän ymmärsi, että pöytänaapurit eivät sanottavasti ihastuisi hänen tulostaan juuri heidän kumppanikseen. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän oli oikeutettu istumaan millekä vapaalle tuolille hyvänsä, ja tämä tietoisuus "brittiläisestä vapaudesta" oli hänelle riittävä.

"Toivon, että suotte tungetteluni anteeksi", sanoi hän lyhyesti.

Mies, ilmeisesti konttoristi, mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten Traill kutsui tarjoojan ja antoi hänelle määräyksensä.

Nuoren konttorimiehen naistoveri kuuli Traillin tilaavan ruokalajia, jonka nimeäkään tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän katsahti Trailliin huomattavalla arvonannolla. Tytön oma toveri oli tilannut vallan arkipäiväisiä ruokalajeja ja oli koettanut tarjoojalle puhuessaan käyttäytyä mahdollisimman ylhäisesti ja arvokkaasti. Traill ei ensinkään haaskannut aikaa tilausta tehdessään. Hän vain antoi määräyksensä lyhyesti ja melkeinpä töykeästi, tavottelemattakaan ylhäistä hienoutta. Mutta tämäpä juuri vaikutti tyttöön. Hän katsahti vierustoveriinsa arvostelevasti, ja toivoi samalla mielessään, että hän saisikin aterioida juuri Traillin seurassa. Mutta Traill ei näyttänyt huomaavankaan tyttöä tahi hänen silmäyksiään. Hän pyysi saada iltalehden luettavakseen ja näytti sitten kokonaan syventyvän lehteään silmäilemään, unohtaen ympäristönsä kuten tosi brittiläinen ainakin.

Ateriansa Traill päätti niin pian kuin suinkin. Hänen pöytänaapurinsa olivat hänestä vastenmielisiä ja typeriä. He olivat selvästikin kohdanneet toisensa nyt ensimmäisen kerran, ja senvuoksi heidän keskustelunsa sai kiusallisen jäykän sävyn. Aterioituaan he vaipuivat äänettöminä kuuntelemaan jouhiorkesteria, nuoren miehen käryytellessä pitkää sikaaria. Ja jokaisen soittokappaleen päätyttyä he luonnollisesti taputtivat käsiään innokkaasti, osoittaakseen, että he ymmärsivät nauttia musiikista. Traill maksoi laskunsa ja nousi, ollen iloinen, kun sai jättää tilapäisen pöytäseuransa.

Hän tuli kadulle ja täytti mielihyvin keuhkonsa raikkaalla ilmalla. Sitten hän pysähtyi miettimään, mihin hän nyt ryhtyisi. Menisikö hän asuntoonsa, — lueksimaan, tupakoimaan, nukkumaan? Tahi lähtisikö hän klubiin? Yksinään asuvalle nuorelle miehelle ovat tällaiset kysymykset toisinaan elämän tärkeimpiä.

Viimein hän suuntasi vaistomaisesti, pystymättä mitään lopullisesti päättämään, askeleensa kohden Regent Streetiä, jonka varrella hän asui. Kulkiessaan jälleen Piccadilly-aukean poikki hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja naisääni kutsui häntä ristimänimeltään. Traill kääntyi.

"Minä olin", sanoi nainen hengästyneenä, "tuolla kulmassa, kun näin teidän kulkevan torin poikki. Minä — minä juoksin!

"Minkä tähden?" kysyi Traill lyhyesti.

"Oh, saadakseni puhella teidän kanssanne, tietenkin, — mitäpä muuta? Minnekä te aiotte?"

Traill katsahti naisen maalattuihin huuliin, hänen väsyneihin silmiinsä mustattuine ripsineen ja hänen poskiensa värjättyyn punaan. Hän muisti tahtomattaankin, kuinka ihastuttava tämä nainen oli ollut siihen aikaan, jolloin hänen ei vielä tarvinnut keinotekoisesti kaunistella itseään.

"Mihinkä te menette?" toisti nainen. "Te ette ole käynyt tapaamassa minua kuukausmääriin. Minne teillä on matka?"

"Aion kotiin."

Naisen kasvoilla häilähti pettymyksen varjo. Kun hänen luokkansa nainen huomaa, ettei hänen enää onnistu herättää miehessä kiintymystä, tuntee hän elämänsä murhenäytelmän alkaneen.

"Te ette ole koskaan käynyt minun asunnossani?" lisäsi Traill.

"En; en ole voinut ajatellakaan —."

"Tulkaa nyt katsomaan minun kotiani. Voimme puhella siellä."

"Tarkoitatteko totta?" kysyi nainen kiihkeästi.

"Tulkaa", jatkoi Traill. "Asun tässä lähellä, Regent Streetillä."

Nainen seurasi häntä vaieten, — äänetönnä, mutta jälleen rohkaistuneena. Hänen käyntinsä oli nyt kevyempää ja joustavampaa kuin äsken. Mutta Traill ei huomannut sitä; hänen ajatuksensa liikkuivat tänä iltana toisaalla.

Nainen hyräili melkoisen kauniilla äänellään jotakin kevyttä säveltä, noustessaan Traillin rinnalla ylös portaita.

"Armias! Täällä on pimeätä!" huudahti hän.

"Niin, meillä poikamiehillä ei ole käytettävinämme palvelijoita, jotka saattelisivat meitä portaissa palavat kynttilät käsissä."

Seuraavalla porrastasolla nainen pysähtyi hengästyneenä.

"Väsynyt?" kysyi Traill.

"Oh," sanoi nainen ja painoi kätensä läähättävälle rinnalleen. Sitten hän siirtyi askeleen lähemmäksi Traillia.

"Pieni suudelma, rakkaani," kuiskasi hän.

Mies peräytyi. "Lapsi kulta — sen vuoksi en halunnut teitä tänne. Kun olette levähtänyt, niin tulkaa seuraavaan kerrokseen. Minä menen edeltä ja sytytän valot."

Hän jätti naisen siihen puolipimeään, johon tuli hämärää valoa vain pienestä, palokujaan antavasta ikkunasta. Kun nainen kuuli seuralaisensa avaavan oven ylemmässä kerroksessa, meni hän aivan ikkunan alle, otti käsilaukustaan pienen peilin ja tarkasteli hetken miettiväisenä kasvojaan. Sitten hän otti laukustaan ihojauhe-viuhkan ja hiveli sillä tottuneesti muutaman kerran yli kasvojensa.

"Hän kai piti minua liiaksi väsyneen näköisenä," mutisi hän noustessaan portaita ylös seuraavaan kerrokseen.

Traillin huoneilla oli tavallinen poikamies-asunnon leima, mutta samalla todisti niiden sisustus isännän hienostunutta makua. Kaikki oli aistikasta, — mutta niin ylhäisen aistikasta, että nainen, joka parhaillaan seisoi kynnyksellä, katsellen sisään etuhuoneeseen, tunsi arvostelukykynsä pettävän. Hän ajatteli, että tämä kaikki oli tosin arvokkaan näköistä, mutta kylmää ja vierasta. Ja hän ei voinut pidättyä huomauttamasta siitä.

"Te tarvitsette tänne naisen", sanoi hän, uskoen tällä valmistelevansa tilaa itselleen. "Nainen toisi tänne hiukan lämpöä; ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: hän tekisi teidän olonne mukavammaksi."

Traill työnsi hänen istuakseen tuolin lähelle tulta.

"Mitenkä te siis menettelisitte?" kysyi hän tyynesti, täyttäen itselleen piipun tupakkapöydän luona.

"Minä? Niin, kaikkein ensiksi minä hankkisin lattialle kauniin, paksun maton," sanoi nainen innokkaasti. Hän oli käsittänyt Traillin kysymyksen rohkaisuksi, ja nyt hän ilmeisesti kuvitteli voivansa vaikuttaa mieheen osoittamalla, kuinka paljon mukavuutta hän voisi lisätä tähän asuntoon. Kymmenen minuuttia sitten hänen elämänsä oli näyttänyt vielä toivottomalta. Hän ei ollut illastanut, ja hänen käsilaukussaan oli vain neljä kuparirahaa, joilla hän ei voinut edes kahviloista saada mitään suuhunsa. Mutta nyt — hän kuvitteli, että hänelle oli auennut odottamaton mahdollisuus. "Mitenkä te menettelisitte," oli Traill sanonut, ja hän uskoi, että mies ottaisi hänet luokseen, jos hän voisi saada Traillin vakuutetuksi siitä, että hänen elämänsä muuttuisi silloin miellyttävämmäksi. Tämä ajatus täytti hänet ennen kokemattomalla ilolla. Hän ei muistanut enää, että hän näytti kuluneelta ja väsyneeltä. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että nyt hän ei enää ollut yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun Jack Traill ja hän olivat ensi kerran kohdanneet toisensa. Hän vain tunsi, että nyt hänen suuri hetkensä oli tullut ja että hänen nyt täytyi käyttää sitä hyväkseen.

Hän ojensi toisen jalkansa eteenpäin ja toisti hitaasti: "Kauniin, paksun maton —"

"Minkä värisen?'"

Nainen katsahti arvostellen ympärilleen, saadakseen aikaa miettiä.

"En tiedä vielä, — turkinpunaisen, luullakseni; se väri on kaikkein lämpöisin. Muistattehan minun mattoni? Niin, se oli aikoinaan kaunis. Nyt se on hiukan kulunut, eikä sen väri ole enää sama kuin se oli uutena. Se oli turkinpunainen."

"Entä muuta sitten?" Traill istuutui poltellen erään vanhanaikaisen pöydän kulmalle, heilutteli siinä jalkojaan ja tarkasteli vierastaan.

"Niin, sitten minä järjestäisin tänne sähkövalaistuksen näiden kynttiläin asemasta, — se kävisi puolta huokeammaksi ja olisi paljon kirkkaampaa. Ne käyttävät nykyään uudenaikaisia sähkökruunuja, jotka valmistetaan — hapetetusta kuparista, luullakseni. Mutta minä puolestani pidän messinkisistä enemmän."

"Vai niin; te pidätte messingistä?"

"Kyllä, ettekö tekin? Nuo teidän messinkiset kyntlilänjalkanne ovat hyvin somia, vaikka ehkä hiukan liian yksinkertaisia."

"Te haluaisitte, että niissä olisi ornamentteja?"

"Mitä?"

"Koristeita — joitakin kuvioita — kiehkuroita —."

"Niin, ettekö tekin pitäisi siitä?"

Traill ei ottanut kysymystä varteen. "Mitä muuta te vielä järjestäisitte täällä uudelleen?" Hänen piippunsa savu kiemurteli kevyinä pilvinä kohden kattoa, kun hän näin istui ja kuunteli vierastaan.

Nainen tarkasteli huonetta miettiväisenä.

"Oh — täällä olisi paljon järjestämistä. Minä hankkisin sohvan, sellaisen pitkän sohvan, — siinä olisi korkea selkänoja —"

"Ja punainen päällystys?"

"Niin, — silloin se soveltuisi yhteen lattiamaton kanssa. Ja minä hankkisin mukavan nojatuolin, — oikein mukavan, tarkoitan, — sellaisen, johon te voisitte vaikka nukkua. Pehmeät täytteet —"

"Ja punainen päällys?" kysyi Traill.

"Jos — niin, totta kai. Sopusointu —"

"Entä seinäpaperit?" keskeytti Traill hänet. "Ne ovat nyt vihreät, — luuletteko, että ne soveltuisivat kaiken tämän punaisen yhteyteen?"

Nainen katsahti seiniin ja sulki sitten silmänsä, kuvitellakseen miltä huone näyttäisi uudessa asussaan. Hän oli nyt eläytynyt leikkiin koko sielullaan. Hän uskoi, että hänestä todellakin tulisi olemaan iloa ja hyötyä miehelle, joka nähtävästi oli täysin avuton näissä kotoisissa asioissa.

"En usko, että vihreät tapetit näyttäisivät kovinkaan pahalta," sanoi hän hidastellen. "Luulen, ettei niitä olisi tarvis vaihtaa. Mutta tietysti olisi parempi, jos ne olisivat punaiset."

Traill otti piipun suustaan ja puhalsi pitkän savuhahtuvaisen huuliensa välistä, samalla kun hän katseli omituisin ilmein vierastaan.

"Tosiaan," sanoi hän viimein, — "te saisitte, luullakseni, minun pikku huoneeni näyttämään helvetiltä."

Tämä oli raa'asti ja tylysti sanottu, mutta Traill ei tiennyt, mitä toiveita hänen vieraansa mielessä oli liikkunut. Hän ei suuresti ymmärtänyt naisia. Kuitenkin hänen mielensä kävi suruiseksi, kun hän näki kuinka innostunut välke äkisti sammui naisen katseesta ja kuinka hänen ryhtinsä yhtäkkiä luhistui kasaan, ikäänkuin häälyvä korttirakennus, kun siihen varomattomasti henkäistään.

"En sano sitä pahalla," jatkoi Traill, "mutta totta on, että sellainen huone olisi hornan kuilu — punainen gehenna — minulle."

Nainen istui yhä äänetönnä ja tuijotti häneen suu avoimena. "Minä en jaksa ymmärtää —," alotti hän vihdoin.

"Mitä sitten?"

"Miksi te yllytitte minua puhumaan?"

"Oli hupaista verrata teidän makuanne minun omaani."

"Hupaista? Hyvä Luoja!"

Hän nousi seisoalleen ja astui uunin luo, nojaten kyynärpäitään sen reunukseen ja kätkien kasvot käsiinsä. Hän tunsi tilansa nyt toivottomammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli kiertänyt katuja koko illan — kulkenut Regent Streetiltä Oxford Streetille, siitä Bond Streetille ja edelleen Piccadillyyn sekä jälleen saman matkan takaisin — uudelleen ja uudelleen edestakaisin. Hän oli hymyillyt miehille, koettanut lumota heitä katseillaan, — kaikki turhaan. Nyt hän oli äärimmäisen väsynyt, hänen jalkojaan kolotti; hän ei tahtonut enää lähteä takaisin kadulle.

"Minä välitän viis' punaisista matoista ja muista," sanoi hän, kääntyen äkisti kohden Traillia. "Minä en välitä mistään, kunhan vain saan jäädä teidän luoksenne, huolehtimaan teistä."

"Me olisimme jo viikon kuluttua lopen kyllästyneitä toisiimme," sanoi Traill, kohdaten vakavana hänen katseensa.

"Emme, emme olisi."