Part 8

"Hän ei leiki!" huudahti Sally kiihkeästi. "Sinä olet julma, Janet. Minä en halua tavata sinua enää, jos sinä täytät uhkauksesi."

"Sekin on mahdollista; voin hyvin uskoa sen," puhui Janet levollisesti. "Jos vain ottaa vaivakseen järjestellä sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät itse pysty niitä hoitamaan, niin voi kyllä arvata, minkälaiset kiitokset siitä saa palkakseen."

"Ah, sinä et nyt ymmärrä minua," vetosi Sally valitellen. "Hän ei voi sietää sellaista sekaantumista meidän väleihimme. Hän vihaisi minua sentähden. Me emme katsele suhdettamme ensinkään samassa valossa kuin sinä. Sinä teet siitä kauppa-asian. Luuletko, että minä olisin koskaan heittäytynyt näin hänen valtaansa, jos minä ajattelisin samoin kuin sinä nyt? Tiedäthän, että siinä juuri on ero. Käsitäthän sinä, Janet, että me rakastamme toisiamme. Ei siinä saa olla mitään sopimuksia välissä."

Janet katseli tyttöä säälien. Hän tiesi olevansa julma, sanoessaan kaiken sen, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Mutta hän kuului siihen kumoukselliseen naislajiin, joka pyrkii surun ja kärsimystenkin hinnalla totuuteen ja oikeuteen. Hänen laatuisensa naiset repivät säälimättömästi hajalle ihanien harhakuvitelmien kultaverkot, jotka estävät totuuden kajastamasta näkevään silmään.

"Kuinka kauan sinä uskot teidän rakkautenne kestävän?" hän kysyi.

"Aina! Miksikä se ei olisi loppumaton?"

"Ehkäpä sinä voit taata sen omasta puolestasi. Mutta mies, — tunnetko sinä hänet yhtä tarkoin?"

Sally katseli ikkunasta alas virran rantaan. Hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kulki siellä mr Arthurin rinnalla, ja kuinka vähällä hän oli ollut sitoutua iäkseen _häneen_, jos mr Arthur olisi silloin käyttäytynyt viisaammin. Hän päästi tämän muiston luisumaan jälleen virran hämärään, josta se oli noussutkin hänen mieleensä; mutta hänen varmuutensa horjahti; hän ei vastannut mitään.

"Et rohkene vastata hänen puolestaan?" kysyi Janet.

"Kyllä, — minä rohkenen", sanoi tyttö kärsimättömästi. "Miksikä minä en voisi taata häntä yhtähyvin? Hän ei ole koskaan epäillytkään, että me väsyisimme toisiimme."

"Hyvä on; mutta miksikä sinä et uskaltanut vastata näin heti, kun minä kysyin sinulta? Minkätähden sinä epäröit? Sally!" — Janet laski kätensä tytön olalle, — "Sally, minä huomaan, että sinä kuvittelet olevasi puoliso. Minä näin kuinka varmasti sinä vastasit mrs Hewsonilie, kun hän kysyi, oletko naimisissa. Se juuri pakotti minut ajattelemaan näitä seikkoja sinun puolestasi. Sally, sinä et ole aviopuoliso, eikä mr Traill ole sinun miehesi. Hän on vain sinun herrasi ja sinun isäntäsi, ja siksi juuri minä, jos olisin sinun tilallasi, tahtoisin perustaa kaiken selvään sopimukseen. Hän saattaisi jättää sinut jonakin päivänä."

Sally vapautti itsensä Janetin ystävällisestä otteesta, liikahtaen syrjempään. Hän naurahti terävästi.

"Siitä minä näen, kuinka vähän sinä ymmärrät meitä", sanoi hän. "Traill sanoo minulle uudelleen ja yhä uudelleen, ettei hän olisi voinut kuvitellakaan tapaavansa koskaan naista, joka soveltuu niin hyvin hänen elämäänsä kuin minä."

"Jokainen kaunis nainen soveltuu miehen elämään niin kauan kuin tämä pitää hänestä", huomautti Janet. "Vain minunlaiseni naiset — rumat puolisyöjättäret — eivät sovellu miehille. Tietysti sinä olet hänen mieleisensä; minä en ole koskaan ajatellutkaan muuta. Minä vain kysyn, uskotko sinä sen kestävän ikuisesti. Haluaisin saada sinut katselemaan elämää yksinkertaisen, värjäämättömän lasin lävitse, — ellet sinä rohkenekaan katsella sitä suorasti, ilman mitään himmentäjiä. Mutta nyt sinä valitset silmiesi suojaksi milloin kullankeltaisen tahi ruusunpunaisen värilasin, — etkä sinä halua tunnustaa, että näin sinä välttämättä näet harhakuvia. Mene ja vaadi häneltä selvä, rehellinen sopimuskirja. Anna hänen piirrellä se näkyvästi mustalla valkoiselle ja katso, että hänen nimensä on siinä alla. Sitten sinä voit sen vaikka unohtaa, jos välttämättä tahdot tehdä niin. Sitten sinun sopii vaalia kauniita kuvitelmiasi, kun olet ensin hoitanut todellisuuden, siten kuin se on hoidettava. Ja saat nähdä silloin, että mies antaa sinulle arvoa toisen verran enemmän, nähdessään, että sinä olet ajatteleva olento. Nyt, kun hän näkee sinun vain antavan, antavan, alituisesti vain antavan, molemmin käsin —"

"En minä yksin anna", huudahti Sally, — "luuletko, etten minä saa mitään vastalahjaksi? Minä en koskaan ennen, koko elämässäni, ole ollut niin onnellinen kuin nyt, — kuuletko, en hetkeäkään! Eikö siinä ole kyllin korvausta kaikesta, mitä minä itse voin toiselle lahjoittaa?"

Janet kohtasi järkkymättömänä hänen katseensa.

"Sinä et ymmärrä asiaa oikeassa suhteessa", jatkoi hän jälleen hitaasti. "Tekemällä sinut onnelliseksi mies vain palkitsee oman onnellisuutensa. Kuinka hän voisi siten korvata kaiken sen, mitä sinä uskallat hänen tähtensä, tulevaisuutesi, koko elämäsi? Jumalan nimessä, tempaise nyt side silmiltäsi, ja katsahda kirkkaasti eteesi! Etkö näe, että sinun täytyy suojata itseäsi kaikkein pahimmankin varalta, sillä se _voi_ kohdata sinua, kuten jokaista naista sinun asemassasi."

On turhaa kuvitellakaan, että tällainen todistelu olisi tehonnut Sallyyn. Mahdollisuus, jonka Janet oli manannut hänen näkyviinsä, kauhisti ja pelotti häntä; mutta siinä olikin sitten kaikki. Ajatus, että hänen pitäisi turvautua onnettomuutta vastaan — kauppakirjalla, kauhisti häntä vieläkin pahemmin kuin tämän onnettomuuden ajatteleminen.

Kun Sally illalla palasi Traillin luo, huomasi mies hänen häiriintyneen mielentilansa.

"Mitä miss Hallard onkaan puhunut sinulle?" kysyi hän. "Sanoiko hän, että sinä olet alentunut elämään hirvittävää elämää, vai kuinka?

"Ei, miksikä hän olisi puhunut sellaisia? Ajatteletko, sinä, että minä elän alhaisesti, Jack?

"Minä? Toivottavasti en, koska minä juuri olen sinut tähän houkutellut. Alkaako sinusta tämä tuntua alhaiselta? Sally — kiedo käsivartesi minun kaulaani — suutele minua —, taivas varjelkoon sinun pientä sydäntäsi, sinä et pystyisi tekemään mitään alentavaa. Kas niin, rupeammeko me nyt hautomaan tässä olemattomia suruja, tahi lähdemmekö mieluummin kaupungille illastamaan?"

Tämä ehdotus luonnollisesti merkitsi, että heidän oli lähdettävä aterioimaan; ja puolentunnin kuluessa Sally jälleen voitti takaisin onnellisen lapsenmielensä.

Näihin aikoihin Traillille tarjottiin virallisen syyttäjän tehtäviä tuomioistuimessa. Hänen uransa alkoi varsin vähäpätöisten rikosjuttujen käsittelyllä, mutta hän syventyi ja kiintyi niihin jäntevän luonteensa koko voimalla. Ja kerran muodostettuaan oman käsityksensä kulloinkin esillä olevassa asiassa, hän kamppaili sen älykkäällä kekseliäisyydellään voittoon järkkymättömän lujana, ja — milloin tilaisuus vaati — säälimättömänä ja armottomana.

Sally kävi toisinaan oikeushovissa kuuntelemassa niiden juttujen käsittelyä, joissa Traill hoiti syyttäjän tointa. Erään kerran hän joutui tarkkaamaan ristikuulustelua, jonka avulla pyrittiin paljastamaan aviorikosasiaa. Kalpea, vapiseva nainen ponnisteli kaikin voimin, saadakseen nimensä säilymään puhtaana loasta, johon Traill koetti sen tahria.

Silloin Sally jälleen näki julmuuden välähtelevän tämän miehen silmissä. Hänestä tuntui siltä kuin Traill olisi karistanut yltään kaiken inhimillisen tuntonsa, — ikäänkuin hän olisi vain ollut työtään suorittava kone, mylly, joka levollisesti rouhii jauhoksi kaiken, mitä sen nieluun kaadetaan.

"Ettekö te ensinkään ajatellut", kysyi hän kalpealta naiselta, — "ajatellut, että te petitte miestänne silloin kun suutelitte vastaajaa?"

"En, en ajatellut. Me — me pidimme toisistamme; minä tunnustan sen. Mutta suu — suuteleminen ei ollut minun mielestäni mitään rikollista."

"Te ette käsittänyt tehneenne väärin, kun suutelitte häntä?"

"En."

"Mistä siis väärä ja luvaton alkaa, tahi mihin oikea ja luvallinen päättyy teidän suhtautumisissanne vieraisiin miehiin, erityisesti tähän vastaajaan?"

Hätääntynyt nainen katsahti tuomariin rukoilevasti ja apua anovasti. Tuomari silmäili häntä näkemättä suoraan eteensä.

"Vastatkaa minun kysymykseeni," ahdisti Traill.

"En tiedä kuinka sen selittäisin," valitti nainen hiljaisesti.

"Ehkäpä minä saan auttaa teitä? Olisitteko te pitänyt vääränä ja luvattomana, jos hän — teitä suudeltuaan — olisi kietonut käsivartensa teidän ympärillenne?"

"Kyllä, minä luulen niin."

"Siinä siis on syyttömyyden ja syyllisyyden raja teidän mielestänne? Suuteleminen on luvallista, mutta syleily rikollista?"

"Ei, en tahtoisi sanoa siten."

"Te siis ette selitä syleilemistä luvattomaksi tässä tapauksessa?"

"En."

"Olisitteko mielestänne tehnyt rikoksen, jos olisitte istunut hänen polvellaan?"

"En", vastasi nainen, arvellen hämmennyksessään Traillin tahtovan tällä keinoin lopullisesti pelastaa hänet häpeästä, houkutellen häntä esittämään kaiken viattomassa valossa.

"Te siis selitätte," jatkoi Traill, "että koska te rakastitte vastaajaa, niin te suutelitte häntä, pitäen tekoa viattomana, mutta että te samalla kieltäydyitte syleilemästä häntä ja istumasta hänen polvellaan, vaikkakin rakastitte häntä ja piditte myöskin näitä hellyyden osotuksia viattomina ja luvallisina? Tahdotteko nyt neuvoa minua selittämään arvoisalle tuomarille sekä valamiehistölle, mistä syystä te sitten kieltäydyitte osoittamasta rakkauttanne vastaajaan näin viattomalla tavalla?"

"Minä — minä," soperteli nainen kokonaan avuttomana, "minä ehkä sallin hänen — jolloinkin — syleillä itseäni, ja — ehkä — ehkä minä istuin hänen sylissään kerran tahi — kahdesti."

"Miksikä siis," huusi Traill äkisti, "te väititte niin kiivaasti vastaan, kun äskeinen todistaja selitti nähneensä teidät istumassa vierashuoneessa vastaajan käsivarsi kaulallanne?"

Hän oli tarttunut ansaan, jonka Traill oli häntä varten virittänyt ja johon hän oli niin kylmäverisesti uhriaan johdatellut. Tämän jälkeen nääntynyt vaimoraukka myönsi tahdottomasti oikeaksi melkeinpä jokaisen oletuksen, minkä Traill esitti hänen syyllisyydestään. Hän ei enää jaksanut taistella, ei edes ajatella puolestaan. Sally kuunteli vielä hetken tätä surullista ajojahtia; sitten hän lähti pois oikeussalista. Hän ei kestänyt enempää.

Tyttö ymmärsi sanomattoman hyvin, miksikä syytetty naisraukka oli eksynyt hairahduksiin, joista hänet nyt tuomittaisiin ja merkittäisiin häpeällä. Olihan hän rakastanut; onnea janoova ja onnesta sykkivä sydän oli ohjannut hänen tekojaan. Mutta nyt, kun rakkaus karsittiin niistä, kun kaikki inhimillinen tunne syövytettiin pois ja alastomat teot vain jätettiin sellaisinaan, verhotta, kaikkien nähtäviksi, — nyt hänen menettelynsä tuntui julkealta, — sen täytyi tuntua siltä. Ja mies, joka nämä hairahdukset oli armotta, sääliä tuntematta, paljastanut, repien ankarin kourin hajalle rakkauden kultaverhot niiden ympäriltä, — tämä mies, Jack Traill, piteli samoissa armottomissa käsissään Sallyn onnea, hänen kunniaansa, hänen koko elämäänsä.

"Te, joka oman tunnustuksenne mukaan voitte tahallisesti ja epäröimättä leikitellä intohimon kanssa aina luvallisen ja luvattoman väliselle kynnykselle", kuuli Sally Traillin pauhaavan hänen pyrkiessään pois salista, — "te luulette siis, että valamiehistö, jonka muodostavat maailmaa tuntevat miehet, uskoisivat pelkkien tunnollisuussyiden estäneen teitä heittäytymästä tämän vastaajan inhoittavien pyyteiden saaliiksi?"

Sitenkö Traill ajatteli? Saattoiko hän todella ajatella siten? Sellainenko oli 'maailmaa tuntevien miesten' käsitystapa? Eivätkö he nähneet tällaisessa suhteessa mitään muuta; alastoman häpeän yksin? Ei sydäntä, — ei rakkautta? Nämä kysymykset polttivat Sallyn aivoja hänen rientäessään kotiin. Toisinaan hänestä tuntui ikäänkuin Traill olisi viskannut herjaavan syytöksensä suoraan vasten hänen kasvojaan, ja hän toisteli lukemattomat kerrat mielessään näitä selvääviä sanoja, pakottaen itsensä syytettyjen penkille häväistynä ja tomuun lyötynä. Mutta kun Traill saapui kotiin ja kysyi tyynesti ja rauhallisesti Sallyltä, mitä tämä oli ajatellut hänen loistavasta "tapauksestaan", kätki tyttö huolellisesti kaiken, mikä olisi voinut ilmaista hänen mielensä epäilyksiä ja hänen raskasta ahdistustaan.

"En jaksanut kestää loppuun saakka, ymmärräthän", hän sanoi. "Minun täytyi poistua, ennenkuin tuomio julistettiin. Kuinka siinä kävi?"

"Oh, — avioero; me voitimme. Valamiehistön päätös oli yksimielinen. Mutta, totisesti, minä en tiedä, ymmärsikö se nainen tehneensä mitään väärää. Hän sotkeutui pahasti, mutta minä luulen hänen puhuneen totta pääkohdissa."

Sally katseli miestä ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta hän ei rohjennut puhua mitään. Hän oli jo tottunut alistumaan.

Vähitellen tämä tapahtuma alkoi hälvetä hänen muististaan; lopulta hän unohti sen hänen mieleensä jättämän vaikutuksenkin. Hän alkoi jälleen toisinaan käydä oikeussalissa, iloitsemansa Traillin voitoista, jotka tuottivat miehelle yhä enemmän mainetta taitavana ja pelättävänä lain ja esivallan miekankantajana. Traill ei enää lainkaan ehtinyt työskennellä sanomalehtien hyväksi; oikeusasiat vaativat kokonaan hänen aikansa. Hänellä oli nyt oma toimisto oikeushovissa, ja rauhallisempina päivinä hän ja Sally joivat siellä yhdessä iltapäivä-teensä.

"Me oletamme", saattoi tyttö joskus puhella, "että sinä et ole nähnytkään minua koskaan ennen, ja että minä teen kauhean sopimattomasti tullessani sinun kamariisi. Mutta minä tulen kuitenkin, ja sitten, kenties, minun valmistaessani teetä sinä äkisti kiedot käsivartesi minun vyötärölleni, ja minä tietysti loukkaannun syvästi. Mutta sinä vain suutelet minua, ja sitten minä alan pitää sinusta, ja sitten —"

Näin hän johti miehen lasten leikistä tunteen intohimoiseen purkaukseen ja Traill iloitsi huvitettuna tästä lapsellisuudesta, samoin kuin hän nautti voimakkaasti miehisestä palosta, jonka tämä tyttö, — viaton lapsi ja samalla täysi nainen, — sytytti hänen suonissaan hehkumaan.

Samana keväänä Sally muistutti, että Traill oli luvannut kerran näyttää hänelle Aspley Manorin. Mies riemastui tästä ajatuksesta.

"Maalla vietetty päivä on paras virkistys minulle", huudahti hän, — "ja sinulle myöskin. Minä kirjoitan heti Dollylle ja kysyn, onko Aspleyssä ketään perjantaina. Ellei ole, niin me lähdemme sinne."

II LUKU.

Siitä syntyi matka. Perjantaina aamupuolella, kello yhdentoista aikaan, he nousivat Trafalgar Squarella vuokra-autoon. Päivä oli aurinkoinen, — sellainen päivä, joka kylmän ja sumuisen talven jälkeen saa ihmisen tuntemaan elämän jälleen elämisen arvoiseksi. Sally istui Traillin vieressä iloisena ja onnellisena, käsi miehen kouraan kätkettynä, auringon lämpöinen paiste kasvoillaan, ja eloon heräävä, kirkkaasti viheriöivä luonto ympärillään, kun he hyvää vauhtia kiitivät eteenpäin pitkin valkoiselta hohtavaa maantietä.

"Katso! Ah, näetkö?" hän huudahti riemuissaan, osotellen tien varrella tuhansia nähtävyyksiä, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan. Ja sitten hän vihdoin kysyi:

"Ehkä sinua kiusaa, kun minä näin reuhdon ja viittailen kaiken matkaa?"

"Kiusaa? Siunatkoon, ei! Huudahtele sinä niin paljon kuin sinua haluttaa. Se muistuttaa mieleeni niitä aikoja, jolloin minä lapsena palasin Harrowin koulusta Aspleyhin lupapäivinä."

Kun Manorin kartano alkoi häämöttää etäisyydessä ja he näkivät seetripuuryhmän takaa rakennuksen korkeat ja tyylikkäät, Elisabetin aikuiset savupiiput sekä punaiset päädyt, joissa kottaraiset pesivät, nousi Traill puoleksi seisoalleen autossa, viskaten päänsä ylpeänä pystyyn ja huudahti, ihastuksen loistellessa hänen silmistään:

"Siinä se on! Tuolla, noiden tummien puiden keskessä! Lempo, — minä en ole katsellut sitä kolmeen vuoteen."

Tyttö ajatteli, että vaikka hän olisi nähnyt tämän kartanon silloin, kun hän vielä asui kotona, pienessä Cailshamin pappilassa, isänsä eläessä, niin hän ei olisi voinut olla huudahtamatta: "Mikä herttainen, rakastettava paikka! Kuka siellä mahtaneeltaan asua?" Ja nyt hän tiesi, että siellä oli asunut mies, joka näin oli tempaissut hänet elämän pimeiltä takakujilta ja istuttanut hänet valoisaan, päivänpaisteiseen huvipuistoon. Se lisäsi hänen mieltymystään, hänen rakkauttaan tähän kauniiseen vanhaan aatelishoviin.

"Sinä pidät lapsuutesi kodista, eikö totta?" hän kysyi Traillilta, joka ilossaan käyttäytyi suorastaan poikamaisesti.

"Kyllä! Luulisinpä pitäväni. Minä tunnen jokaisen kiven, kannon ja polun pitkälti täällä ympäristöllä."

"Käsitän, että sinulla on muistoja täältä. Mutta sitä minä en ymmärrä, kuinka sinä saatoit tästä erota."

"Oh, minä olin narri, houkkio, — tietenkin. Minä halusin käsiini selvää rahaa, enkä minä olisi kuitenkaan voinut myydä kartanoa. Siksi minä vaihdoin sen siskoni osuuteen. Siihen aikaan minusta tuntui sopivalta tehdä siten. Ja tiesinhän minä, että jos haluan, niin minä saan sopimuksemme puretuksi milloin hyvänsä."

"Voitko sinä purkaa sen?"

"Taivas! Totta kai. Lakihan sen määrää."

"Siitä sinä et ole puhunutkaan minulle."

"Enkö. Oh, tietysti minä saan kartanon takaisin, kun vain maksan sisarelleni jälleen viisituhatta puntaa. Sen summan minä silloin sain häneltä."

Sally ei puhunut mitään, mutta hän käsitti, että tässä ilmaantui äkisti uusi vaara uhkaamaan hänen onneaan. Hän oli nyt huomannut, kuinka Traill — kaikista bohemi-tottumuksistaan huolimatta — oli sydämestään kiintynyt tähän vanhaan sukuperintöön, ja hän aavisti, että jos mies jolloinkin palaisi jälleen kotikartanoonsa ja omaksuisi syntyperänsä ja luonnollisen ympäristönsä elämäntavat, niin heidän kahden täytyisi vieraantua toisistaan enemmän tahi vähemmän.

He ajoivat sisään portista, auton vieriessä edelleen seetrien ja loistavien tulpaani-istutusten reunustamaa lehtokujaa, ja nyt vanha, arvokas Manor oli kokonaisuudessaan heidän silmiensä edessä.

"Se on suurenmoinen", huudahti Sally. "Ja kun ajattelen, että kuningatar Elisabet on ollut täällä ja nähnyt sen aivan samanlaisena kuin minäkin sen nyt näen, niin se tuntuu minusta kaksin verroin ihmeellisemmältä." Tämän historiallisen tapahtuman oli Traill kertonut hänelle matkalla, tietäen, että se herättäisi tytön lapsekkaasti innostuvassa sielussa romanttisia ja upeita mielikuvia.

"Kyllä," sanoi Traill hymyillen, — "kyllähän se lisää väriä tähän vanhaan rähjään! Ja sille herrasmiehelle, joka niihin aikoihin hoiti Manoria, se lisäsi ennenkaikkea kustannuksia. Arvaan, että hänen täytyi kuningattaren käynnin jälkeen elää monta kuukautta saiturin tavoin, kiristääkseen talousmenoista jälleen tuhlatut varat."

He pysähtyivät pääkäytävän porrasten eteen, ja Traill auttoi tytön alas ajoneuvoista.

"Luulen, että taloudenhoitaja saa ensi työkseen tarjota meille pienen välipalan. Oletko sinä nälkäinen?" Hän aukaisi hallin oven ja päästi tytön ohitseen sisälle.

"Olen, hirvittävästi. Luulen, että ajomatka sai sen aikaan."

"Hyvä on; me syömme aivan oitis. Odota minua hetkinen, — menet tästä hallin läpi, — tyylikäs, vanha koju, eikö totta? — menet, ja käännyt ensimmäisestä ovesta vasemmalle; siellä on ruokasali. Minä en viivy kauan. Minä vain toimitan tämän kurjasti maalatun autopahan pois silmistä ja puuhaan ohjaajalle aterian keittiössä. Odota minua ruokasalissa."

Hän palasi portaille ja sulki oven jäljissään. Sally katsahti ympärilleen, seisten hetken liikkumattomana asemillaan. Hän tunsi itsensä kumman vieraaksi täällä, — seinien arvokas tammilaudoitus, ylelliset hopeakoristeet, vanhanaikainen, hienostuneen maun päiviltä periytynyt sisustus, — tämä kaikki ikäänkuin kuiskaili hänelle joka taholta: sinä et kuulu meidän maailmaamme. Tyttö ymmärsi hyvin, että Traillin täytyi rakastaa tätä arvokasta loisteliaisuutta, Traillin, joka oli syntynyt ja kasvanut sen keskessä ja sitä varten; mutta Sally itse — hän tunsi tässä ympäristössä outoa painostusta, joka voitti yksinpä hänen ihailunsa ja hartaan ihastuksensakin. Jos Traill peruuttaa sisarelleen tekemänsä myönnytyksen, ajatteli tyttö, — peruuttaa sen nyt, kun hänen maineensa ja arvonsa virkamaailmassa kohoaa päivä päivältä —, niin voiko mies tuoda hänet mukanaan tähän kotiin? Sally tunsi, ettei hän ole tänne sovelias; ja tämä tunne sai lämpimän veren jäähtymään hänen suonissaan.

Hitaasti ja arastellen hän kulki edelleen, joka askeleella toivoen, että Traill jo palaisi ja ikäänkuin oikeuttaisi hänet tunkeutumaan tähän outoon maailmaan, johon hän ei pitänyt itseään kelvollisena. Ruokasalin oven edessä hän pysähtyi epäröiden ja katseli pelokasta odotusta kuvastuvin silmin, eikö Traillia jo näkyisi. Mutta vihdoin hän koetti rohkaista mieltään karistamalla sielustaan tämän oudon ympäristön synnyttämän arkuuden, hän tarttui lujin sormin oven kahvaan, aukaisi raskaan tammioven ja kävi sisälle.

Hän kohtasi mrs Durlacherin hämmästyneen katseen, — se tähtäili häntä hienojen, ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen alta. Mrs Durlacher nousi hitaasti seisaalleen mukavasta nojatuolista, jossa hän oli istunut, ja kysyi tunnustellen:

"Tehän olette miss — miss —?"

"Bishop," vastasi Sally kuivin huulin.

"Niin, minä muistan, Bishop, — miss Bishop." Sally kumarsi puoleksi tiedottomasti.

"Mutta mikä tuottaa —?" Traillin sisar keskeytti, ymmärtäen, että jatko liian ilmeisesti osoittaisi hänen teeskentelevän tietämättömyyttä. Kuitenkin, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä monia seikkoja; hän ei esimerkiksi, tiennyt, olivatko he kenties salaisesti vihityt. Hän ymmärsi, että näiden kahden täytyi olla nyt läheisempiä ystäviä kuin kolme vuotta sitten, jolloin oli tavannut saman tytön Jackin asunnossa. Silloin Traill oli sanonut tytön syntyneen ylhäisön naiseksi, ja nyt hän toi hänet mukanaan Aspley Manoriin! Olivatko he naimisissa? Ajatus koski häneen kipeästi.

"Tulitteko te tänne minun veljeni mukana?" kysyi hän, edelleen ajatustensa hämmentämänä.

"Tulin," vastasi Sally. "Luonnollisesti minä tulin mr Traillin seurassa."

"Mutta hän ei kertonut mitään vieraista. Hän kirjoitti. Minä — minä luulin hänen tulevan yksinään."

Siihen ei sopinut vastata mitään. Sally tunsi, että hän oli käyttäytynyt naurettavasti, jos olisi pyytänyt anteeksi saapumistaan. Hän vaikeni.

"No niin", sanoi mrs Durlacher hymyillen, "pelkään, ettei meillä ole tässä silmänräpäyksessä paljon tarjottavaa teille. Jack oli tyhmä, kun ei ilmoittanut teidän tulostanne. Ettekö halua vähentää hiukan vaatteitanne, pyydän?"

Hän järjesti vieraansa olon mahdollisimman mukavaksi, sillä vierasvaraisuus on hyvinkasvatetun englantilaisen vallasnaisen päähyveitä. Siihen pakottavat häntä tottumus ja tapojen kahleet silloinkin, kun luonne tahi mieliala tällaista hyvettä kernaimmin vieroksuisivat. Hän johti Sallyn istumaan tulennoksen ääreen ja alkoi sitten tavan vaatiman keskustelun.

"Tulitteko tänne suoraan kaupungista," kysyi hän.

"Tulimme, mrs Durlacher."

"Kaunis ajomatka, eikö totta?"

"Oh, kyllä; ihastuttava."

"Kuulkaahan, kauanko siitä on aikaa, kun me viimeksi kohtasimme?"

"Kolme vuotta, luullakseni; ehkä hiukan enemmän."

"Niin, tietenkin; tietenkin siitä on jo kulunut vuosia. Mikä ihana muisti teillä onkaan! Haluatteko ennen ateriaa vielä katsella taloa? Tämä on vanha, muistorikas rakennus, uskotteko? Mutta ehkäpä te mieluummin aterioitte ensin, niinkö?"

Sally nousi innostuneesti seisaalleen.

"Oh, en suinkaan. Minä katselisin mielelläni kaiken viipymättä. Jo halli oli minun mielestäni ihmeellinen."

Mrs Durlacher nousi myöskin, tarkastellen arvostelevasti Sallyn pukua, joka — ollen kokonaan toisenmoinen kuin hänen pukunsa kolme vuotta sitten — oli aistikkuudellaan aluksi hämmästyttänyt häntä.

"Niin, halli on hyvin vanhanaikainen. Me pistäydymme ensin kirjastoon."

Tällöin, kun Sallyn jo oli täytynyt kituen laahustaa ohi monen polttavan tulenliekin, saapui hänen turvansa ja auttajansa. Traill aukaisi pikaisesti oven ja riensi heidän luokseen. Hänen ilmeistään, askeleistaan, hänen koko olennostaan näki, että hän oli jostakin kiihtynyt.

"Sanoivat sinun olevan täällä, Dolly," alkoi hän, puristaessaan sisarensa kättä, ja hänen äänessään kuvastui muutakin kuin pelkkää tapaamisen riemua.

"Niin, totta kai he niin sanoivat", vastasi sisar nauraen. "Kaiketi sinä, muuten, huomasit vaunutkin pihalla? Näit, että minä olin tänään saapunut niillä. Siitä minä nyt muistan," jatkoi hän, — "Garrett tarvitsee puhtaan kauluksen. Näitkös sinä hänet?"

"Garretin? Ajajan? Kyllä."

"No niin, oletko sinä koskaan ennen nähnyt niin tahraista kaulusta —"

"Minä annan palttua ihmisten kauluksille."

"Et tekisi niin, jos sinä joutuisit istumaan vaunuissa toista tuntia, sellainen kaulus aina silmiesi edessä. Siten minulle kävi tänä aamuna."

"No hyvä; mutta ethän sinä voi vaatia palvelijoilta puhtautta, — tahi voitko? Kunhan he vain salaavat likaisuutensa, niin sinä saat olla tyytyväinen."

Mrs Durlacher purskahti heleään nauruun. Veljen pureva ylenkatseisuus huvitti häntä aina.

"Minnekkä te olette lähdössä?" kysyi Traill Sallyltä, kääntyen häneen päin.

Mrs Durlacher ehätti vastaamaan:

"Aioin näytellä miss Bishopille taloa nyt ennen ateriaa. Sinä luultavasti näytät hänelle myöhemmin tilukset."

"Hän on liian väsynyt, lähteäkseen nyt heti kiertelemään portaita ylös ja alas," sanoi Traill arvelematta. "Huomaahan, että me ajoimme Trafalgar Squarelta tänne saakka tärskyttävässä vuokra-autossa. Ei, tytön täytyy syödä ensin. On parasta, kun menet riisumaan hattusi, Sally. Missä Taylor on? Hän voi ohjata tytön joko Elisabetin kamariin tahi sinun omaan huoneeseesi, Dolly, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Mrs Durlacherin ylähuuli koukistui, mutta Traill ei huomannut sitä. Hän puhui jälleen Sallylle. "Ehkä sinä kernaasti jättäisit hattusi samaan paikkaan, johon Hänen Majesteettinsa kerrotaan nojanneen väsynyttä päätään?" hän kysyi.

Sally hymyili. Mrs Durlacher hymyili myöskin, mutta kun Traill aikoi soittaa kelloa, kutsuakseen palvelijan, sanoi hän vasten tahtoaankin:

"Pyydän, salli toki minun osottaa vieraalle tämä _kunnia_ omassa talossani."

Hän älysi heti harha-askeleensa, mutta ei voinut enää korjata sitä. Hänen oli työläs hillitä mielikarvauttaan, nähdessään joutuvansa tappiolle aikeissaan. Vain suurpiirteiset naisluonteet jaksavat taistella kylmäverisesti silloinkin, kun voitto silminnähden liukuu käsistä.

Traill soitti kelloa kiivaasti. Tämä pieni purkaus auttoi häntä jälleen hallitsemaan mieltään; sitten hän kääntyi sisareensa.

"Emme nyt huoli kiistellä siitä, kenenkä talo tämä on," hän sanoi kylmästi. "Miss Bishop on väsynyt; siinä meidän ensimmäinen huolemme."

Taylor, vanha palvelija, tuli sisälle. Traill jatkoi:

"Taylor, opasta miss Bishop yläkertaan, kuningatar-huoneeseen." Hän hymyili Sallylle, tämän poistuessa. Kun ovi sulkeutui, hän kääntyi jälleen sisareensa.

Mrs Durlacher oli raivoissaan. Hän oli joutunut häpeällisesti tappiolle, ja nyt hänessä kiehui hävinneen, matalasieluisen naisen palava kiukku.

"Kuinka sinä uskallat tuoda — naikkosiasi tänne ja häväistä ja loukata heidän vuokseen minua omassa kodissani!" hän sähähti. Traill kääntyi häneen syrjin, nojautui uuninreunukseen ja nauroi. Häijymmin hän ei olisi voinut maksaa sisarensa ilkeydenpuuskaa. Hänen naurunsa kaikui raivostuneen vallasnaisen aivoissa kuin onnettomuutta ennustava pasuunan toitotus. Mrs Durlacher jo katui, että oli uudelleen alottanut kamppailun.

"Sinun ei tarvitse huolehtia miss Bishopin suhteesta minuun," puhui Traill tyynesti. "Sinä et kuitenkaan pysty luokittelemaan häntä oikein; sinä erehdyt jälleen, kuten kerran ennen, arvaillessasi häntä muotitytöksi. Sinä et edes pysty itse käsittämään mitä sinä puhut, tahi mitä sinä tarkoitat, — ja siinä onkin sinun ainoa puolustuksesi. Sinä olet nainen. Mutta suonet anteeksi, jos minä eräässä suhteessa oikaisen sinua. Sanoit, että tämä on sinun talosi, mutta erehdyt siinä; Aspley Manor on minun."

"Eiköhän sinun ole maksettava minulle viisituhatta puntaa, ennenkuin olet oikeutettu puhumaan noin?" kysyi sisar. Hän oli nyt voittanut kiivautensa, ja hän päätti liikehtiä varovasti, välttääkseen uusia tappioita.

"Luuletko sitten, että maksaminen olisi minulle kovin työlästä?" kysyi Traill vuorostaan.

"No niin, onko sinulla rahat käsillä?"

"Oh, ei," hymähti Traill. "Minulla ei koskaan ole mukanani enempää kuin neljä tahi viisi puntaa kerrallaan. Mutta älä nyt hulluttele, Dolly. Ethän tahtone ärsyttää minua tekoon, jonka tiedät tuottavan sinulle huolta koko loppuiäksesi? Ymmärräthän, että minä voin hankkia rahat vaikka huomiseksi, jos haluan. Sinä olet jo ärsyttänyt minua aivan riittävästi."

"Millä sitten?"

"Aluksikin sillä, että saavuit tänään Aspleyhin."

"Miksikä se ärsyttää sinua?"

"Siksi, että minä arvaan hyvin sinun syysi. Sinä tiesit, että miss Bishop olisi minun mukanani, — seuranaisesi ystävällisesti kertoi sinun ymmärtäneen asian siten." Hän kääntyi ja tarkasteli sisartaan lujin silmäyksin. "Sinä olet, Dolly, notkea kuin tina, mutta sinä et tiedä, kuinka minun kanssani on leikiteltävä."

"Vai niin, mrs Butterick on kertonut sinulle sellaisia?"

"Kyllä. Hän puhui kuin ilmestyskirja. Kas niin, minähän olin nimenomaan kysynyt, onko Aspley Manor tänään tyhjillään; mitä lempoa sinä sitten tulit etsimään täältä?"

"Myönnähän, Jack, että sinä voisit puhua hiukan kohteliaammin," ehdotti mrs Durlacher.

"Se ei tee asiaa mutkattomammaksi sinulle eikä minulle. Mutta suostun kernaammin siihen kuin sallin sinun alinomaa keskeytellä ja poiketa asiasta. Miksikä sinä siis tulit tänne?"

Naisen aivot voivat työskennellä hämmästyttävän nopeasti, milloin hän vain tajuaa mihin suuntaan hänen on ohjattava ajatuksiaan. Mrs Durlacher puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen vastausta itsepäisesti niiden takana, ja hänen silmänsä saivat kokonaan uuden ilmeen.

"Minkätähden?" kysyi Traill jälleen.

Sisar kohautti hartioitaan ja huoahti, näköjään pudistaakseen yltään pettymyksen tunnon. Sitten hän sanoi, kääntyen katselemaan ulos ikkunasta:

"Halusin tavata sinut, — siinä kaikki."

"Mutta sinähän tiesit, etten minä saapuisi yksinäni?"

"Arvasin sen, — aavistin sen sinun kirjeestäsi, — siitä, kun sinä sanoit toivovasi, ettei täällä olisi silloin ketään. Mutta — minä ajattelin, ettei minun tuloni haittaa mitään, — eikä täällä muuten olisi kukaan järjestänytkään mitään sinun varallesi, — ja sitten, — minähän sanoin — halusin tavata sinut."

"Niin, mutta minkätähden?" Hän tarttui sisarensa käsivarteen, pidellen hänen kyynärpäitään kämmenensä kuvussa.

Mrs Durlacher huokasi jälleen, sitten hän kääntyi, irroittautuen melkein ärtyisästi, istui tulennoksen luo ja alkoi tuijotella hiillokseen.

"Emme voi nyt ryhtyä puhumaan siitä," sanoi hän hiljaisesti. "Miss Bishop on tuokion kuluttua jälleen täällä."

"Etkö sinä ole onnellinen? Vaivaako sinua mikään?"

Sisar ummisti silmänsä, ikäänkuin myöntääkseen siten, olevan.

"Sinä et ole onnellinen?"

"En."

"Harold?"

"Niin."

Traill katseli sisartaan ja luuli ymmärtävänsä, että ylpeys esti häntä puhumasta suruistaan. Ja näin juuri mrs Durlacher oli halunnutkin hänen ajattelevan.