Part 11

"Maksaako nyt puhua anteeksiannosta?" sanoi Traill kylmästi, vapauttaen kätensä. "Asia on auttamaton. Minä yksin en ollut sinun järjettömyyten todistajana."

"Sisaresi?"

"Niin; hän ensiksi osotti sinut minulle."

"Olisin voinut sen arvatakin!" huudahti Sally katkerasti.

"Miksikä niin?"

"Hän vihaa minua. Ja hän tiesi, että sinä kiukustut, kun näet minut siellä."

"Loruja! Miksikä hän vihaisi sinua?"

"Oh, hän toivoo sinun kiintyvän toiseen naiseen. Ja nyt sinä pidätkin siitä toisesta, — pidätkö? Pidäthän?"

Traill kääntyi kiusaantuneena syrjään. "Me emme huoli kajota _siihen_", hän sanoi. "Minulla ei ole pienintäkään halua tällaiseen. Huomisaamuna minä jätän asuntoni. Sopimuskirjan mukaan huoneet jäävät sinun haltuusi vuokra-ajan loppuun saakka. Se kestää vielä kolme vuotta. Mutta sinä et saa vuokrata niitä muille."

Vuokrata! Hän saattoi nyt puhua vuokraamisesta! Tämän ajatuksen katkera iva houkutti onton naurun tytön huulille.

"Luuletko sinä minun ryhtyvän vuokraajaksi?" hän kysyi vihlovalla äänellä. "Luuletko, että minä välitän, mitä minä teen, missä minä elän, kuinka minä elän?"

"Olet houkkio, ellet siitä välitä," huomautti Traill.

Tytön äänen hysteerinen sävy kammotti häntä. Traill ei halunnut olla osallisena missään hurjassa, mielettömässä kohtauksessa. Hän poistui hitaasti ovelle. Mutta kun tyttö näki hänen aikovan lähteä, näki hänen kätensä tapailevan ovenkahvaa, niin hän hillitsi kyyneleensä ja tukahutti nyyhkytyksensä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että heidän suhteensa täytyisi päättyä näin vastenmieliseen hetkeen.

"Ei sinun tarvitse kiirehtiä pois," hän sanoi hiljaisesti. "Minä lupaan hallita itseäni, — lupaan, etten kiusaa sinua heikkoudellani. Jos sinä lähdet täältä huomisaamuna, niin etkö voisi viipyä nyt hiukan puhumassa minun kanssani?"

Tämä koruttomuus tyynnytti Traillin ärtynyttä mieltä, mutta se ei vähääkään järkyttänyt hänen päätöstään.

"Mitä puhuminen hyödyttäisi meitä?" hän kysyi tyynesti.

"Niin, me ehkä puhelemme nyt viimeisen kerran."

"Mutta silti se on yhtä hyödytöntä. Sinä vain tulisit siitä onnettomammaksi."

"Luuletko, että minä voin tulla onnettomammaksi kuin nyt olen?" kysyi tyttö.

Traill kohautti hartioitaan. Hän tunsi sisimmässään, ettei hän ollut aivan syytön tytön onnettomuuteen, mutta hän vakuutti itselleen yhä uudelleen ja uudelleen, että tyttö oli itse kaiken aiheuttanut. Olihan Traill heidän ensimmäisenä iltanaan kunniallisesti varoittanut tyttöä liittymästä hänen pariinsa; hän oli lähettänyt tytön pois luotaan; mutta Sally oli kuitenkin tullut takaisin. Vastuu oli tytön. Ja kuitenkin, — mies tunsi nyt olevansa julma ja itsekäs. Sen vuoksi hän toivoi tämän osansa päättyvän niin pian kuin suinkin. Hän ei halunnut pitkittää sitä keskustelulla, jonka kuluessa hän lisäksi tiesi olevansa pakotettu — oman tunnonrauhansa vuoksi — olevansa pakotettu yhä enemmän raatelemaan tytön mieltä.

"Minä en tullut nyt tänne, sinun luoksesi, keskustelemaan asioista," hän sanoi. "Minun nähdäkseni kaikki on selvää ja itsestään ymmärrettävää. Kun minä näin sinun seuraavan meidän vaunujamme, — juosten pitkin katuojia, — silloin minä jo päätin kaiken. Sinä teet nyt viisaimmin, kun luet sopimus-jäljennöksen, ja jos arvelet, että minä olen ollut saituri, niin voit huomauttaa siitä minulle huomisaamuna. Minä lähden kotoa vasta yhdeltätoista."

Hän aukaisi oven, poistui, ja sulki sen jälleen takanaan. Sally kuunteli hänen jokaista askeltaan, kun Traill pimeässä hitaasti laskeutui alas portaita omaan kerrokseensa. Tytön suu oli avoimena ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi oveen, sille kohtaa, jossa hän oli nähnyt viimeksi Traillin kasvot. Kun hän sitten kuuli miehen askelten pysähtyvän alapuolellaan makuukamarissa, eikä enää erottanut mitään, hän lysähti hervottomana lattialle ja valitti joka hengähdyksellään:

"Oh — oh — oh!"

Traill, joka parhaillaan oli riisuutumassa, kuuli sen. Murahtaen hän kiskaisi paidan yltään päänsä yli ja paiskasi sen raivokkaasti nurkkakomeroon, pesemättömien liinavaatteidensa joukkoon.

III KIRJA

I LUKU.

Traillin lähdettyä Sally ei kolmeen päivään poistunut hetkeksikään huoneistaan. Hän enimmäkseen virui vuoteellaan melkeinpä tajuttomana, epätoivoisen mielentilansa sinne tänne vellomana ja tylsistämänä. Toisinaan hän istui vuoteensa laidalle pureksimaan kuivaa korppua, jota hän löysi ruokakomerosta, missä säilytettiin heidän aamiaistarpeitaan. Mutta näitä aterioita, — jos niitä nyt saattoi siksi nimittää, — hän ei syönyt mihinkään määrättyyn aikaan. Tyttö oikeastaan ei edes tiennyt mitään ajan kulusta.

Kahteen ensimmäiseen vuorokauteen hän ei yöksikään riisuutunut. Hän vain heittäytyi sellaisenaan, täysissä pukimissaan, vuoteelle ja rukoili unen lohdutusta vaivautuneelle sielulleen. Mutta kolmantena iltana, kun pimeys jälleen ilmaisi yön tulon hän alkoi melkeinpä tiedottomasti riisua vaatteita yltään. Ja kun hän sitten väristen ryömi lakanain väliin, tuntui hänestä aivan kuin hän ei olisi viikkokausiin levännyt vuoteessa ensinkään.

Tämä tajuton puolihorros olisi varmaan päättynyt järjen lopulliseen sammumiseen, ellei Janet neljännen päivän iltapuolella olisi tullut tapaamaan häntä. Kahta päivää aikaisemmin Janet oli kirjoittanut Sallylle, kertoen saapuvansa, ellei Traillista olisi estettä. Hänen kirjeensä päättyi lyhyeen, kuten tavallisestikin:

"Ellet sinä kirjoita ja keholta minua jäämään pois," hän lopetti, "niin minä tulen."

Sally ei vastannut hänelle, sillä tyttö ei tiennyt mitään koko kirjeestä. Se oli saapumisestaan saakka virunut koskemattomana alhaalla kirjelaatikossa. Sellaisen mahdollisuuden ajatteleminen, että Traill kenties kirjoittasi hänelle, olisi voinut houkuttaa tytön alas, tutkimaan kirjelaatikkoa; mutta hän tiesi, että tätä mahdollisuutta ei ollut olemassa.

Naisen, joka oli siivonnut heidän huoneitaan, Sally myöskin oli vapauttanut tehtävistään. "Minä joudan kyllä itsekin huolehtimaan näistä," hän oli sanonut. Ja sitten hän oli lukinnut makuuhuoneensa oven, viettäen loppumattomilta tuntuvat hetket ajatuksettomassa ja toivottomassa tylsyydessä. Hän ei voinut edes itkeä; korahtava nyyhkytys vain tunkeutui silloin tällöin hänen huuliltaan.

Kun Janet koputti ovelle, lojui Sally vuoteessaan. Odottamaton kolkutus sai hänet kohoamaan istualleen. Äly, ajattelukyky, joka oli sammumaisillaan hänessä, ponnistautui ohjaamaan hänen hämärää tajuntaansa.

"Kuka siellä?" hän sai vaivalloisesti kysytyksi ohuelta kuuluvalla äänellä.

"Janet. Olen Janet. Et kai aikone uskottaa minulle, ettet vielä ole noussut makuulta?"

"En."

"No hyvä. Tule siis aukaisemaan ovi minulle. En pääse sisälle."

Sally pakotti arvaamattomin voimanponnistuksin jäsenensä tottelemaan ja hoippui ovelle. Hänen polvensa vapisivat, ja joka askeleella hän oli lysähtämäisillään kasaan. Kesti kauan, ennenkuin hän, ovelle ehdittyään, sai väännetyksi reikelin auki.

Janet tuli sisälle ja näki edessään horjuvan, yöpukuisen tytön, — haamu kaikesta siitä, mitä Sally ennen oli ollut. Hänestä tuntui ensi hetkessä samanlaiselta kuin jos hän olisi katsellut kuollutta, sielutonta ruumista.

"Sally!" hän huudahti tuskaisesti.

Tyttö tuijotteli häneen ja aukaisi kuivat huulensa, ääntääkseen hänen nimensä. Hänen palavassa katseessaan välähti ilme, joka osoitti hänen äkisti muistaneen ystävättärensä. Sitten hän valahti raskaasti Janetin olkaa vastaan.

Hetken Janet piteli häntä siinä, katsellen tytön painuneen pään yli epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Hän näki pöyhimättömän vuoteen, josta pielukset valuivat lattiaan, ja permannolla, vuoteen vieressä, hän näki korpun kappaleita ja murusia. Hän katseli takkuista tukkaa, joka sotkeutuneena valui tytön hartioille, ja hänen silmänsä olivat pyöreinä säikähtyneestä hämmästyksestä.

"Hyvä Jumala!" huudahti Janet. Ja hän tunsi, että tämä kauhun huudahdus oli kovin riittämätön todellisessa onnettomuudessa.

* * * * *

Kolme viikkoa Janet viipyi ystävättärensä luona, syöttäen häntä, vaalien häntä ja nukkuen hänen kanssaan, käsivarsi suojelevasti kiedottuna hänen ruumiinsa ympärille, kuten he olivat toisinaan nukkuneet Kew'n päivinä. Suuren sydämensä lämmöllä hän elvytti tytön jälleen eloon kuolemaa ennustavasta horroksesta.

Aluksi hän ei kysellyt mitään. Hän ymmärsi kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. Mutta viimein Sally vapaasta tahdostaan kertoi hänelle sen onnettoman illan tapahtumat, jolloin hän oli seurannut Traillin jäljissä teatteriin.

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Sally," kuiskasi Janet.

"Tiedän sen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä. Eikä syy ole Traillin. Syy on sen naisen, — hänen sisarensa. Minä tiesin, että hän vihasi minua. Tiesin sen. Hän oli keksinyt minut teatterissa. Ja hän osoitti minut Traillille. Minä arvaan, mitä hän puhui minusta. Ja hän toi sen toisen tytön Jackin tielle. Eikö hän ole kavala? Eikö se ole hirveätä! Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Kuinka kurjaksi hän on rusentanut minut! Ja hänellä itsellään on aina ollut elämässä kaikkea, mitä hän vain on halunnut saada. Oh, minä en kummastele, että ihmiset epäilevät Jumalan rajatonta laupeutta! Onko hän armahtanut minua? En nähnyt Hänen armahtavan isääni; ja hän kuitenkin teki vain sen, mikä hänen pitikin tehdä."

Tytön kiihkeys kasvoi kasvamistaan. Janet näki sen hänen silmistään ja kuuli sen hänen äänestään. Nyt hän koetti johtaa tytön ajatukset edes hetkeksi syrjään omasta onnettomuudestaan.

"Mitä isäsi teki sitten?" hän kysyi mielenkiinnolla.

Sally katsahti häneen, ja tytön silmien ilme vaihtui rauhallisemmaksi.

"Enkö minä ole kertonut hänestä sinulle?"

"Et milloinkaan."

"Hän vihki alttarikalkkiin liian paljon viiniä eräänä pääsiäissunnuntaina, jakaessaan ehtoollis-sakramenttia, ja sitten, kun hänen täytyi juoda kalkki tyhjäksi, viini kihahti hänelle päähän."

Sally kertoi tämän niin vakavasti, että Janet töin tuskin saattoi pidättyä purskahtamasta nauruun.

"Minkätähden hänen sitten täytyi juoda kalkki tyhjäksi?"

"Sellainen on kirkon määräys. Siunattua viiniä ei saa säilyttää sakramentin jakamisen jälkeen."

"Miksikä? Paheneeko se, kun se on siunattu?"

"Janet! Ei, — mutta, etkö sinä ymmärrä? Roomalaiskatooliset säilyttävät sitä alttarilla, jossa senvuoksl aina palaakin pieni punainen lamppu. Tälle viinille, joka on siunattu Kristuksen vereksi, katooliset aina kumartavat heti ensimmäiseksi, astuessaan sisälle kirkkoon. Mutta käsitäthän, että jos leipä ja viini näin säilytettäisiin Englannin kirkossa, niin sitä pidettäisiin paavilaisuutena."

"Senvuoksi isäsi oli siis pakoitettu juomaan sen?"

"Niin."

"Miksikä hän ei pyytänyt toisia auttamaan itseään?"

"Hän oli koettanut. Hän pyysi suntiota, mutta tämä oli absolutisti."

Janet katseli ulos ikkunasta, salatakseen vastustamatonta iloisuuttaan.

"Sitten hän pyysi erästä miestä, jonka hän näki kirkon ulkopuolella. Mutta tämä oli ateisti. Hän ei ainakaan uskonut."

"Ehkä hän pelkäsi, ettei viini ollut hyvää?" oletti Janet.

"Oh, ei, — hän tarjoutui juomaan sen. Mutta kun hän ei uskonut, niin —."

"Uskonut? Totta kai hän uskoi sen viiniksi?"

"Niin, tietysti, mutta hän ei uskonut ehtoollis-sakramenttiin. Ja senvuoksi isä ei voinut antaa hänen juoda siunattua viiniä; isän täytyi yksin tyhjentää kalkki. Ja sitten he tapasivat hänet sakaristossa, eikä hän pysynyt jaloillaan pystyssä."

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi Janet, joka näki, että tyttö virkistyi, kun hänen ajatuksensa johdettiin nykyhetkestä syrjään.

"Ensin ei kuulunut mitään, mutta joitakuita kuukausia myöhemmin tuomiokapituli nimitti isän muualle, pienempään virkaan; vain kappalaiseksi."

"Eikö selitetty mitään syytä siihen?"

"Oh, kyllä, — tavallaan. Sanottiin, että Cailshamin kirkkoherranvirka oli liian vastuunalainen toimi hänelle. Pyydettiin häntä hyväksymään uusi nimitys; vaadittiin sitä sellaisella tavalla, että hänen oli vaikea kieltäytyä. Tietenkään he eivät olisi voineet suorastaan erottaa häntä ilman tutkimusta, mutta isä ei halunnut joutua kuulusteltavaksi. Äiti sitten alituisesti soimasi häntä senvuoksi, että hän näin alistui. Pian senjälkeen minä jätin kotini ja tulin Lontooseen. He elivät muutenkin köyhinä. Veljeni ei enää voinut opiskella Oxfordissa. Kotiopettajatarta ei jaksettu enää pitää. Isä kuoli jonkun ajan kuluttua, ja minä ymmärrän, miksikä hän kuoli. Hän murtui."

"Kuinka äitisi ja sisaresi nyt elävät?" kysyi Janet, joka tahtoi kohdistaa tytön ajatukset elämään, eikä kuolemaan.

"He muuttivat takaisin Cailshamiin, He valmistavat siellä pieniä poikia — varakkaiden ihmisten lapsia — Maidstonen oppikouluun. On hyvä, että ihminen voi ryhtyä sellaiseen puuhaan, köyhtyessään niin pahasti kuin minun äitini on köyhtynyt."

Janet mietti hetkisen äänetönnä.

"Sinähän pidät lapsista, Sally, eikö totta?" kysyi hän sitten, tytön mielestä aivan odottamatta.

Sallyn silmiin välähti lämpimämpi ilme. "Tiedäthän sen," hän vastasi.

"No niin, — etkö sinä haluaisi lähteä Cailshamiin, — auttamaan äitiäsi niiden piskuisten valvomisessa, — edes vähäksi aikaa?"

Tytön katse jähmettyi jälleen, ja hän silmäili harhailevasti ympärilleen.

"Minä en voi jättää näitä huoneita," hän sanoi hervottomasti.

"Minkä tähden?"

"En voi. Tiedän, että nämä vain muistuttavat minulle surkeuttani; mutta täällä minä olen ollut onnellinen. Minä en voisi elää muualla."

II LUKU.

Kuusi viikkoa Janet hoiteli ystävätärtään, auttaen varovasti, mutta samalla varmasti häntä nousemaan epätoivon kuilusta jälleen valoon ja elämään. Hän iloitsi rajattomasti, kun näki vihdoin Sallyn taas hymyilevän niille ylimielisen ilakoiville ja pureville huomautuksille, joihin hän alituisesti sai aihetta elämää tarkastellessaan. Sitten hän koetti uudelleen taivuttaa tyttöä lähteinään Cailshamiin.

"Jos minä olisin sinun asemessasi, niin minä lähtisin opettamaan niitä lapsukaisia," houkutteli hän. "Sinä varmaan pitäisit heistä suuresti, — aivan yhtä paljon kuin jos ne olisivat sinun omiasi. Herttaisia pikku poikia! Ajattelehan! Taivas tiesi, vaikka heidän äitinsä kiusaisivat ja ikävystyttäisivät heitä."

Mutta Sally oli taipumaton. Näihin huoneisiin sisältyi hänen koko elämänsä, sanoi tyttö; hän ei voinut hyljätä niitä.

"Minähän saan pitää näitä hallussani vain kolmen vuoden ajan," hän sanoi lopuksi. "Minusta tuntuu, ikäänkuin yhteyteni Jackiin vasta silloin olisi todella lopussa. Sitten minä lähden, minne sinä vain haluat."

Mutta elämä itse taivutti Sallyn mielen, tarttuen siihen voimakkaammalla otteella kuin mihin Janet pystyi.

Eräänä iltana, kun Sally oli yksin sisällä ja kiinnitti parhaillaan hattua päähänsä, lähteäkseen kaupungille aterioimaan, hän kuuli miehen askeleita porraskäytävässä. Ne sivuuttivat Traillin kerroksen ja nousivat yhä ylemmäksi. Sallyn käsi, joka piteli hattua, alkoi vavista niin, että hänen täytyi laskea hattu takaisin pöydälle käsistään. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hän pyyhkäisi kädellään märkiä ohimoltaan, ja samassa koputettiin hänen ovelleen. Tytön jokainen jäsen värisi, kun hän meni aukaisemaan, pusertaen huuliaan lujasti yhteen jännityksestä. Kynnyksen edessä hän pysähtyi ja hengähti syvään. Sitten hän työnsi oven auki.

Tulija oli Devenish.

Hän otti hatun päästään ja ojensi tytölle kätensä. Sally, jonka ilmeet kuvastivat pettymystä, tarttui käteen, aprikoiden mielessään, mahtoiko Devenish tietää Traillin ja hänen erosta. Viimein tyttö päätteli itsekseen, että vieraan oli täytynyt kuulla siitä, muuten hän ei olisi tullut näin epäröimättä suoraan hänen ovelleen.

"Häiritsenkö teitä, kun tulin luoksenne? kysyi Devenish."

"Ette, ette suinkaan."

Sally seisoi yhä paikoillaan, kehoitettuaan viittauksella Devenishtä istuutumaan. Hänen mieltään askarrutti kysymys, miksikä Devenish oli tullut katsomaan häntä. Oliko Jack kenties lähettänyt hänet?

Devenish näytti aivan kuin lukeneen hänen ajatuksensa.

"Miss Bishop, minä tapasin Jackin tässä äskettäin. Hän kertoi, että, — että te nyt asutte täällä yksinänne."

"Pyysikö hän teitä käymään täällä?"

"Ei."

"Eikö teillä ole mitään sanomaa häneltä minulle?"

"Ei."

"Sitten —?" Hän ei ymmärtänyt, miksikä Devenish oli tullut hänen luokseen, ja mies näki hänen kummastuksensa.

"Muistatteko illan, jolloin me aterioimme yhdessä?" hän kysyi.

Kuinka Sally olisikaan voinut unohtaa sitä? Hän nyökäytti päätään.

"Sitten te kenties muistatte myöskin, että minä tarjosin teille ystävyyttäni?"

Tyttö nyökäytti jälleen. Hän ei näköjään suinkaan auttanut toisen ponnisteluja. Mutta seuraelämään tottunut mies pystyy voittamaan monia vaikeuksia. Devenish kaivautui sitkeästi edelleen.

"No niin, olen pahoillani, jos loukkaan teitä, sanoessani, että arvelin teidän kenties tuntevan olonne yksinäiseksi. Ja kun minä olen kerta ennenkin aterioinut teidän seurassanne —," hän keskeytti, ja lisäsi hymyillen: "Olitte ehkä juuri lähdössä päivälliselle?⁰

"Kyllä; minä olin."

"Saanko minä sitten tulla seuraksenne?"

Tyttö tunsi kiitollisuutta, ajatellessaan, että mies tahtoi hälventää hänen yksinäisyyttään; mutta mitään iloa hän ei siitä kokenut. Kuitenkin hän sanoi:

"Olen iloinen, jos tahdotte tulla. Mutta varoitan teitä," hän lisäsi hymyillen, — "joudutte ikävään seuraan. Teidän on hoidettava pöytäkeskustelu yksinänne. Te saatte yksin keksiä kaikki sukkeluudet. Minusta ei ole apua."

"Teen minkä voin, ja kernaasti enemmänkin," vastasi Devenish kevyesti.

"Sitten pyydän teitä odottamaan hetken; minä kiinnitän hatun päähäni. Soitelkaa. Tahi ettekö soita pianoa?"

"En, en pysty. Te soitatte?"

"Niin, hiukan."

"Ja laulatte?"

"Toisinaan."

"Ah, sitten minä tiedänkin! Päivällisen jälkeen me palaamme tänne ja te laulatte minulle koko ohjelmistonne."

Tyttö nauroi hänen innostukselleen. "Te pidätte musiikista?"

"Pidän, intohimoisesti. Mutta en ymmärrä sitä ensinkään. Te siis lupaatte suostua? Te laulatte minulle päivällisen jälkeen?"

"Kyllä, mielellänikin."'

Sallyn ajatukset olivat niin keventyneet tämän ajanvieton suunnittelusta, että hän jopa hyräilikin itsekseen, kiinnittäessään makuuhuoneessaan hattua päähänsä. Devenish kuuli sen etuhuoneeseen, ja hän hymyili, näpäytellen ajatuksissaan sormiaan.

He aterioivat eräässä Great Portland kadun ravintolassa, jossa jokainen pöytä oli eristetty toisista puolikattoon ylettyvällä aitauksella. Ja nyt Devenish sai tilaisuuden koetella kykyjään. Seurapiirit pystyvät kasvattamaan miehiä, jotka osaavat valita herkullisen aterian ja kykenevät täyttämään eri ruokalajien väliajat huvittavilla kaskuilla ja kevyellä puhelulla. Devenish oli tämän kehittyneen tyypin miehiä. Hän ei ollut perin älykäs, mutta hän oli hauska. Tosin hauskuus, jota hän sirotteli ympärilleen, ei ollut hänen omaansa; se oli lainatavaraa. Mutta mies, joka osaa kaikuna toistella kuulemiaan sukkeluuksia siten, että ne aina tuntuvat soveltuvan hetken vaikutelmaan, on kieltämättä elämäntaituri — omalla tavallaan. Ainakin täytyy tunnustaa hänen soveliaisuutensa pöytäkumppaniksi. Etenkin silloin, kun hän lisäksi on kauniskasvoinen, soreavartaloinen ja moitteettomasti puettu, kuten Devenish.

Tämä mies, joka collegioaikoinaan oli ollut luokkansa ylpeys, koki nyt parhaansa mukaan huvittaa Sallya heidän aterioidessaan, ja hän onnistui pyrkimyksissään. Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin ja hän näköjään satunnaisesti täytti uudelleen tytön lasin samppanjalla, oli Sally taipuvainen huomaamaan miehen joka sanassa huumorin välähdyksiä.

Tytön mielentila kaikessa hilpeydessäänkin oli kuitenkin vain pingotetun iloinen. Kaiken aikaa hän tunsi pohjalla elämänsä tyhjyyden. Kun Devenish jälleen täytti hänen lasinsa, tyttö nosti kättään estääkseen häntä. Mutta mies ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sally tarttui jälleen lasiin ja kohotti sen huulilleen. Eihän se voinut enää pelastaa hänen tilaansa; se vain kevensi hänen mieltään, ja tyttö tunsi olevansa kevennyksen tarpeessa. Hänhän palaisi jälleen autioihin huoneisiinsa ja kalvavat muistot hyökkäisivät jälleen häntä raatelemaan.

"Oletteko kuullut tätä tapausta," aloitti Devenish kerran toisensa jälkeen, kertoen kaskuja, jotka olivat kierrelleet halki Lontoon klubien. "Sanokaa, jos tämä on teille vanhaa." Ja näin seurasi toinen kasku toistaan, — niitä aivan pyöri hänen kielellään. Hän kertoi niitä omaksi huvikseen. Hän tiesi osaavansa kertoa. Ja se uutuuden viehätys, jolla Sally niitä kuunteli, teki nämä vanhat tarinat uusiksi hänelle itselleenkin. Hän nauroi niille yhtä sydämellisesti kuin tyttö konsanaan. Ja totta onkin, että mikään sukkeluus ei tunnu meistä kenestäkään vanhalta silloin, kun me sen itse kerromme.

"Kas niin," hän sanoi, kun he olivat juoneet kahvinsa. "Nyt tulee teidän laulunne vuoro. Me lähdemme teidän luoksenne heti, kun minä olen saanut laskun."

"Tosiaan, minua peloittaa nyt koko lupaus. Te ehkä kuvittelette minun laulavan hyvin, mutta silloin te petytte. Minä kyllä ajattelin kerta pyrkiä näyttämölle, operettiin, mutta en ajatellut sellaista uraa siksi, että olisin mielestäni musikaalinen."

"Oh, luonnollisesti te saatte epäillä kykyänne. Mutta te ette voi kieltää minua uskomasta, että taitonne riittää tyydyttämään minua. Ja siitä nyt on kysymys."

"Hyvä, minä koetan." Tyttö tunnusteli poskiaan kädellään. "Poskeni ovat kuumat. Punottavatko ne hirveästi?"

"Ei, — eivät erittäin. Täällä sisällä luullakseni, on hyvin lämmin."

Sally koetti uskotella itselleen, että tämä selitys oli oikea. Jos hän olisi katsahtanut peiliin, hän kuitenkin olisi huomannut, ettei tällainen ulkonainen syy voinut selittää hänen kasvojensa hehkua ja silmiensä outoa loistetta.

Kun Devenish oli suorittanut laskun, he poistuivat ravintolasta. Kadulla mies kutsui ajurin, ja kun he olivat sovittautuneet istumaan, nojautui Sally veltosti taaksepäin ja hänen silmänsä pyrkivät sulkeutumaan.

"Minä tunnen itseni kumman uniseksi," hän sanoi.

Devenish vilkaisi tyttöön pikaisesti. Oliko hän yksinkertaisesti vain näin lapsellinen, tahi houkutteliko hän teeskennellen miestä tukemaan itseään käsivarrellaan? Kuinka tyttö voisikaan olla noin viattoman avoin, — hänhän oli ollut kolme vuotta Traillin rakastajattarena.

"Lapsi raukka," sanoi Devenish tunnustellen, — "en ihmettele, vaikka olettekin väsynyt."

Tytön silmät aukenivat ja hän kohottautui suorempaan. Miehen äänessä värähti sävy, joka ei tuntunut merkitsevän pelkkää ystävällisyyttä. Sally tunsi, että se oli ikäänkuin varoituksena hänelle, mutta hän oli liian turtunut, voidakseen miettiä sitä pitemmälti.

Devenish olisi jatkanut, — seuraavassa hetkessä hän olisi pusertanut tytön syliinsä, mutta Sallyn liikahdus sai hänet epäröimään. Nainen ilmaisee aina tiedottomasti, onko hän helposti voitettavissa vaiko ei. Devenish otti vaarin tästä vaikutelmasta, tuntien, että varomaton askel turmelisi kokonaan hänen mahdollisuutensa.

Heidän päästyään Sallyn asuntoon tyttö irroitti hattunsa ja istui pianon ääreen, miehen seistessä huoneen toisessa päässä kuuntelemassa. Kun Sally oli ehtinyt ensimmäisen laulunsa loppuun, hän kääntyi nauraen kuulijaansa ja sanoi:

"Teidän ei tarvitse pakottaa itseänne kiittelemään minun lauluani. Minä tiedän itse, että se oli vallan kamalaa!"

Devenish meni pikaisesti hänen luokseen. "Saatte sanoa," puhkesi hän puhumaan, katsellen tyttöä syvälle silmiin, — "saatte sanoa sitä miksikä haluatte. Mutta minä haluan kuulla enemmän." Hän selaili pianon kannella olevia nuottivihkoja. "Osaatteko te 'Persialaisen Puutarhan' lauluja? Muuan niistä — minä en muista sen sanoja — on ihmeellinen. Tarkoitan Shalimarin laulua."

"'Teitä, valkeat kädet, ma lemmin.' Sitäkö te ajattelitte?" Tyttö kohotti päänsä ja katsahti häneen kysyvästi.

"Niin, laulakaa — laulakaa se!"

"Minulla ei ole sen nuotteja. Pelkään, etten minä osaa soittaa ilman nuotteja."

Devenish hengähti syvään. "Se on vahinko," hän sanoi.

"No niin, minä laulan erään toisen, — kuulkaahan."

Tyttö sovitti nuottivihon jalustalle, ja mies seisoi kumartuneena hänen ylleen, toinen käsi pianotuolin selkänojalla ja toinen pianon kannella. Devenish katseli vuoroin tytön kultaisia suortuvia ja vuoroin hänen huuliaan, kun ne laulaessa aukenivat ja sulkeutuivat. Laulu oli juuri sellainen, mitä Devenish oli pyytänytkin, — se oli täynnään intohimoista ja sairaaloista hentomielisyyttä:

"Juo, elämäni valtias, tää hurma, mi viinin lailla sieluin päihdyttää. Juo loppuun viime pisara, niin turma mun osalleni silloin kaunis jää.

Ja sydämeni valtias, näin tee sä mun elämästäin kalkki puhtahin, mi yksin, tyhjäks' juotuna on eessä näin Iankaikkisuuden alttarin."

Sally katsahti mieheen samalla, kun hänen sormensa tapailivat loppuakordia. Devenish hengitti kiivaasti ja hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi viivaksi.

"Miksikä te lauloitte tämän?" hän kysyi.

Tyttö liikautti hämmästellen olkapäitään. "En tiedä; — miksikä en olisi saanut laulaa sitä? Sen sävel on monin verroin kauniimpi kuin sanat, luulisin. Eikö totta, että sanat olivat suorastaan järjettömiä! Niinkuin useimpien laulujen sanat, minun mielestäni."

"Te sanotte tällaista järjettömäksi!" huudahti Devenish. "Se on, tietysti, naisten laulu, — mutta, Jumalani! tiedättekö, että minä voisin laulaa sen teille?"

Sally tunsi hänen käsivarsiensa puristuvan ympärilleen sellaisella kiihkeällä voimalla, jonka hän hyvin ymmärsi. Tyttö taisteli vastaan, läähättäen raskaasti, mutta mies taivutti hänen kasvonsa ylöspäin ja peitti ne suudelmilla.

Silloin tyttö ponnistautui vihan voimalla jaloilleen, kaataen tuolin altaan, ja pääsi vapautumaan miehen käsistä. Hän sipaisi hajalle menneet hiuksensa otsaltaan.

"Kuinka te uskallatte!" hän läähätti.

Lukemattomat naiset ovat sanoneet nämä samat sanat, lukemattomissa tämänlaisissa tilaisuuksissa. Ja useasti he samalla ikäänkuin välähdyksessä ymmärtävät, miksikä mies on uskaltanut; sen ymmärsi Sallykin nyt tällä hetkellä. Hän tiesi olleensa huoleton, varomaton; sydämessään hän soimasi itseään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Tunsihan hän yhden miehen, — siitä hänen olisi pitänyt voida arvata, minkälaisia toiset olivat. Mutta vaikka tyttö näin syyttikin itseään, ei hän silti vähemmän vihannut ja inhonnut tätä miestä, joka oli käyttänyt hänen huolettomuuttaan hyväkseen.

"Teidän hattunne on siinä tuolilla", hän sanoi melkein sähähtäen. "Toivon teidän poistuvan."

Devenish otti rauhallisesti hattunsa, — hän oli jo voittanut jälleen mielenmalttinsa.

"Kiellättekö minut tulemasta enää tapaamaan teitä?" hän kysyi, silittäen hattua totunnaisesti hihallaan.

"En enää halua nähdä teitä, — en milloinkaan!" huudahti Sally.

Mies hymyili ystävällisesti. "Ettekö ole nyt suorastaan houkkamainen?"

"Houkkamainen!"

"Kuvittelette, kenties, että Traill palaa jälleen takaisin teidän luoksenne, — niinkö? Vakuutan teille, etten seisoisi nyt tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa."

Tytön polvet vavahtelivat. Hän tunsi mieltään kuvottavan.

"Kehoittiko Jack teitä tulemaan?" hän kuiskasi.

"Taivas! Ei. En usko, että hän voisi koskaan menetellä siten. Mutta minä arvaan, että hän on rakastunut; miss Standish-Roe — kaunis Coralie — on lumonnut hänet. Siksi minä sanoin, että hän ei palaa enää teidän luoksenne."

"Minkätähden te siis tulitte tänne?

"Minä, — miksikä en olisi tullut? Minä uskoin, ilmeisesti väärin, että te melkeinpä piditte minusta. Kun te sallitte minun palata tänne illallisen jälkeen, niin minä olin varma siitä. Ajattelin, että — koska te olette menettänyt Traillin, niin — —. Totisesti, en ymmärtänyt, miksikä te pitäisitte minua häntä huonompana."

Sally kätki kasvonsa käsiinsä ja hänen hartiansa vavahtelivat.

"Oh, niin, — minä huomaan nyt erehtyneeni," jatkoi Devenish kevyesti. Hänen intohimonsa oli nyt tiessään. "Olen pahoillani. En minä tarkoittanut loukata teitä." Hän siirtyi ovelle. "Minä — minä luulin teidän ymmärtävän minun ajatukseni."

Tyttö vaipui tuolille, tohtimatta edelleenkään näyttää kasvojaan. Häpeä — syvin häpeän tunne — riehui hänen veressään.

"Niin, toivon vain teidän antavan anteeksi — minun tietämättömyyteni. Minä ilmeisestikään en ymmärrä naisia, vaikka minun täytyy samalla myöntää, että te olette hiukan erilainen kuin toiset. No, niin, — otaksun, että minun on viisainta toivottaa teille nyt hyvää yötä."

Sally kuuli hänen tulevan lähemmäksi, ja hän aavisti, että mies ojensi kättään häntä kohti. Tyttö ei liikahtanut eikä katsahtanut häneen. Devenish palasi silloin ovelle. Sally kuuli sen avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Hän kuuli miehen hitaasti laskeutuvan portaita alas. Mutta hän istui yhä liikahtamatta paikallaan, kasvot käsiin haudattuina.

III LUKU.

Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän, Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään. Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin, kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä, kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.

Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi, että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.

Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin. Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.

Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.

"Minä aion nyt totella sinun neuvoasi", aloitti Sally.

"Sinä lähdet täältä?"

"Niin."

"Milloin?"

"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."

"Mitä sinä kerroit hänelle?"

"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan koulupuuhissa."