Part 3

Mies katseli häntä hetken tarkkaavasti. "Mikä saa teidät uskomaan, että minä kaipaan toveria luokseni?" kysyi hän uteliaana.

"En tiedä, mutta varmasti te kaipaatte. Huomasin sen heti ensi hetkestä, kun astuin ovesta sisään. Ymmärsin sen jo silloin, kun te kehoititte minua tulemaan tänne. Tiedättehän itse, mitä kaipaatte. Te olette väsynyt yksinäisyyteenne, eikö totta?"

"Kyllä, olette oikeassa."

Nainen nyökkäsi vahvistaen päällään, ylpeänä huomiokykynsä tarkkuudesta. Hän halusi mielellään lisätä jotakin, mikä edelleen todistaisi hänen terävyyttään, mutta hänen oli työläs keksiä mitään sopivaa. Ponnistellen ajatustaan hän viimein tavotti uhkarohkean päähänpiston ja tarrautui siihen. Tämä oli hänen onneton kompastuksensa.

"Ja kun te näitte minut", lisäsi hän häikäilemättä, "niin te ajattelitte: tuossa juuri on tyttö, jota minä tarvitsen. Luin sen teidän kasvoistanne, kun te käännyitte, minun huutaessani teitä."

Traill hymähti. "Nyt eksyitte jäljiltä", sanoi hän kylmästi, — "eksyitte auttamattomasti. Ja miksikä te haluaisittekaan elää täällä minun luonani? Ette te minusta välitä. — Onko teidän elämänne työlästä?"

Ylpeys, omanarvon tunto, — ne ominaisuudet kuoleutuvat aste asteelta kadun naisissa. Mutta kuitenkin tyttö epäröi hetken, ennenkuin vastasi Traillin kysymykseen. Hän tiesi, että jos hän vastaa myöntäen, antaa Traill hänelle rahaa ja lähettää sitten hänet pois; se loistava mahdollisuus, josta hän vielä äsken oli iloinnut, on silloin iäksi mennyttä. Senvuoksi hän mietti hetken, ennenkuin vastasi.

"Olen ihan kuitti", sanoi hän sitten toivottomasti.

Miehen kasvot ilmaisivat vain kylmää laskelmallisuutta, — paljonko hänen pitäisi antaa, tahi mitä hän voisi säästää.

"Paljonko haluaisitte?" kysyi Traill.

Kun nainen nyt oli luopunut viimeisistäkin tulevaisuuden toiveistaan, kohdistuivat hänen kaikki mielitekonsa nykyhetkeen. Hän halusi saada niin paljon kuin suinkin, ja siksi hän arasteli mainita mitään määrää.

"Hyödyttääkö kysyä minulta sellaista?" sanoi hän katkerasti. "Otan minkä saan. Muistan erään tytön, erään ystävättäreni. Hän on äpärä, ja hänen isänsä on sangen varakas. Hän oli tässä muutamana päivänä ihan pankki, ja silloin hän meni pyytämään rahaa isältään. 'Rakas lapsukaiseni,' sanoi isä, 'en ole voinut säästää sinulle penniäkään, — maksoin juuri äsken kaksikymmentäkahdeksantuhatta uudesta automobiilistani."

Tarinassa oli katkeran huumorin tuntua, jolle kertoja itse nauroi äänekkäästi ja hervottomasti. Hänen naurunsa sointui ontolta kuin kaiku.

"Antakaa minkä voitte," hän lisäsi. "Markkakin on enemmän kuin — neljäkymmentä penniä.

"Siinäkö kaikki, mitä teillä nyt on?"

"Kaikki."

Mies kaivoi taskustaan kolme pientä kultarahaa ja antoi ne tytölle. Tämä asetti ne vierekkäin kämmenelleen ja katseli niitä omituisesti hymyillen. Rahat välkkyivät siinä kynttiläin valossa, ja ne olivat hänen omiaan.

"Milloinka te tulette minua katsomaan?

"En aio tulla."

Tytön katse sai kummastuneen ilmeen.

"Miksikä ette?"

Traill leväytti käsiään, ja nainen ymmärsi siitä, että hänen kysymyksensä jäisi vastauksetta.

"Aiotteko naimisiin?" tiedusteli hän väkinäisesti.

Mies pudisti päätään ja nauroi. Silloin naisen silmissä välähti, — hän luuli ymmärtäneensä, ja mustasukkaisuuden tunne leimahti hänen väsyneessä sielussaan.

"Kyllä arvaan!" huudahti hän hillitysti.

"Mitä sitten?"

"Te tuotte tänne kotiinne jonkun tytön, johon olette rakastunut. Näillä sanoillaan hän paljasti Traillin sisintä enemmän kuin mies itsekään aavisti mahdolliseksi."

"Mistä te — mistä sen päätätte?"

"Tehän myönnätte, että yksinäisyys tekee teidät sairaaksi."

"No niin?"

Tyttö purskahti nauruun. "No niin?" Hän kääntyi ovelle. "Herra nähköön! Ikäänkuin miehet eivät olisi aina — samanlaisia!"

Hän aukaisi käsilaukkunsa ja pudotti sinne yksitellen kolme kultakolikkoaan. Ensimmäinen tomahti pudotessaan pehmeästi, ja seuraavat helähtivät kirkkaasti, kun metalli iski vasten metallia. Tyttö sulki laukkunsa, jonka lukko napsahti terävästi, ja sitten hän poistui, sanomalta enää sanaakaan.

VII LUKU.

Ilmaiset ajatuksen: kylvät siemenen. Se voi kauan piillä huomaamattomana sielun syvimmässä pohjukassa, mutta yhtäkkiä se kenties putkahtaa voimakkaana ituna selkeään valoon ja kehittyy eläväksi taimeksi.

Kun Jack Traill seisoi Bonsfield & C:on ikkunan ulkopuolella King Streetillä, muokkautui hänen sisimmässään maaperä valmiiksi juuri sellaiselle siemenelle, jonka kurja katutyttö siihen kylvi, sanoessaan: te tuotte kotiinne naisen. Siemen tarvitsi muutaman päivän itääkseen, mutta kerran orastuttuaan se kehkeytyi nopeasti ja pyrki tuottamaan hedelmää.

Niinpä Traill seuraavan maanantain aamuna ohjasi, vaistonsa pakoittamana, askeleensa jälleen King Streetille. Hän kulki kiireesti ja epäröimättä kunnes läheni Bonsfield & C;on konttoria, jonka kohdalla hän hiljensi käyntiään, ehtiäkseen vilkaista sisään liikkeen ikkunoista.

Sally Bishop istui entisellä paikallaan, jälleen kirjoituskoneen ääressä, jonka näppäimillä hänen sormensa nyt juoksivat nopeina ja virkkuina. Traill katsahti tyttöön pikaisesti mutta tutkivasti. Hän oli koettanut pakottaa itsensä uskomaan, että jokin harhakuvitelma aiheutti sen syvän vaikutuksen, minkä tyttö oli tehnyt häneen, ja että tämä kuvitelma raukeaisi, kun hän saisi nähdä tytön uudelleen. Mutta hän oli erehtynyt. Nyt hän katseli tyttöä sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan toisessa valaistuksessa kuin ensi kerralla, mutta hänen mielenkiintonsa yhä vain lujittui. Mies näki, että tytön salaperäinen ja selittämätön tenhovoima, joka oli nostattanut hänessä niin voimakkaan mieltymyksen, oli todellista eikä kuviteltua.

Traill käveli katua edemmäksi, odotellessaan hetkeä, jolloin näissä keskuksen liikkeissä alkoi aamiaisloma. Hän oli silloin päättänyt tavata tytön, ja nyt hän vain enää pelkäsi, että jokin toinen Bonsfieldin apulaisista olisi Sallyn seurassa, hänen lähtiessään aamiaiselle. Traill rohkeni kyllä tungetella, ja hän päätti ollakin häikäilemätön, mutta samalla hän aavisti, että tyttöä ei olisi suinkaan helppo lannistaa, ellei hän olisikaan yksin.

Vihdoin, odotuksen alkaessa pitkästyttää, Traill siirtyi istumaan Covent Gardenin holvistoon, josta hän saattoi tarkastella katua pitkin pituuttaan. Hän oli tuskin valinnut paikan itselleen, kun hän näki tytön tulevan ulos konttorinsa ovesta. Hän oli yksin.

Traill tunsi veressään outoa kiihtymystä. Hänet valtasi hetkeksi kumma innon ja arkuuden sekainen tunne, jolle hän olisi nauranut, jos olisi huomannut sen jossakin toisessa olennossa. Vuosia sitten hän olisi sen ymmärtänyt; silloin hän oli usein vaistomaisesti kaivannutkin tällaista tunnetilaa. Nyt hän oli kolmenkymmenenkuuden vuotias. Mies, joka on elänyt hänen ikäisekseen, ja elänyt hänen tavallaan, ei kernaasti havaitse, että pelkkä naisen näkeminen tekee yhtäkkiä hänestä ujon ja liikutetun koulupojan. Traill otti savukekotelon taskustaan, pisti savukkeen hampaisiinsa ja sytytti sen, samalla kun hän itse tuskin huomasikaan näin tekevänsä.

Tyttö sivuutti, häntä huomaamatta, Southampton kadun ja kääntyi Strandille. Silloin Traill lähti toisen kerran seuraamaan hänen jälkiään. Ihmisjoukot hyörivät kadulla sinne tänne; useimmilla oli kiire aterioimaan tänä lyhyenä välihetkenä. Mutta Traill saattoi helposti tarkata ihmisvilinässäkin sinistä töyhtöä, joka huojui Sallyn hatussa, ja hän varoi huolellisesti päästämästä sitä näkyvistään. Hän pysytteli kuitenkin aina muutaman metrin verran tytön takana, odottaen tyynesti hetkeään. Sitten hän näki Sallyn häviävän erääseen Wellington kadun ravintolaan, ja tällöin hän hymyili. Asia oli nyt selvä. Kolmen minuutin kuluessa hän joutuisi kymmenen punnan velkaan tytölle.

Ravintolan ovella hän tahallisesti viivähti hetken, ennenkuin astui sisään. Hän halusi, että tyttö saisi rauhassa etsiä pöydän itselleen. Sitten hän aukaisi oven, meni sisälle ja katsahti pikaisesti ja tutkivasti huoneen joka kolkkaan.

Kaikki seikat näyttivät tänään ihmeellisesti suosivan häntä. Sally istui yksinään erään pöydän ääressä, salin hämärähkössä nurkkauksessa. Traill meni epäröimättä suoraan hänen luokseen, — ujous oli nyt tiessään. Mies ymmärsi, että nyt hänen täytyi kyetä vallitsemaan tilannetta, tahi muuten hän menettäisi pelin lopullisesti.

"Ei teidän tarvitse lähteä etsimään toista pöytää", sanoi hän, siirtäessään itseään varten tuolin pöydän luo ja istuutuessaan siihen, vastapäätä tyttöä. "Jos te todellakin ehdottomasti kiellätte minut aterioimasta teidän läheisyydessänne, niin lähden luonnollisesti tieheni."

"Minä kiellän," vastasi tyttö.

"Mutta miksikä?"

"En tunne teitä, en tiedä kuka olette."

"Se ei ole mikään voittamaton este."

"On minun mielestäni."

Traill naurahti kevyesti. "Ei sinne päinkään. Sellainen este on heti voitettavissa. Minun nimeni on Traill. Olen asianajaja — ilman asiakkaita —, olen niitä juristeja, jotka hyörivät oikeushovissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Jonakin lähipäivänä minä saan oman tuomioistuimeni, pääsen johtamaan jonkun rikosjutun käsittelyä; ja minä saan — mutta eihän se ole suinkaan ainoa minun tuulentuvistani."

Tyttö hymyili hänen epäjohdonmukaisuudelleen. "Te näytte suunnittelevan tulevaisuuttanne kevyesti," huomautti hän.

"Ja miksikä en? Kuvitteletteko, että minä istuisin kammiossani pitkät päivät ja tuskailisin mahdollisista sattumista, joita ei mikään kohtalon alkemia kuitenkaan voisi muuttaa? Enkä! Sitäpaitsi minä olen myöskin sanomalehtimies. Siksi juuri minä tulinkin tapaamaan teitä." Hän puheli edelleenkin aivan umpimähkään.

"Tapaamaan minua?"

"Niin."

Tarjoilijatar seisoi kärsimättömänä pöydän vieressä, nakutellen tarjotinta sormillaan.

"Mitä te haluatte saada?" kysyi Traill.

Sally katsahti häneen pikaisesti. Huomasiko mies väheksyvänsä hänen kieltoaan? Mutta tyttö ei havainnut hänessä mitään epäilyttävää. Traill vain katseli häneen kysyvästi, odotellen hänen vastaustaan.

"Minusta on ihan samantekevää," vastasi tyttö. Häntä ujostutti mainita, mistä hän todella piti, ja ehkäpä häntä hävetti osoittaa, mitä hän tavallisesti söi aamiaisekseen. Oli parasta antaa toisen valita. "Minä tyydyn teidän ohjaukseenne," hän sanoi mukautuvasti.

Traill selitti tarjoilijattarelle määräyksensä, tilaten aamiaisen, jota tyttö ei suinkaan olisi kyennyt maksamaan. Sitten hän jälleen katsahti pöytätoveriinsa ja hymyili kujeellisesti.

"Nyt siis vaikeudet on voitettu," sanoi hän.

"Sitä en ole koskaan myöntänyt."

"Ette tosin; mutta asian vahvistaa kuitenkin, epäilemättä, äänetön sopimus. Eikä sen julkinen myöntäminen missään tapauksessa olekaan tärkeätä." Hän näki epäröivän välähdyksen tytön katseessa. "Mutta eihän maksa vaivaa puhua siitä! Me tulimme tänne aterioimaan, emmekä keskustelemaan seuraelämän sovinnaisuuksista. Te tiedätte, kuka minä olen, ja parin kolmen minuutin kuluessa minä saan tietää kuka te olette, jos tohdin uskoa teidät kyllin ystävälliseksi, kertoaksenne sen minulle. Taivaan vallat! Elämä on muutenkin kyllin lyhyt; pitäisikö meidän lisäksi hukata sen kalliita hetkiä sovinnaisuuksien Molokille? Sanoin jo teille olevani lakimies. Mistä hyvänsä lainopillisesta kalenterista voitte nähdä, milloin minä jätin Oxfordin yliopiston ja liityin asianajajain ammattikuntaan. Ja juoruhakemistomme _'Kuka, kuliin on?'_ tietää kertoa teille täsmälleen, missä minä asun; vaikka voinhan minä sanoa sen teille itsekin," hän mainitsi asuntonumeronsa Regent kadulla. "Sama kirja selittää, että ratsastus, kalastus ja metsästys ovat minun huvituksiani, kuvaten tällöin ylimalkaan brittiläistä, mutta ei minua. En ratsasta; en myöskään kalastele, eikä ampuminen huvita minua. Ennen koettelin niitä taitoja; mutta se on eri asia. Nyt minä vain silloin tällöin ratsastelen jollakin keppihevosella, kalastelen sanomalehtien tarpeiksi sameissa vesissä, ja ammun — ties' Luoja, mitä minä ammuskelen. Luullakseni en mitään."

Tyttö oli taltutettu. Tämän kevyen ja hilpeäsävyisen puhelun ratina ajoi pakosalle hänen loput epäilyksensä. Hän ei olisi halunnut luopua Traillin seurasta minkään sovinnaisuus-säännön pakotuksesta. Olihan hän vapaa; mikään ei kahlehtinut häntä, sillä hänellä ei ollut muuta elämänpyrkimystä kuin rakkaudenkaipuunsa täyttäminen. Olihan hän nainen. Mr. Arthur oli tarjoutunut —, taivas! kun hän vertasi toisiinsa sitä tapaa, jolla mr. Arthur oli puhunut itsestään ja nyt tämä vieras... Tyttö katseli häntä silmiin, kuten tähtäimeen saatu lintu tietämättömyydessään katselee pyssyn kimaltelevaan piippuun, ja sittenkin hän aavisti sisimmässään, että mies saisi hänet valtaansa, jos vain tahtoisi vaivautua voittamaan hänet.

"No niin," sanoi Traill, "muuta ei minulla ole kertomista. Entä teissä?"

Tyttö otti pukunsa laskoksista esiin pienen nenäliinan, nähtävästi aivan tarkoituksetta.

"Luulin teillä olevan jotakin puhuttavaa minulle?" sanoi hän.

"Minulla?"

"Niin, sanoittehan, kun tulitte pöytään —."

"Oh, niin; se on liikeasioita. Ne me siirrämme myöhempään. Ensin minä haluan kuulla jotakin teistä itsestänne. Te olette kihloissa ja aiotte naimisiin?"

Tämän hän sanoi arviolta. Tytön sormessa välkkyvä sormus aiheutti tällaisen ajatuksen, mutta hän tunsi liian vähän näitä elämän pikkuseikkoja, tietääkseen edes oliko sormus kihlasormessa vai eikö.

"Mistä sen päätätte?" kysyi tyttö.

"Sormuksestanne."

"Mutta eihän se ole oikeassa sormessa."

"Eikö?"

"Ei. Sain sen isoäidiltäni."

Mies ikäänkuin vangitsi hänen katseensa silmillään, pakottaen hänet ymmärtämään itseään. "Te ette siis tahdo auttaa minua?" kysyi hän.

"Auttaa? Miten?"

"Kertomalla itsestänne ja elämästänne."

"Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Pelkään olevani kokonaan mielenkiinnoton olento."

Mutta hän tunsi samalla, että tämä pakeneminen tavanmukaisten lauseparsien turviin oli raukkamaisuutta. Mies johti hänet niiden pienistä kurimuksista vilppaammille vesille, kuten peränpitäjä ohjaa veneen sameasta pohjukasta, kaislikon rajalta, aavalle ja kirkkaalle selälle. Hän halusi saada tutustua ihmiseen, naiseen; ja hän tiesi, että siinä hänen edessään oli nainen. Sen vuoksi hän ei hellittänyt, ennenkuin he keinuivat ulapalla. Ja he eivät vielä olleet ehtineet kolmanteen ruokalajiinsa, ennenkuin tyttö kertoili hänelle mr. Arthurista.

"Te ette siis rakasta häntä?" kysyi Traill.

"En."

"Kunnioitatte?"

Sally vaikeni. Hänen äänettömyytensä riitti vastaukseksi. Hetken jännitys kohosi.

"Kyllä; minä kunnioitan häntä. Tiedän, että hän on rehellinen. Hänen täytyy olla luotettava. Ja hän tarjoaa minulle kaikkensa."

Kuullessaan tytön puhuvan näin, olisi luullut, että asia oli vielä päättämättä ja että hänen mielensä häälyi kahden mahdollisuuden välillä. Naisen vaisto johti hänet esittämään kaiken tässä valossa. Tyttö aavisti hämärästi, että hänen arvonsa kohoaisi miehen silmissä, jos tämä huomaisi välttämättömäksi taistella hänen saavuttamisestaan. Ja kuitenkin, — ei yksikään tiennyt paremmin kuin Sally itse, että mr. Arthur nyt oli kadottanut viimeisetkin mahdollisuutensa. Tyttö oli ollut pakoitettu vertailuun, kohtalokkaaseen vertailuun, jonka useimmat naiset tällaisessa tilaisuudessa tieten tahi tietämättään suorittavat, — ja ratkaisu oli nyt ehdoton.

"Te siis suostutte häneen?" arvasi Traill.

Sally katseli häneen kysyvästi, kulmakarvat kohonneina. Tytön silmistä saattoi lukea mitä hyvänsä, mikä on samaa kuin ettei voinut päätellä mitään. Traill tutki ihmetellen hänen ilmeitään.

"Suostutte hänen vaimokseen — luonnollisesti", jatkoi hän uskaliaasti. Totta kai hän saa pakotetuksi tytön myöntämään, jos asia kerta oli näin. Mieluummin hän turvautui tähän hiukan arveluttavaan keinoon kuin ryhtyi sokeasti tavoittelemaan langan päätä käsiinsä. Mutta hän ei onnistunut pakotuksessaan.

"Tarkoitatteko, että minun pitäisi suostua?" kysyi Sally.

Traill pusersi sormiaan pöydän laitaan ja koetti tunkea katseensa tytön lävitse.

"Miksikä kysytte sitä minulta?"

"Olen pahoillani. Minusta tuntui siltä kuin te olisitte välittänyt asiasta. Valitan, — oletin liian paljon."

Hän kiinnitti katseensa edessään olevaan lautaseen, tohtimatta kohottaa päätään, miehen tarkastellessa häntä kiinteästi. Tyttö tiesi hyvin minkälaisen jyrkänteen reunalla hän nyt vaappui. Luonnollinen vaisto jo ilmaisi sen hänelle. Ja hänen päätään melkein huimasi.

"Otaksukaamme, että te ette olettanut liikaa," ehdotti mies tyynesti.

"No niin?" Tyttö nosti päätään ja koetti kestää toisen silmien tulen, mutta ei onnistunut. Hänen päänsä painui jälleen kumaraan.

"Sanoisin silloin: älkää suostuko — vielä; odottakaa. Odotuksen aiheuttama vahinkoon pienempi kuin —, tiedättehän. Odottakaa. Kuinka vanha te olette? Olenko häikäilemätön? Oh, mitä joutavia; enpä tietenkään. Tämä kysymys on sopimaton vain silloin, kun naisen täytyy vastata siihen valehdellen. Kuinka vanha olette? Kahdenkymmenen ikäinen?"

"Kahdenkymmenen yhden."

"Yhdenkolmatta! Minä olin viisitoista-vuotias silloin, kun te ensi kerran aukaisitte silmänne ja aloitte kirkua."

Tyttö heilautti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Miksikä nauratte?"

"Te puhutte toisinaan niin lystillisesti."

"Muistan teidän pahastuneen minun ensimmäisestä lystillisyydestäni."

Sally katsahti häntä silmiin, jotka olivat täynnään pidätettyä naurua. Virta tempasi tytön mukaansa; hetken mielijohde valtasi hänet.

"Minä toistin saman pilan myöhemmin," sanoi hän pikaisesti, — "ällistytin sillä mr Arthurin vielä samana iltana."

Tyttö katui heti tunnustustaan, joka liian selvästi osotti Traillille, minkä vaikutuksen tämä oli tehnyt häneen. Mutta mies ei näyttänyt huomanneen mitään.

"Ällistyikö hän?"

"Kyllä — hirvittävästi."

Sally katsahti kelloaan. Äskeinen säikähdys oli palauttanut hänet tajuihinsa. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kun hän ajatteli, kuinka tuttavallisesti he olivat nyt puhelleet, vaikka äsken vielä olivat toisilleen uppo-outoja. Tätä ajatellessaan tyttö tuskin saattoi uskoa, että näin todellakin oli tapahtunut. Hetkisessä hän oli kertonut tälle vieraalle itsestään näin paljon, — enemmän kuin ystävälleen Janet Hallardille. Mr Arthurin hän oli tuntenut jo puolentoista vuoden ajan, eikä hänen mieleensä ollut kertaakaan juolahtanut puhua hänelle tuttavallisesti. Oliko hän muuttunut? Vaikuttivatko ne vapaat olosuhteet, joissa hän eli, täten häneen? Tämä ajatus — pelko, että hän oli muuttumassa kokonaan toiseksi naiseksi, — etoi hetken hänen mieltään kuin meritauti. Hän nousi seisomaan.

"Minun täytyy lähteä," sanoi hän.

"Tunti on vielä vajaa," huomautti mies.

"Tiedän sen, mutta minä lähdinkin jo viittä minuuttia ennen määräaikaa."

"Ovatko ne niin tarkkoja minuuteista?"

"Ovat; minä en saa myöhästyä. Mr Bonsfield antaa itse kirjeet minulle heti aamiaisen jälkeen. Luulen, että hän osoittaisi minut ovelle, jos myöhästyisin. Ymmärrättehän, ettei heidän ole vaikea saada uutta konekirjoittajaa; työ on yksinkertaista, vaikka sitä onkin paljon. Ja satoja tyttöjä on valmiina täyttämään minun paikkani."

Traill katseli häntä vakavasti. "Kiitän Jumalaa, että olen riippumaton sellaisesta," sanoi hän. "No niin, — jos teidän täytyy lähteä, niin — otaksun, ettei sille voida mitään. Olen iloinnut keskustelustamme."

Tytön silmät välähtivät hymyten. "Samoin minäkin — rajattomasti, — olette ollut varsin ystävällinen. Hyvästi." Hän ojensi kätensä.

"Aiotteko lähteä noin vain ilman muuta?" kysyi Traill.

"Mitä tarkoitatte?"

"Luuletteko minun päästävän teitä, ellette suo minulle mahdollisuutta tavata teitä jälleen?"

"Mutta —"

Traill esti hänet jatkamasta. Hän ei voinut aavistaa, mitä tytön mielessä äsken oli liikkunut, mutta jo tämän ainoan sanan sävy vihjasi, että hänen täytyi nyt olla varuillaan.

"Te tulette jonakin iltana aterioimaan minun seurassani."

Tyttö tunsi ajatustensa häälähtelevän sinne tänne; ne olivat kuin horjuvat varjot. Hän ei saanut aikaa johdella niitä.

"Kuinka minä voisin —?" alotti hän.

"Tulkaa puettuna — samoin kuin nytkin. Ei teidän tarvitse käydä kotona vaihtamassa asua. Minä odotan teitä konttorinne edustalla kello kuudelta. Lähdettekö vasta neljännestä myöhemmin? No, siis neljänneksen yli kuuden. Me syömme; sitten käymme teatterissa, — konsertissa, jos se on teistä mieleisempää. Ja sitten minä ajan teidät Waterloohon, toimitan teidät viimeiseen Kew Bridgen raitiovaunuun, — ja siinä kaikki."

Tyttö naurahti hämärän pelkonsa uhallakin.

"Minä kirjoitan teille, kotiinne, ja määrään illan. Miss Bishop, — entä muu osoite?"

"S."

"Mitä se 'S' merkitsee?"

"Sallya."

"Miss Sally Bishop, 73 Strand-on-Green, Kew Bridge. Ja minä olen teille kymmenen puntaa velkaa."

Silmänräpäyksen tyttö hymyili, — sitten hänen mielialansa vaihtui.

"Se on vallan naurettavaa," sanoi hän puolittain suuttuneesti.

"En pyydä teitä ajattelemaankaan siitä toisin," myönsi Jack Traill. "Mutta, kuitenkin, se on laillisessa järjestyksessä syntynyt velka."

VIII LUKU.

Ennenkuin Sally sinä iltana lähti konttorista, hän ryhtyi selailemaan _'Kuka kukin on?'_-hakemistoa, jonka mr Bonsfield piti aina käsillä pääasiallisesti sen vuoksi, että hänen veljensä nimi loisteli jotenkin huomattavasti kirjan eräällä sivulla. Tyttö käänteli lehtiä pikaisesti, kunnes nimi Traill pidätti hänen katseensa.

"John Hewitt Traill," — hän luki uteliaalla mielenkiinnolla — "tutkinnon suorittanut asianajaja sekä sanomalehtimies. Syntynyt 1871; isä oli Sir William Hewitt Traill, C.B. [C.B. = Companion of the Bath, englantil. Bath-ritarikunnan ritari]; koti: Aspley Manor, Bucks [Bucks lyhenn. = Buckinghamshire, englantil, kreivikunta] High Wycomben lähellä. Osoite: Regent Street. Klubit: Kansallis-vapaamielinen ja Villit. Huvitukset: ratsastus, metsästys, kalastus."

Siinä kaikki. Tämä olisi voinut tuntua tyhjänpäiväisen mitättömyyden rekisteröimiseltä näiden tuhansien muiden nimien joukkoon, mutta Sally ei ajatellut siten. Tämän lyhyen luettelon jokainen sana jäi värähtelemään hänen tajuntaansa. Hän ylpeili salaisesti sisimmässään, voidessaan lukea ne näin tutunomaisesti. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti maakartanon nimi, jossa Traillin isä oli asunut ja hän itse syntynyt ja kasvanut. "Aspley Manor", toisti hän itsekseen; ja tämän herrastilan kuva kangasteli hänen mielessään haaveellisessa kauneudessaan, samalla kun hän oli tuntevinaan, että se kaikkineen kuului sille miehelle, joka oli syöksynyt kuin kirkas tähdenlento hänen olemassaolonsa kylmään, värittömään maailmaan.

Tämä romanttinen tunneaalto se aukaisi veräjän, joka vastustamattomasti johti Sally Bishopin askeleet elämän huumaavaan yrttitarhaan. Tämä on se polku, jota myöten useimmat naiset astuvat todelliseen elämään. He näkevät kukat polun varsilla ja hengittävät päihtyneinä niiden tuoksua, kysymättä koskaan minne tiensä johtaa heidät.

Samana iltana mr Arthur seurasi aterian päätyttyä Sallyn jäljissä arkihuoneeseen.

"Voitteko myöntää minulle viisi minuuttia?" kysyi hän.

Tämän hän sanoi aivan liikemiehen tapaan, — Sallyn mielestä hänen sävynsä ja asentonsa muistuttivat täydelleen mr Bonsfieldin konttoripäällikköä. Ja tyttö muisti samassa omituisen päähänpiston satuttamana, että heidän päällikkönsä oli camberwelliläisen panttilainaajan poika. Ikäänkuin tämä seikka olisi jollain tavoin halventanut mr Arthuria.

Hän myöntyi pyyntöön tuntematta mitään vastahakoisuutta. Hän ei peljännyt tulossa olevaa keskustelua, jonka laadun hän hyvin arvasi. Tyttö tiesi, mitenkä hän vastaisi; hän ei tuntenut pienintäkään epäröintiä. Mr Arthurin kohtalo oli lopullisesti harkittu, ratkaistu, ja päätös oli sinetöity. Se oli nyt vain jätettävä asianomaisen omaan käteen.

Kun Sally sitten hetkistä myöhemmin käveli mr Arthurin rinnalla joenvartta ylöspäin, tunsi hän mielensä käsittämättömän tyytyväiseksi ja levolliseksi. Sillan kaarilamppujen heijastukset häälyivät virvatulten lailla veden mustalla pinnalla, kuvastellen hänen sydämensä valoisia läikähdyksiä. Tyttö tunsi, että vielä muutaman kohtauksen jälkeen hän olisi syvästi rakastunut mieheen, jonka hän tänään oli päästänyt tunkeutumaan elämäänsä; ja tämä tunne täytti hänet sanomattomasti suloisin hämärin aavistuksin. Hän tuskin kuunteli mr Arthurin puhetta, kun tämä varovasti pyrki kautta rantain kiertelemään päämääräänsä. Nämä tytön mielestä niin merkityksettömät sanat tuntuivat omituisen kaukaisilta; ja ääni, joka niitä kantoi hänen korviinsa, tuntui niin ontolta ja yksitoikkoiselta kuin tyhjäsieluisen ja uneliaan papin puhe autiossa kirkossa tuntuu sielusta, joka oman hartautensa voimalla kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin.

"Minä vain haluaisin tietää, oletteko te jo tehnyt päätöksenne," sanoi mr. Arthur lopulta, päätettyään pitkän esipuheensa.

"Kyllä, mr. Arthur. Minä olen päättänyt."

"Te ette voi?"

Mies ymmärsi tämän, hän kuuli sen tytön sanojen sävystä. Ne ilmaisivat hänelle jo vastauksen laadun.

"En, minä en voi."

"Miksikä ette?"

"Sanoin teille sen jo kerran ennen."

"Te ette rakasta minua?"

"En. Olen pahoillani; mutta en voi sanoa muuta."

"Ehkäpä — te — opitte," koetti mies vakuuttaa jälleen.

Sally tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Hän näki, kuinka hartaasti mies luotti tähän mahdollisuuteen, jota kuitenkaan ei enää ollut olemassa. Tyttö ymmärsi, että hän ei voinut kieltää miestä toivomasta viimeiseen saakka, mutta samalla hän tiesi, ettei mr. Arthurin toive voisi koskaan toteutua, — ei milloinkaan.

"Ei hyödytä puhua noin," vastasi hän. "Meidän toiveemme eivät voi muuttaa asioita toisiksi kuin ne ovat."

"Te näytte kokonaan unohtavan, minkä aseman minä tarjoan teille," valitti mr Arthur. "Eikö se merkitse mitään?"

"En minä unohda sitä. Mutta luuletteko, että 'asema' on naisella kaikki kaikessa?"

"En; mutta nainenhan kaipaa kotia."

"Miksikä sitten luulette minun hyljänneen kotini?"

"En ole tiennyt teidän hyljänneen sitä. Olen ajatellut, että elämä on pakoittanut teidät itse ansaitsemaan toimeentulonne."

"Ei, niin ei ole laita. Minun isäni oli pappi; hänen seurakuntansa on Kentissä. Hän kuoli vasta viime vuonna. Äitini asuu vielä vanhassa pappilassa; samoin minun molemmat sisareni. Siellä minulla on koti, jos minä vain haluan palata sinne."

Mr. Arthur katsahti häneen, näyttäen hämmästyneeltä. "Pelkään etten minä ymmärrä naisia," sanoi hän sitten.

Tyttö silmäsi miehen arkipäiväisiin kasvoihin, — näki hänen avuttoman ilmeensä, alakuloisen suunsa, ja riippuvat viikset, jotka valahtivat hänen huulilleen. Sitten Sally hymähti.

"Otaksun, todellakin, että te ette ymmärrä," myönsi hän. "Emmeköhän palaa takaisin? Minua alkaa viluttaa."

He kävelivät äänettöminä takaisin, kohden taloa, ja yön hiljainen häly tuntui tytön korvissa leppeältä ja hivelevältä, samalla kun se vain ärsytti miestä. Juna kohahteli ohitse, kiitäen, jyristen ja pauhaten yli sillan. Mr. Arthur katseli siihen, ja odotteli, että sen synnyttämä melu hälvenisi; myöskin tyttö silmäili junaa ja ajatteli, että se tuli sieltä, jossa mr. Traill eli tutkinnon suorittaneena asianajajana.

"Pelkään, ettei minun hyödytä puhua enää mitään," sanoi mr. Arthur, seistessään ovella, avain työnnettynä lukon reikään. Hän odotti tytön vastausta, ennenkuin aukaisi oven.

"Ei, ei hyödytä," vastasi Sally ystävällisesti. "Olen pahoillani, mutta en voi auttaa. Toivon, ettette närkästy minuun; olette ollut aina hyvin ystävällinen, ja minä ymmärrän arvostaa teidän tarjoustanne. Osoititte sillä minulle suuren kunnian." Samat lauseparret, joita naiset aina käyttävät, pienin muunnoksin. He ymmärtävät, että mies kunnioittaa heitä, pyytämällä heitä vaimokseen, ja he näkevät parhaimmaksi ilmaista, että ovat tästä tietoisia.

Mr. Arthur kiersi tuimasti lukon auki ja avasi oven.

"Otaksun, että teidän täytyy sanoa noin," huudahti hän, "mutta tiedän, ettette tarkoita, mitä sanotte. Jos teidän isänne oli pappi, niin te varmaan pidätte minua halpasäätyisenä. Minun isäni oli maustekauppias. Hän toimitti minut pankkiin sen vuoksi, että hänellä oli tili siellä."

Mr, Arthur vetäytyi sivulle ja päästi tytön eteiseen.

"Te puhutte väärin," alotti Sally, kun hän samassa huomasi ettei mies seurannutkaan hänen jäljessään. "Luulin teidän tulevan sisälle," sanoi hän.

"Ei, en tule vielä. Hyvää yötä." Hän sulki oven, tyttö jäi pimeään eteiseen.

Hetken Sally seisoi asemillaan, kuunnellen miehen poistuvia askeleita. Mr. Arthur ei merkinnyt mitään — ei niin mitään hänen elämässään, mutta tyttö oli kuitenkin suruissaan hänen vuokseen. Rakkauden laitumilla — itse rakkaudessakin — kukoistaa myötätuntoisuus. Tyttö kääntyi portaille, jotka johtivat hänen omaan kamariinsa, yhä säälitellen mr. Arthuria sen tuskan vuoksi, jota hän oli ollut pakotettu tuottamaan miehelle. Eikä hän aavistanutkaan, että jo pelkkä tietoisuus tämän tuskan suuruudesta johtui hänen omasta, parhaillaan orastavasta rakkaudestaan Jack Trailliin.

Makuukammiossa Janet parhaillaan rakenteli itselleen haaveellista pukua taideoppilaiden naamiohuveja varten. Hän ei katsahtanutkaan ovelle, kun Sally tuli sisään. Hän oli niin tottumaton pitelemään neulaa, että käsissä oleva työ vaati hänen kaiken huomiokykynsä. Sally seisoi ja katseli hänen ponnistuksiaan hymähdellen.

"Anna minun suorittaa tuo," sanoi hän viimein, — "nuo pistot eivät saa pukua pysymään koossa."

Hänen mielentilansa kuohutti — pakotti — häntä tekemään jotakin toisten hyväksi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi runsaan päivätyön jälkeen. Liikarasituksessa tavallisesti sielun kyllästymys tekee ruumiin väsyneeksi; mutta hänen mielensä oli nyt kohonnut uupumuksen mahdollisuuksien yläpuolelle.

Janet työnsi neulan kankaaseen, joka kahahteli hänen helmassaan ja silmäili tutkivasti toveriaan.

"Mikä sinua vaivaa tänä iltana?" kysyi hän.

"Ei mikään. Kuinka niin?"

"Sinä olet tänään ylenmäärin avulias."

"Niin, sinä halusit auttaa mrs Hewsonia valmistamaan lihamuhennosta," jatkoi Janet; "nyt sinä tarjoudut auttamaan minua. Ja mr. Arthurille sinä olit illallispöydässä oikea päivänpaiste. Hän varmaan uskoo, että sinä lopulta suostut häneen."

"Ei, hän ei usko."

"Mistä sen tiedät?"

"Puhuin hänen kanssaan aterian jälkeen. Hän pyysi minua mukaansa kävelylle. Minä sanoin, etten voi suostua hänen vaimokseen."

Janet katseli tyttöä utelevasti. Hän siristeli silmiään ja punnitsi mielessään Sallyn äänensävyä enemmän kuin itse sanoja. "Mitenkä hän tyytyi siihen?"

"Olen kauheasti pahoillani hänen vuokseen. Hän kääntyi takaisin ulos, päästettyään minut sisälle."

"Hän siis tunsi itsensä onnettomaksi?"

"Niin pelkään."

"Ja suret sen vuoksi?"

"Niin."

"Miksikä? Ethän sinä ole yllyttänyt häntä. Hän on koetellut onneaan —, hän saa tyytyä tulokseen. Sinun sydämesi on kovin pehmeä. Sota on sotaa!

"Sinä myöskin saat tyytyä kohtaloosi, eikä kukaan ole suruissaan, jos se kääntyy sinulle onnettomaksi."

Sally katseli häntä mietteissään. "Minun on työläs uskoa, että sinullakin olisi sydän, Janet."

"Etkö usko?"

"No niin; onko sinulla sitten?"

"Minä en kernaasti tunnusta heikkouksiani."

"Yhtä hyvin voisit suoraan kieltää sydämesi."