Part 14

"Ja sinulla on nämä huoneet hoidettavinasi. Hyvin monet naiset valittaisivat sinun sijassasi työn paljoutta, ja selittäisivät, ettei heidän aikansa riitä mihinkään muuhun."

"Sitten he eivät voi tuntea yksinäisyyttä."

"Niin juuri. Sitähän minä tarkoitan."

"Kyllä, mutta sinä unohdat erään seikan."

"Minkä sitten?"

"He puuhaavat jonkun toisen hyväksi. Kukaan et tee sitä oman itsensä vuoksi. Etkö usko, että juuri siksi he jaksavatkin puuhata?"

Hän nojautui eteenpäin ja suuntasi katseensa itsepäisesti Traillin silmiin. Hän tiesi, ettei mies nyt voisi vastata hänelle. Ja Traill tiesi myöskin saman. Hän puhalsi suustaan ison savupilven ja viskasi savukepätkän tulipesään.

"Mihin sinä tähtäät?" hän kysyi lujasti. Hänen luonteensa mukaista ei ollut lähteä kiertelemään vaikeuksia kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt hän näki, että työläs mutka oli hänen edessään. Hän päätti selviytyä siitä heti. Esittäköön tyttö ajatuksensa, — hän antaa selvän ja riittävän vastauksen. "Mihin sinä tähtäät?" hän toisti. "Haluaisitko minun palaavan jälleen luoksesi, — jotta kokisimme samat ikävyydet uudelleen?"

"En!"

Nyt Traill tunsi joutuneensa ymmälle. Hänen katseessaan vilahti ensin hämmästynyt ja sitten tutkiva ilme.

"Mitä sitten tarkoitat? Annahan kuulua, Sally." Tyttö käänsi pois päänsä. Traill kuuli hänen kurkussaan pienen äännähdyksen, ikäänkuin sanat jo pyrkisivät tytön huulille. Mutta Sally ei voinut puhua. Hän peitti kasvonsa käsillään hetkeksi; antoi sitten käsiensä vaipua syliinsä ja katsahti Trailliin jälleen.

"Kunpa minulla olisi lapsi", hän sanoi pikaisesti.

Traillin otsa rypistyi, — siihen syveni juova toisensa jälkeen. Syvään hengähtäen hän heittäytyi takakenoon vasten tuolinsa selkänojaa.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Jos minulla olisi lapsi," toisti Sally, "niin en olisi yksinäinen. Silloin minulla olisi joku, kenen vuoksi eläisin."

Traill nousi äkisti seisomaan. "Sinä olet — sinä olet mieletön!" hän huudahti.

Sally seisoi hänen sivullaan. Hän ojenti vapisevaa kättään, hipaisten miehen nuttua.

"En, en; en ole. Tarkoitan, mitä puhun. Etkä sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi minulle, — minulle, joka virun täällä yksinäni päivä päivän, yö yön jälkeen, eikä minulla ole koko maailmassa mitään, ei mitään muuta kuin oma itseni."

Mies tarkasteli häntä kummastellen. "Jos minulle puhuisi näin kuka toinen nainen hyvänsä," hän sanoi äkisti, "niin minä ajattelisin, että siinä on viritetty minulle ansa, — keksitty halpa keino minun häpäisemisekseni. Mutta sinä! Sinua minä ihmettelen! En ymmärrä sinua. Mitä! Sinähän leimaisit itsesi koko maailman silmissä. — Siitä tulisi myllynkivi sinun kaulaasi, eikä mikään lapsi."

"Etkö usko, että minut on jo tarpeeksi leimattu? Mitä sinä luulet Devenishin kaltaisten miesten ajattelevan minusta?"

"Oh, hiiteen Devenish! Maailmassa on muitakin miehiä kuin Devenish. Miehiä, jotka eivät tiedä sinusta mitään, ja jotka naisivat sinut minä hetkenä tahansa."

"Kyllä, minä tapasin sellaisen. Hän uskoi minut enkeliksi — kunnes minä tein tunnustukseni."

"Sinä tunnustit?"

"Niin."

"Jumalan nimessä, minkätähden? Sinun täytyy olla mieletön. Mikä lempo sinut ajoi tunnustuksille?"

"Olisin muuten tehnyt väärin," sanoi tyttö rauhallisesti.

"Väärin? lörpötystä! Sinä hulluttelet! Pilaat koko elämäsi. Tiedätkö, mitenkä _hän_ on elänyt, ennenkuin sinä tapasit hänet?" Näin hän koetti kääntää syyn toisaalle, auttaakseen tytön järkiinsä, kuten hän ajatteli.

"Soisitko sitten mieluummin, että sinä vasta jälkeenpäin saisit muilta kuulla, minkälaisen naisen sinä olet ottanut vaimoksesi? Etkö sadattelisi hänen vaikenemistaan silloin, ja eikö hänen silloin olisi myöhäistä katua — kuten sinunkin?"

Traill ei osannut vastata. Hän hapuili sanoja. Hänen huulensa jo aukenivat, mutta sitten hän kääntyi syrjään äänettömänä.

"Jos minä olisin salannut, ja suostunut hänen vaimokseen," jatkoi tyttö, "niin sinä varmaan olisit tuntenut mielesi kevyemmäksi. Mutta minä olisin tehnyt väärin. Minä olisin aloittanut uuden elämän valheessa."

Traill kääntyi jälleen. "Minun mieltäni sinun ei tarvitse keventää", hän sanoi kylmästi. "Minä kohtelin sinua rehellisesti alusta loppuun saakka. Minä varoitin sinua ensi hetkessä; kehoitin sinua välttämään itseäni. Lähetin sinut tiehesi. Mutta sinä tulit takaisin. Pyysinkö minä sinua palaamaan takaisin?"

Tällä hetkellä Sally muisti, mitä Janet oli sanonut hänelle, kun Traillin lahja oli saapunut. "Joko sinä palautat tahi pidät sen," oli Janet sanonut, "niin sinun täytyy vastata hänelle. Ja sitä juuri mies on tarkoittanutkin." Sally oli toistamaisillaan nämä sanat nyt Traillille, mutta hän pidätti ne huulilleen. Oli parempi jättää mies ajattelemaan, ettei häntä voitu syyttää mistään.

"Ei, minun mieleni on aivan rauhallinen," lisäsi Traill, "Jumalan kiitos, minä en oleta itseäni pyhimykseksi, — minulla kyllä on peto nahoissani; mutta minä olen kohdellut sinua suorasti. Aivan suorasti."

Tytön sormet vapisivat, mutta hän ei tahtonut vastustaa miehen ajatustapaa. Hän oli päättänyt saavuttaa oman toiveensa, ja kaikki muu oli toisarvoista. Ehkäpä mies oli kohdellut häntä suorasti. Sally tahtoi uskoa niin.

"Auta minua sitten voittamaan yksinäisyyteni," hän pyysi. Tyttö näki miehen kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastavan ilmeen, mutta se ei peloittanut häntä. "Oh, enhän minä tarkoita, että sinun pitäisi tulla elämään minun seurassani," hän jatkoi. "Mutta ellet sinä vihaa minua —."

"Minä en vihaa sinua," sanoi mies. Hän otti hattunsa naulakosta ja tytön sydän vavahti tuskallisesti. "Sinun ei tarvitse puhua vihasta. Mutta nyt sinä ajattelet sulaa mahdottomuutta. Minä en halua lasta niskoilleni."

"Ei hän olisi sinun niskoillasi," puhui Sally kiihkeästi. "Sinun ei tarvitsisi edes nähdä häntä. Sinä olet jalomielisesti turvannut minun elämäni, — minä en pyydä penniäkään enempää. Ei sinun tarvitse peljätä, että minä käyttäisin lasta, kiristääkseni sinua. Sinun ei tarvitsisi sitten edes kuulla minusta enää! Jack, — olethan sinä kerran rakastanut minua," hän sanoi valittaen. "Sinä rakastit minua kerran."

Mies kääntyi poispäin vaivaantuneena. "Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Puhuthan aivan kuin olisit järjiltäsi! Jos minulla olisi lapsi, niin totta kai minä haluaisin sen myös omistaa. Enhän minä voisi hävetä sitä. En voisi sitä kieltää ja hyljätä, niinkuin sinä vaadit minua tekemään."

"Oh, saisithan sinä nähdä sen niin usein kuin haluaisit."

Mies seisoi ovella. Nyt hänen täytyisi sanoa totuus. Hän oli ajatellut salata sen, säälien tyttöä; mutta nyt se oli sanottava.

"Sitten —, minä aion naimisiin," hän sanoi lujasti. "Huomaatko nyt, kuinka mahdottomia sinä ajattelet?"

Tyttö vaipui tuolille, oudosti tuijottaen miestä kasvoihin.

"Sinä — naimisiin?" hän kuiskasi.

"Niin. Enkä minä halua, että myöhemmin sukeltautuisi esiin kaikennäköisiä hälyyttäviä juttuja, kuten parhaillaan mrs Priestlyn asiassa, joka —"

Sally nousi seisomaan.

"Mrs Priestlyn?"

"Niin, mitä hänestä? Tunnetko sinä hänet?"

"Mitä sinä hänestä?" kysyi tyttö.

"Minä olen hänen miehensä asianajaja."

"Sinä kuulustelet mrs Priestlyä?" Hän muisti erään aikaisemmin näkemänsä kohtauksen oikeussalissa, — muisti kurjan naisen, jonka laki oli paiskannut Traillin jalkoihin, hänen tallattavakseen. Tyttöä kauhisti.

"Kuulustelen," vastasi Traill hänen kysymykseensä. "Mitä sinä tiedät hänestä?"

Tyttö istui jälleen tuolilleen hervottomana, puhumatta mitään.

"Et halua kertoa?"

Sally pudisti päätään.

"No niin, ei se olekaan välttämätöntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että minä olisin raahannut sinut oikeuteen todistajaksi, vaikka olisit kertonutkin. No, nyt sinä kuitenkin tunnet tapauksen, johon minä viittasin. Kuule siis, — sellaisia juttuja en minä toimita omalle osalleni; sinun ei kannata enää puuttua siihen asiaan. Minä tulen toisinaan katsomaan sinua, jos haluat; mutta vain sillä ehdolla, että me yksistään puhelemme vanhoina ystävinä. Ja kun minut on vihitty, sitten tietysti täytyy kaiken päättyä."

Sally kohotti päänsä. Hänen silmänsä leimahtelivat, — hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi, värittömäksi viivaksi.

"Sinäkö vihille, — sinä, joka vihasit avioliittoa!" hän huusi raivokkaasti. "Sinä, joka et uskonut avioliittoon, — vannoit, ettet koskaan alistuisi sen kahleisiin! Oh, mene! Mene!"

IX LUKU.

Samana iltana erään hienon ravintolan pöydässä istui vastakkain kaksi miestä. Aterian alussa he puhelivat iloisesti toisilleen ja nauroivat runsaasti. Ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiotaan. He tilasivat pöytäänsä ruokalajin toisensa jälkeen, sitten kahvia, sikaareja, likööriä; ja he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta. Sadat muut siinä ravintolassa käyttäytyivät samoin kuin hekin; heissä ei ollut mitään merkillepantavaa, kunnes toinen heistä äkisti nojautui pöytää vasten etukumaraan, ja hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui ensin hämmästykseen ja sitten pikaisesti ylenkatseeseen ja vihaan.

Hän kaiketi huudahti tämän silmänräpäyksen kiihkossa, sillä muuan lähipöydässä istuva nainen kääntyi tuolillaan ja tähysteli peittelemättömän uteliaasti näitä kahta miestä. Hän näki, kuinka toinen heistä pudotti nyrkkinsä raskaasti pöytään ja kuinka hänen sormensa sitten kaappasivat suonenvetoisesti pöytäliinan kouristukseensa. Miehen toveri ojenti tyynnyttävästi kätensä.

He alkoivat puhella kiihtyneesti, — toinen näytti kyselevän, ja toinen vastaili hiukan alakuloisesti. Joskus kuului sadatteleva huudahdus; ja viinuri, joka parhaillaan toi ruokalistan läheiseen, vapaana olevaan pöytään, viivähti siinä hetkisen kuunnellakseen.

He puhuivat jostakin naisesta. Hänellä — naisella — näytti olevan tunnollaan yhtä ja toista. Silloin ja silloin hän oli menetellyt niin — toisella kertaa edelleen niin ja niin. Mies, joka tähän saakka oli vastaillut lyhyesti, kertoi nyt ilmeisesti omia kokemuksiaan samasta naisesta. Hänen puheessaan toistui useasti "minä" — ja jälleen "minä" — toisinaan hän taas mainitsi nimen "Coralie." Hänen toverinsa, joka nyt kuunteli melkein äänettömänä liittäen vain silloin tällöin joukkoon lyhyen huomautuksen ja milloin ihmettelevän, milloin tuskallisen tahi joskus inhoavan huudahduksen, nojasi kyynärpäitään pöytään ja tuki kasvojaan käsillään. Sitten hän äkisti paljasti kasvonsa ja sanoi hampaittensa takaa:

"Kyllä ymmärrän! Minä tunnen tämän naistyypin, — se ei koskaan riko käskyjä kirjaimellisesti, — se on siihen liian arka. Mutta se ei myöskään koskaan täytä käskyjen henkeä, — siihen se on liian turmeltunut. Tunnen heidät, — mutta, Jumalani, en uskonut häntä samanlaiseksi. Hän näytteli, — niin, näytteli lapsen viattomuutta —."

"Kyllä, — sinulle, Traill. Hän tiesi, kuinka sinut on kesytettävä. Mutta minä en jaksa nähdä sinua petettävän. Näin täydellisesti. Sinä kyllä huomaisit lopulta itsekin, mutta —"

"Liian myöhään?"

Devenish nyökkäsi. Sitä hän oli tarkoittanut.

He nousivat pöydästä. Traill otti laskun viinurilta, joka oli palvellut heitä.

"Maksakaa kassaan, herra; olkaa hyvä", sanoi viinuri kumartaen.

Hän seurasi heitä puolimatkaan ovelle; he olivat unohtaneet hänen juomarahansa. Oli ilmeistä, että he olivat sen huomaamattaan unohtaneet, ja hän toivoi, että nyt äkkäisivät hänet ja muistaisivat laiminlyöntinsä. Mutta vieraat eivät panneet merkille hänen liikkeitään.

* * * * *

Kello yhdeksän aikaan Janet tuli tapaamaan Sallya. Tytön etuhuoneen ikkunoista näkyi valoa, kun hän saapui katuovelle. Janet astui porraskäytävään ja alkoi nousta seuraavaan kerrokseen; mutta puolitiessä hän pysähtyi, kuullessaan kahden miehen seisahtuvan alaovelle kiihtyneesti puhellen. Seuraavassa hetkessä hän kuuli äänen sanovan: "Hyvää yötä, Devenish veikko." Ja sitten kuului askeleita portaissa hänen takanaan.

Janet nousi edelleen ylös portaita, ja askelet hänen alapuolellaan seurasivat häntä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuka tulija mahtoi olla, ennenkuin hän pysähtyi Sallyn ovelle ja jäljissä kulkeva mies seisahtui hänen taakseen. Silloin Janet kääntyi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hän oli sanomaisillaan jotakin kirpeätä. Mutta hän malttoi mielensä ja kysyikin sen sijaan:

"Olettehan mr Traill?"

Mies katsahti häneen tarkemmin siinä hämärässä.

"Olen; mistä sen tiesitte?"

"Minä olen miss Hallard."

"Ah, niin! Sallyn ystävä —"

"Ainoa ystävä," sanoi Janet. Hänen silmänsä eivät värähtäneetkään.

"Tahdotte kolhaista minua huomautuksellanne?"

"Kyllä."

"Teitä kenties hämmästyttää, kun kuulette minun tunnustavan, että olin ansainnut sen?"

"Kyllä; minä hämmästyn. Eikö ole vahinko, ettette ole huomannut tätä totuutta aikaisemmin?"

"No niin, täytyyhän jokaisen meistä kokea pahojakin päiviä elämässään," sanoi Traill jäykästi. "Sally on kokenut omansa, mutta arvaan, että ne ovat nyt ohitse. Kuvittelen tulevani juuri koulusta, missä minut on pakotettu oppimaan läksyni."

"Mitähän te tarkoitatte?"

"Odotatteko, että minä selittäisin sen teille?"

Tässä siis näytti alkavan heidän taistelunsa, jonka Janet monesti oli arvellut väistämättömäksi.

"En odota; en suinkaan," hän vastasi.

"No, hyvä. Jos te olette menossa sisälle —"

"Olen. Minä menen." Hän aukaisi etuhuoneen oven. Huone oli kirkkaasti valaistu — kaikki kynttilät olivat sytytetyt. Sallyn hattu näkyi pöydällä.

"Odottakaa hetkinen," sanoi Traill.

Janet kääntyi ympäri.

"Olisin iloinen, jos te sallisitte minun tavata tytön kahdenkesken niin pian kuin suinkin," pyysi Traill. "Haluaisin puhua hänen kanssaan. Minulla on hyvä joukko sanottavaa."

"Minä poistun," myöntyi Janet.

"Ei, — ei toki, haluan, että tapaatte hänet ensin. Hän kenties odottaa juuri teitä. Hän kai kutsui teidät luokseen, — lähetti teille sanan tänään iltapuolella, hiukan viiden jälkeen, — mitä?"

"Ei, en ole kuullut hänestä mitään tänään. Eilen tapasin hänet viimeksi. Koputan hänen ovelleen. Sally!" Hän kutsui tyttöä ja koputti samalla. Traill meni uunin luo. Ei kuulunut vastausta.

"Täytyyhän hänen olla sisällä," sanoi Janet. "Tuossa on hänen hattunsa." Hän koputti uudelleen. Ei vastausta.

Janet kääntyi puhumaan Traillille. "Olisikohan hän jo nukkumassa? Hän näytti eilen hirmuisen väsyneeltä."

Hän kolkutti vielä ja väänteli lukonkahvaa. Sitten hän kumartui katsomaan avaimenreijästä. Avain oli sisäpuolella, mutta hän saattoi kuitenkin nähdä, että makuuhuoneessakin oli valoa. Äkisti Janet oikasi vartensa suoraksi. Hänen poskensa ja huulensa vetäytyivät aivan valkoisiksi.

"Mr Traill," hän sanoi ontosti, "ovi on lukittu sisäpuolelta ja huoneessa on valoa."

Mies ei säikähtynyt. "Antakaahan, kun minä koetan ovea," hän sanoi. "Eihän sitä ole voitu lukita sisäpuolelta, ellei Sally ole siellä."

Janet vetäytyi väristen syrjään, ja Traill rytyytti ovea. Sitten hänkin kumartui katsomaan avaimenreijästä.

"Hyvä Jumala! Olette oikeassa!" hän sanoi ääni paksuna.

Janetin katse harhaili miehen kasvoista oveen ja jälleen takaisin. Kun hän uudelleen huuteli Sallya nimeltä, hänen aistinsa terottuivat herkimmilleen, mutta hän ei kuullut heikointakaan äännähdystä seinän takaa. Täytyihän Sallyn olla siellä — hänen täytyi olla siellä! Miksikä hän sitten ei vastannut? Minkätähden ei?

Traill harppasi huoneen toiseen päähän.

"Mitä te nyt aiotte?" kysyi Janet. "Jotakin on tehtävä! Mitä te aiotte tehdä?"

"Murran oven auki," vastasi Traill.

Hän haki asetta tulipesän luota. Silmäili etsien ympäri huoneen.

"Ottakaa tuoli! Ottakaa tuoli!" huusi Janet.

Traill tarttui raskaan tuolin selkänojaan, kohotti tuolin ilmaan ja paiskasi sen ovea vastaan. Rämähti, ja puu kuului risahtelevan. Sitten oli jälleen hiljaista.

Mies tarttui uudelleen tuoliin.

"Odottakaa!" pyysi Janet. Hän huusi Sallyn nimen jälleen valittavasti.

Ei kukaan vastannut.

"Iskekää nyt!" huudahti Janet melkein mielettömänä.

"Iskekää nyt!"

Traill löi ovea tuolilla. Ja uudelleen, yhä hurjemmin.

"Ovi murtuu," sanoi Janet.

Mies nosti tuolin päänsä ylle ja viskasi sen jälleen oveen. Vuorauksen pieleen syntyi pitkä repeämä, joka ulottui ylhäältä alas asti. Kun Traill ponnisti olkaansa ovea vasten, myöti vuoraus sen verran, että repeämä laajeni pieneksi raoksi.

"Tuokaa hiilihanko!" käski Traill.

Janet juoksi totellen sitä hakemaan. Traill työnsi sen oven halkeamaan ja väänsi sen avulla rakoa suuremmaksi, kunnes hän sai kätensä mahtumaan sisään lukon kohdalta.

"Varokaa kättänne," kehoitti Janet.

Mies ei vastannut, — hän vain tunki kättään pitemmälle, ja puun sirut tunkeutuivat hänen ihoonsa, repien sen verille. Punaiset juovat alkoivat valua pitkin valkoiseksi maalattua oven vuorausta. Janet tarkasteli miehen kasvoja. Ne olivat harmaan kalpeat, ja hänen silmäteränsä olivat pelon laajentamat. Hengitys suhisi läähättävinä puuskahduksina hänen sieraimistaan, kun hän ponnisteli, tavoittaakseen avaimen.

"Nyt se on kädessäni", hän kuiskasi. "Vääntäkää hiilihangolla tätä repeämää suuremmaksi, muuten minä en saa liikutetuksi kättäni?"

Janet painoi peljästyksen enentämillä voimilla hiilihangon vartta, ja vihdoin hän kuuli avaimen vääntyvän lukossa. Hän rynnisti vielä kerran ruumiinsa kaikella painolla hangon vartta vastaan, ja Traill sai kiskaistuksi raadetun kätensä pois aukosta.

He pidättivät kumpikin hengitystään, kun Traill tarttui lukon kahvaan ja aukaisi oven. He horjuivat pahoinvoinnista. Janet puolittain juoksi, puolittain kaatui sisälle huoneeseen. Traillin pitkät askeleet pysyttivät hänet tytön rinnalla.

Sally oli sisällä. Hän makasi vuoteellaan riisuutumatta, jäsenet väkivaltaisesti koukistuneina. Tytön toinen käsivarsi peitti hänen kasvojaan, toisen hän oli ojentanut päänsä yläpuolelle, tarttuen sormillaan jäykästi pieluksen kulmaan.

Janet kumartui parahtaen vuoteen ylle. Traill nosti hätäisesti lattialta hänen jaloistaan pienen pullon, luki sen nimilapun ja työnsi pullon kauhistuneena taskuunsa.

"Poistakaa tytön käsivarsi hänen kasvoiltaan", hän kuiskasi. "Tyttö tukahuttaa itsensä.

"Tukahuttaa!" Janet väänsi käsivarren syrjään. Sallyn kasvojen ilmeestä kuvastui pelkkää kärsimystä, — ikäänkuin hirmuinen rautakoura olisi tarttunut hänen kurkkuunsa ja pusertanut hänestä hengen viimeisenä, tuskaa täynnään huokuvana henkäyksenä. "Katsokaa! Tukahuttaa itsensä? Hän on kuollut!"

Voihkaisten Traill pakottautui lähemmäksi. Hän kietoi käsivartensa Sallyn ruumiin ympärille. Hän nosti sen vuoteesta. Ruumis valahti hänen olkaansa vasten, ja tytön pää riippui velttona elottoman kaulan varassa.

"Sally on kokenut pahoja päiviä", sanoi Janet käheästi, "mutta, Jumalani! nyt ne ovat ohitse!"