Part 10

"Oh, kyllä. Mutta ei muuten mikään erikoinen, ei mikään ihmeellinen."

Sally katseli häntä suoraan silmiin.

"Te ette puhu minulle totuutta," huudahti hän äkisti. "Te koetatte johtaa minua harhaan. Te haluatte puolustella Jackia. Te tunnette, ettei teidän olisi sopinut sanoa, että Jack on nyt hänen seurassaan, ja sentähden te koetatte vain silitellä kaiken."

"Parahin miss Bishop," sanoi Devenish hymyillen, — "ajattelen, että Jack voi kylläkin lähteä teatteriin sisarensa ja jonkun toisen naisen seurassa, teidän tarvitsematta olla siitä huolissanne. Ettehän, te halua kytkeä häntä kahleisiin."

"En, kahleista minä kaikkein viimeiseksi uneksisinkaan. Mutta tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän kammoksuu seuraelämää, ja ettei hän olisi käynyt edes sisarensa kotona, ellei tämä olisi niin onneton."

"Onneton?" kysyi Devenish, katsahtaen häneen pikaisesti vaihtunein ilmein.

"Niin, eihän hän tule aikoihin miehensä kanssa."

Samassa hän kauhistui, kun oli näin ilmaissut perheasian, minkä Traill oli hänelle uskonut, ja hän pyysi:

"Toivon, ettette kerro minun sanoneeni tätä."

"Olkaa huoletta. Mutta kuinka ihmeessä te voitte puhua noin? Tosin kapteeni ja rouva Durlacher eivät rakasta toisiaan tämän sanan kaikkein tulisimmassa merkityksessä, mutta harvat pariskunnat varmaan sopivat niin hyvin keskenään kuin juuri he."

Tyttö katseli häntä enenevällä hämmästyksellä.

"Niin, ennen, — kaiketikin. Mutta nykyisin?"

"Nykyisinkin. Tiedän sen. He ovat ihmeen tyytyväisiä toisiinsa."

Sitten mrs Durlacher oli valehdellut! Hän oli keksinyt tarun aviollisesta onnettomuudestaan vain hellyttääkseen sillä Traillin ja saadakseen hänet pauloihinsa. Sally itse oli epäillyt juuri tätä, mutta kun hän nyt näki epäilystensä vahvistuvan tosiksi, hän ei tahtonut uskoa niihin.

"Tiedättekö sen aivan varmasti?" hän kuiskasi.

"Mitä, — totta kai! Jos joku väittää toisin, niin sanokaa suoraan, että hän valehtelee."

Sally näytti säälittävältä. Hän ymmärsi, että kun Traillin sisar kerta oli virittänyt veljelleen tämän ansan ja houkutellut viekkaasti hänet takertumaan siihen, niin juonen takana täytyi olla pitemmällekin tähtääviä tarkoituksia. Ja olivatpa ne tarkoitukset minkälaisia tahansa, — hänelle, Sallylle, ne tiesivät eroa Traillista. Heidät tahdottiin erottaa; valheellisin, kavalin keinoin; eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta estää tätä viekkautta menestymästä.

"Minä en voi lähteä varieteehen," sanoi tyttö odottamatta.

Devenish katsahti häneen ällistyneenä.

"Miksikä ette voi?" hän kysyi.

"En voi, — en voisi istua siellä. Minä —"

Oli mahdotonta olla tuntematta osanottoa häntä katsellessaan. Kovettuneinkin sydän olisi pehmennyt tämän vaivoin salatun kärsimyksen aavistelusta. Devenish katseli hänen tuskan vääristämiä lapsekkaita kasvojaan, ja toivoi sydämessään, ettei hän olisi erehtynyt puhumaan asiasta, josta hänen olisi ollut paras vaieta. Vaieta jo itsensä tähden, ja Traillin tähden, — ja ennenkaikkea tämän kärsivän tytön tähden.

"Mitä te sitten aiotte?" hän kysyi hiljaisesti.

"Oh, en tiedä; aion, — en, en tiedä mitään."

"Ettehän aio tehdä hullutuksia?"

"Hullutuksia? Mitenkä? Hullutuksia?"

Devenish nojasi kyynärpäitään pöytään ja kiinnitti katseensa tyttöön lujana ja rauhallisena.

"Te olette nyt kiihoittunut, ymmärrättehän sen?" kysyi hän ystävällisesti. "Ymmärrättehän että te kuvittelette olemattomia? Te ette ole selvillä asioista pohjiaan myöten, — vakuutan teille, että ne selviävät. Tulkaa; me lähdemme varieteehen, ja te koetatte unohtaa kaiken."

Sally pudisti päätään.

"En voi," sanoi hän. "En voisi, vaikka tahtoisinkin. Minä — minä en tee mitään hullutuksia, mutta minä haluaisin mennä kotiin nyt — nyt, — jos te olette valmis lähtemään."

"Olen valmis. Mutta ensin minä haluaisin sanoa teille sanan tahi pari."

"Mitä sitten?"

"Älkää antako kuvittelujenne sokaista itseänne. Ja lisäksi, — jos minä voin tehdä jotakin teidän puolestanne, — tiedän, että te ette tarvitse tässä apua, mutta jos luulisitte tarvitsevanne, niin sanotteko siitä minulle? Lupaatteko?"

Sally nyökäytti päätään ajatuksissaan. Koko lupaus ei merkinnyt mitään hänelle, mutta hän nyökäytti suostumuksensa melkein tiedottomasti.

V LUKU.

Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan luokseen jo aikaisemmin.

"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.

Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään, katsellen tyttöä miettivästi silmiin.

"Miksikä katselet minua tuolla tavoin?" kysyi Coralie.

"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."

"Mitä joutavia!"

"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"

"En, en suinkaan. Mitä sitten?"

"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin. Ethän ole pahoillasi?"

"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla, katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa, pyyhittyään siihen huulensa.

"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät kauniimmalla ilman ihoväriä."

"Niin, katsos, — minä tunsin itseni tänä iltana niin uupuneeksi."

"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies, sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt Devenishtä hiljattain?"

"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen. Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät Kiplingin säkeet —"

"Mitkä?"

"Ne ovat, luulen, 'Kasarmi ballaadeista' —"

"Tarkoittavatko ne aviomiehiä?"

"Ei, mutta ne sopivat eräisiin heistä:

"Hän hiekkaa ja tomua eläissään on, Ja häveten hän käy kuolohon."

Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!" hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä säkeitä."

"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."

"Sitenkö Devenishille on tapahtunut?" kysyi mrs Durlacher huvitettuna.

"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi, niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."

"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh," jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."

"Hän on aivan ihmeellinen."

"Niin, eikö olekin? Iloitsen, jos hän miellyttää sinua."

"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen avioero-selostuksen."

"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher, tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan, ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa uudeksi ihmiseksi."

"Mitä, minkälainen hän sitten on ollut tätä ennen?"

Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat. Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle. Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän arvoinen.

"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni ja minun elämässä."

"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"

"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun, hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin, hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian järjestäneet."

"Mutta, rakas Dolly, — mitä sinä sitten teet?"

"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."

"Oh, se olisi surkuteltavaa, eikö olisikin?"

"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se on varjellut häntä monista tukaluuksista."

Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:

"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."

Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi silloin täydellisesti erehtyneensä.

Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi. Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät. Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään, ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.

Traill nousi ja tuli hänen viereensä.

"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei nyt! Se ehkä huomattaisiin."

"Kuka siellä on?" kysyi Traill.

"En tiedä, — en ole varma."

Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut keskeytyksen.

Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.

Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen. Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan. Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.

Se oli Sally.

Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan, välttääkseen tunnetuksi tulemista.

Traill laski tähystimen käsistään aition reunakkeelle.

"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen haltuunsa.

"Jumaliste, — en!" vastasi Traill.

Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa, kysyessään: sallitko.

* * * * *

Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan suloisena kaikuna.

He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä, kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan, että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.

Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä. Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.

Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.

Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta. Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana. Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli, että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.

Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.

"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois tähystyslasista.

"Mitä sitten?" kysyi Coralie.

"Oh, ei mitään. En tarkoittanut mitään", vastasi Traill vältellen.

Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.

Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa, Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher Coralielle:

"Rakas tyttö, pelkään, että sinä valloitat veljeni sydämen."

Ja kun Traill toivotti hänelle hyvää yötä, hän nuhteli veljeään:

"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se ei ole kaunista."

VI LUKU

Sally riensi vaunujen jäljissä, onnistuen tungoksessa pysyttämään ne näkyvissään, kunnes ne vierivät erään Strandilla olevan ravintolan avaraan pylväskäytävään, ja hän näki seurueen nousevan ajoneuvoista sekä katoavan sisälle rakennukseen. Traill ei ollut kertonut, että he teatterin jälkeen vielä menisivät illalliselle; tämä oli siis päätetty vasta myöhemmin. Sally koetti uskotella itselleen, että mrs Durlacher oli ehdottanut tätä, ja ettei Traill ollut voinut kieltäytyä, vaikka hänen jo teki mieli palata kotiin pikku tyttönsä luo. Mutta tämä kuvittelu ei tuonut hänen mieleensä lohtua.

Hän seisoi asemillaan muutaman hetken, katsellen herkeämättä ovea, jonka puuteroitu lakeija oli avannut Traillille ja hänen naisilleen. Tytön mieleen välähteli hurjia päähänpistoja. Erään niistä hän jo ajatteli toteuttaa. Hän aikoi rientää kotiin ja pukeutua kauneimpaan iltapukuunsa, jonka Traill oli erikoisesti valinnut hänelle, — ja sitten hänkin tulisi tähän samaan ravintolaan illalliselle. Hän odottelisi siellä tunnin, ehkäpä puolentoistakin, nähdäkseen lähtisikö Traill edelleen naistensa mukaan tahi palaisiko hän ravintolasta kotiin. Tyttö oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, kun hänen viereensä pysähtyi muuan mies, joka Sallyn huomaamatta oli pariin kertaan kulkenut hänen sivuitseen, tyttöä kiinteästi tarkastellen.

"Odottelette jotakuta?" kysyi vieras sellaiseen liehittelevään sävyyn, joka vihjaa, että likaisempi esittely ei ole tarpeellista.

Sally hätkähti ja vetäytyi loitommalle puhuttelijasta, tuntien epämääräisen pelon tunkeutuvan kylmänä vuolteena suoniinsa, joissa mustasukkaisuuden mielettömyys riehui polttavana kuin laavavirta. Mies nauroi, peitelläkseen hämmästystään, ja silloin tyttö kääntyi pikaisesti ja riensi tiehensä. Kierrettyään väsymykseen saakka katuja ilman mitään päämäärää, hän vihdoin lähti kotiin, henkeen ja vereen asti nääntyneenä.

Hän sytytti Traillin etuhuoneessa kynttilän ja heittäytyi nojatuoliin odottelemaan miehen paluuta. Kului tunti, eikä hän kuullut mitään. Vihdoin hän sammutti valon, ajatellen, että Traill kummastelisi, tavatessaan hänet täällä itseään odottamassa. Tyttö uskoi edelleenkin, ettei mies varmaan tiennyt aavistaakaan hänen tuskaansa; kaikkein vähimmän Sally ymmärsi havitella, että hänet oli nähty teatterissa, tahi kadulla juoksemassa heidän vaunujensa jäljissä.

Noustessaan portaita ylös omaan kerrokseensa hän pysähtyi useat kerrat, kuullessaan vaunujen räminää kadulta. Mutta joka kerta vaunut jatkoivat matkaansa edelleen, pysähtymättä, ja hevosten kavioiden kopse hukkui epämääräiseen öiseen hälyyn, joka hetkeksikään taukoamatta alati soi kuuntelijan korvissa.

Ehtiessään makuuhuoneeseensa tyttö sytytti valot ja katsahti pukeutumispöytänsä suureen kuvastimeen.

"Jumalani!" hän kuiskasi kauhistuneena.

Sally tuskin uskoi katselevansa itseään kuvastimessa. Näinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun Devenish kertoi hänelle kenen seurassa Traill oli lähtenyt teatteriin, tyttö oli vanhentunut, melkeinpä kuihtunut, hurjan kiintymyksensä syövyttävän tulen polttamana. Mustasukkaisuus oli rynnistänyt hävittävänä kuin erämaan palava samum-tuuli hänen ylitseen ja jättänyt jäljelle surullisen raunion. Hänen poskensa olivat tuhkanharmaat, ja syvälle painuneiden, luonnottomasti tuijottavien silmien alla oli mustat varjot, ikäänkuin pitkän valvonnan jäljiltä. Tyttö katseli säikähtyneenä tätä kurjaa naisraukkaa, joka peilistä tuijotti häneen melkeinpä mielipuolisin katsein; sitten hän äkisti tunsi suunsa käpristyvän kuivaksi nahaksi, ja hän tarttui vesikarahviin, nostaen sen huulilleen. Hän joi siitä pitkään, ajattelemattakaan käyttää juomalasia.

Vesi tyynnytti hänen kuumeista vertaan. Ajatukset kävivät selvemmiksi ja järjellisemmiksi; ne ikäänkuin palautuivat luonnollisiin uomiinsa.

Sally muisti, että Traill juuri edellisenä iltana oli laatinut heidän suhdettaan koskevan sopimuksen, jonka oli määrä turvata hänen elämäänsä. Turvata! Nyt hän mielestään ymmärsi Traillin tarkoituksen. "Jos minä kuolisin" — oli mies sanonut. Sokaisua! Traill vain oli tahtonut peittää hänen silmänsä, ettei hän voisi nähdä hänen todellista tarkoitustaan. Mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä sen. Traill oli jo silloin päättänyt hyljätä hänet.

Tyttö aukaisi kiihtyneenä pöytälaatikkonsa ja otti esille paperiarkin. Siinä oli sopimuskirjan jäljennös.

Traill oli vaatinut häntä ottamaan sen haltuunsa ja tallettamaan sen.

"Siitä sinä näet sopimuksen yksityiskohdat", hän oli sanonut, ja tyttö oli, paperiin vilkaisemattakaan, pannut sen pöytälaatikkoonsa. Nyt hän levitti sen kuumeisella kiihkolla luettavakseen.

"Minun kuolemani sattuessa, tahi sen suhteen katketessa, mikä nyt yhdistää miss Sally Bishopia sekä minua toisiimme —"

Nämä ensimmäiset sanat luettuaan Sally rutisti paperin kouraansa. Eihän hän kaivannut enempiä todistuksia! Hän ei ymmärtänyt, että tällaista suhdetta koskevan välikirjan sanamuoto oli kirjoitettava tähän tapaan. Tyttö kuvitteli, että Traill oli viitannut kuolemantapauksen mahdollisuuteen vain näön vuoksi. Kolmessa vuodessa mies siis oli väsynyt, — kyllästynyt häneen. Sen vuoksi hän siis oli edellisenä iltana ollut kylmä ja välinpitämätön, tytön käydessä hänen luonaan valittamassa onnettomuuttaan. Sallyn posket kuumenivat, kun hän ajatteli, että mies kyllä oli ymmärtänyt hänen todellisen tarkoituksensa. Traill oli nähnyt sen; mutta hän oli kyllästynyt. Kuinka mies oli mahtanutkaan halveksia häntä! Traill oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, — luullut että hän etsi omaa iloaan. Kuinka mies olisikaan voinut tietää, että Sally vain tahtoi miellyttää häntä ja tahtoi kuulla, että häntä yhä rakastettiin!

Häpeäntunnon rusentamana ja lopen uupuneena tyttö heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Hän makasi siinä silmät kirveltävinä ja kuivina, ja sydän jyskytti hänen rinnassaan pakahtuakseen. Mutta kun hän kuuli Traillin askeleet portaissa, hän nousi pikaisesti ylös. Hän ryhtyi irroittamaan hattua päästään kuvastimen edessä, ja kun miehen koputus kuului ovelta, hän karkoittl pelon vivahdukset äänestään, pakoittaen sen soimaan ilostuneena, kun hän kutsui tulijan sisään.

Ovi aukeni. Peilistä Sally näki miehen pysähtyvän kummastuneena ovelle. Hän kääntyi silloin, käsi edelleen hattuneulan nupissa, jota hän parhaillaan oli irroittamassa. Traillin huulet olivat puristetut tiukasti yhteen ja hänen silmänsä olivat ankarat ja armottomat. Tytön mieleen välähti, että Traill kenties sittenkin oli nähnyt hänen vakoilleen heitä, ja hän käsitti, että sitä mies ei koskaan antaisi hänelle anteeksi.

"Vasta äskenkö sinä tulit kotiin?" kysyi Traill, katsoen häntä tutkivasti.

Sally ei ollut näyttelijä. Moni toinen nainen hänen sijassaan olisi varmaan katsahtanut mieheen hämmästystä teeskennellen ja kysynyt, mistä sellainen kuulustelu aiheutui. Sally oli päättänyt, että hän ei tunnustaisi seuranneensa Traillin jälkiä, mutta hänen oli työläs valehdella, ja peitellä tekoaan.

"Olen ollut sisällä ehkä puolen tuntia", tyttö vastasi.

"Olitko sinä päivällisellä Devenishin seurassa?"

"Olin."

"Missä?"

Kysymykset jysähtivät Sallyn korviin tylyinä ja kiertelemättöminä. Hän mainitsi ravintolan, jossa he olivat aterioineet.

"Ja minne sitten lähdit?"

Tytöllä oli vastaus valmiina. Hän ei epäröinyt silmänräpäystäkään.

"Palace'en", sanoi hän.

"Palaec'en?" toisti Traill ja keihästi katseensa tytön silmiin.

Nyt Sally tiesi, että hänet oli huomattu teatterissa mutta hän päätti väittää jyrkästi, että Traill siinä oli erehtynyt.

"Olitko siellä loppuun saakka? Viivyitkö sinä ohjelman loppuun saakka?" jatkoi mies.

"Kyllä, — me viivyimme loppuun saakka".

Sally ajatteli, että hän saisi Devenishin vakuuttamaan sanansa tosiksi; olihan Devenish luvannut auttaa häntä, jos hän tarvitsi apua. Nyt hän tunsi tarvitsevansa.

"Mitä teit sen jälkeen, koska tulit kotiin vasta puoli tuntia sitten? Kello on nyt jo yksi".

Äkisti Sally oli ymmärtävinään, että Traill oli mustasukkainen. Hän ei ollut huomannut Sallya teatterissa; hän vain oli mustasukkainen. Tytön sydän keventyi ja hän huokasi kiitollisuudesta. Hän hiipi Traillin luo, ja hänen silmänsä sädehtivät määrätöntä rakkautta, jonka hän nyt oli valmis jättämään vaikka miehen, jalkojen tallattavaksi.

"Jack", — hän kirkasi — "Jack, ethän ole mustasukkainen? Devenish —"

Traillin nauru keskeytti hänet ja sen naurun kovuus viilsi hänen mieltään.

"Minne menit sen jälkeen?" toisti mies järkähtämättömästi.

"Illalliselle — me menimme syömään illallista, — samaan ravintolaan jälleen. Miksikä et tahdo sanoa minulle, jos olet mustasukkainen? Luuletko —"

"Mustasukkainen?" Mies tarttui Sallyn käsivarteen ja talutti tytön lähemmäksi valoa. Siinä hän pysähtyi ja kumartui katselemaan häntä suoraan silmäteriin, "Kaikki, mitä sinä nyt olet sanonut, on sulaa valetta"! puhui hän, "kirottua, häpeällistä valhetta. Sinä et käynyt Palace'ssa, sinä lähdit York-teatteriin. Sinä istuit alhaalla, kolmannella tuolirivissä, ja kohotit ohjelmalehden kasvojesi suojaksi, milloin luulit meidän katselevan sinne päin. Etkä sinä lähtenyt sitten illalliselle. Sinä juoksit meidän vaunujemme jäljissä Strandille; vakoilit meitä kaiken aikaa. Vai mustasukkainen? Minä? Suuri luoja! En! Miksikä minä olisin mustasukkainen? Mutta sanohan, — mitä sinä ajattelet menettelystäsi — nyt? Mitä sinä luulit sillä voittavasi?"

Aluksi Sally oli kohdannut hänen katseensa vakavana, vaikkakin pelokkaana. Mutta kun Traill sitten sanoi: 'Mustasukkainen? Suuri luoja! En!' — silloin tyttö ymmärsi miehen äänestä ja hänen katseestaan, että hänen oli turha toivoa enää.

"Kuvitteletko sinä," jatkoi Traill säälimättömästi, "että minä olen elänyt näin sinun kanssasi sen vuoksi, että sinä huolellisesti valvoisit minun askeleitani?"

"Tein sen siksi," sanoi tyttö hiljaisesti, "kun tiedän, että sinua petetään."

"Petetään? Kuinka? Kuka pettää minua."

"Sisaresi."

"Kuinka hän pettää minua? Millä tavoin?"

Vaikka Sally itse oli kieltänyt Devenishtä kertomasta kenellekään, mitä he olivat puhelleet mrs Durlacherin ja hänen miehensä suhteista, niin nyt hän itse kertoi kaiken Traillille.

"Kas, siten sinä kerrot sivullisille," jatkoi Traill, "asioita, jotka minä luottamuksessa olen uskonut tietoosi perhesalaisuutena. Jumaliste! On ihanaa, ettemme me ole naimisissa. Onneksi sinulle ja onneksi minulle; sillä meidän ei nyt tarvitse sekoittaa nimiämme avioero-juttuun."

"Avioero?"

"Niin. Taivas! Luuletko, että me tämän jälkeen voimme elää yhdessä? Kuvitteletko, että minä sallisin vakoiltavan, nuuskittavan ja seurattavan askeleitani — ja että minä lisäksi keinuttelisin vainukoiraa polvellani?"

"Ah, Jack!" Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä tiukasti hänen povelleen. "Jack, minä olin mustasukkainen! Etkö huomaa sitä? Olin mustasukkainen sen tytön vuoksi."

Traill irroitti hänet säälittä ja työnsi hänet luotaan. "Oh, kirottua lörpötystä!" hän huudahti.

Tyttö vavahti. Hän oli tavotellut edes sääliä; mutta tuossa äänessä ei soinut armahduksen värettäkään. Epätoivoissaan hän tarttui miehen käteen, kohotti sen huulilleen, peitti sen suudelmilla ja kyyneleillä ja rukoili anteeksiantoa äärimmäisessä hädässään ja alennuksessaan.