Part 6

"Oh, minä tunnen kyllä rumuuteni. Tuolla kuvastimella on tapana saarnata minulle siitä joka aamu. Toisinaan minä melkein iskisin peilin harjansyrjällä säpäleiksi, ellei minun tulisi surku tätä harjaa."

"Janet, toisinaan sinä olet julma! En ole koskaan ajatellut sellaista unissanikaan!" huudahti Sally kiihkeästi.

"Siunaan sinun sydäntäsi," jatkoi Janet. "Sinä et ajattele, että minä olen ruma, mutta sinä kyllä näet sen. Minä olen ruma. Mutta miehet hullaantuvat toisinaan, — vieläpä minunkin vuokseni. Viime vuonna koulussa oli muuan mies, joka sai minusta jonkun kauniin harhakuvitelman, luullakseni juuri minun rumuuteni tähden. Meidän oli määrä elää yhdessä elämämme. Saatatko kuvitella sitä todeksi? Mutta kerran me olimme tansseissa, — me hypimme kuin hullut, ja silloin minun tukkani aukesi. Sitähän ei ole paljon; ei ole helppoa kiinnittää tällaista haivenistoa kunnolleen hiusneuloilla. Minä kuulin virnistelevää naurua ympäriltäni, ja silloin minä katsahdin häneen. No niin, hänen silmissään minä näin katseen, joka selvitti minulle paljon. Ehkäpä hän oli näkevinään, miltä minä näytän aamuin, kun herään vuoteellani puoleksi jäätyneenä ja tutisevana, ja tämä pieni tukan lahja, mikä minulle on suotu, törröttää kasvojeni ympärillä pieluksella ohuina, sormenmittaisina suortuvaripsuina. Kun mies on nähnyt tämän, täytyy hänellä olla jonkun verran rohkeutta, ajatellakseen yhdyselämää sellaisen olennon kanssa. Vakuutan sinulle, ettei minulla tarvinnut olla enää paljoakaan sisua jäljellä, sanoakseni hänelle, että olen ajatellutkin asiaa uudelleen — toisin."

Sally ymmärsi, mitä näiden tunteettomilta vaikuttavien sanojen taakse kätkeytyi. Janet oli totuttautunut katselemaan ja käsittelemään elämää näin yliolkaisesti ja ivallisesti; mutta sydämettömyys oli vain näennäistä. Tyttö tiesi sen hyvin, mutta hän käsitti samalla, että myötätuntoiset sanat vain ärsyttäisivät Janetin yhä katkerampaan itse-ivailuun. Hän ei senvuoksi sanonut mitään; sääli kuvastui vain hänen silmissään.

"En ole kertonut tästä sinulle ennen, tahi olenko?" kysyi Janet.

"Et ole."

"Ja sinä, luullakseni, hämmästyt hirveästi, kuullessasi että minä olen edes ajatellut jolloinkin elää miehen parissa elämäni?"

"En, en hämmästy. Jos sinä kerta rakastit häntä —."

"Kas niin; nyt sinun täytyy kiirehtiä aamiaiselle," keskeytti Janet. "Kello on viittä vajaa kahdeksan, sinä saatat myöhästyä."

* * * * *

Kului kokonainen viikko, eikä Sally kuullut Traillista sen enempää. Joka päivä tyttö katseli, lähtiessään syömään välipalaa sekä illoin poistuessaan konttorista, ylös ja alas pitkin katua, toivoen — jopa toisinaan uskoenkin — näkevänsä Traillin seisovan odottelemassa häntä. Mutta vihdoin usko sammui, ja toivo haalistui vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja heikommaksi.

Toinen viikko kului samaten kuin edellinenkin. Tytön silmien alle uurtui syviä varjoja. Lemmensurun sairaalloiset merkit, jotka kaikkialla ovat samanlaiset ja jotka koko maailma tuntee, uursivat häneen jälkiään. Janet tarkasteli ystäväänsä huolestuneena, alkaen lopulta itsekin peljätä tarjonneensa hänelle väärää ja pettävää lohdutusta.

Vihdoin — eräänä aamuna lojui ruskeapäällyksinen pieni käärö, joka oli osotettu miss Bishopille, keittiössä aamiaispöydällä. Sally tarttui siihen kiihkeästi, ja veri hehkui hänen poskillaan, kun hän jälleen laski käärön avaamattomana helmaansa. Janet hymyili hänelle pöydän toiselta puolen, mutta ei sanonut mitään. Kun aamiainen oli syöty, jättäytyi Janet puhelemaan mrs Hewsonin kanssa, antaen Sallyn yksinään mennä heidän makuuhuoneeseensa. Kymmenen minuuttia hän soi tytön olla rauhassa yksin, sitten hänkin kiipesi portaita ylös. Sally istui ikkunan luona ja katseli kyyneleisin silmin kalvosintaan; siinä välkähteli kultapalmikoista punottu rannerengas, johon hänen ristimänimensä oli upotettu pienin, säkenöivin hohtokivin. Tyhjän rasian vieressä oli kokoontaitettu kirje, ja lattialla näkyi ruskea päällyspaperi sekä sidelanka.

Janet seisahtui tytön eteen kädet kupeilla. Häntä ilahutti ajatella, että hän sittenkin oli ollut "propheetta isäinsä maalla."

"Oletko nyt tyydytetty?" kysyi hän.

Sally kohotti katseensa. Koristeista ihastuva nainen taisteli hänessä rakastavaa naista vastaan.

"Eikö tämä olekin kaunis?" sanoi hän ja kohotti rannettaan. "Oh, se on hurmaava. Minä en koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihanaa. Mutta minä en voi pitää sitä. Kuinka minä voisin ottaa sen omakseni?"

"Ottaa omaksesi!" huudahti Janet. "Mitä sinä hulluttelet? Luuletko, että se on lähetetty sinulle vain nähtäväksi ja sen jälkeen palautettavaksi? Miksikä sinä et pitäisi sitä? Hän ei voi edes antaa sitä kenellekään toiselle, ellei hänen kokoelmaansa kuulu vielä muitakin Sallyja; ja sitä minä epäilen. Mitä sinä tarkoitat? Minä tunnen itseni suorastaan Lotin emännäksi sinun takiasi."

Sally irroitti rannerenkaan ja sovitti sen takaisin pieneen samettirasiaan. Sitten hän otti käteensä kirjeen ja ojensi sen Janetille.

"Lue tämä," sanoi hän.

Janet tarkasteli kirjettä. Luettuaan sen, hän arveli, että siihen oli puserrettu useamman kuin yhden aikaisemmin kirjoitetun kirjeen mehu. Mies, joka lahjoittelee tällaisia korukaluja — päätteli hän, — on epäilemättä rakastunut; mutta rakastunut mies ei voi kirjoittaa tällaista kirjettä heti ensi yrityksellä.

Kirjeen sisällys oli seuraava:

"RAKAS MISS BISHOP —"

(Oli naurettavaa että hän nimitti hohtokivissä tyttöä "Sallyksi," mutta mustekirjoituksessa "miss Bishopiksi", ajatteli Janet.) "Olen tottunut karttamaan velkaantumista. Nyt minä suoritan velkani teille, ja tunnen itseni vapaaksi. Muistattehan minun vedonlyöntini. Hammersmith-vaunussa. Toivon, etten pahottanut teitä hullutuksillani viimeksi tavatessamme. Olen sen jälkeen monet kerrat katunut ajattelemattomuuttani.

Teidän vilpitön ystävänne _J. Hewett Traill_."

"Millä hullutuksilla?" kysyi Janet, kohottaen katseensa kirjeestä. "Mitä hän sitten teki?"

"Hän ei tehnyt mitään," vastasi Sally; "hän puhuu pilojaan. Mutta näethän, että minä en voi pitää rannerengasta," jatkoi hän kiireisesti; "en ole koskaan uskonut, että hän tarkoitti totta vedonlyönnillään."

"Mitä hän sillä liekin tarkoittanut," vastasi Janet, "niin näet, että hän ainakin on nyt lunastavinaan lupauksensa."

"Lunastavinaan?"

"Niin."

Sally otti korukapineen sormiinsa ja näytti sitä Janetille.

"Sanotko sinä, että tämä on _olevinaan_ lunastamista?" kysyi hän. "Mitä, — onhan tämä monin kerroin hänen vetonsa, kymmenen punnan, arvoinen!"

"Aivan niin," jatkoi Janet ovelasti. "Sehän juuri vahvistaakin minun sanani. Jos hän olisi tahtonut vain maksaa vetonsa, niin hän olisi lähettänyt sinulle tasan kymmenen puntaa, eikä penniäkään enempää."

"Luuletko sinä, että hän käyttäytyisi sillä tavoin?" kysyi Sally ylpeästi. "Hän olisi tiennyt, etten minä suostu ottamaan rahoja vastaan."

"No, sitten hän ainakin olisi ostanut sinulle esineen, joka on juuri kymmenen punnan arvoinen. Sinä olet kertonut, ettei hän ole suinkaan mahdottoman rikas. Kun hän oli kymmenen puntaa velkaa, ei hän siis vedon takia olisi ostanut sinulle korua, joka maksaa vähintään kaksikymmentä, — sillä nuo hohtokivet eivät ole varsin mitättömiä."

Sally oli kauan vaiti. Sitten hän vihdoin sanoi:

"Mutta luehan tämä kirje; lue se uudelleen ja ajattele hiukan. Olisiko hän kirjoittanut näin lyhyesti ja — ja kylmästi, jos hän, — jos sinun käsityksesi olisi oikea? Hän olisi pyytänyt minua — joskus — pyytänyt muistamaan, kun minä kannan tätä —"

"Mitä? Onko hän hempeämielinen?"

"Varjelkoon! Ei!"

"No niin, sitten hän ei voinut kirjoittaa sellaisia lauseparsia. Vain hentomieliset miehet saattaisivat kirjoittaa siten."

"Ei, hän ei ole hentomielinen. Ei vähääkään." Sally hymähti, muistaessaan kuinka Traill oli sanonut: 'Mieluummin minä kiedon köyden kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu eteeni.'

"Millekä sinä hymyilet?" kysyi Janet. "Joillekin hänen sanoilleenko?"

"Niin."

"Ja ne eivät olleet hempeitä?"

"Oh, eivät. Hän itse tunnusti puhuneensa karkeasti."

"Niin, luulisin voivani arvata, minkälainen mies hän on."

"Mitenkä sinä voisit arvata sen?"

"Minähän tiedän, minkälainen sinä olet, ja voin kuvitella, minkälaisen sen miehen täytyy olla, johon sinä rakastut niin äkisti kuin olet kiintynyt mr Trailliin. Hän on luja, — hän voi taivuttaa sinut mielensä mukaisesti, hän voi taittaa sinut, — murskata sinut tomuksi, ja sinun tuhkasikin vielä haluaisi levätä hänen jaloissaan. Hän on kauttaaltaan mies; ja sinä olet viimeistä soluasi myöten nainen, — nainen, joka vaistonsa ajamana voisi kulkea ruokaan ja juomaan koskematta erämaan halki kuin naarasleijona, kun se on kuullut kumppaninsa kutsun. Oh, se on liian raju tarina näin minun kerrottavakseni; mutta Darwin voi selittää, Huxley voi selittää sen sinulle. Tiedän, ettet sinä tule koskaan tajuamaan Darwinia tahi Huxleyta, — et enempää kuin minkä miehen silmät opettavat sinua heitä ymmärtämään. Mutta näen, että sinä nyt alat vaelluksesi erämaan halki, — sillä joko sinä pidät tuon koristeen tahi annat sen takaisin, niin joka tapauksessa sinun täytyy vastata hänelle; ja sitä hän on tarkoittanutkin. Sally, sinä olet kuullut kutsun, eikä sinulle maista ruoka eikä juoma, ennenkuin sinä olet tavottanut kumppanisi."

Janet seisoi siinä vakavana ja kiihkeäkatseisena, julistaen elämän totuutta järkähtämättömästi kuin tietäjänainen. Sitten hän sytytti savukkeensa ja poistui huoneesta.

XIV LUKU.

Niinkuin Traill oli kertonut, hän kohtasi toisinaan sisarensa. Nämä tapaamiset olivat harvinaisia, eikä niitä sattunut juuri koskaan mrs Durlacherin kotona Sloane kadun varrella.

Eräänä iltana, lähes kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli eronnut Sallysta, Traill pyysi sisarensa illalliselle kanssaan. Hän oli pukeutunut seurustelupukuun, ääneen sadatellen tällaisen muodollisuuden vaatimusta, ja ohjasi nyt mrs Durlacherin erääseen hienoon ravintolaan, jossa hän alotti iltansa kiroilemalla viinurien matelevaa kohteliaisuutta.

"He eivät ole ihmisiä," hän sanoi sisarelleen, "he ovat manalan kalvavia matoja, ahnaita toukkia, jotka vain odottavat, että veres ruumis jälleen kuopataan kuuden jalan syvyyteen, heidän saaliikseen."

Mrs Durlacher värisi. "Sinä puhkeat toisinaan kauhistuttaviin vertauksiin, Jack," sanoi hän.

"Minä näen toisinaan kauhistuttavia asioita," väitti Traill. "Katselehan tätä tarjoilijaa, joka vaanii kuin korppikotka tuota rasvaista aberdeeniläistä herrasmiestä, hänen tutkiessaan viinilistan 'samoin samoin'-rivejä. Tekisi mieli kehoittaa viinuria sulkemaan toinen silmänsä ja seisomaan yhdellä jalalla; silloin korppikotkakuva olisi täydellinen. Samassa pöydässä, muuten, istuu varsin kaunis tyttö."

Hänen sisarensa tarkkasi hänen katseensa suuntaa. "Oh, eiväthän he ole aberdeeniläisiä," sanoi hän sävyisästi, "Tämä vanha herra on Sir Standish Roe: hän kuuluu cityn monien toiminimien johtokuntiin."

"Niin toimeliaan elämän pitäisi toki kutistaa hänen ruhoaan," sanoi Traill. "Sinä siis tunnet heidät?"

"Kyllä."

"Kuka tämä tyttö on?"

"Sir Standish Roen tytär. Minä esitän sinut heille illallisen jälkeen, elleivät he kiiruhda teatteriin tahi muuanne."

"Etpä esitäkään," kielsi Traill. "Syöttiansoilla minua ei pyydystetä, olkootpa ne sitten vaikka kuinkakin houkuttelevia."

Näin he puhelivat koko illallisen ajan, arvostellen ja suomien hyvänsuopaisella häijyydellä ympärillään viliseviä ihmisiä. Traillin kirpeä äly terästyi aina hänen sisarensa seurassa. Hän esitti teräviä ja sukkelia "reunamuistutuksia," jotka — kuten hän sanoi — valaisivat näitä korkeampia yhteiskuntapiirejä; ja nauraessaan näille huomautuksille mrs Durlacher usein väitti, että Traill saavuttaisi omituisilla päähänpistoillaan ennenkuulumattoman menestyksen hänen kutsuilloissaan. Traill kielsi häntä edes puhumasta niistä.

"Onko asia ihan toivoton?" kysyi hänen sisarensa.

"Kokonaan! Minä olen sinun iltoihisi yhtä mahdoton kuin ministeristöön."

"Mutta sinusta voisi tulla ministeri, jos innostuisit politiikkaan."

"Oikein. Mutta asian ydin onkin siinä, että minä en koskaan siihen innostu."

Sisar hellitti otteensa hetkeksi, antaen keskustelun liukua sattuman varassa. Sitten hän jälleen kastoi aironsa veteen.

"Metsästeletkö sinä lainkaan nykyisin?"

"Kyllä, lehteni uutismetsästäjänä. Tämän laimean pilan minä olen, muistaakseni, syöttänyt varemmin eräälle toisellekin."

"Tänä vuonna meillä on Aspleyssä ollut onnistuneita fasaanipäiviä."

"Vai niin?"

"On todellakin. Harald ampui eräänä päivänä kuusikymmentäseitsemän lintua."

"Onnen myyrä! Oletko jo päättänyt ateriasi? Hyvä. Kuulehan, nyt me lähdemme minun asuntooni, — tällaisissa paikoissa puheleminen on ikävää. Olen nyt muuttanut ensimmäiseen kerrokseen; sinun ei enää tarvitse kivuta niin monia portaita pimeässä. Juomme kahvin minun luonani."

Mrs Durlacher ei odottanut toista pyyntöä. Hän oli huomaavinaan, että veli oli tänä iltana taipuisampi kuin koskaan ennen, ja hän kuvitteli kenties jaksavansa houkutella hänet mieltymään omaan elämäntapaansa. Sisar, joka itse oli hienojen seurapiirien nainen ohuinta veripisaraansa myöten, tunsi huolestumista tämän bohemi-veljensä tähden. Siinä suhteessahan me olemme kaikki samanlaisia, — me toivoisimme niiden, joita rakastamme, elävän ja ajattelevan kaikessa meidän omaan tapaamme.

"Rohkenen vakuuttaa, että näitä portaita ei monikaan nainen astele juhlapukuisena," huomautti Traill, kun he ehtivät hänen porraskäytäväänsä.

Sisar nauroi. "Ja otaksun, että ne naiset, jotka täällä liikkuvat, kulkevat yksinomaan sinua tavottamassa?"

"Dolly, minä häpeän sinun puolestasi," vastasi Traill.

"Oh, itsehän sinä olet luonut maineesi; älä siis koeta paheksua tahi väistellä sitä."

"Väistellä? Miksikä väistelisin?" Hän vetäytyi ovenpieleen, päästääkseen sisaren edellään sisään. "Minulla ei ole mitään hävettävää. Annan palttua kunnianarvoisuuden verholle, — enkä silti kävele liian alastomana. Joka miehellä on hartioillaan jonkinlainen todellinen tahi teennäinen hyve peitteenä." Hän muisti käyttäytymisensä Sallya kohtaan, ja ajatteli, että siinä ainakin oli todellinen hyve, johon hän oli oikeutettu vetoamaan. "Teillä, sinunlaisillasi ihmisillä, on suuri ja kunniallinen sovinnaisuuden vaippa ympärillänne, mutta toisinaan te ette paljoakaan välitä, millä tavoin te kiinnitätte sen verhoksenne."

Dolly purskahti nauruun. "Tule Aspleyhin jonakin iltana nyt viikon lopulla," sanoi hän, — "minä kutsun sinne erityisesti valikoidun seuran, ja sitten sinä illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa alotat nämä häijyt saarnasi. Seisot siinä selin uuniin ja komennat ja ällistytät koko vierasseuraa. Sinusta tulee illan leijona!"

"Sinä puhut kuin jesuiitta," sanoi Traill ja otti piippunsa esille. "'Tarkoitus pyhittää keinot,' tiedäthän. Illan leijona, — kaunis leijona, häh? Haluatko savukkeen?"

"Kiitos. Miksikä sinä olet meitä kohtaan näin ankara?"

"Ankara! Mitä ankaruutta tämä on?" Hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti sisarensa savukkeen, katsellen samalla tulen valossa hänen puuteroituja ja taidokkaasti punattuja poskiaan ja silmäripsiä sekä kulmakarvoja, jotka oli kevyesti sivelty mustiksi. Nämä kaunistelukeinot oli suoritettu niin taiturillisesti, että ne saattoi huomata vain näin likeisen valonloimun heijastaessa suoraan hänen kasvoilleen. Traill hymyili, ja sisar, jonka silmät tähtäsivät veljeä, samalla kun hän puristi savukkeen huuliensa väliin, näki hänen myhähdyksensä.

"Miksikä hymyilet?" hän kysyi pikaisesti.

"Miksikä? Oh, kunpa tietäisin sen tarkoin. Luullakseni johtui mieleeni eräänlaisia vertailukohtia. Kaikki naiset ovat taiteilijoita, niin erilaisia kuin he muuten ovatkin. Älä nyt välitä tästä; minä en puhu sinusta. Jos minä tarkoittaisin sinua, niin minä vaikenisin mieluimmin."

Mrs Durlacher tunsi itsensä epävarmaksi nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun kuluessa. Hänen itsetietoisuutensa aurinko peittyi pilveen. Hetkeksi hänen silmänsä näyttivät kauhtuvan sinisistä harmaiksi.

"Mitä sinä tarkoitat — vertailulla?" kysyi hän. "Ja miksikä sanot, että me olemme taiteilijoita? Mitä taiteilijoita, — millä tavoin? Luulen sinun mielelläsi puhuvan arvoituksia. Sekin yhä lisäisi sinun menestystäsi. Ihmiset pitäisivät sinua hirmuisen terävänä. Mutta sanohan, — mitä sinä tarkoitit vertailulla?"

Traill sytytti piippunsa huolellisesti ja istui sitten mielipaikalleen pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan ilmassa kuin koulupoika.

"Vertailu, — niin, vertailu tarkoittaa sitä, että on tietty yhtäläisyys sinun asemassasi olevien naisten ja niiden tyttöjen kesken, jotka ammatikseen kuljeksivat Lontoon kaduilla."

"Jack!"

Mrs Durlacher ojentautui suoraksi ja jäykäksi tuolillaan, hänen silmänsä leimahtivat ja sieraimensa värisivät.

"Niin, Dolly?"

"Kuinka sinä rohkenet puhua minulle näin?"

"Sanoinhan, etten tarkoita loukata sinua. Hyvä Jumala, olethan sinä sisareni!"

"Niin, mutta sinä ajattelit tämän katsellessasi minua, ja sinä hymyilit, kun sytytit minun savukettani." Sanat ryöppysivät kiireisesti hänen huuliltaan, ja hänen äänessään oli kova, metallinen sointi.

"Tiedän, mutta" — hän laskeutui pöydältä lattialle seisomaan. "Kuulehan, Dolly; ei kannata puhua tähän tapaan. Minä en sano enää puolta tavuakaan, jos sinä väität, että minä haluan loukata sinua."

"Hyvä on; minä alistun. Mutta joka tapauksessa sinun täytyy selittää, miksikä sinä ajattelit siten juuri katsellessasi minua."

"Siksi, että sinun kauneudessasi on jotakin keinotekoista, — taidetta, niinkuin minä vihjasin. Minä en olisi kai milloinkaan huomannut sitä, ellen olisi nähnyt sinua näin läheltä, valaistessani tulitikulla sinun kasvojasi. Nyt minä huomasin, ja se johti mieleeni vertailukohdan. Siksi minä sanoin, että naiset ovat taiteilijoita, mikä heidän yhteiskunnallinen asemansa sitten liekään."

Dolly nousi seisomaan, ja hänen koko olennossaan kuvastui järkkymätöntä arvokkuutta. "Sinä siis pidät sopivana puhella minulle tällaisia, Jack?"

"En tiedä, onko se sopivaa. Tässä maassa inhotaan jokaista, ken näkee asiat sellaisina kuin ne todella ovat —"

"Jack!"

"Dolly, moni mies on tätä ennen puhunut sinulle — vertauskuvallisesti. Sinä olet kuunnellut heitä. Et ole pahastunut ensinkään; et ole sanonut heille, että he puhuvat sopimattomia. Minussa vain on se vikana, että minä puhun samoista asioista ivaillen. Iva on aina epämiellyttävää — kauheata —, silloin kun se on samalla totta. Istu jälleen, Dolly; en puhu enää näistä asioista. Minä lörpöttelen sinulle suoraan korvaan kaikkein suloisimpia joutavuuksia. Kuulehan, ystäväni, — istu. Mehän sovimme jo, ettei kannata otaksuakaan minun tarkoittavan loukata sinua. Mutta minä näen sinun seurapiireissäsi paljon sellaista, mitä sinä et huomaa. Ja senvuoksi ne eivät miellytä minua. Ymmärräthän, että minä olen sinun veljesi; mutta, katsos, minä en voi kuulua laumaan, joka sinua ympäröi."

He olivat kauan vaiti. Sitten katkaisi äänettömyyden yhtäkkiä ovelta kuuluva koputus. Se oli hiljainen, arka; mutta tässä äänettömyydessä se tuntui melkein väkivaltaiselta. Traill nousi tuoliltaan. Hän näytti miettivän, kuka tulija mahtoi olla; ja sisaren katseet tarkkasivat häntä herkeämättä, vaanien hänen hullunkurisen jännittyneitä ilmeitään.

Koputus toistui.

"Kuka siellä lienee?" kuiskasi Dolly. Häntä melkein jo pelotti ajatella, että jokin nainen — ja taivas tiesi, minkälainen! — pyrkii tapaamaan hänen veljeään. Traill erotti tämän epäilyksen sisarensa äänessä, ja hän sanoi hymyillen:

"Ole huoletta. Minä en päästä sisälle ketään, jonka läsnäolo loukkaisi sinun säädyllisyyden vaistojasi. Pysy rauhallisena."

Hän meni ovelle ja aukaisi sen. Dolly ei enää voinut tarkata hänen ilmeitään, mutta hän kuuli veljensä hämmästyneen äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan, että tuhannet ihmettelevät ajatukset olivat samalla haavaa heränneet hänen aivoissaan.

"Te!" huudahti Traill.

"Niin," vastasi naisääni, jonka sävyyn kätkeytyi arkaa ja hermostunutta jännitystä. "Tulin katsomaan, — katsomaan, oletteko te kotona. Minä — minä halusin tavata teitä."

"Tietenkin; oh, ymmärrän. Tulkaa sisälle. Sallikaa minun esitellä teidät sisarelleni. Ei, teidän täytyy! Tulkaa sisälle, olkaa hyvä. Sisareni ja minä olimme yhdessä illallisella ja tulimme tänne juomaan kahvia."

Hän piti ovea käskevästi avoimena, ja Sally tuli epäröiden huoneeseen.

XV LUKU.

Se tosiasia, että Traill kutsui tämän tytön sisälle, ilmaisi hänen sisarelleen, että tytön täytyi olla veljen suosiossa, sekä samalla, ettei hän voinut olla mikään turmion teitä avoimesti vaeltava letukka. Olihan Jack sanonut nimenomaan, ettei hän aikonut missään tapauksessa panna sisarensa säädyllisyyden tuntoa koetukselle.

"Dolly — tässä on miss Bishop. Sisareni, mrs Durlacher." Traill rämpi tämän tapasäännön halki vastenmielisesti, ikäänkuin hän olisi kahlonut vajottavaa, äskenkynnettyä peltoa.

Mrs Durlacher ei voinut kieltää, että tytön liikkeissä ja hänen käyttäytymisessään oli kaiken arastelun uhallakin itsetiedotonta, miellyttävää suloa. Huolimatta tytön yksinkertaisesta ja hienon maailman näkökannalta punniten hiukan vapaasta pukeutumisesta, ei Dolly voinut havaita hänessä mitään vastenmielistä, eikä myöskään mitään epäillyttävää, — lukuunottamatta sitä seikkaa, että hän oli saapunut nuorenmiehen asuntoon puoliyhdeksän jälkeen illalla, jolloin arvostaan huolehtivan tytön olisi pitänyt olla viatonta bridgeä pelaamassa kotonaan, tahi sitten teatterissa näkemässä jotakin säädyllistä näytelmää. Hän kuitenkin päätteli, että tällainen muotiliikkeen apulainen — siksi hän tytön heti ensi näkemästä otaksui —, ei voinut tajuta tarkalleen soveliaisuuden vaatimuksia, ja hän oli senvuoksi taipuvainen pitämään tätä rikosta anteeksiannettavana tytön säätyyn verraten. Ja kun Sally sitten, Traillin esitettyä hänet sisarelleen, astui askeleen mrs Durlacheria kohden, ojentaen vaistomaisesti kättään, kumarsi Dolly hänelle ensin jäykästi, — osoittaakseen, mitenkä esitettäessä on meneteltävä, — ja tarjosi sitten tytölle kätensä, ollakseen saattamatta häntä enää pahemmin hämilleen.

Kun tämä muodollisuus oli läpäisty näin onnellisesti, mrs Durlacher nojautui sirosti uuninkulmaan, tukien kaunista, paljastettua kyynärvarttaan muurinreunukseen. Asento kokonaisuudessaan ilmaisi pelkkää huolettoman vapauden tuntoa. Sally sen sijaan, — hän kun tuskin oli ollut seurustelupukuisten ihmisten parissa sen jälkeen, kun oli jättänyt isänsä kodin, — hän jäi seisomaan asemilleen ja kätki neuvottomuutensa, onnistumatta silti peittämään sitä, että hän sen salasi. Traillin sydän lämpeni hänen vuokseen.

"Kas tässä", sanoi hän, siirtäen tuolia tyttöä kohden, — "teidän täytyy istua. Me emme päästä teitä karkaamaan tiehenne, ennenkuin te olette kunnolla saapunutkaan."

Sally tunsi sydämessään kiitollisuutta tahdikkuudesta, jolla Traill ikäänkuin liitti sisarensa myöntymyksen tähän ystävyyteensä. Mrs Durlacher myöskin hymyili sille sisimmässään, nähden kangastuksia älykkäästä huomaavaisuudesta, jolla Jack tasoittaisi itselleen tien _hänen_ maailmassaan, kerran antautuessaan sen lumoihin.

"Haluatteko hiukan kahvia?" lisäsi Traill, kun tyttö oli istunut hänen tarjoamalleen tuolille. "Me joimme aivan äsken. Olihan se hyvää, Dolly?"

"Verratonta."

"Haluatteko?" toisti Traill.

"En, kiitoksia, — niin, kyllä, luulen. Kiitän teitä."

"Kermaa?"

"Ei, kiitos, — mustaa, pyydän."

Sally toivoi, ettei Traill muistaisi hänen ennen käyttäneen kermaa kahvissaan. Hän ei mielellään juonut kahvia mustana, mutta uunin luona seisovan naisen silmät tähystelivät häntä tutkivasti, ja Sally tiesi kyllä, mitenkä kahvia juotiin suuren maailman piirissä.

Hän soimasi itseään sen vuoksi, ettei ollut kääntynyt ovelta takaisin. Tyttö tunsi, että hän oli nyt arvostelun kiirastulessa, jonka kuumuutta hän ei voi kestää. Mutta nyt oli myöhäistä peräytyä; hän oli kertakaikkiaan sisällä, eikä hän voinut tehdä pelollaan asiaa paremmaksikaan.

"Mitä kummaa teillä on siinä käärössä?" kysyi Traill epäluuloisesti, nostaessaan kahvipannun hiillokselta.

"Oh," sanoi tyttö punastuen, "siinä on vain, — minä otin vain viedäkseni tämän kotiin."

Traillin silmät tähtäilivät häntä kysyvästi, ja tuntiessaan poskiensa hehkun yhä kuumenevan, tyttö iloitsi, nähdessään mrs Durlachin kiintyneen tarkastelemaan uuninreunuksella olevaa James Brownriggin kuvaa, joka esitti viisikymmenvuotiaan raskaan-sarjan nyrkkeilymestarin lihaksekasta yläruumista ja vastenmielisiä kasvojenpiirteitä.

"Tämän lajin miehiäkin te sanotte murskaajiksi?" kysyi hän, lausuen viimeisen sanan hiukan epäröiden, sillä hän ei tiennyt varmaan, oliko se oikeata urheilukieltä.

"Tarkoitat sitä pojua — Brownriggiä? Ei. Minä luulen, että häntä oli nimitettävä gentlemaniksi. Hän antoi aina vastustajansa osoittaa, mihinkä tämä kelpasi, vaikka koko Englannissa ei ollut ainoatakaan miestä, jota hän ei olisi kyennyt lyömään rujoksi jo ensi kierrolla. Hän oli aina lepuuttanut kauniisti tuota loistavaa vasentaan, kunnes ottelu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Sitten hän oli ravistanut harteitaan, naurahtanut rumalla suullaan — ei milloinkaan silmillään —, ja sijoittanut viivyttelemättä iskunsa, joka sai vastustajan käpristelemään maassa kuin toukka kuumalla kivellä. Minä olen nähnyt hänet. Hänellä oli ravintola Islingtonissa. Mutta minä olisin maksanut paljon, saadessani katsella häntä myöskin ottelussa."

Mrs Durlacher silmäsi jälleen kuvaa ja kohautti sitten kaunista olkapäätään.

"Ehkäpä mies voi olla gentleman, vaikka onkin tämän näköinen," sanoi hän. "Mutta jonkun hänen ystävänsä oli sietänyt kehoittaa häntä kasvattamaan hiuksensa hiukan pitemmiksi. Nyt näyttää siltä kuin hän olisi istunut kolme vuotta kuritushuoneessa, tappelusta ja pahoinpitelystä tuomittuna."

"Tahi ollut kolme vuotta armeijassa?" ehdotti Traill nauraen.

Sisar hyväksyi hilpeänä tämän hänen mieheensä kohdistuvan vihjauksen. "Niin, tahi armeijassa. Mutta sotilaat eivät sentään näytä niin rikollisilta kuin he todella ovat. Mitä te arvelette, miss. Bishop? Sanoisitteko te, katseltuanne tätä kuvaa, että James Brownrigg on gentleman?"

Tämä oli ensimmäinen huomionosoitus, minkä hän kymmenen minuutin aikaan soi Sallylle. Kun siihen lisäksi oli liitetty välinpitämätön äänensävy ja ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen liikahdus, tunsi Sally kysymyksen läjähtävän iskuna vasten hänen herkkiä kasvojaan. Traill sen sijaan arveli, että se todisti hänen sisarensa mieltymystä tyttöön, ja hän katsahti Sallyyn rohkaisevasti, ikäänkuin kehottaakseen häntä vastaamaan.

Sally nousi ja meni uunin luo. Hän katseli hetki sen James Brownriggin tunteettomia ja raakoja kasvoja, koettaen samalla jännittää ajatustaan. Sitten hän kääntyi mrs Durlacheriin.

"Jos te arvostelette sielua ihmisen ulkonaisen olemuksen mukaan," sanoi tyttö, "niin teitä tuskin haluttaa tunnustaa häntä gentlemaniksi. Mutta minä pelkään, että silmä helposti erehtyy. Minä en koskaan uskaltaisi antaa pinnallisen vaikutelman johtaa itseäni."

Sodanjulistus! Tytön ylähuulen täyteläinen kaari jännittyi ohueksi, kun hän sanoi nämä sanat. Traill katsahti häneen pikaisesti, aavistaen, että sanojen taakse peittyi salattu tarkoitus; mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tätä kaksinkamppailua, jota käytiin siinä aivan hänen silmiensä edessä.

Mrs Durlacher hymyili. Hän otti haasteen vastaan yhtä ylhäisesti kuin hän oli viskannut oman taisteluhansikkaansa toisen kasvoihin. Hän ymmärsi täydellisesti minkälaiseksi tilanne oli muodostunut. Hän tiesi, että sanat, katseet — ne ovat meidän päiviemme taisteluaseita. Ne ovat yhtä helposti paljastettavissa kohteliaisuuden samettihuotrasta kuin Toledo-miekka nahkatupestaan, ja ne välähtelevät ja kalskahtavat ilmassa sekä suhahtavat vastustajan arimpiin kohtiin yhtä ihanasti kuin ritarien terässäilät pari vuosisataa sitten.

"Jack," sanoi mrs Durlacher, "sinä olet esitellyt minut diplomaatille. Hän ilmaisee tarkoituksensa, sanomatta minulle ajatustaan."

Traill kuvitteli tämän kaiken edelleenkin koskettelevan vain James Brownriggin kuvaa, ja hän oli ymmärtävinään, että Sally oli hänen kanssaan samaa mieltä, rohkenematta sentään suorastaan väittää hänen sisartaan vastaan. Hän naurahti tyytyväisenä sisarensa mutkikkaalle määritelmälle, samalla kun Sally istuutui jälleen tuolilleen, tietäen nyt tavottaneensa vihollisen. Hän ei keksinyt enää vastausta, jossa katkeruus ei sorahtaisi, ja sen vuoksi hän piti parhaimpana olla sanomatta mitään.

Kun Traill oli ojentanut Sallylle kupin, kulki hänen sisarensa hitaasti lattian poikki kohden penkkiä, jolle hän oli jättänyt turkisvaippansa ja hansikkaansa.

"Ethän toki aio lähteä?" kysyi Traill.

"Kyllä, minun täytyy, rakas poikaseni. Harald on pyytänyt muutamia ystäviä pistäytymään kotonamme teatterista palatessa. Luuletko, että voisit hankkia minulle biilin?"

"Tässä ei ole auto-asemaa lähellä. Mutta ajurin voit saada."

"Niin kyllä, mutta minun täytyy ajaa nopeammin. Kello käy jo kymmenettä. Piccadilly-aukealta sinä varmasti tapaat tyhjiä autoja tähän aikaan. Ole hyvä ja käy noutamassa sieltä. Minä sillä aikaa puen itseni valmiiksi."

Traill lähti tottelevana. He kuulivat hänen juoksevan portaita alas pimeässä kaksi ja kolme askelmaa hypyssä. Sitten ulko-ovi jysähti.

"Jonakin iltana hän taittaa niskansa näissä portaissa", sanoi mrs Durlacher. "Asutteko te kaupungissa, miss Bishop?"

"En, — en aivan. Minä asun Kew Greenillä."

"Ah, niin — Kew —, siellähän on varsin somaa. Muistan eräitä herkullisen tyylikkäitä rakennuksia, — puiston puolella —, ne ovat, luullakseni, kuninkaan omaisuutta, vai kuinka?"

"Tiedän, mitä te tarkoitatte; ne ovat todella kauniita," myönsi Sally. Ja hän lisäsi hymyillen, päähänpiston houkuttamana: "Mutta minä en asu niissä."

"Oh, sitä minä en olettanutkaan," vastasi mrs Durlacher huolettomasti. "Tarkoitin vain, että en ole huomannut Kewssä muuta merkillepantavaa. Olen, luullakseni, käynytkin siellä vain kerran, enintään kahdesti. Oletteko te jo kauan tuntenut minun veljeni."

Sallyn sormet puristuivat lujasti pienen käärön ympäri, joka hänellä edelleen oli kädessään. "En; en vallan kauan."

"Hän on hullunkurinen, mieltäkiinnittävä ihminen, eikö totta? Ettekö tekin ajattele siten?"

Sallysta tuntui ihmeelliseltä olettaa, että Traill olisi hullunkurinen, mikäli hän käsitti tämän sanan merkityksen oikein. Hän ei tiennyt, että seurapiirien ajatustavan mukaan on hullunkurista kaikki, mikä ei sopeudu heidän sääntöihinsä.

"Mieltäkiinnittävä, — kyllä. Olen varma, että sen hänestä voi sanoa kuka hyvänsä. Jo tämä huone yksin sen todistaisi; eikö todistakin?"