Part 12

"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."

"Mutta — eihän minulla suinkaan ole liikaa rahaa," sanoi Sally tyynesti.

Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset tulot."

"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?" kysyi Sally.

"Tarkoitatko, ettet huoli rahoista?"

"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena, Janet?"

Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti. "Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen, tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut nyt sai muuttamaan mieltäsi?"

"Mr Devenish."

"Kuka?⁸

"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa sitten —"

"Ja miksikä hän nyt karkoittaa sinut Lontoosta?"

"Hän tuli eilisiltana tapaamaan minua.⁸

"Niin?"

"Hän pyysi minut mukaansa ravintolaan.⁸

"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko hän sinua lähtemään täältä?"

"Ei."

"Mitenkä siis?"

Hän näki värin vaihtelevan tytön poskilla.

"Mr Devenish sanoi rakastavansa minua.⁸

"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät, että hän alkaa kiusata sinua?⁸

"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän enää tulisi tapaamaan minua."

"Sanohan siis —?"

"Hän oli ajatellut, — ajatellut, sanoi hän, että — oh!"

Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin sijan — mitä?"

Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä, mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.

"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti. "Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸

"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon, minkä hän on jättänyt sinulle?

"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään. Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸

"Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä niin?"

"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan ollutkaan."

Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä pidät minua siis niin halpana?"

"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä. Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"

"Huomenna, ehkä."

"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta. Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."

IV LUKU.

Cailsham, muuan niitä pieniä, ikivanhoja kaupunkeja, jotka aikoinaan ovat saaneet nimensä historiaan, lepäilee kukkulain juurella kuin iäkäs, pitkän raadannan väsyttämä vanhus ja katselee raukein silmin Kentin vihannoiviin laaksoihin. Keväisin, kun hedelmäpuut kukkivat, sen ympäristö on tuoksuva ja valkoinen, mutta myöhään syksyllä, kun tuuli ja pakkanen ovat karistaneet lehdet puista, siellä on alastonta ja surullista. Caislham elää ympäristönsä maaseutu-elämää. Kun puut puhkeavat lehtiin, kun ne kantavat kukkia ja kun kukista kehittyy hedelmiä, elää Cailsham täyteläisesti ja virkeästi. Mutta sitten kun hedelmät ovat korjatut ja päivät pimenevät, käy kaupunki tylsäksi, haluttomaksi ja uneliaaksi. Silloin se puhuu vain menneestä korjuuajasta ja tulevasta keväästä, — ikäänkuin kaikki muu olisi sille yhdentekevää.

Tässä kaupungissa mrs Bishopilla siis oli pienoinen koulunsa, jossa kaikkiaan oli parikymmentä oppilasta, Cailshamin ja lähimmän ympäristön varakkaamman porvariston lapsia. Yhtä lukuunottamatta ne olivat vain päivänoppilaita. Mrs Bishop ei ollut ajatellut ottaa täysihoitoon luokseen ainoatakaan — hänen taloutensa mahdollisuudet olivat siihen liian rajoitetut — mutta erikoiset syyt olivat aiheuttaneet tämän yhden poikkeuksen. Eräänä päivänä muuan winchesteriläis-rouva oli kirjoittanut hänelle, kertoen kuulleensa ylistettävän hänen kouluaan, sentähden hän sanoi pyytävänsä lupaa saada jättää poikansa mrs Bishopin hoitoon joksikin aikaa, minkä hän itse oli pakotettu asuinaan Lontoossa.

Tämän kirjeen saapumispäivänä äiti neuvotteli asiasta tyttäriensä Elsien ja Doran kanssa myöhään yöhön. He tekivät laskelmia kustannuksista, joita pikku Maurice Priestly aiheuttaisi heille, voidakseen ilmoittaa äidille, paljonko hänen täytyisi maksaa pojan täysihoidosta. Poikanen voitaisiin sijoittaa ullakkokamariin, jota tähän asti oli käytetty säilytyshuoneena. Ikkunaan olisi hankittava verhot, — kuusi kyynärää à yhdeksänkymmentä penniä.

"Kirjoita muistiin", sanoi mrs Bishop Doralle.

Cailshamiin palatessaan he olivat tuoneet mukanaan vanhan leposohvan, joka nyt voisi palvella poikasen vuoteena.

"Meidän ei siis tarvitse hankkia sänkyä häntä varten," huomautti mrs Bishop.

"Ei. Mutta peitekangasta meidän on ostettava. Minä olen nähnyt Robinsonin kaupassa sopivaa ja se maksaa kaksi ja kymmenen metri."

"Kirjoita muistiin," määräsi mrs Bishop.

Kellon lyödessä kymmentä he olivat selvillä kaikesta, mitä poikasen vuoksi oli ostettava taloon. Ja yhteentoista mennessä he olivat päättäneet, paljollako mrs Priestlyä olisi velotettava.

Kun konstaapeli Malling samana iltana kulki heidän asuntonsa ohi puoli kahdentoista aikaan, hän näki vielä valon loistavan mrs Bishopin ikkunasta. Aamulla hän kertoi siitä vaimolleen, lisäten:

"Mun käypi säälikseni se mrs Bishop. Kyllä vaan se raukka saapi ahertaa leipänsä takia."

Sinä aamuna kulki postissa mrs Bishopin kirje mrs Priestlylle, ja palaavassa postissa saapui vastaus:

"Otaksun, että vaatimuksenne on kohtuullinen. Tuon ylihuomenna Mauricen luoksenne."

"'Otaksun'!" matki Elsie äreästi.

"Vähemmällähän me emme olisi voineet ottaa poikaa tänne," vahvisti mrs Bishop.

"Ja ullakkohuone näyttää varsin sievältä," lisäsi Dora. "Minä äsken juuri järjestin vuoteen sinne. En olisi ikinä uskonut, että se on niin kaunis kamari."

Kahta päivää myöhemmin mrs Priestly ja pikku Maurice saapuivat. Hitain kaupungin kolmesta ajurista toi heidät mrs Bishopin ovelle. Koulussa syntyi hälinää ja levottomuutta. Kaksikymmentä varakkaiden ihmisten lasta käyttäytyi samoin kuin kaikki muutkin heidän ikäisensä lapset olisivat käyttäytyneet. He rynnistivät kilvalla ikkunoihin kurkistelemaan uutta tulokasta, heti, kun mrs Bishop oli poistunut luokalta, käydäkseen vierasta vastaan.

Mrs Priestly oli suurikasvuinen nainen, miellyttävän näköinen ja hienosti vaatetettu, ainakin näiden maaseutukaupunkilaisten mielestä. Hänen kasvoissaan, niiden ilmeessä, oli jotakin sairaalloista ja kärsivää. Hänen liikkeidensä pidättyväisyys ja äänensä hiljaisuus yhä vahvistivat tätä sisäisestä murheesta kertovaa vaikutelmaa.

Pieni Maurice oli vaalea ja sinisilmäinen, germaanilaisen näköinen kuusi-vuotias poika. Kun mrs Priestly puhui pojastaan, välkehtivät hänen tyynet ja kärsiväkatseiset silmänsä ylpeydestä ja onnesta, himmetäkseen jälleen seuraavassa tuokiossa entiselleen. Hankkiessaan poislähtöä mrs Priestly kumartui ja pusersi pojan kiihkeästi syliinsä, mrs Bishopin seistessä sivulla ystävällisesti hymyillen.

Äkisti mrs Priestly katsahti talon emäntään silmät kosteina.

"Minä tulen tapaamaan teitä, mrs Bishop," sanoi hän hiljaisesti, — "tapaamaan teitä, ennenkuin lähden. Sanon vain ensin hyvästit pojulleni."

Mrs Bishop otti järkevästi onkeensa tämän vihjauksen ja poistui, jättäen äidin ja pojan kahden kesken. Hän tapasi eteisessä tyttärensä ja sanoi heille:

"Lapsi tietenkin on hemmoteltu pilalle, luulisin."

"Miksikä niin?" kysyivät tytöt yhteen ääneen.

"Kas, hän parhaillaan hyvästelee poikaa, — itkien suoraan hänen niskaansa. Minä pidän sellaista typeryytenä. Lähdin tieheni. En voi katsella mokomaa järjettömyyttä."

Sillä välin äiti ja poika hyvästelivät toisensa monen viikon ajaksi. Kyyneleet kastelivat kummankin poskia.

"Ethän koskaan rakasta ketään muita kuin äitiä, lupaatko sen, Maurice?"

"En rakasta häntä," sanoi poika, viitaten päällään oveen, jonka mrs Bishop juuri oli sulkenut jäljestään.

"Ja lupaatko rukoilla joka ilta ja aamu?"

"Lupaan, äiti."

"Ja lupaat sanoa 'Jumala, auta äitiä'?"

"Pitääkö minun rukoilla isän puolesta?"

Mrs Priestly hengähti syvään ja väisti pojan katsetta. Maurice oli liian nuori ymmärtääkseen, mitä äidin vaikeneminen merkitsi. Poika vain luuli, ettei hän ollut kuullut kysymystä.

"Rukoilenko minä isänkin puolesta?" hän toisti.

"Kyllä," sanoi äiti hitaasti. "Rukoile isän puolesta, — ensin isän puolesta ja sitten, ennenkuin nukut, sinä pyydät Jumalaa auttamaan äitiä. Taivas suojelkoon sinua, pieni rakkaani —"

Hän puristi pojan jälleen kiihkeästi vasten rintaansa, ja riensi sitten pois, kuivaten poskiaan ja silmiään nenäliinalla.

* * * * *

Näin tuli pieni nuori herra Maurice Priestly mrs Bishopin kouluun täysihoitolaiseksi. Ja kun Sally noin kolmea viikkoa myöhemmin saapui äitinsä luo, majoitettiin hänet asumaan pienen Mauricen huoneen viereen. Parina ensimmäisenä yönä hän oli kuulevinaan pojan nyyhkytyksiä seinän takaa. Sally huomautti siitä äidilleen.

"Oh, älä huoli ajatella joutavia," sanoi mrs Bishop. "Poika vain muuten ääntelee unissaan, — lasten tapa on sellainen."

Mutta Sally ei ollut tästä varma, ja hän kysyi senvuoksi pojalta itseltään, mitä hän itkee öisin.

"Minä en itke," sanoi poika ylpeästi. "Minä en osaakaan itkeä."

Mauricen oli helppo sanoa näin keskellä päivää ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta yöllä hän tunsi itsensä kokonaan toisenlaiseksi. Seuraavana yönä hän jälleen itkeskeli. Sally kuuli pojan koettavan tukahuttaa nyyhkytyksiään pielukseen. Hän oli parhaillaan makuulle menossa, mutta kuullessaan nämä äänet hän pysähtyi kuuntelemaan. Se oli itkua. Hän aukaisi ovensa varovasti. Tosiaan, lapsi nyyhkytti hiljalleen. Silloin tyttö hiipi Mauricen ovelle ja kurkisti sisään.

"Maurice," hän kuiskasi.

Nyyhkytykset taukosivat.

"Maurice," toisti tyttö, "sinä itket."

Poika myönsi sen suruissaan. Hänet oli yllätetty itse teossa.

"Mutta minä en ole mikään lapsi!" hän huudahti.

Sally polvistui hänen vuoteensa viereen. "Kuka sitten väittää sinua lapseksi?" hän kysyi.

"Sinä aioit juuri niin sanoa," arveli Maurice.

"En, en aikonutkaan. En minä pidä sinua lapsena. Minäkin itken toisinaan."

"Itketkö?" Pojan äänessä kuvastui heikkoa hämmästystä. "Minkätähden sinä itket?"

"Oh, monesta syystä. Miksikä sinä itket?"

"Äidin tähden. On niin kylmä nukkua ilman äitiä."

"Nukutko sinä sitten tavallisesti äidin kanssa?" kysyi Sally, kietoen kätensä pojan jäntevän pikku niskan ympärille.

"Nukun — aina. Äiti on niin lämmin, ja äiti makaa niin lähellä minua. Sinun käsivartesi on lämmin, minä pidän sinun käsivarrestasi." Hän silitti tytön kättä hiljalleen. "Mitä se oli?" hän kysyi äkisti.

"Mikä?"

"Minun kädelleni tipahti jotain märkää. Voi, sinähän se olet, — se tuli sinusta. Sinä itket! Etkö itkekin? Sinä itket. En tiedä, oletko sinä lapsi. Mutta ellet sinä luule minua lapseksi, niin en minäkään sinua. Miksikä sinä itket?"

"En tiedä."

"Oh, täytyyhän sinun tietää! Minä tiedän aina, minkä vuoksi minä itken. Väliin minä itken yöllä, kun on pimeätä enkä minä voi kuulla mitään. Ja sitten sentähden, kun minun on äitiä ikävä. Äitikin itkee joskus, eikä hänkään tiedä minkätähden."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Olen, ja äiti sanoo, ettei hän tiedä. Naiset eivät aina tiedä syytä, mutta pojat tietävät aina. Sinä et saa sanoa, että minä itken, — ethän sano? Lupaa!"

"Minä lupaan," sanoi tyttö varmasti.

"Jos toiset tietäisivät, niin ne luulisivat minua lapseksi. Mutta minä en ole lapsi. Aamulla en ole, — enhän?"

"Et, et laisinkaan."

"Kun sinä opetit minua soittamaan päivällä, niin ethän pitänyt minua silloin lapsena, ethän?"

"En. Minä olen aina ajatellut, että sinä olet uljas poika."

Maurice käännähti vuoteessaan. "Pane toinenkin kätesi minun ympärilleni, niinkuin äitikin tekee. Hän ottaa minusta kiinni aina molemmin käsin, ja siten on paljon lämpimämpää."

Sally syleili häntä molemmin käsivarsin.

"Ah, nyt on hyvä olla," sanoi poika. "Eikä äiti ole pahoillaan, vaikka hän sanoi, etten minä saa rakastaa ketään muuta kuin häntä. Mutta tiedäthän, etten minä oikein rakasta sinua. Minä vain pidän sinusta, kun sinä olet niin lämmin."

"Etkö sinä rakasta minua?"

"En, — kuinka minä voisin? Minä rakastan vain äitiä, tietysti. Oh, nyt taas —! Sinä itket vielä, kuulehan!"

"Niin, tiedän sen."

"Etkö tulisi itkemään tänne vuoteeseen, — täällä on lämpimämpi?"

Nyyhkytys korahti Sallyn kurkussa.

Nyt jo oli Janetin ennustus toteutunut. Eevan kirous ei tuntunut tytöstä enää vain hämärältä puheenparrelta. Hän tiesi sen nyt. Hän tiesi, mitä hänen elämästään puuttui.

"Ei, sinun täytyy nyt koettaa nukkua, Maurice," hän kuiskasi tukahutetusti. "Sinun täytyy nukkua. Etkä sinä saa itkeä enää."

"En kai sitten," huokasi poika alistuen. "Jos lupaat, ettet sinäkään itke."

"Minä lupaan. Hyvää yötä."

Sally palasi takaisin huoneeseensa ja täytti lupauksensa painamalla päänsä pielukseen, ettei Maurice kuulisi samaa, mitä hän itse oli kuullut äsken seinän takaa. Mutta tyttö itki.

V LUKU

Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen rakkauden.

He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.

He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa, jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa kirjavana joukkona.

"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan onnellinen. Etkö olisikin?"

Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.

"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa koskaan kertoa tätä toisille."

"Enkö äidillekään?" vetosi poika.

Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä. Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi tunnossaan.

"Kyllä," hän vastasi, "äidille sinä saat kertoa."

* * * * *

Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen, että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.

"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua, kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä soisin, että hän olisi minun lapseni!"

Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta, kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen, nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä. Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen. Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.

"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun tähtesi, Sally."

Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.

"Mitä — ethän tarkoittane, ettet sinä suostuisi häneen?"

"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."

"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan kuin sinä elät meidän parissamme."

"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän koskaan pyytäisi minua vaimokseen."

Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen, antoivat he kysymyksen raueta.

Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle. "Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä kenestäkään toisesta?"

"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, — "minähän olen äidin."

Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua hitaasti.

Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies, ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut. Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi paremman vaimon itselleen kuin hän oli.

Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää — oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli auttamattomasti hänen tielleen.

Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.

Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.

"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."

"Ja senvuoksi te karkasitte?"

"Niin. Sehän kai oli kovin raukkamaista?"

"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan. Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"

Sally nauroi hermostuneesti, ymmärtäen, mikä nyt olisi hänen edessään.

"En; miksikä minä olisin teitä peljännyt?"

"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."

Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.

"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.

"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen, kysyvän katseensa.

"Olette tehnyt sen. Aioin kirjoittaa teille —

"Aioitte?"

"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää. Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh, ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta — siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin kirjoittaa teille tänä iltana."

Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta ei vastannut mitään.

"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te olisitte vastannut siihen?"

"En todellakaan tiedä," tunnusti Sally rehellisesti.

"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän mielestänne —."

"Oh, en tarkoita sellaista!"

"Mikä siis on syynä, sanokaa?"

Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."

Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen, ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä, omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.

"Ei, — ei, ei!" kuiskaili tyttö kauhistuneena.

Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.

"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies katkerasti.

"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille jotakin."

"Mitä te haluatte kertoa minulle?"

"Minä kirjoitan siitä teille."

"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?" Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te ette tahdo puhua?"

"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."

Mies viskasi varvunpalaset ruohikkoon.

"Te rakastatte toista," hän mutisi. "Te aiotte naimisiin hänen kanssaan?"

"Ei, ei, — pyydän, ettette kysele minulta. En minä aio naimisiin."

"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja sanat kangertelivat hänen huulillaan.

"En — en — en sitäkään."

"Sanokaa, — mitä siis?"

Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä, jota kihosi siihen suurina pisaroina.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi mies. "Te, te? Jumalani, tekö?"

Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan, mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään? Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.

VI LUKU.

Tämä päätti Sallyn oleskelun Cailshamissa. Kuinka hän olisi voinut jäädä sinne enää, kun hän saattoi minä hetkenä hyvänsä jälleen tavata Wilfrid Griersonin, jota hänen nyt täytyi hävetä. Heidän kohtaamistaan tyttö ei voisi estää; Cailsham oli siksi liian pieni, ja hänen äitinsä tuttavapiiri liian rajoitettu. Hänen oli pakko lähteä.

Samana iltana hän kirjoitti Griersonille. "Minä jätän Cailshamin ja palaan takaisin Lontooseen. Te ymmärrätte, minkätähden teen sen. Olen pahoillani, kun tuotin teille tuskaa; tehän näitte, että minä olin koettanut karttaa sitä. Kaiken sen, mitä te sanoitte minusta, ennenkuin tiesitte totuuden, minä säilytän sydämessäni kauniina muistona jalomielisen miehen ajatuksista. Ja minä tiedän, että yksin teidän salaisuudeksenne jää kaikki, mitä minä teille kerroin tahi minkä te ymmärsitte minun kertomattani. Jääkää hyvästi."

Seuraavana aamuna Grierson luki tämän kirjeen makuuhuoneessaan. Hän istui vuoteellaan ja luki sen uudelleen ja uudelleen. Sitten hän alkoi sadatella naisia, sadatella elämää, ja sadatella itseään sen vuoksi, että jotkut seikat saivat hänen mielessään niin liian suuren merkityksen.