Part 13

Samaan aikaan elettiin myöskin mrs Bishopin kotona hermoja kiihoittava kohtaus. Dora luki aamiaispöydässä sanomalehdestä ääneen sellaisia kohtia, joiden tunteminen on välttämätön aikaansa seuraaville varakkaiden ihmisten lasten kasvattajille. Tyttö luki parhaillaan tuoreimpia uutisia Lontoon seuraelämästä, kun hän äkisti mykistyi, huudahdettuaan hämmästyneesti.

"Äiti!"

"Niin?"

"Mrs Priestly!"

"Mrs Priestly?"

"Ah, niin —"

"Mitä hänestä?"

"Oikeusjuttu... Häntä syytetään aviorikoksesta!"

Mrs Bishop laski munakupin hitaasti käsistään. "Anna lehti minulle," hän sanoi.

"Kyllä; aivan heti. Asia on esillä —"

"Dora — sanomalehti!"

Hän sai lehden käsiinsä, ja Sallyn katse tarkkasi kauhistuneena ja tuskallisena äidin ilmeitä, tämän lukiessa hälyyttävää uutista. Kun mrs Bishop oli ehtinyt uutisen loppuun, hän viskasi sanomalehden syrjään, otti silmälasit nenältään ja pani ne pöydälle lasit alaspäin. Korvallissangat jäivät värähdellen törröttämään pystyssä.

"Minulla oli alusta alkaen oma käsitykseni siitä naisesta," hän sanoi huuliaan suipentaen. "Oh, se on tavatonta; inhoittavaa! Hänen poikansa ei saa jäädä tänne silmänräpäykseksikään tämän jälkeen."

"Mutta, äiti, — minkätähden?" huudahti Sally tuskaisesti. "Mitä hän on tehnyt? Eihän poika ole tehnyt mitään tuomittavaa."

"Jos sinä hiukankin ymmärtäisit sopivaisuuden vaatimuksia, niin et puhuisi noin naurettavia. Pojan täytyy lähteä paikalla. Minä olen huomannut useasti nyt sinun täällä ollessasi, että Lontoo on hämmentänyt sinun moraalista ryhtiäsi, Sally. Olen huomannut sen sinun mielipiteistäsi silloin tällöin. Mutta tämän asian sinä ystävällisesti jätät minun ratkaistavakseni. Poika on ajettava tiehensä, — minä häpeän, kun ajattelen, että hän on hetkeäkään asunut minun kattoni alla, sillä hän on — äpärä!"

"Äiti!" kiljahtivat Dora ja Elsie säikähtyneinä.

"Huomaan sen tästä uutisesta." Mrs Bishop viittasi kylmästi sanomalehteen.

Sally ei puhunut mitään.

"Mikä onnettomuus, että hän on saanut olla täällä kunniallisten ihmisten lasten parissa. Kuka voi arvata tämän yhdessäolon turmelevaa vaikutusta!"

"Se on kauheata!" valittivat Sallyn sisaret.

"Oh, kylläpä te olette oikeudenmukaisia!" huudahti Sally ja nousi posket hehkuvina pöydästä. "Kuinka sen ikäinen poika voisi turmella ympäristöään? Kuinka hän voisi tärvellä näitä viattomia, pieniä vesoja, joista te huolehditte niin hellästi sen vuoksi, että heidän äitinsä takaavat teille aseman tämän kaupunkipahasen seurapiireissä."

Mrs Bishop oli noussut tuoliltaan huulet kalpeina ja sieraimet laajenneina. Sisaret katselivat Sallya tuijottavin silmin ja suut avoimina. Äänettömyys, jota nyt kesti hetkisen, tuntui suorastaan jyrisevän heidän korvissaan.

"Sally," aloitti äiti, ja hän tuntui purasevan jokaista sanaa, ennenkuin hän päästi sen huuliltaan. "Sally, ellet sinä olisi minun tyttäreni, niin minä sanoisin — sanoisin, että sinä olet siveetön nainen. Tiedäthän sinä tunnossasi, niinkuin isäsi on opettanut sinulle, ja niinkuin raamattusi sanoo — jos sinä koskaan luet raamattuasi —, että isäin pahat teot, niin, ja äitien samoin, kostetaan heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen. Luuletko sinä todellakin, ettei irstailevan äidin turmelus tartu hänen lapsiinsa."

Elsie meni äitinsä sivulle kuuliaisen tyttären uskollisuudella ja laski kätensä rauhoittavasti hänen olalleen.

"Älä välitä hänestä, äiti," hän sanoi. "Poika ei voi jäädä tänne, — hän tietenkään ei voi jäädä. Sally ei ymmärrä, mitä hän puhuu."

"Varmasti pojan täytyy lähteä", vahvisti mrs Bishop. "Vaikka sitten minun itseni täytyisi työntää hänet tänään junaan ja lähettää hänet Lontooseen."

"Mutta kuka ottaa hänet vastaan?" kysyi Dora.

"No niin, minä tietysti voin sähköttää hänen äidilleen. Onhan minulla hänen osoitteensa."

"Mutta sähköttäminen on hirveän kallista", huomautti Elsie. "Jos sinä kirjoittaisit mrs Priestlylle nyt, ja lähettäisit pojan vasta myöhemmässä junassa, niin eiköhän äiti silloin ehtisi häntä vastaan ajoissa?"

"Kulut tietysti merkitään mrs Priestlyn laskuun," sanoi mrs Bishop.

"Ja te siis aiotte lähettää Mauricen vallan yksin Lontooseen?" huudahti Sally viimein, jaksamatta enää vaieta.

"Tietysti," vastasi mrs Bishop, kysymyksestä ällistyneenä. "Ethän toki uskonekaan, että minä hankin hänelle vielä matkatoverin kaiken lisäksi?"

"Ehkäpä te ette tee sitä, mutta minä teen."

"Mitä ihmettä sinä tarkoitat?"

"Minä lähden itse hänen mukaansa."

"Jos sen teet, — jos tavalla tahi toisella alennut kosketukseen sellaisten ihmisten kanssa, — niin on parasta, ettet sen jälkeen ajattelekaan palata enää tähän taloon."

Äidin ääni värähteli kauhistuksesta, jonka tytön uhma synnytti hänessä.

"Sellaista tulevaisuutta minä voin ajatella kaipauksetta," vastasi Sally tyynesti.

"Oh!" huudahti mrs Bishop. "Oh!" Sitten hänen kotityttärensä järkevästi johtivat hänet pois huoneesta.

"Minun munani jäi vielä kesken," sanoi mrs Bishop särkyneellä äänellä, kun hän poistui ovesta.

Perheessä ajateltiin, ettei Sally tohtisi jännittää uhmaansa viimeiseen saakka; ja vasta sitten kun he näkivät hänen matkakapineensa täydessä muuttokunnossa eteisen nurkassa, he alkoivat huomata, että tyttö oli tarkoittanut sanoillaan totta. Silloin Elsie tuli puhuttelemaan uppiniskaista sisarta.

"Sally," hän sanoi vakavasti ja nuhtelevasti, "muistathan, mitä äiti sanoi? Kaiketi sinä ymmärrät, että hän myöskin täyttää uhkauksensa?"

"Täyttää? Kyllä, luullakseni. En ole sitä ajatellut sen enempää."

"Etkö ole? Et voi tarkoittaa totta. Täytyyhän sinun sitä ajatella. Ymmärräthän, että sinä et voi enää tavata äitiä koskaan jos nyt lähdet."

"Niin; kyllä ymmärrän. Mutta en erityisesti siksi, että hän niin sanoi. Minä en tulisi enää takaisin, vaikka hän pyytäisikin."

Elsie katseli sisartaan kauhistuneena, aivankuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt tämän vajoavan kadotuksen syvimpään kuiluun.

"En olisi uskonut kuulevani tällaista sinun suustasi", hän mutisi hiljaisesti. "Etkö huomaa, että sinä rikot neljättä käskyä vastaan?"

"Eikö äiti sitten näe", vastasi Sally kiivaasti, "että hän rikkoo kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat lähimmäisenrakkauden käskyt, — rakasta vihollisiasi — tee hyvää niille, jotka sinua vainoavat? Minä rikkoisin neljännen käskyn viiteenkymmeneen kertaan mieluummin kuin palaisin jälleen elämään teidän parissanne. Te olette ahdasmielisiä, te olette kovasydämisiä ja julmia, ja te sanotte tätä vielä kristillisyydeksi, nukuttaaksenne omaatuntoanne."

Kun tämä kaikki oli toistettu sisähuoneessa, Sallyn omaiset tuskin jaksoivat uskoa, että Bishop perheen jäsen saattoi puhua täten. Äiti tuli eteiseen, jossa Sally ja Maurice odottelivat ajoneuvoja, jotka Sally oli tilannut kuljettamaan heitä asemalle.

Mrs. Bishop kutsui Sallyn erikseen ruokahuoneeseen ja kysyi: "Etkö sinä aio sanoa hyvästejä kotiväellesi, Sally?"

"Pidin sitä tarpeettomana. Siitähän syntyisi kaiketi vain ilveily?"

"Voitko sinä puhua tällä tavoin nyt, kun viimeisen kerran lähdet kotoasi?"

"Eihän se muuta totuutta. Hellyys meidän keskemme olisi vain ilvettä. Te vihaatte minua, — enkä minäkään pidä teistä. Ja kuitenkin te suostuisitte jäähyväisiksi suutelemaan minua, — eikö se olisi Juudaan suudelma, jos minäkin saan vedota raamattuun."

Tässä Janetin henki puhui Sallyn suulla. Mutta tyttö itse ei ollut siitä tietoinen. Hän vain tunsi inhoavansa sitä tekohurskasta ilmapiiriä, joka häntä tässä talossa oli ympäröinyt, ja siksi hän ei kammonnut purevia ja vihlovia sanoja, joiden käytön hän oli oppinut ystävättäreltään.

"Kuinka sinä saatat puhua näin äidillesi?" valitti mrs Bishop jälleen. "Unohdatko sinä kokonaan, että minä synnytin sinut tuskalla ja kivulla maailmaan, ja vaalin ja ruokin omilla rinnoillani sinut eloon?"

"En minä sitä unohda," vastasi Sally rauhallisesti. "Mutta miksikä te ajattelette niin paljon yksinomaan itseänne? Minkätähden te ette lainkaan ajattele Lontoossa olevaa naisraukkaa, joka on koettanut suojella poikaansa ja säästää häntä tämän oikeusjutun kauhuilta, toimittamalla hänet tänne turvaan? Miksikä te ette anna Mauricen elää täällä rauhassa? Mrs Priestly on kokenut aivan saman tuskan ja kivun kuin tekin, ja hän kärsii yhä vieläkin; mutta te, — te paadutatte itsenne niin kovaksi kuin ihminen voi paatua."

Mrs Bishop oli aivan kalpea. Hänen oli työläs keksiä sanoja.

"Sinä olet aivan yhtä hullu kuin isäsikin", hän sanoi. "Hän sorti meidät tähän asemaan hulluudellaan!"

"Tiedättehän, kuinka on kirjoitettu: 'Joka sanoo veljelleen, sinä hullu' —"

"Sinä et ole minun veljeni. Sinun huomautuksesi ovat yhtä järjettömiä kuin isäsikin puheet."

"Näen," vastasi Sally, "että te luette raamattunne kirjaimellisesti. Kaikki hyvät kristityt tekevät siten — toisinaan. Ja te, te sanotte isää hulluksi! Kunpa teissä olisi puoliksikaan niin paljon kristillisyyttä kuin isässä, niin te ymmärtäisitte kuinka väärin ja julmasti te elätte."

Ajoneuvojen vieriminen porrasten eteen päätti armeliaasti tämän onnettoman sananvaihdon. Kun Sally ja Maurice ehtivät junaan, tyttö otti pienen ystävänsä syliinsä ja painoi vaieten hänen päätään rinnalleen.

"Me lähdemme katsomaan äitiä", hän oli selittänyt pojalle. "Äiti tulee asemalle meitä vastaan." Ja hänen täytyi kuunnella pojan herkeämättömiä ilon huudahduksia, kun Maurice ajatteli pian tapahtuvaa kohtaamista.

Sally oli nähnyt Mauricella pojan äidin valokuvan, ja siitä hän nyt tunsi kookkaan, ylväsmuotoisen naisen, jonka hän näki asemalla, kun heidän junansa verkalleen vyöryi katoksen alle. Maurice oli kurkotellut ulos vaunun ikkunasta ja liehutti siinä hurjasti nenäliinalla äidilleen, joka asemalaiturilla riensi heidän vaununsa jäljessä.

"Siinä on äiti! Siinä on mamma!" huudahteli poika ja nyökytteli ikkunasta äidilleen. Ja hänen jokainen huudahduksensa sai tytön toistamaan itsekseen: "Nyt minun iloni on lopussa, — se on nyt lopussa!"

Hän pidätteli poikaa asemillaan, kunnes juna pysähtyisi kokonaan, ja koki karaista mieltään kestämään eron hetkeä, joka nyt oli jo niin lähellä. Sitten juna seisahtui; Maurice ryntäsi alas laiturille, ja kun Sally hetkistä myöhemmin seurasi jäljissä, hän näki pienen, vaalean pään puoliksi kätkettynä äidin syliin.

Hän lähestyi heitä äänettömänä ja turtuneena. Silloin mrs Priestly kohotti päätään ja hänen surulliset harmaat silmänsä kohtasivat Sallyn katseen. Hän ojensi kätensä epäröivänä ja hämillään.

"Tehän olette miss Bishop?" hän kysyi.

Sally myönsi sen.

"Maurice puhuu teistä jokaisessa kirjeessään."

"Minä — minä luulen, että me olemme ystävykset."

Mrs Priestly kutsui vaunut ja nosti Mauricen niihin sisälle. Sitten hän kääntyi Sallyyn.

"Minä sain tänä aamuna sähkösanoman," hän puhui, "ja siinä ilmoitettiin, että Maurice tulee Lontooseen minun luokseni. Mutta syytä ei selitetty."

"Ettekö te arvannut sitä?" kysyi Sally hiljaisesti.

"Kyllä; minä arvasin. Mutta —" Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi, tahi mitä hän koettaisi peitellä.

"Niin, syy on siinä," vastasi Sally karttelevasti. "Äiti luki sanomalehdestä tänä aamuna uutisen teidän asiastanne."

"Ja hän ajoi pojan näin talostaan, — heti samana päivänä?"

"Niin, hän piti sitä kristillisenä velvollisuutenaan."

"Lähettikö hän teidät saattamaan Mauricea?"

"Ei, hän kielsi minua tulemasta. Hän aikoi lähettää pojan yksinään."

"Mutta te tulitte kuitenkin?"

"Niin. Minä luultavasti en ole kristillinen. Ja minä rakastan poikaa." Hän katsahti mrs Priestlyä silmiin. "Kenties minun tunnustukseni loukkaa teitä? Mutta tiedättehän, että Maurice ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse peljätä, että minä olen varastanut teiltä hänen sydämensä. Me rukoilimme aina yhdessä, ja hän ei koskaan unohtanut rukoilla teidän puolestanne.

"Eräänä iltana minä kysyin, eikö hän tahtoisi rukoilla minunkin puolestani, ja hän sanoi: 'Tietäisikö se sitä, että minä rakastan sinua?' Minä — niin minä tunnustan, että minä toivoin hänen rakastavan itseäni — voitte moittia minua siitä, jos tahdotte — ja minä sanoin, 'kyllä'. Silloin Maurice," — Sally tarkasteli itsepäisesti lämmittäjää, joka lapioi hiiliä veturin höyrykattilan alle, — "Maurice sanoi, ettei hän sitten voi rukoilla, koska hän rakastaa yksin teitä. Kerron tämän senvuoksi, kun —"

"Te ajattelette, että minä olisin mustasukkainen?"

"Niin. Minä helposti olisin, teidän sijassanne."

Mrs Priestly nieli nyyhkytyksen, joka oli nousemassa hänen kurkkuunsa. "Ja näin te siis tulitte Lontooseen. Mitä te nyt aiotte? Palaatteko takaisin Cailshamiin?"

"En. Minä en palaa takaisin."

"Sittenhän te lähdette meidän mukaamme? Minun asuntoni tosin ei ole varsin suurenmoinen, mutta —"

"Ei, minä en voi lähteä, — kiitän teitä kutsusta. Minulla itselläni on huoneet Lontoossa, ja minun täytyy lähteä hoitamaan niitä. Hyvästi."

"Mutta, miss Bishop, ettehän voine jättää meitä tällä tavoin? Minun täytyy kiittää teitä vilpittömästi kaikesta ystävällisyydestänne. Te ette saa näin jättää meitä!"

"Näin on parasta", sanoi tyttö. "Minä pidän tätä tapaa parhaimpana. Jääkää hyvästi."

He puristivat äänettöminä toistensa kättä. Mrs Priestly nousi vaunuihin. Sally ajatteli, mahtaako hän kertoa Mauricelle, ettei tämä näe enää ystäväänsä. Samassa kun vanhat, kömpelöt vaunut lähtivät liikkeelle, kurkottautui vaalea pää niiden ikkunasta, ja iso valkoinen nenäliina läpätteli tuulessa vasten pojan onnellisia kasvoja.

VII LUKU.

Kun Sally oli jättänyt matkatavaransa Regent-kadulle, hän ajoi suoraan Janetin ateljeehen. Kun hän koputti, tuli Janet avaamaan oven, puettuna pitkään työmekkoon, — kädet väritahroissa, hiukset sukimattomina ja epäjärjestyksessä.

"Taivas!" hän huudahti. "Etkö sinä olekaan Cailshamissa?"

"Tulin kaupunkiin aivan äsken."

Sally kävi sisälle ja meni maalaustelineen luo, johon kiinnitettyyn kankaaseen parhaillaan oli hahmottumassa palanen "natura mortea." Sallyn katsellessa luonnosta sulki Janet oven jälleen.

"Milloinka sinä palaat Cailshamiin?" hän kysyi.

"En minä lähde sinne enää."

Janet rykäisi, kiipesi tuolilleen, kastoi sivellintään värilautaseen ja veti kankaaseensa viivan, tarkoittamatta sillä mitään. Sitten hän laski jälleen käsistään siveltimen ja paletin, katsahti Sallyyn ja sanoi:

"Olen melkein odottanut tätä. Mutta minkätähden sinä et palaa takaisin?"

"Äiti ei halua sitä, — enkä minä myöskään."

"Tietääkö äitisi —?"

"Ei, hän ei tiedä mitään."

Janet näytti kummastelevan. "Mikä sitten on vikana?" hän kysyi äkisti.

Sally heittäytyi tuolille istumaan. "Mrs Priestly, Mauricen äiti, on häväisty. Kotona, Cailshamissa, he näkivät tänä aamuna sanomalehdestä, että hänen miehensä hakee avioeroa hänestä. Maurice ei ole tämän miehen lapsi. Äitini lähetti pojan heti tiehensä; aikoi lähettää hänet yksinään Lontooseen. Minä lähdin häntä saattamaan, ja silloin äiti sanoi, etten minä enää saa palata. Se ei merkinnyt minulle mitään. En missään tapauksessa kuitenkaan menisi enää Cailshamiin."

"Minkätähden et?"

"Muuan — mr Grierson, siellä Cailshamissa, pyysi minua vaimokseen. Minä en voinut myöntyä, ilmaisematta hänelle ensin salaisuuttani."

"Sinä tunnustit hänelle?"

"Niin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tuskin mitään. Aluksi juuri sen, ettei hän voinut uskoa minusta sellaista. Mutta kun hän ymmärsi, että minä tarkoitin totta, hän ei puhunut mitään."

"Minkätähden sinä et salannut?"

"Se ei olisi ollut oikein."

Janet katseli tyttöä, katseessaan lempeätä ihailua.

"Muistathan, mitä sinä kerroit minulle isästäsi?" hän kysyi.

"Kyllä, — miksikä sitä kysyt?"

"Luulen, että sinä olet hyvin hänen tapaisensa. Se vain on erona, että kun hän oli kirkkonsa opetusten kuuliainen orja, sinä olet oman sydämesi orja. Samoin kuin isäsi oli niitä yksinkertaisen rehellisiä pappeja, joita kirkko eniten tarvitsee ja joita se kuitenkin kohtelee väärin, samoin sinä olet juuri sellainen nainen, joiden tarpeessa maailma on, mutta joita se pitelee kirotun pahoin, — en välitä, vaikka sadattelisin häijymminkin. Luulen todellakin, että sinä olet aivan isäsi tapainen."

"Samaa äitikin sanoi, vaikka hiukan toisella tavalla. Hän sanoi, että minä olen hullu, kuten isäkin oli."

"Hm!" tuhahti Janet ja tarttui jälleen siveltimeen. Hän maalasi hetken aikaa äänettömänä, silmät kiinteästi tähdättyinä hienoihin piirtoihin, joita hänen siveltimensä jätti kankaaseen. Sivellintä johdattaessaan hän pidätteli hengitystään, saadakseen kätensä pysymään vakavampana, ja piirron vedettyään hän päästi ilmavirran keuhkoistaan vapaaksi suhahtavana läähätyksenä.

"Olisitko sinä myöntynyt miehen pyyntöön?" hän sitten kysyi odottamatta.

"Olisin."

Janet jälleen vetäisi muutaman viivan. "Etkö sitten ymmärtänyt, ettei hän jaksaisi sulattaa sinun tunnustustasi?"

"Arvasin niin käyvän."

"Ja kuitenkin —?"

"Niin, minähän jo sanoin, että muuten olisin menetellyt väärin. Sinä et voi väittää muuta, vaikka tahtoisitkin. Sinä olisit itse tehnyt samoin kuin minäkin. Jos olisin salannut, niin elämäni olisi käynyt kurjaksi hänen vaimonaan. Mutta luulen, että olisin voinut olla onnellinen sen jälkeen, kun hän tiesi kaiken. Olisin jumaloinut hänen lapsiaan."

"Olet siis oppinut ymmärtämään, että minä puhuin totta, kun sanoin, että sinut on luotu äidiksi," huomautti Janet. "Eikö Traill koskaan halunnut sinulle lasta?"

"Ei, en luule. Hän ei milloinkaan puhunut siitä."

"Entä sinä itse?"

"En ajatellut sitä silloin. Olin siksi liian onnellinen."

Janet kiintyi jälleen työhönsä. "Mutta nyt sinä haluaisit?" hän kysyi. Maalatessaan parhaillaan herkullisen ruusun terälehtiä hän ei joutanut katsahtamaan tyttöön, eikä edes huomannut vähään aikaan, ettei Sally vastannut mitään. Sitten hän kysyi uudelleen:

"Sinä haluaisit siis nyt?"

Kun ruusu alkoi kukkia ja loistella hänen siveltimensä alla, Janet oikaisi vartensa ja katsahti ympärilleen. Sally istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin kätkettyinä.

Janet meni hänen luokseen. "Itketkö?" hän kysyi hiljaisesti.

Sally katsahti häneen kyyneleettömin silmin. "En, minä en nyt osaa itkeä. Olen koettanut, mutta en osaa."

"Jumala! Mikä ero sinun elämälläsi silloin olisikaan!" huudahti Janet.

"Milloin?"

"Jos sinulla olisi lapsi, tarkoitan. Miltä se sinun pikku Mauriesi näytti? Hänen nimensä tuntui aina soivan sinun kirjeissäsi kauniilta. Miksikä sinä et tapaisi häntä niin useasti kuin vaan voit? Minä uskon hänen varmasti pitävän sinusta. Eikö hän pidäkin?"

"Kyllä, tavallaan. Omalla, ihmeen suloisella tavallaan. Mutta se, että lapsi pitää minusta, ei vielä riitä."

"Mitä sinä sitten haluaisit?"

"Rakkautta. Ellei lapsi rakasta minua, niin minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Cailshamissa oli muutamia pikku poikia, kauheita pieniä raukkoja, jotka selkäni takana näyttivät minulle kieltään."

"Gentlemanien poikia," huomautti Janet.

"Muuan heistä kerran sylkäisi minuun, kun minä opetin häntä soittamaan. Sellaisilta en minä odottanut mitään. Mutta toisinaan minä melkein olisin voinut uskoa Maurien omaksi lapsekseni."

"Miksikä sinä et sitten mene tapaamaan häntä? Voisit ottaa pojan hoitoosi siksi aikaa kuin mrs Priestlyn juttua käsitellään oikeudessa. Se olisi pojalle hyväksi. Milloin juttu päättyy?"

"Avioero-juttu?"

"Niin."

"En tiedä."

"Luuletko mrs Priestlyn saattavan voittaa sen?"

"Pelkään hänen häviävän; ja luulen, ettei hän paljoa huolikaan siitä niin kauan kuin Maurice on hänen koko maailmansa."

"Kuka hänellä on asianajajana?"

"Oh, en tiedä. En lukenut lehteä."

"No niin, etkö ota poikaa haltuusi siksi, kunnes kaikki on ohitse?"

"En usko äidin suostuvan siihen."

"Mitä ihmettä! Kuulehan, päästä minut sinne lieden luo; meidän täytyy saada hiukan teetä. Miksikä hän ei suostuisi?"

"Hän on liian kateellinen, niinkuin äidit ainakin. Maurice kirjoitteli hänelle minusta Cailshamista, ja minä tiedän äidin peljänneen, että poika alkaisi rakastaa minua. Tänään minä huomasin sen. Huomasin niin selvästi, että tohdin puhua hänelle siitä. Ja minä tunnustin, että olin koettanut houkutella poikaa rakastamaan itseäni, mutta etten onnistunut siinä."

"Olitko sinä koettanut?"

"Olin. Se, luullakseni, oli alhaisin teko, mihin minä koskaan olen alentunut."

Janet pystytti äänettömänä kattilan tulelle ja istui sitten Sallyn tuolin käsinojalle. Toisen kätensä hän laski tytön olalle ja kohotti toisella hänen kasvojaan.

"Minä en ole osannut antaa sinulle täyttä arvoa, Sally," hän sanoi vakavasti. "Sinun parhaat puolesi ovat kätkössä. Mutta, hyvä Jumala, minä pidän sinua suorastaan ihmeteltävänä! Mainitsenko minä puheissani 'Jumalan' liian usein sinun mielestäsi?"

VIII LUKU.

Sinä iltana Sally sitten jälleen istui entisissä huoneissaan ja kirjoitti Traillille kirjeen. Tämä vanha tuttu ympäristö vyörytti näin ensi hetkinä kokonaisen muistojen tulvan hänen sieluunsa, mutta hän ei enää antautunut tahdottomana sellaisen tulvan valtoihin.

Hänellä oli nyt jäljellä sydämessään yksi ainoa toive. Ja hän kirjoitti Traillille, voidakseen koettaa toteuttaa tämän toiveensa.

"RAKAS JACK.

Tahtoisitko tulla käymään luokseni huomisiltana puoli viiden aikoina? Juon silloin teetä. Haluaisin puhua silloin sinun kanssasi. Pyydän, ettet ajattele minun aikovan kiusata sinua millään vastenmielisillä purkauksilla. Eikö äänettömyyteni näinä muutamina kuukausina jo olekin vakuuttanut sinulle, etten halua tuottaa sinulle vastuksia?

Toivon saavani tavata sinut, ystäväsi

_Sally Bishop_."

Kun tyttö oli toimittanut kirjeen postiin, hän riisuutui yölevolle ja nukkui levottomasti yönsä. Aamulla hän kävi tarkastamassa postilaatikkoaan ja tapasi siellä kirjeen, johon hänen osoitteensa oli kirjoitettu töhertelevällä, tottumattomalla käsialalla. Hän näki ensi silmäyksellä, että se ei ollut Traillin lähettämä, ja hänen oli samalla helppo arvata, kuka sen oli kirjoittanut. Hän aukaisi kuoren kiihkeästi ja luki:

"RAKAS SALLY

Mamma on lähtenyt kaupunkille Minä rupesin kirjoittammaan Minä sanon Hyvästi sinulle Ja minä pidän sinusta tavattomasti mutta minen saa Rakastaa sua Äiti sanoo että sinä olet ollu kovasti kiltti Jos sinä olisit Minun mammani niin minä rakastasin sua oikein paljon mutta äiti sanoo että hän on Minä rakastan vaan äitiä Ja minä pelkään etten minä oo tavanut tätä oikein mutta kun mulla on niin hirviän huono kynä.

Paljon terveisijä sinule _Maurielta_."

Sally laski kirjeen pöydälle ja toivoi, että hän olisi osannut itkeä; mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina ja kirveltävinä. Mauricen pikku kirjeen huvittavat kompastelut, pisteiden pois jättäminen ja kirjeen lapsellisen sävy kokonaisuudessaan liikuttivat tytön mieltä, mutta ne eivät saaneet häntä edes hymyilemään. Hän ymmärsi kirjeestä vain sen, että Maurice siinä jätti hänet hyvästi, luvaten yksistään vain pitää hänestä. Pojan rakkaus riitti vain hänen "mammalleen", ja hänen äitinsä oli sanonut, että "hän on." Sally ei ollut.

Mutta tytöllä oli tunnossaan toinen lohdutus. Traill ei ollut vastannut; ja Sally arvasi, että Jack olisi kuitenkin ilmoittanut, ellei hän saapuisi. Tyttö oli vakuutettu, ettei mies antaisi hänen turhaan odottaa itseään ja vasta viime hetkessä masentua, toivossaan pettyneenä.

Kellon lähetessä neljää hän alkoi rakennella teepöytää kuntoon. Hän otti esille kauniit kiinan-porslitnit, jotka hän heidän ulkomailta palatessaan oli ostanut yhdessä Traillin kanssa. Vesikattila humisi ja soitteli kaasukeittiön yllä. Kun kaikki oli valmiina, Sally koetti istua tyynenä ja rauhallisena, mutta hänen silmänsä pälyivät lakkaamatta pieneen Sèvres-kelloon. Ja vähän väliä hän nousi katselemaan ikkunastaan alas kadulle.

Vihdoin hän kuuli askelten kaikua porraskäytävästä. Hän hengähti syvään, ja epämääräinen äännähdys tunkeutui hänen huuliltaan. Askelet nousivat ylemmäksi ja lähemmäksi, ja tyttö alkoi väristä; hänen kätensä vapisivat: hänen koko ruumiissaan ajelivat kylmänväreet toisiaan ylös ja alas pitkin hänen varttaan ja jäseniään. Hän ei ollut nähnyt Traillia kolmeen kuukauteen, ja nyt hän pelkäsi, ettei hän kestäisi tätä tapaamista niin tyynenä kuin hän oli luvannut. Sitten kuului ovelta koputus. Sallyn kurkkua kouristi äkillinen kirkaisu, joka pyrki hänen huulilleen, mutta hän nieli sen takaisin alas. Nojautuen uunin reunukseen niin rauhallisesti kuin taisi, hän kutsui:

"Sisään."

Traill tuli sisälle. Tyttö kuuli hänen jälleen sulkevan oven. Silloin hän rohkeni kääntyä ja katsahtaa ympärilleen. Traill seisoi hetken liikkumattomana ovipielessä; sitten hän tuli tyttöä kohti, käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Kuinka voit, Sally?" hän kysyi. Nämä sanat tulivat umpimähkäisesti hänen huulilleen. Hänkin tunsi aivoissaan humisevan ja jyskyttävän vasten tahtoaan.

Sally ojensi kätensä. Hänen kylmät sormensa viivähtivät lyhyen hetken Traillin puserruksessa; sitten hän veti ne takaisin.

"Anna hattusi minulle," hän pyysi.

Traill antoi ja tarkkasi katseineen tyttöä, kun tämä meni ja ripusti hatun vaatenaulakkoon ovenpieleen. Sitten mies kääntyi katselemaan tulipesää, jossa kattila porisi ja kiehui kaasuliekin yllä.

"Tiedätkö, että kattilasi kuohuu kohta ylitse?" hän pakottautui sanomaan.

"Niin kai. Minä kiehautan parhaillaan teetä. Saanhan tarjota sinulle kupillisen?"

"Oh, kernaasti. Sinä puolittain lupasitkin sen kirjeessäsi."

Hän heilautti päätään vanhaan tapaansa, ja puoliksi ilkamoiva hymy nousi hänen huulilleen. Sally ei osannut hymyillä vastaan.

"Toivon, että sinun on hyvä asua täällä", sanoi Traill, kun tyttö kumartui hoitelemaan teekattilaansa.

"Kyllä. Varsin hyvä."

"Minä lähden illalla Devenishin seurassa ravintolaan", jatkoi Traill puhettaan. Hänen oli työläs keksiä tällä hetkellä mitään sanottavaa. "Muistathan sinä hänet, eikö niin?"

"Oh, kyllä, — minä muistan. Hän kävi täällä katsomassa minua muutamia viikkoja sitten."

"Kävikö? Hän on iloinen velikulta", sanoi mies kevyesti. "Pidätkö sinä hänestä?"

"En ole tullut sitä ajatelleeksi."

"No, tuskinpa sitten pidät. Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen?"

"En. Minä olen ollut poissa Lontoosta."

"Poissa?"

"Niin, olin Cailshamissa. Äitini luona."

"Kah, sehän oli kauniisti tehty, luullakseni. Iloitsen, kun sinä hiukan liikut virkistykseksesi. Ymmärräthän, että minä melkein pelkäsin sinun jäävän kaupunkiin koko kesäksi, ja se olisi kenties tehnyt sinut sairaaksi. Murtanut sinut."

Sally tarjosi hänelle teekupin. "Miksikä sinä pelkäsi! sitä?" hän kysyi.

"Miksikä? Arveletko, että minä olisin iloinen, jos sinä murtuisit?"

Hän katseli tyttöä kummastellen.

"En usko, että surisitkaan sitä. Tahi surisitko?"

Sally sanoi tämän ystävällisesti, — hänen äänessään ei ollut katkeruuden värettäkään. Voimakas liikutus, joka äsken oli vallannut hänet, oli nyt voitettu. Hänen koko mielensä oli kiintynyt vain yhteen ainoaan ajatukseen.

"Tietysti minä surisin", vastasi Traill. "Sehän on selvää. Kuvitteletko sinä minua ajatuksettomaksi nulikaksi, joka häikäilemättä rientää vain lemmenseikkailusta toiseen?"

"En suinkaan."

"Miksikä siis puhut noin? Tietenkin minä surisin. Vaikka sinä ja minä emme voineet sopia elämään yhdessä —."

"Siitäkö sinusta nyt näyttää?" kysyi Sally.

"No niin, sovimmeko me sitten? Maksaako vaivaa puuttua enää siihen juttuun? Ethän sinä voinut kuvitellakaan, että minunlaiseni mies sietää itseään vakoiltavan, kuten sinä teit sinä iltana. En voi olettaakaan, ettet sinä olisi sitä ymmärtänyt, — miksikä sinä muuten olisit koettanut salata minulta tekoasi? Mutta senvuoksi minä en voinut heretä ajattelemasta ystävällisesti sinusta."

"Sitten sinua ei kiusaa, vaikka minä pyysin sinua tulemaan luokseni?" kysyi Sally innokkaasti.

"Ei; ei tietenkään! Miksikä se kiusaisi minua?"

"Tulisitko sinä joskus muulloinkin, ellen minä koskaan muistuta sinulle mennyttä aikaa? Tulisitko?"

"Mielelläni. Kun minä nyt näen, että sinä ajattelet aivan järkevästi ja tyynesti, niin minä tulen, — tulen kernaasti. Miksikä en tulisi? En ymmärrä, miksikä meidän pitäisi olla toisillemme vihamielisiä."

"En minä myöskään," liitti Sally nopeasti. "En lainkaan."

Traill joi teensä. Kupit olivat pieniä, hän tyhjensi omansa yhdellä siemauksella.

"Sinulla oli hupaista Cailshamissa?" hän kysyi.

Hän tunsi olonsa keventyneeksi. Tyttö näytti tyytyvän kohtaloonsa, — hän ei olisi uskaltanut kuvitellakaan näin mieleistä havaintoa.

"En tiedä; ei ollut liiaksi hupaista. Olenhan kertonut sinulle, — enkö olekin? — etten minä oikein sovi omaisteni kanssa."

"Olet kyllä. Mutta eikö ole vahinko, että niin on laita?"

Hän olisi niin mielellään suonut tytön viihtyvän Cailshamissa. Hän olisi myöskin kernaasti nähnyt Sallyn kiintyvän Devenishiin. Mutta hänellä ei mielestään ollut sittenkään syytä valittaa. Olihan tyttö nyt järkevä, — ihmeteltävän järkevä.

"Kas niin," sanoi hän, koettaen karistaa yltään epämääräisen painostuksen tunnon, joka kaikesta huolimatta ikäänkuin syrjästä vaani tätä heidän yhdessäoloaan. "Sinähän kirjoitit, että haluaisit puhua minun kanssani. Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Etkö odota, kunnes olet juonut teesi?" kysyi

"Join sen —"

"Lisää?"

"Ei, kiitoksia. Ethän pahastu, jos tupakoin?"

Vastaukseksi tyttö sytytti tulitikun ja ojensi sen miehelle, odottaen, kunnes Traill sai otetuksi savukkeen rasiastaan.

"Nyt sinä kerrot asiasi," sanoi mies, kun Sally oli viskannut tulitikun käsistään.

Tyttö katseli hetkisen tulipesän ristikkoon, jonka takana vesikattila höyrysi. Sitten hän kääntyi ja kohtasi miehen katseen.

"Tunnen itseni yksinäiseksi," hän sanoi.

Traill kesti hänen katseensa niin hyvin kuin taisi. Tiesihän mies, että tytön elämä oli yksinäistä ja tyhjää. Hänen omatuntonsa, jonka ääntä ei mikään tahdon ponnistus saa tukahutetuksi, oli monesti pakottanut hänet sitä ajattelemaan. Mutta hän ei halunnut taipua.

"Se on ohimenevää," hän vastasi. "Ei sitä kestä alituisesti."

"Minä ajattelen toisin."

"Minkätähden? Ehkäpä sinä antaudut liiaksi sellaisen mielialan valtaan. Etsi huvia itsellesi. Liiku hiukkasen. Toimi jotakin. Siten yksinäisyys ei pääse vaivaamaan."

"Tiedän sen. Mutta mitä minä tekisin?"

"No niin," — täytyihän hänen vastata suoraan kysymykseen. "No niin. Sinähän luet mielelläsi, eikö totta?"

"Luen!" huudahti tyttö. Sekö riittäisi hänelle!