Part 4

Janet ajatteli hetken, — hän melkein tunsi ystävänsä osanneen oikeaan. "Jos sydän merkitsee sitä, että ihmisen on tuhlattava osanottoaan mr. Arthurin tapaisiin miehiin, niin iloitsen sydämettömyydestäni," sanoi hän.

Heitettyään työnsä vuoteen päädylle riippumaan hän katsahti Sallyyn ja kysyi äkisti: "Kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Mikä hän on miehiään?"

"Kuka?" Sally koetti liikauttaa kulmakarvojaan ällistyneesti, mutta samalla veri hulvahti hänen poskiinsa, saaden ne hehkumaan polttavan punaisina. "Kuka?" toisti hän heikosti.

"Mies, jota sinä rakastat. Minä kysyin sinulta jo ennen, oletko tavannut jonkun toisen; ja on tyhmää, että koetat kieltää totuuden. Sinä et ikinään olisi muuten kartoittanut mr. Arthuria näin pian; sinä olisit riippunut hänen tarjouksessaan ja miettinyt, — ties' taivas kuinka kauan. Ei, jotakin on tapahtunut. Tapahtunut tänään! Luuletko, etten minä pysty huomaamaan mitään? Sinä ihan värähtelet sen paineesta, ja kaipaat uskallusta, kertoaksesi kaiken minulle; mutta pelkäät, että minä vain nauraisin." Hän nousi ja laski neulan kädestään, tarttuen sitten Sallya vyötäisiin ja pusersi häntä ystävällisesti. "Pieni, naurettava tyttöraukka!" sanoi hän, tuntien ensikertaa elämässään lämpimän värähdyksen äänessään. "Minäkö nauraisin sinulle! Enkö minä tiedä, että sinä olet syntynyt elääksesi rakastettuna, — sinä et ole minun kaltaiseni. Miehet kammoksuvat surkastuneita, luisia naiskasvoja ja karkeita, rosoisia hiuksia; he kaipaavat, jotakin, mitä kelpaa taputella ja silitellä. Luoja! Kuvittelehan miestä taputtelemassa minun poskiani, — se olisi samaa kuin rapatun seinän hyväileminen! Kuka hän on, Sally?"

Sally taivutti päätään ja suuteli toisen laihaa poskea.

"Käydään levolle," kuiskasi hän.

He riisuutuivat äänettöminä. Ja kun he olivat sammuttaneet valon ja asettuneet vuoteeseen, kertoi Sally ystävättärelleen. Janet ei liittänyt ainoaankaan kohtaan omia huomautuksiaan, hän vain kuunteli, silmiensä tähtäillessä pimeyteen ja huultensa maiskahtaessa, kun hän kostutti niitä kielellään, milloin ne kävivät kuiviksi. Sallyn äänen viaton, itsetiedoton sävy hiveli häntä, — se oli kuin leivon ylistyslaulua Jumalalle aamun kirkastuessa. Hän huomasi kuinka suvun valtava voima värähteli tytön lapsellisessa tunnustuksessa, — luonnon ikiääni siinä kaikui arkisen elämän kääpiömäisten pikkuseikkojen takaa.

"Mitä tuo on?" huudahti Sally hiljaa, oltuaan hetken äänetönnä.

"Mikä sitten?"

"Tuo ääni. Kuuntele!"

He kohottivat kumpikin päätään pielukselta ja pidättelivät hengitystään.

Mr. Arthurin huone oli heidän seinänsä takana, ja tytöt saattoivat kuulla sieltä omituista, epäselvää mutinaa, joka muistutti ihmispuhetta. He odottivat, kuullakseen toisen henkilön vastaavan, mutta turhaan. Hänen täytyy puhua itsekseen. Sitten puhe vaikeni, päättyen pitkään äännähdykseen, joka tuntui veikkaukselta, ollen kuitenkin äreämpi ja huutavampi. Muutamaan hetkeen ei kuulunut mitään; sitten ikäänkuin tömähti jokin lattiaan. Tytöt ymmärsivät, että mr Arthur pudotti kenkänsä. Sama kolina toistui, — toinen kenkä. Sen jälkeen uudelleen pitkään mörähtävä ähkäys, ja sitten rämisivät vuoteen rautaiset jouset ikäänkuin raskaan painon pusertamalla. Hiljaisuus.

"Se on mr. Arthur," sanoi Janet. "Hän on juopunut."

Ja sen sijaan, että hänessä olisi herännyt myötätuntoinen sääli, kadotti Sally tämän takia senkin vähäisen osanoton, jota hän oli tuntenut.

IX LUKU

Illallinen oli muutamia päiviä myöhemmin järjestetty erääseen Sohon pikkuravintolaan.

"Älkää kuvitelko!" päättyi Traillin kirje, "että minä olen valinnut sellaisen paikan siksi, kun me emme ole juhlapukuisia. Minä vain haluan, että illallinen tuntuisi kodikkaalta, ja tämä ravintola on kodikkain ja rauhallisin paikka, minkä minä tunnen. Te saatte itse valita teatterin, mihin sen jälkeen menemme. Minulle ne ovat kaikki yhtä mieleisiä, — tunnen niiden kaikkien näytelmät."

Janet tarkasteli Sallya aamiaispöydässä, kun tämä taittoi kirjeen jälleen kokoon ja työnsi sen poveensa. Heidän katseensa kohtasivat ja he hymyilivät toisilleen...

"Tänään minä en tule illalliselle, mrs. Hewson", ilmoitti Sally sen jälkeen.

Emäntä siirsi katseensa lapasestaan Sallyyn, ja hänen pienet silmänsä tähystelivät tyttöä terävästi. Janet oli usein ollut illat poissa kotoa; eikä siinä ollutkaan mitään tavatonta tahi sopimatonta. Taideoppilaat ovat epävakaisia sieluja; olisi naurettavaa vaatiakaan, että he eläisivät säännöllisesti ja arkieläjien tavoin, toisinaan Sallykin oli lähtenyt hänen parissaan johonkin toverilliseen tanssi-iltaan tahi musiikkitilaisuuteen. Mutta vielä tähän mennessä hän ei koskaan ollut jäänyt yksinään pois kotoa iltakaudeksi.

Mrs. Hewsonin silmissä, kun hän tarkasteli Sallya, kuvastui uteliaisuuden sekainen epäluuloisuus, jota hän turhaan koetti peitellä.

"Illastatte kaupungissa, miss Bishop?" kysyi hän.

"Niin."

"Oh — sehän on kauniisti tehty — eikö totta."

"Aivan totta."

Vaikka hänet olikin jo päättänyt aamiaisensa, jäi hän kuitenkin istumaan paikalleen, odottaen jännittyneenä ja huvitettuna, päättyisikö kuulustelu siihen.

"Mr. Arthurilla luonnollisesti on varaa tarjota", jatkoi mrs. Hewson. Sally ei puhunut siihen mitään. "Minä tietysti vain otaksun, että se on mr. Arthur. Ehkäpä minä kokonaan erehdyn." Sally vaikeni edelleenkin. "Menettekö teatteriin hänen kanssaan?" Tämä viimeinen laukaus pakotti Sallyn vastaamaan.

"Ei tässä ole kysymys mr. Arthurista, rouva Hewson, — joten teidän ei siis tarvitse olla huolissanne." Nämä purevat sanat tyttö viskasi emännälleen ymmärrettävän närkästyksen tulistuttamana.

"Höh, minä — muuten — en ole suinkaan huolissani. Valitan, että sain teidät noin loukkaantumaan, — eihän koko asia kuulu minuun. Kyllähän minä sen verran ymmärrän, — hyvinkin, — minä vain ajattelin, — kun te ette ole näinä kahtena vuotena ollut — ette yhtään iltaa — ulkona yksinänne, niin minä ajattelin, — se oli vain ystävällinen kysymys, arvaattehan sen."

Hän nousi pöydästä ja työnsi kämmenellään ruuanjätteet lautaseltaan likasankoon, jatkaen ilmeisesti nenästyneenä:

"Tietenkään se ei ole minun asiani, enkä minä pyri — en ollenkaan! — tutkimaan teidän töitänne enkä teidän polkujanne. Sen minä voin sanoa ja niin minä sanonkin."

"Mutta vaivasihan teitä uteliaisuus?" suostutteli Janet

"Minua? Uteliaisuus? Hyvä on! Luulinpa, että siitä te minua viimeiseksi syyttäisitte. Minulla on yllin kyllin pohtimista omissa huolissani, joutaakseni seulomaan muiden asioita. Vai utelias! Minä!?" Hän nauroi sellaisen oletuksen mahdottomuutta, ja ryhtyi pesemään ruoka-astioita, kolistellen ja meluten tavallista enemmän.

"No, sittenhän ei maksa vaivaa suuttua siitä," sanoi Janet.

Mrs. Hewson viskasi kupin ja teevadin korkean lautaskeon päälle helinällä, joka hyvin ilmaisi hänen mielialansa.

"En minä ole suuttunut!" sanoi hän posket kuumottavina.

"Valitan", jatkoi Janet kuivasti; "luulin teidän suuttuneen. Jos elämässä mikään on alhaista, niin sanoisin sellaiseksi ainakin niiden ihmisten kiukuttelua, jotka eivät saa tyydytetyksi uteliaisuuttaan lähimmäistensä puuhien suhteen. Ettekö tekin ajattele samoin, mrs. Hewson?"

"En tiedä; en ymmärrä niitä asioita. Ne ovat liian apsakrisia minun älylleni."

"Vai niin? Ja minä puhun kuitenkin hyvin yleisestä inhimillisestä heikkoudesta. Mutta hyvä on, — kuulkaas, jos minä epäilisin teidän kiusaavan mieltänne pohtimalla meidän asioitamme, — tiedänhän, luonnollisesti, että te ette niistä välitä, te kun olette järkevä ihminen, — niin minä lähtisin talosta, viipymättä enää hetkeäkään. Ja saman tekisivät muutkin."

Mrs. Hewsonin palavat posket lennähtivät aivan kalpeiksi.

"Mutta tepä sanoitte, että minä olen utelias?"

"Oh, niin; sehän oli vain pilaa! Sally, eikö sinun pitäisi ottaa mukaasi ulko-oven avain sen varalta, että sattuisit viipymään. Voitteko lainata miss Bishopille avaimen, rouva Hewson?"

"Tietysti; aivan varmaan. Menen hakemaan sen."

Kun hän oli lähtenyt, purskahtivat tytöt nauruun. Sally väitti, että Janet oli ihmeteltävä.

"Hän ei enää toistamiseen sotkeudu meidän asioihimme," sanoi tyttö. "Minä en olisi pystynyt hoitelemaan häntä tuolla tavoin."

"Etpä tietenkään."

"Mutta miksikä en? Ei minua olisi pelottanut otella hänen kanssaan, mutta minä yksinkertaisesti en olisi keksinyt niin sopivia sanoja; ja miksikä en?"

"Siksi, että sinua ei ole luotu taistelijaksi, — sinut on luotu sellaiseksi, jonka puolesta otellaan; kuten mr Arthur tavallaan kamppailee, ja kuten se mies, jota sinä illalla menet kohtaamaan, taistelee sinun tähtesi."

Sally katseli ihmettelevänä eteensä. "Luuletko, että osat elämässä todellakin ovat jaetut siten?"

"Olen varma siitä."

"Mutta miksikä? Minkätähden, esimerkiksi, sinut sitten on luotu taistelijaksi?"

"Ethän vaatine minua selittämään Kaikkeuden arvoituksia."

"En ymmärrä, miten tämä olisi niin kovin arvoituksellista."

"Joka tapauksessa niin on laita. En tiedä, mistä nämä oikut johtuvat, — en paremmin minä kuin kukaan muukaan, vaikka monet hankkivat itselleen sievät tulot, väittämällä ymmärtävänsä ja tietävänsä. Multa on ihan selvää, että ihmiset syntyvät eri tarkoituksiin; ja se tieto riittää minulle."

"En huomaa, miksikä se olisi niin selvää," väitti Sally itsepintaisesti.

Janet seisoi loitolla pöydästä, ja nyt hän levitti käsivartensa — ohuet, lihattomat käsivartensa. Tässä liikkeessä oli itsetiedotonta draamallisuutta. Ja kuitenkin Janet kai viimeksi kaikista ihmisistä olisi taipunut näyttelemään.

"No niin, _katsele_ minua," sanoi hän.

Sally katseli vain hänen silmiinsä, ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä puhut turhia. Et voi tietää, milloin minunkin täytyy otella; etkä tiedä, kuka ottelee — jolloinkin — sinun tähtesi."

Janet sipaisi hänen pyöreitä, lämpimiä poskiaan pitkillä ja herkkätuntoisilla sormillaan. "Se ei tapahdu koskaan," sanoi hän, "ei koskaan — koskaan. Minä suoraan tiedän sen; tunnen sen täällä." Hän laski käden rinnalleen. "Ja minä haluankin taistella itse, minä tunnen tarvetta siihen sisimmässäni. Ja minä iloitsen, kun vain _saan_ otella; siinä, minä luulen, onkin hyvitys."

Mrs Hewson toi avaimen ja jätti sen Sallylle, tarkaten tyttöä pitkin katsein, tämän poistuessa keittiöstä.

X LUKU.

Madame, ravintolan isännän puoliso, seisoi aivan sisäänkäytävän suulla, alttiina toivottomaan tervetulleeksi jokaisen, ken vain aukaisi ravintolan oven. Kun hän näki Traillin, kirkastuivat hänen pyöreät, hyväntahtoiset ranskalais-kasvonsa; ja hänen silmissään kuvastui vilpitön mielihyvä, kun ne tarkastelivat Sallya, joka astui sisälle Traillin seurassa.

"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame." ["Hyvää iltaa, herra; hyvää iltaa, rouva."]

Tuokoon monsieur seurassaan ravintolaan kuinka monta ja erilaista naista hyvänsä yhden ainoan viikon kuluessa, on jokainen niistä madame; ja jokaisesta heistä tämä ranskalainen emäntä sepittää mielessään romaanin, näin ilahuttaen sydäntään nyt, kun hänen omat romaaninsa ovat jo ammoin sitten eletyt.

"Hyvää iltaa," tervehti Traill. "Toivon, että liikkeenne edelleenkin menestyy hyvin?"

"Kyllä, herra; kiitos! Me olemme tyytyväisiä."

Vieraat laskeutuivat alempaan kerrokseen kapeita portaita myöten, joita yhä kavensivat käänteihin asetetut kukkakoristeet. Traill aukaisi oven pieneen ja valoisaan, kultakoristeisin paperein verhoiltuun huoneeseen, jonka seinillä riippui lukemattomia, ahdinkoon joutuneiden taiteilijain — enimmäkseen ranskalaisten — maalauksia, ostetut muutamalla markalla tahi maksetut lämpimällä aterialla taikka viinatilkalla. Täällä toivotti pieni tarjoilijatar, Berthe, heidät jälleen tervetulleiksi.

"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame."

Sallysta tämä tuntui siltä kuin käki olisi hypähtänyt esiin kellosta, kukkuakseen pienen, hupaisan laulunsa joka neljännekseltä.

Huoneen jokaisessa kulmassa oli vitivalkealla liinalla katettu pieni pöytä, ja jokaisella pöydällä oli kapea maljakko täynnään chrysanthemum-kukkia. Pieni tarjooja kysyi, minne he haluavat istuutua.

Traill neuvotteli Sallyn kanssa. Tyttö tunnusti, että hänestä kaikkialla oli yhtä miellyttävää. Nykyisessä mielentilassaan hän oli altis ihastumaan kaikkeen. Tämä ulkomaisen tunnun täyttämä ympäristö ikäänkuin kohotti hänet kaiken paikallisen ja ajallisen yläpuolelle. He istuutuivat porraskäytävän alle, jossa Traillin pää melkein hipasi jyrkästi viettävään kattoon hänen yllään.

"No niin, mitä te haluaisitte nyt saada?" kysyi hän Sallyltä. Berthe seisoi heidän vieressään, odottaen kärsivällisesti; hän koetti parhaillaan tutkia niitä lukemattomia yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat madamen puvun.

"Minä tyydyn kaikkeen."

"No niin, tilaammeko escargotia?"

"Mitä se on?"

"Etanaa."

Sally puisti päätään hymyillen. Berthe naurahti.

"Monsieur pilailee, hän ei söisi escargot'a itsekään."

Tyttö hymyili Sallylle, — hymyä, joka herättää luottamusta ja lähentää ihmisiä toisiinsa. Se ei ollut samanlaista hapanta, vääristelevää murtamista, jota tässä maassa sanotaan hymyilyksi.

"Kuinka te olette keksinytkään tällaisen rakastettavan pikku pesän?" kysyi Sally, kun ranskatar oli poistunut, saatuaan Traillin määräykset.

Traill nojasi kyynärpäätään pöytään ja katseli tyttöä, — hänen silmänsä ikäänkuin hyväilivät tytön kasvojen jokaista piirtoa, ja viimein ne pysähtyivät hänen silmiinsä, vangiten niiden katseen.

"Sattumalta," vastasi hän. "Pistäydyin kerran ovesta sisälle, tulin alas portaita, näin nämä pienet pöydät kukkamaljakkoineen ja tahrattomine ruokaliinoineen, kuulin Berthen iloisen tervehdyksen, 'Bon soir, Monsieur,' ja istuin aterioimaan. Siitä on nyt kulunut vuosi ja puolen toistakin. Senjälkeen minä olen ylipäänsä aterioinut täällä kolmasti viikossa."

"On ihanaa elää miehenä," huokasi Sally.

"Miksikä?"

"Oh, en tiedä tarkoin. Te voitte tehdä mitä tahdotte, syödä missä haluatte, kulkea tällaisilla löytöretkillä, tarvitsematta koskaan ajatella, minkälaisen käsityksen ihmiset mahtavat saada teistä."

Traill nojautui tuolinsa selkälautaa vastaan ja hymyili tytön mietteille. "Emme suinkaan me voi tehdä kaikkea, mitä todella haluamme. Sinä iltana, kun minä osuin tänne, ei minun aikeeni toki ollut lähteä tänne syömään. Ei se ateria tuntunut miltään suurenmoisen vapauden hedelmältä. On olemassa sellaista, minkä saavuttamisesta minä voisin antaa koko maailman, mutta jota minä en voi yrittääkään saavuttaa, — minulla ei ole vapautta sen vertaa. Jos te tarkoitatte vapaudella sitä, että saatte tulla ja mennä minne ja milloin vain haluatte, niin mitä luulette sellaisesta vapaudesta hyötyvänne?" Hän jälleen hymähti tytölle: "Mitä te sillä tekisitte?"

Sally ihmetteli, mitä Janet Hallard mahtaisi vastata tähän. Hän aprikoi, mitä hän itse olisi sanonut, jos mr Arthur olisi esittänyt tällaisia ajatuksia. Luultavasti — epäilemättä — hän olisi vastustanut koko käsitystapaa. Mutta Traillille hän ei vastannut mitään, — hän tunsi, että mies pohjaltaan oli oikeassa; Minkätähden? Sitä hän ei osannut selittää.

"Te ette siis suo naiselle vapautta?" kysyi hän viimein.

"En, — en sellaista vapautta, josta nainen alituisesti puhuu. En hyväksy koko sitä vapauden käsitystä, jota suffragetti-häpäisijät takovat kanssasisarensa aivoihin."

"Tekisi mieleni tutustuttaa teidät ystävääni, miss Hallardiin," sanoi Sally.

"Miksikä niin? Kuka miss Hallard on? Mitä hän on?"

"Hän on taiteilija. Minun huonetoverini."

"Minkätähden te haluaisitte tutustuttaa meidät?"

"Haluaisin kuulla teidän väittelevän keskenänne. Hän ajattelee ihan päinvastoin kuin te. Hänen mielestään —"

"Minä en väittele koskaan naisten kanssa," keskeytti hänet Traill.

"Te halveksitte meitä niin syvästi?" Hän koetti sanoa tämän leimuavasti, — terästäen katsettaan ja puristaen huulensa jäykäksi, ohueksi viivaksi.

"Naisia? En, — päinvastoin." Tytön silmäykset eivät näyttäneet säikyttävän häntä. "Mutta jos te haluatte, että teitä arvioitaisiin miehinä, no niin... Ohi kyllähän te voitte leikata tukkanne lyhyeksi ja pukeutua miesten vaatteisiin. Mutta silloin minä en pidäkään teitä naisina. Naista minä voin rakastaa, mutta, taivaan nimessä, — minä en voi väitellä hänen kanssaan."

Hän nojautui taaksepäin, salliakseen Berthen asetella lautaset heidän eteensä pöydälle, ja Sally tarkasteli tällöin hänen kasvojaan. Ne olivat lujapiirteiset korkeine poskipäineen, joiden alta selvästi näkyvät vaot kaartuivat kohden leukaa. Harmaat silmät eivät näyttäneet syviltä tahi ilmeikkäiltä, mutta niiden katse oli järkkymätön. Otsa oli leveä ja tasainen, mutta ei korkea. Leuka oli kulmikas ja ylähuuli pitkä. Toinen suupieli kaartui hiukan ylöspäin, tavalla, joka ilmaisi taipumusta pikemminkin ivaan kuin huumoriin; ja itse huulet olivat ohuet ja kiinteät, — aivan kun niillä olisi voinut veistää purevan kärjen jokaiseen sanaan, minkä ne päästivät kuuluviin, jos mies vain tahtoisi.

Sallya nämä kasvot samalla sekä peloittivat että lumosivat. Hän ei voinut irroittaa niistä katsettaan. Hänen mieleensä ne painuivat syvimmin sen ilmeisinä, kuin olisi niillä levännyt hieno, ylimielisen ivallinen hymy, — mutta toisinaan näissä harmaissa silmissä ja kasvojen jokaisessa piirteessä välähti ilme, joka kosketti tytön sydämen arimpia kieliä. Silloin hän tunsi itsensä orjattareksi, ja jos maailma olisi ollut hänen käsissään, hän olisi lahjoittanut sen ilomielin tälle miehelle, tuntien sittenkin antaneensa liian vähän.

Traill kohotti katseensa lautasestaan, — "Miksikä te ette syö?" kysyi hän.

Tyttö naurahti hiljaisesti, ja totteli oitis kuin lapsi.

"Onko mr Arthur puhunut teidän kanssanne nyt myöhemmin?" jatkoi Traill.

Sally epäröi hetken, sitten hän vastasi myöntäen.

"Milloin?"

"Maanantai-iltana."

"Ah, niin — samana päivänä, jolloin me söimme yhdessä aamiaisen?"

"Niin."

"Mitä hän puhui?"

Tyttö epäröi jälleen.

"Mikä minut oikeuttaa näin kuulustelemaan teitä, — vai mitä?" jatkoi Trailll, ennenkuin tyttö ehti vastata mitään. "Sitenhän te mietitte, eikö totta? Tietenkään minua ei oikeuta mikään, — ellei kenties harrastukseni. Te aiheutitte tämän harrastuksen, tiedättehän, mutta sittenkin minä pyydän sitä anteeksi. Berthe!"

"Kyllä, — herra."

"Maquereaux grillés; ja lisäksi jotakin juotavaa."

"Alexandre!"

"Mitä hän tuolla tarkoittaa?" kysyi Sally.

"Hän kutsuu Alexandrea, viinuria, joka juoksee kadun toiselle puolen — tottelevasti mutta perin hitaasti — ostamaan viiniä meidän rahoillamme. Täällä heillä ei ole tarjoiluoikeuksia."

Alexandre tuli näkyviin, kädessään suuri, punertavan värinen pahvilevy, johon kokonainen sanomalehti näytti olevan liimattu. Se oli numeroitu viiniluettelo. Traill katsahti siihen ja ilmoitti samassa tuokiossa haluamansa lajin numeron.

"Pyydän anteeksi," toisti Traill, kun viinuri oli kadonnut.

"Se on tarpeetonta," sanoi tyttö pikaisesti. "Ymmärrän, että te olette hyvin ystävällinen, kun kiinnytte sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Ja minä luulen" — hänen katseensa harhaili pitkin huonetta —, "minä luulen, että olisin kertonut teille kaiken pyytämättännekin."

"Miten niin?" Traill kumartui hiukan eteenpäin.

"En tiedä Siksi, että haluan kertoa, luulen."

Hänen katseensa vaipui, — hän ei rohjennut kohottaa silmäluomiaan, tuntiessaan miehen tarkastelevan häntä läpitunkevin katsein. Tänä lyhyenä hetkisenä, äänettömyydessä, heidän ajatuksensa risteilivät ja koskettivat toisiaan. Traill ikäänkuin kyyristyi tuolillaan ja hapuili sokeasti jotakin käsiinsä, tarttuen ensimmäiseen esineeseen, minkä hänen sormensa tapasivat.

"Katsokaahan tätä veistä," sanoi hän värittömästi, näyttäen tytölle pöytäveitsen kahvaa. "Oletteko nähnyt koskaan tuollaista veitsenpäätä? Se on käyristynyt pestessä." Luinen kahva oli kiertynyt kuin oinaan sarvi. "Minä osun saamaan tämän tavallisesti kerran viikossa. Tällä hetkellä se on jo vanha ystävä."

Sally katsahti veistä, kyeten tuskin erottamaan sitä. Hänen mielensä läikehti syvinä ja väkevinä aaltoina, ja hänen silmiään hämärsi. Traill näki, kuinka hän koetti pakottaa suunsa hymyilemään, ja tytön melkein lapsekas alttius ja herkkyys vaikutti hänen vereensä kuin hidas mutta vastustamaton myrkky. Se liukui aste asteelta syvemmälle hänen suoniinsa, levittäen tulta ja poltetta ympärilleen.

Alexandre tuli jälleen sisään, tuoden viinin ja täyttäen heidän lasinsa. Kun viinuri oli poistunut ja Berthe oli tuonut pöytään uuden ruokalajin, kysyi Traill tyyntyneempänä:

"No niin, mitä siis mr Arthur sanoi?"

Sallyn katse tuntui kiittävän häntä tästä rohkaisusta ja tyttö hymyili vapautuneesti, sanoessaan.

"Hän kysyi, olinko minä jo päättänyt."

"Päättänyt suostua hänen vaimokseen?"

"Niin."

Traill silmäili häntä kysyvästi, ja kun tyttö ei jatkanut, sanoi hän:

"Ja te? Mitä te vastasitte?"

Hänen äänensä oli luja, ja hänen sanojensa jokainen tavu oli lausuttu tyynesti ja selvästi, mutta kuitenkin, — turhaan mies koetti salata tytöltä, kuinka hän odotti tämän vastausta. Sally tunsi hänen mielensä värähtelevän tämän tyynen sävyn ja lujan äänen kätkössä.

"Oh, minä sanoin, etten voi; sanoin sen olevan mahdotonta. En rakasta häntä, — en voisi koskaan rakastaa häntä. Kuinka voisin suostua sellaiseen, vain saadakseni kodin? Minkälainen koti siitä tulisikaan!"

Siinä oli hänen elämäntunnustuksensa. Hän kohotti rakkauden kaiken yläpuolelle, — kohotti sen alttarille, jonka edessä ihminen polvistuu hartauteen, äänettömästi liikkuvin huulin ja sydämessään uhrautumisen pyhä tarve. Rakastavan naisen koko elämän tarkoitus on vain antaa, antaa ja antaa, pidättämättä mitään, ajattelematta mitään ja unohtaen kaiken. Tällaiseksi Sally tunsi rakkauden, — ja mr. Arthurille ei hänellä ollut mitään annettavaa.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Traill. Mies ei koskaan voi olla ajattelematta kuinka kilpailija, jonka toiveet ovat murskatut, alistuu kohtaloonsa, — narrin vaiko miehen tavoin. "Mitä hän sanoi?" toisti mies jälleen.

Sallyn mielessä välähtelivät muistot kirjavina kuin taikapelin luvut. Hän näki uudelleen mr. Arthurin ilmeen, kun he erosivat ovella; hän muisti äänet, joita he Janetin kanssa olivat kuulleet seinän toiselta puolen; hänen mielessään vilahtivat mr. Arthurin kasvot sellaisina kuin hän oli nähnyt ne aamuin, heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen; ja tyttö muisti, ettei mr. Arthur ollut viipynyt kotona ainoanakaan iltana siitä saakka.

"Hän ei sanonut paljoa, mutta minä tiedän, että hän oli suruissaan."

"Mitenkä sen tiedätte?"

Niin, kun hän tuli sisään samana iltana, sitten myöhemmin — tytöstä tuntui mahdottomalta jatkaa. Hän katsahti ikäänkuin vedoten Trailliin, toivoen tämän ymmärtävän hänet sanoitta.

"Juovuksissa?" kysyi Traill.

Sally nyökkäsi.

"Mies raukka!" Hänen kasvoillaan häilähti tuhansien, hämärästi koettujen aavistusten luoma varjo.

"Teidän mielestänne minä siis menettelin julmasti?"

"Ette; sitä en ole sanonut."

"Mutta ajattelette?" Tytön ääni oli kiihkeä, pakottava.

"En, en; en, rakas lapsi. Ettehän voinut menetellä toisin."

"Mutta te säälitte häntä? Pahoittelette hänen vuokseen?"

"Kiellättekö minua säälimästä? Minä kuvittelin olevani hänen asemassaan, tuntevani samaa, mitä hänen on täytynyt tuntea. Jos seulotte tämän ajatuksen puhtaaksi, huomaatte, että minä sanoin oikeastaan omasta itsestäni: mies raukka!" Hän nauroi, katsellessaan tytön ilmeitä. "No niin; nyt," jatkoi hän, "me olemme jo aterian puolimatkassa, emmekä vielä ole puhuneet sanaakaan siitä, niihin täältä lähdemme. Mitä te ehdotatte?"

"Minä en tosiaan pidä väliä, — mihin hyvänsä."

"Kah, tepä sitten ette milloinkaan auta minua."

Sally nauroi tyytyväisenä. "Minä olen huomannut parhaimmaksi jättää kaiken teidän varaanne."

"Ettekä ole pettynyt?"

"En todellakaan!"

"No hyvä. Nyt minä en julista mitään lopullista, purkamatonta päätöstä; minä vain ehdotan —"

"Mitä sitten?"

"Minä asun Regent kadulla —"

"Tiedän sen. _'Kuka kukin on?'_ väittää siten, — minä vilkaisin siihen samana päivänä kuin me tapasimme toisemme aamiaislunnilla."

"Kas niin, te halusitte nähdä, olinko sanonut teille totuuden?"

"En, en tietenkään! Miksikä ajattelette, että minä olisin epäillyt?"

"Monet naiset olisivat —"

"Minä en!"

Hohde, joka välähti hetkeksi miehen kasvoille, rauhoitti tyttöä. Traill hämmästeli hänen avointa mieltään; se oli kirkas ja vapaa kuin lapsen sielu.

"Mitä te aioitte ehdottaa?" kysyi Sally, kun mies katseli häntä äänetönnä.

"Ehdotan, että lähdemme minun asuntooni; siellä voimme istua ja puhella. Me voimme keittää kahvia siellä; minä näytän teille, kuinka se käy päinsä."

Hän koetti sanoa tämän nopeasti, merkityksettömästi ja luonnollisesti; aivan kuin hän ei olisi sitä ennakolta miettinytkään. Tyttö ei huomannut siinä mitään pakotettua, mutta Traillin kasvot kuumenivat, hänen tarkatessaan omia sanojaan.

"Se olisi viehättävää," sanoi tyttö vilpittömällä mieltymyksellä.

Mies kuvitteli, että hän on Lontoon keskellä löytänyt tuntemattoman maan, ja tämä löytö sai hänet hetkeksi hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka sokeasti tyttö luotti häneen ja hänen jalouteensa, — kuinka "Aspley Manor" ja "Sir ['sir' Merkitsee engl. aatelisarvoa] William Hewitt Traill, C.B." olivat juurruttaneet tyttöön käsityksen, että hänen täytyi olla gentleman, kauttaaltaan hieno, ylevämielinen mies. Sally tunsi omalla tavallaan maailmaa riittävästi, tietääkseen sen vaaralliseksi, mutta Traillia hän ei voinut rinnastaa sen maailman kanssa.

Mies ei tätä ymmärtänyt, ja sydämensä pakotti häntä varottamaan tyttöä.

"Minä en nyt tahdo sanoa mitään omasta itsestäni; en puhu sen hyväksi, enkä sitä vastaan", alkoi hän. "Minä pyysin teitä luokseni, ja minä todella iloitsen, kun tulette. Mutta te olisitte narrimaisempi kuin sanoin voidaan kuvata, jos te eroituksetta suostuisitte jokaisen miehen — samanlaiseen ehdotukseen."

"Minä tiedän sen hyvin," vastasi Sally varmasti.

"Mutta te tulette?"

"Kyllä; minähän jo lupasin."

"Mikä saa teidät hyväksymään tämän poikkeuksen?"

"Tiedänhän, että te olette gentleman; teidän täytyy olla ritarillinen. Minä luotan teihin ehdottomasti."

Nämä sanat jäivät soimaan miehen sydämeen ja ne värähdyttävät pohjiaan myöten hänen koko olemustaan.

XI LUKU.

He kulkivat äänettöminä halki Sohon kapeiden katujen, ohjaten suuntansa Saftesbury Avenuen lehtokujaan. Poiketessaan sen toiselle puolen Traill otti kevyesti tytön käsivarren kainaloonsa, suojaten häntä kadun tungoksessa. Sally hiljaisesti värähti, tuntiessaan hänen kosketuksensa. Milloinkaan ennen tyttö ei ollut kokenut näin kauttaaltaan valoisaa, onnellista mielentilaa. Mikään ei kaivannut selityksiä. Hän ei millään tavoin pyrkinyt määrittelemään tahi edes käsittämään tuntemuksiaan. Oli samanlaista kuin keväällä, auringon ensi kertaa lämmittäessä maailmaa talven jäljiltä: me annamme sen hyväillä itseämme, uppoamme sen elähyttävään valoon, emmekä kysele mitään.

Mutta Traillin oli työläs päästä sisäiseen tasapainotilaan. Tyttö oli sanonut häntä ritarilliseksi; mutta aikoiko hän nyt menetellä gentlemanin tavoin? Sally oli pudottanut vaakakuppiin rajattoman luottamuksensa ja uskonsa; minkä painon voisi nyt _hän_ laskea toiseen, saadakseen vaa'an kohoamaan tasapainoon? Traill etsi ja etsi ajatuksistaan ja sydämestään, mutta hän ei löytänyt mitään, mikä olisi vastannut tytön uskon suunnatonta painoa, — ei niin mitään!

Miehen ja naisen välisessä ikuisessa kamppailussa ei mikään tee miestä niin aseettomaksi kuin vilpitön, luottava vetoaminen hänen kunniallisuuteensa ja ritarillisuuteensa. Siihen saakka kuin Sally oli sanonut yksinkertaiset, viattomat sanansa: "Tiedän, että te olette gentleman," oli Traill käsittänyt suhteensa häneen samanlaiseksi kuin muihin naisiin, joiden kanssa hän oli ollut läheisissä ja tutunomaisissa suhteissa, ajattelematta sen enempää niiden päättymistä. Mutta tytön luottamus herätti hänen paremman minuutensa eloon, ja nyt hän tunsi olonsa rauhattomaksi, — hän tunsi olevansa tämän pienen konekirjurin armoilla.

Tällaisen mielentilan valtaamana, aseettomana, avuttomana, kaikkia mahdollisuuksia punnitsevana Traill saapui tytön seurassa asuntonsa portaille. Silloin hän teki päätöksensä. Tämän kerran hän päästäisi Sallyn asuntoonsa, — tämän kerran, mutta sitten ei enää milloinkaan. Hän tunsi omat vaistonsa, eikä hän tohtinut luottaa niihin. Mutta jos kerta tyttö uskoi hänet kunnialliseksi mieheksi, niin hänen täytyi osoittaa tälle, ettei hän ollut erehtynyt. Tämä on inhimillistä. Me käyttäydymme ihmisiä kohtaan sen käsitystavan mukaisesti, minkä he ovat omaksuneet meistä. Senvuoksi sinun on viisainta ajatella lähimmäisestäsi hyvää. Mutta jos sanot toiselle vasten hänen kasvojaan, että hän on koira, niin sinä saat hänestä koiran kimppuusi.

"Nämä portaat ovat onnettoman pimeät," sanoi Traill. "Minä raapasen tulen tikkuun."

Sally odotti, sydämensä läpättäessä, ja kuuli rikkitikunpään raapaisevan portaiden kädenpuuhun. Valo leimahti, ja Traill kohotti palavan tikun päänsä ylle, lähtien edeltä astumaan portaita ylös, muodottomien varjojen häälyessä äänettömien aaveiden tavoin hänen ympärillään. Tyttö seurasi heti hänen jäljissään.

"Minä olen ennen asunut yläkerroksessa," puheli Traill, "mutta toissapäivänä minä muutin alas ensimmäiseen kerrokseen. Huoneissa ei ole sanottavasti eroa, mutta minusta alkoi tuntua ikävältä kavuta neljä porraskertaa ylöspäin tällaisessa valaistuksessa." Hän muisteli naista, joka viimeksi oli kulkenut näitä portaita hänen seurassaan ja vertaili hänen elämäänsä, sen onttoa, hirmuista tyhjyyttä tämän nuoren tytön luottavaan elämänuskoon. Tämä rinnastelu sai hänet värisemään.

"Nyt," sanoi hän, laskien kätensä oven kahvalle ja kääntyen väkinäisesti hymyillen tyttöön päin, — "nyt olemme perillä. Pyydän teitä muistamaan, että me nyt käymme tavalliseen poikamiehen asuntoon, — ei siellä ole mitään pehmeitä sohvapieluksia, ei komeita kuvastimia, eikä mitään. Jos te hennoisitte seistä tässä vielä hetken, niin minä sytyttäisin sisällä kynttilät. On parempi, kun näette kaiken täydessä valossa yhdellä kertaa, tarvitsematta odotella, kunnes huone vähitellen kasvaa eteenne sitä mukaa kuin minä tulitikkuineni ehdin kierrellä sen nurkissa valoja sytyttämässä. Tahi onko tämä teistä kiusallista?"