Part 9

"Mitä miehesi on tehnyt?"

"Eivät hänen tekonsa ole syynä, — en usko hänen tehneen mitään."

"No, mikä sitten on vikana?" Hän laski kätensä sisaren olkapäälle. "Dolly raukka", hän jatkoi lempeästi. "Mutta sanohan, miksikä sinä ärsytit minua, sanomalla, ettei minun sovi tuoda tänne — naikkosiani?"

Sisar katsahti häneen avoimesti ja ujostelematta. "Olin mustasukkainen," hän tunnusti.

Traill naurahti hilpeästi. Sisaren sanat hipaisivat hänen itserakkauttaan, kuten Dolly oli suunnitellutkin. Mies kumartui ja suuteli sisartaan poskelle, ja kun Sally tuli ovesta sisään, hän näki tämän suudelman. Tyttö ei tiennyt, mikä sen oli aiheuttanut, mutta hän aavisti herkistyneessä mielentilassaan, että hänelle se ennusti vaaraa, jota hän nyt oli oppinut pelkäämään.

"Minun sisareni ei ole tyytyväinen mieheensä," kertoi Traill Sallylle, kun he jälleen ajoivat Lontoota kohden.

"Siitäkö hän puheli sinulle, minun ollessani yläkerrassa?" kysyi tyttö.

"Niin."

"Ja sentähden sinä siis suutelit häntä?"

"Niin. Näitkö sinä?"

"Kyllä, tullessani jälleen sisälle ruokasaliin."

"No niin; asia on siten. Minä olenkin aina pitänyt Harold Durlacheria houkkiona," lisäsi Traill miettivästi. "Sanoin sen sisarelleni useasti, ennenkuin he menivät naimisiin. Herran nimessä, mitä hyvää voi odottaakaan kaartinupseerilta? Hän elää, — ottaakseen elämältä minkä saa, antamatta mitään. Epäilen, tokko hänen ruhonsa edes hedelmöittää maata lahotessaan mullaksi hänen kuoltuaan. Hän luullakseni myisi ruumiinsa, jos arvaisi sen näin kelvolliseksi."

Sally sulki silmänsä Traillin puhuessa, ja aukaisi ne sitten äkisti, tarkastellakseen hänen kasvojaan. Nämä karkeat puheenparret, joihin Traill oli mieltynyt, eivät sallineet tytön pitkäksikään aikaa unohtaa, kuinka kovettunut tämän miehen sielu pohjaltaan oli.

"Aiotko sinä puuttua asiaan jollakin tavoin?" kysyi hän Traillilta.

"Minä? Oh, kaiketi minun täytyy pyrkiä välittäjäksi tavalla tahi toisella. Dolly on minun sisareni, ja minusta hän tuntuu nyt suorastaan onnettomalta."

Tämän, osaksi todellisen ja osaksi uskotellun syyn nojalla mrs Durjacher sai veljensä alottamaan vieraskäyntinsä Sloane kadulla. Traill oli käynyt siellä jo useasti, kertaakaan kohtaamatta Durlacheria itseään. Mies oli aina poissa kotoa. Mutta sen sijaan hän tapasi mrs Durlacherin vierashuoneessa monia odottamattoman mielenkiintoisia henkilöitä, joita oli sinne kutsuttu vartavasten juuri hänen tähtensä. Ne olivat, itse tietämättään, tärkeitä näyttelijöitä tässä pikku näytelmässä, jonka huolehtiva sisar oli veljensä varalle järjestänyt. Ja kaiken aikaa Traill kuvitteli, että hänen vieraskäyntinsä vain tarjosivat lohdutusta ja tukea onnettomalle sisarraukalle.

Kun Traill, kolmannen kerran uudistettuaan tämän vierailunsa, parhaillaan istui teepöydässä, kahden kesken sisarensa seurassa, aukeni ovi ja palvelija ilmoitti vieraan saapuneen, — miss Standish-Roen.

Traill nousi ja tavotteli hansikkaitaan. Mrs Durlacher riensi ovelle vierasta vastaan ja huudahti ihastuneesti:

"Rakas lapsi, kuinka ilahutit minua tulollasi!" Hän suuteli tyttöä poskille lämpimästi. "Tulehan, minä esittelen sinulle veljeni."

Traill oli jo vieraan nimen kuullessaan muistanut nähneensä hänet ravintolassa, ollessaan kerran sisarensa seurassa illallisella. Nyt hän kääntyi ja tunsi heti tytön samaksi neidoksi, jonka hän silloin oli huomannut naapuripöydässä, johtokuntiin kuuluvan isänsä seurassa. Hän kumarsi, tarkastellen yhä tytön kasvoja.

"Sinä et tietenkään lähde vielä, Jack," sanoi mrs Durlacher, katsellen pyytävästi veljeään. Traill epäröi. Miss Standish-Roe istuutui ja suuntasi silmänsä kysyvinä Trailliin, ikäänkuin vastaus koskisi juuri häntä.

"No niin, ehkäpä minä juon toisen kupillisen teidän seurassanne," sanoi Traill. Hänen sisarensa kasvot loistivat, ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli pienin onnistunein kääntein yllyttänyt Traillin puhumaan mieliaiheestaan, sovinnaisuudesta.

"Tuhannesti mieluummin", huudahti Traill, minä kuuntelen miestä, joka tietää syyllisyytensä ja tunnustaa sen, kuin viattomuuttaan ruikuttavaa naista, jonka hyveellisyyttä vain sovinnaisuus on estänyt kokonaan tipahtamasta hänen sormiensa nenistä.

"Siksipä te tuhosittekin sen naisen tässä muutamana päivänä, mr Traill," sanoi miss Standish-Roe ihaillen.

"Tuhosin? Kenet?

"Naisen, joka oli suudellut — vastaajaa."

"Ah, mutta ettehän te ollut oikeussalissa, tahi olitteko?"

"En; minä luin asiasta sanomalehdistä; teidän sisarenne aluksi kertoi minulle siitä."

Mrs Durlacher katseli arastellen veljeään silmiin, peljäten hänen aavistelevan hänen tarkoituksiaan. Mutta Traillin mielen täytti nyt kokonaan helposti ymmärrettävä turhamaisuus; hän ei joutanut penkomaan näiden sanojen merkitystä pohjiaan myöten.

"No niin, siinä on juuri sellainen tapaus, johon minä äsken tähtäilin," hän sanoi. "Siinä näemme sovinnaisuuden hyveen paljastettuna. Luulen, ettei nainen ollut syyllinen kaikkein pahimpaan; sovinnaisuus epäilemättä oli estänyt hänet siitä. Mutta hän oli ansainnut tuomionsa."

"Mutta tehän kuitenkin vahvistitte hänen syyllisyytensä?" sanoi miss Standish-Roe hämmästellen. "Vaikka uskoitte hänen puhuneen totta?"

"Niin tietenkin," vastasi Traill. "Sellaiset naiset on karkoitettava yhteiskunnasta, joka on liian täynnään heidän laisiaan."

Mrs Durlacher kiiruhti vaihtamaan keskustelun aihetta.

"Huomisillaksi minä tilaan aition jostakin teatterista, kuule Jack," hän sanoi. "Haroldin täytyy lähteä muuanne, — kaiketi sinä tulet aterioimaan meidän kanssamme ja seuraat sitten meitä teatteriin?"

"Keitä ovat nämä 'me'?"

"Miss Standish-Roe sekä minä. Ellet sinä suostu, niin me jäämme aivan yksin."

Sallyn kuva häilähti Traillin mielessä. Hänen täytyisi siis jättää tyttö aterioimaan yksinään johonkin ravintolaan. Mutta entäpä niinkin? Eihän hän ollut mitenkään sidottu. Hän vastasi:

"Kyllä; minä tulen. Mihinkä aikaan sinulla on päivällinen?"

Voitonriemu kohahteli mrs Durlacherin sydämessä.

"Sinun olisi paras tulla puoli kahdeksalta," hän ehdotti.

Traill myönsi jälleen. Hän ei hetkeäkään tuntenut itseään halukkaaksi tähän seurailoon, mutta hän ei myöskään tahtonut myöntää itselleen, että Sally kahlehtisi häntä. Hän halusi tuntea itsensä vapaaksi; siinä hänen syynsä.

Kun Traill oli lähtenyt, mrs Durlacher kääntyi ystävättäreensä.

"Tulethan sinä, — voithan sinä tulla?"

"Miss Standish-Roe nyökäytti päätään."

III LUKU.

Samana iltana Traill, palattuaan sisarensa luota, vei Sallyn mukanaan aterioimaan pieneen Sohon ravintolaan, jossa he olivat ensimmäisen iltansa istuneet.

Siellä puuhasivat edelleenkin Madame — samoinkuin Berthe ja Marie — samoinkuin viinuri Alexandra, — aina yhtä säännöllisinä, yhtä taitavina ja nuhteettoman kohteliaina.

"Bon soir, monsieur, — bon soir, madame!" Samat sanat entinen sävy; aivan muuttumattomina. Yhteinen etu oli pitänyt heidät edelleen koossa, ja yhteinen veren perintö kuvastui edelleen haihtumattomana heidän tavoissaan ja käyttäytymisessään.

"Minä aina tunnen itseni niin lämpimäksi täällä," sanoi Sally hilpeästi, kun he jälleen istuutuivat entiseen pöytäänsä.

"Kuinka niin?"

"Täällähän me olimme yhdessä ensimmäisen iltamme." Tyttö ojensi kätensä pöydän yli ja siveli Traillin sormia. "Tänne sinä minut kaikkein ensimmäiseksi johdatit."

"Etkä sinä ole pahoillasi?" kysyi Traill vakavasti.

"Pahoillani — en! Miksikä?"

"Muistatko, mitä sinä sanoit minulle juuri täällä; vähää ennen kuin me lähdimme minun asuntooni?"

"Minä sanoin kai — yhtä ja toista."

"Ei, — sinä puhuit varsin vähän silloin. Mutta sinä sanoit jotakin, mikä painui syvälle minun mieleeni."

"No?"

"Sanoit, että minä olen kunniallinen mies."

"Siten minä uskoin silloin; ja nyt minä tiedän sen todeksi, näiden kolmen vuoden jälkeen."

"Tiedät, — niinkö?"

"Tiedän."

"Ja kuitenkaan minä en ole vielä sanallakaan vihjannut sinulle, kuinka minun pitäisi ainakin turvata sinun asemasi."

Tytön huulet aukenivat erilleen tuskallisesti. Häntä kauhisti edelleen jo pelkkä ajatuskin, että heidän suhteensa muuttuisi jonkinlaiseksi liikesopimukseksi.

"Sinä olet siis jättänyt kaiken vain luottamuksen varaan?" jatkoi Traill. "Entä jos minä kuolisin, — oh, kuolema on sellainen suurteko, johon vähäpätöisinkin meistä pystyy. — Berthe!" Hän kääntyi ja neuvotteli hymyilevän tarjoojattaren kanssa illallisesta. "Otaksukaamme, että minä kuolen", jatkoi hän sitten Sallylle, nojaten kyynärpäitään pöytään ja katsellen tyttöä vakavasti silmiin.

"Miksikä sinä puhut näin?" valitti tyttö, samalla kun hänen aivoissaan välähti pelko: "Ajatteleeko hän todella kuolemaa? Entä jos hän aikookin hyljätä minut?" Nämä epäilykset hyppivät hurjaa tanssiaan hänen silmiensä edessä. Jos Traill olisi ollut kyllin tarkkanäköinen, hän olisi voinut huomata nämä häälyvät aaveet.

"Miksikä? Siksi, ettei minulla ole oikeutta sysätä näitä asioita syrjään", puhui Traill ystävällisesti. "Sinulla ei ole hämärintä aavistustakaan siitä, onko minulla mitään tarjona sinun varallesi. Olen usein ihmetellyt, etkö sinä milloinkaan kysy minulta tätä, mutta ei, — sinä et edes ajattelekaan koko asiaa. Etkö sinä menettele siinä järjettömästi? Etkö sinä huomaa, että ihmisen täytyy ajatella myöskin tulevaisuutta?"

"Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta," sanoi tyttö urhokkaasti. "Minä kammoan sellaisia ajatuksia. Minä olen nykyhetkellä onnellinen; enkö minä saa tyytyä siihen?"

"Kuka takaa sinun onnesi huomispäivänä? Siinä se! Etkö nyt ymmärrä, Sally, että kun minä liitin sinut omaan elämääni, niin minä samalla sitouduin vastaamaan sinun kohtalostasi? Tämä sitoumus minun on nyt täydennettävä. Kun me tänä iltana palaamme kotiin, niin me valmistamme jonkinlaisen sopimuksen, ja huomisaamuna minä vien sen asianajajalleni laillisesti vahvistettavaksi."

Sally kumartui eteenpäin pöydän yli ja kosketti jälleen miehen kättä. Hänen kasvonsa, joista vielä äsken loisti hilpeä huolettomuus, olivat nyt tuskan pimentämät.

"Älä tee sitä," hän sanoi; "minä pyydän, älä tee sitä. Minä en välitä mistään sopimuksista niin kauan kuin sinä pidät minusta. Mitä sopimus hyödyttää minua, jos sinä kuolet, niinkuin sanoit! Mitä iloa se voi tarjota minulle? Luuletko, että minä silloin jaksaisin elää?"

Traill tarkasteli hämmästyneenä tyttöä. "Älä sinä puhu hullutuksia," sanoi hän lujasti, mutta samalla ystävällisesti. "Sinä olet pieni, rakas, yksinkertainen lapsi, mutta sinun täytyisi yhtä hyvin elää ilman minuakin. Jokainen sen jaksaa. Ja sinä luultavasti rakastaisit sitten jotakin toista miestä."

"Vähän sinä tiedät minusta," huudahti Sally katkerasti, "jos todellakin ajattelet siten."

"No niin, enhän väittänyt sitä varmaksi, — oletin sen vain mahdolliseksi. Luulen siinä asiassa tuntevani hiukan ihmisluonnetta. Ja sen pohjalta näitä seikkoja on arvioitava eikä tunteen kannalta. Mutta en väitä mitään sinusta. Sanon vain, että sinun täytyy elää, ja minun täytyy huolehtia siitä, että sinä voit elää. Miksikä sinä niin kauhistut sellaista pientä sopimusta? Miksikä?"

Tytön pää painui. Kuinka hän olisi voinut puhua miehelle epäilyksistään, kun hän ei voinut osoittaa mitään syytä pelkoonsa? Ja ehkä hän sanoillaan vain herättäisi miehessä eron ajatuksen, joka muuten kenties ei koskaan syntyisi hänen mielessään? Tämä pelko salpasi tunnustuksen hänen sydämeensä.

"No, minkätähden?" toisti Traill.

"Se ei miellytä minua," sopersi tyttö epäröiden. "Se tuntuu niin rumalta, — siinä kaikki."

"No niin; pelkään, että meidän täytyy alistua sellaiseen rumuuteen," päätti Traill. "Minä menettelisin kehnosti, ellen taivuttaisi sinua siihen. Teemme sen tänä iltana; sittenhän se on ohitse."

Traill kirjoitti sopimuksen vielä samana iltana. Sitten hän näytti sen Sallylle. "Sinun pitäisi lukea tämä, ennenkuin minä jätän sen vahvistettavaksi," hän ehdotti.

"En minä halua lukea sitä," vastasi tyttö.

"Miksikä et?"

"Se ei huvita minua. Sinä olet kirjoittanut sen omaksi iloksesi, etkä minun mieltäni noudattaaksesi. Ole hyvä, — älä pyydä minua lukemaan sitä!"

Traill ei ymmärtänyt tytön järjetöntä itsepintaisuutta, ja hän kohautti hartioitaan puoleksi tyrmistyneenä. "No, kuten haluat," hän vastasi rauhallisesti ja työnsi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon. "Joka tapauksessa minä annan sinulle tästä jäljennöksen."

Sally hyvästeli hänet, kuten tavallisesti, ja lähti hitaasti yläkertaan, josta Traill oli vuokrannut hänelle pienen huoneuston Tyttö istui ajatuksissaan pianon ääreen ja alkoi soittaa, itsekään tietämättä mitä. Sitten hän äkisti säikähti ja nosti kätensä koskettimilta, — olihan Traill nyt kotona, hänen huoneidensa alapuolella, ja hänen oli lupa soitella pianoaan vain silloin, kun Traill oli poissa. Hetken hän vielä istui paikallaan, sivellen hellävaroin koskettimia ja kuvitellen sielussaan kuulumattomia säveleitä ja sointuja, ikäänkuin tuntien ne sormenpäissään. Sitten hän nousi, seisoi liikkumattomana ja tarkkasi alhaalta kuuluvia vaimennettuja ääniä.

Hän kuuli lasin kilahtelevan. Traill sekoitti iltawhiskyään. Siitä tyttö ymmärsi, että hän kohta menisi levolle. Eikö hän enää tulisikaan tapaamaan tyttöään tänä iltana? Sally katsahti kelloa, joka tikitti uuninreunuksella. Se oli hiukan yli yhdentoista.

Tyttö meni makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän otti ylleen uuden, pitsikoristeisen yöpuvun, jonka hän oli ostanut vasta muutamia päiviä sitten. Katsellessaan itseään arvostelevasti kuvastimesta hän huomasi hiuksiensa olevan epäjärjestyksessä. Hän päästeli tukkansa valloilleen ja haroi sen pitkiä suortuvia sormiensa lomitse, muistellen kuinka monesti Traill oli tehnyt samoin. Ja tätä ajatellessaan hän äkisti heittäytyi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili nyyhkyttäen:

"Jumala, — salli hänen rakastaa minua, — aina — aina! Osoita minulle, kuinka minä voin saada — loppumattomasti — hänet rakastamaan itseäni!"

Näin hän huokaili, tuntematta uskoa ja saamatta rukouksestaan luottamusta. Hän ajatteli enemmän Traillia kuin Jumalaa, ja hän tunsi ettei rukouksensa voinut auttaa häntä. Mutta hänen sydämensä ahdistus purkautui tähän avunhuutoon, ja hän osotti sen Jumalalle, ikäänkuin voidakseen lohduttaa mieltään sillä, että hän ainakin oli rukoillut armahdusta.

Mutta kesken huokaustensakin hänen täytyi kuunnella alhaalta erottuvaa hälyä. Hän huomasi, että Traill liikkui nyt makuuhuoneessaan; hän oli menossa levolle. Tyttö kuuli miehen aukovan vaatekaapin ovia, kun hän järjesti seurustelupukunsa säilöön. Ja sitten rasahtelivat vuoteen teräsjouset, kun Traill kääntelehti patjoillaan, tavotellen mukavaa makuuasentoa.

Sally nousi pikaisesti seisoalleen, kuivasi kasvonsa hajuveteen kostutetulla nenäliinalla ja heitti hartioilleen silkkisen iltavaipan, rientäen epäröimättä portaita alas. Hän aukaisi pimeän etuhuoneen oven ja hiipi sisälle.

"Jack," kuiskasi hän. "Jack!"

Hänen kurkkuaan kuivasi ja tämä hiljainen huudahdus häipyi kuulumattomiin hänen huuliltaan. Ei vastausta.

"Jack!" uudisti tyttö ja kosketti Traillin makuuhuoneen oven kädensijaa.

"Sinäkö, Sally?"

"Minä, — olen."

"Tule sisälle. Minä olen jo vuoteessa. Mitä puuttuu? Tule sisään."

Sally aukaisi oven. Traill oli noussut istumaan vuoteelleen, haparoiden tulitikkuja, ja raapaisi nyt valkean sekä sytytti yöpöydällään olevan kynttilän.

"Herra nähköön!" huudahti hän, "sinähän vilustut tuossa asussa. Mitä sinä tahdot, lapsi?"

"Minä en voi saada unta," mutisi tyttö, siristellen silmiään, joita kynttilän äkillinen valo häikäisi.

"Minkätähden et?"

"En tiedä."

"Ajatukset vaivaavat?"

"Niin, — niin luulen."

"Lue sataan; yksi, kaksi, kolme —"

Sally koetti hymyillä, peljäten, että mies muuten huomaisi, kuinka onneton hän oli.

"Ei se auta. Mieluummin minä ottaisin jonkun kirjan," sanoi hän. "Ehkä —"

"Niin, tietysti; se on hyvä keino. Ota, minkä haluat. Ja koeta tupakoida hiukan. Se tekee sinut uniseksi."

Traill heittäytyi jälleen makuulle vuoteeseensa.

Tyttö pistäytyi etuhuoneeseen ja otti käteensä ensimmäisen kirjan, minkä sattui pimeässä tapaamaan.

"Löydätkö sinä mitään?" kysyi Traill.

Sally tuli jälleen valoon ja vilkaisi kirjan päällystä.

"Tässä on... Macaulayn 'Englannin historia'," luki hän.

Vuode rasahteli, kun Traill purskahti nauruun.

"Se kyllä nukuttaa sinut uneen," hän sanoi.

"Mutta ehkäpä minä vielä ottaisin savukkeenkin."

"No, mikäs siinä. Ota vaan."

"Mistä minä saan sen?"

"Rasiasta; se on minun liivini taskussa."

Tyttö etsi savukkeen ja tuli sitten jälleen Traillin vuoteen viereen seisten siinä hetken neuvotonna.

"Haluatko sinä, että minä puhallan kynttilän sammuksiin?" hän kysyi.

"Eikö mitä; ei sen ole väliä. Minä saan sen kyllä sammumaan, nousematta vuoteesta. Sinä osaat paremmin mennä ovelle, kun meillä on valoa."

Sally istahti vuoteen laidalle ja kumartui miehen ylle, kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen.

"Hyvää yötä," kuiskasi hän, lähentäen huuliaan Traillin kasvoihin.

"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"

"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin nahanpala. "Ei aina."

"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."

Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli lähtenytkään huoneistaan.

"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö oli ovella.

"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.

Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.

IV LUKU.

Kun Traill seuraavana iltapäivänä palasi oikeushovista ja kertoi Sallylle, että hänen oli mentävä illaksi sisarensa luo Sloane-kadulle, ei tyttö puhunut siihen mitään. Hän katseli miestä kysyvästi, mutta ei tohtinut pukea kysymystään sanoihin. Hän aavisti, että Traill halusi tuntea itsensä vapaaksi menettelemään, kuten halusi, tarvitsematta selitellä mitään. Vaikka hän olisi ollut Traillin puoliso, hän tuskin sittenkään olisi uskaltanut kysellä miehen syitä; nyt, kun hän oli vain hänen ystävättärensä, oli hän vielä vähemmän oikeutettu vaatimaan häneltä selityksiä.

Sally luuli ymmärtävänsä Traillin sisaren tarkoitukset, ja hän aavisteli, että mrs Durlacher vetosi avioliittonsa onnettomuuteen vain tekosyynä. Tähän oletukseensa tyttö tahtoi kiinnittää Traillin huomiota. "Ovatko sinun sisaresi ja hänen miehensä välit nyt paremmat?" hän aloitti.

"Ehkäpä ovat hiukan; luulen niin. En tiedä varmaan, — vaikeata arvata. En ole vielä nähnyt miestä. Sisareni ei salli minun puhua hänen kanssaan. Hän väittää, että minä vain pahentaisin asiaa."

Tyttö katseli häntä suoraan silmiin.

"Uskotko, että asia on vakava?" hän kysyi. "Arvatenkaan sisaresi ei olisi voinut vain kuvitella, että heidän suhteensa on onnettomalla tolalla?"

"Kuvitella! Ei, — mitenkä hän voisi kuvitella sellaisia? Me Traillit emme kuvittele mitään; meillä ei ole hituistakaan kuvittelukykyä. Ja miksikä hän kuvittelisi mokomia? Mitä lemmon iloa siitä olisi? Mitä hän sillä voittaisi?"

"Sinun myötätuntosi," vastasi Sally.

Traill poistui nauraen makuuhuoneeseensa. "Vielä mitä! — hittoako hän välittää minun myötätunnostani", huudahti hän sieltä. "Vakuutan sinulle, ettei Dolly ole mikään hempeämielinen olento. Hän huolii vähät muusta, kunhan säilyttää asemansa kirkkaana maailman silmissä, — sen voit uskoakin."

Sally ei voinut jatkaa. Hän oli yrittänyt kylvää epäluulon siemenen Traillin mieleen, mutta hänen kylvönsä ei onnistunut. Tiesihän Traill, mitä sisar toivoi juuri hänen suhteensa, mutta hän ei ymmärtänyt tapaa, jolla mrs Durlacher koetti toteuttaa toiveitaan. Ja Sallyn ei onnistunut avata hänen silmiään näkemään, mitä kaiken takana piili.

"Sinä aiot muuttaa nyt pukua?" kysyi tyttö.

Traill mutisi jotakin myöntävää makuuhuoneestaan, ja Sally, joka huomasi, että hänen mielensä oli täynnään muita asioita, hiipi hiljalleen pois ja nousi omaan kerrokseensa. Hän meni ikkunan luo, katsellen lähimmän kadunkulman ohi pyörtäviä naisia, jotka kiiruhtivat Piccadillyyn kohottaen hameenliepeitään puolisääreen ja heilutellen pieniä käsilaukkujaan samalla kun he maanitellen vilkuilivat ympärilleen.

Traill pujotteli päätään valkoisen, jäykäksi silitetyn paidan aukon läpi ja kysyi: "Mitä sinä aiot puuhailla tänä iltana, Sally?" Ei kuulunut vastausta. Traill katsahti ovelta etuhuoneeseen, ja kun hän huomasi, että tyttö oli lähtenyt, hän alkoi äänekkäästi sadatella paitaa, joka tuotti hänelle vastusta. Manaukset keskeytti ovelta kuuluva koputus. Traill tuli kynnykselle, suorien paitansa helmoja, ja aukaisi oven ulkoasuaan kainostelematta.

"Sinä? Käy sisälle!" hän kutsui.

Avoimessa ovessa näkyi pitkä, kaunismuotoinen, huolellisesti vaatetettu mies. Hän asetti silkkihattunsa pöydälle, suu ylöspäin, riisui hansikkaat käsistään ja viskasi ne huolettomasti hattuun, kääntyen sitten Trailliin.

"Sinä olet pois lähdössä?" hän kysyi.

"Niin olen."

"Tuletko jonnekin syömään minun mukanani?"

"En ehdi."

"Lähdet pikku naisesi seurassa kaupungille, varmaan?"

"En. Hän on yläkerrassa."

Vieraan silmäys viivähti hetken Traillin kasvoilla, ja sitten hän kääntyi katselemaan James Brownriggin valokuvaa.

"No niin, minusta aika tuntui pitkältä," hän sanoi. "Tulin senvuoksi tapaamaan sinua." Hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja valitsi sieltä tupakan. Traill kiinnitteli nappeja paitansa kaulukseen ja kalvosimiin.

"Ajattelin, että me voisimme lähteä yhdessä kaupungille ja ottaa sinun tyttösesi mukanamme johonkin varieteehen, kuten kerran ennenkin, — kauanko siitä jo mahtaakaan olla?"

Traill pistäytyi makuuhuoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin sovitellen kaulusta paidannappeihin.

"Oh, eiköhän siitä jo ole aikaa," hän mutisi.

"Pian vuosi, luullakseni. Viihdytkö edelleen hänen parissaan?"

"Mainiosti. Haluatko whiskyä?"

"En; kiitoksia, vanha veikko. Minnekkä sinä lähdet?"

"Päivälliselle sisareni luo. Menemme, luullakseni, sitten Yorkin herttuan teatteriin."

"Ah, minä tapasin sisaresi tässä eräänä iltana." Hän istuutui, nykäisten samalla housunlahkeitaan polvien kohdalta ylemmäksi. "Niin, hän oli Prince'ssä luistelemassa, ja miss Standish-Roe oli hänen seurassaan."

"Hän on myöskin tänä iltana meidän mukanamme."

"Onko?" Hänen katseensa vilahti jälleen hetkisen Traillin kasvoilla. "Kirotun kaunis tyttö."

Traill ei vastannut. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa ja hyräili hiljalleen. Äkisti hän keskeytti ja huudahti:

"Nytpä tiedän!"

"No?"

"Sanoit, että aika tuntuu sinusta pitkältä?"

"Niin, tekisi mieleni tappaa sitä jotenkuten."

"Hyvä. Sinähän voit viedä Sallyn aterioimaan."

"Tyttösesi?"

"Niin, hän jäisi muuten liian yksinäiseksi. Puhuin hänelle niin myöhään tästä vierailustani, ettei hän ehtinyt kutsua luokseen ystäväänsä, sitä, — mikä miss Hallard se nyt onkaan. Haluatko sinä? Älä epäröi kieltäytyä, ellet halua."

"Oh, en minä halua vastustella. Mutta entä tyttö itse?"

"Minä kutsun hänet tänne."

Hän kiiruhti Sallyn ovelle, ja vieras kuuli hänen huutavan tyttöä nimeltä.

"Minä tulen," vastasi Sally, ja hetken kuluttua hänen askeleensa kajahtelivat porraskäytävässä.

"Mr Devenish on tullut hakemaan meitä kaupungille," kertoi Traill tytölle, ennenkuin he ehtivät alakertaan. "Kun minä en jouda, voit sinä lähteä hänen kanssaan yksin."

Askeleet pysähtyivät. Devenish sulki puolittain silmänsä, huvitettuna; hän kuuli monia kertomattomia seikkoja tässä äänettömyydessä.

"Pitäisikö minun mennä pukeutumaan?" kysyi tyttö hetken kuluttua.

"Turhia. Hän on täällä alhaalla. Tule."

Sally kävi sisälle ja Devenish astui häntä kohden, tervehtiäkseen. "Hyvää iltaa, miss Bishop. Jos te olette ajatellut järjestää iltanne toisin, niin kieltäytykää epäröimättä. Minulle vain kävi aika pitkäksi, ja ajattelin saavani täältä seuraa."

"Ajattelitte hyvin ystävällisesti."

"Mitä vielä. Iloanihan minä vain etsin. Sanokaa, minne te mieluummin lähdette; minusta on aivan yhdentekevää."

Sally kääntyi Trailliin.

"Menenkö minä nyt panemaan hatun päähäni?" Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään mielihyvän tahi harrastuksen värettä.

"Niin, tee se. Jos olet nopea, niin pääsemme kaikin samalla kertaa lähtemään."

Tyttö poistui, ja Traill täydenteli asuaan. Devenish istui miettiväisenä ja äänettömänä, kunnes hän äkisti kysyi: "Kauanko hän on elänyt täällä sinun parissasi?"

"Hiukan neljättä vuotta."

"Niin, muistanhan sinun kertoneen siitä."

He vaikenivat jälleen, ja Devenish katseli puolittain hymyillen, kuinka Traill solmi kömpelösti valkoisen kaulanauhan kauluksensa ympärille, vetäen sitten ylleen valkoiset liivit ja hännystakin, silminnähtävästi ensinkään ajattelematta ulkoasuaan. Siinä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa he olivat aivan eri luonteisia, nämä vanhat ystävykset, jotka pitävät toisistaan siitä huolimatta, että kohtasivat vain perin harvoin, mikä ei miesten välisissä ystävyyssuhteissa olekaan mitään tavatonta.

Kun Sally jälleen tuli alas, he lähtivät kolmisin kadulle. Hetken kuluttua Traill ojensi tytölle kätensä, kutsui ajurin ja nousi vaunuihin. Devenish tarkasteli Sallyn ilmeitä, tytön katsellessa pois vierivien vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat kadun vilinään.

"Minnekkä me lähdemme?" hän kysyi sitten, kun Sally jälleen käänsi katseensa toisaalle, herkän ilmeen sammuessa hänen kasvoillaan.

"En todellakaan välitä siitä, en ensinkään. Minne hyvänsä."

Devenish mainitsi Sohon pienen ranskalais-ravintolan. Tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Eikö sinne?"

"Ei, minne tahansa muualle," sanoi tyttö.

"Te ette pidä siitä loukosta?"

"Oh, kyllä; pidän hyvinkin. Mutta —", hän epäröi.

No niin. Sitten Devenish ehdotti erästä toista ravintolaa, ja tyttö nyökkäsi myöntyvästi. Vain Sohoon, jonne monet onnen muistot liittyivät, hän ei halunnut lähteä vieraan seurassa.

Kun he olivat istuutuneet pöydän ääreen ravintolassaan, nojautui Devenish tuolinsa selustaa vastaan ja katseli tyttöä nautinnolla.

"Ymmärrättehän, kuinka kauniisti teette," sanoi hän, "kun näin tulitte minun seurakseni." Mutta tyttö oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä huomannut näiden sanojen sävyjä; hän töin tuskin erotti itse sanat "Kumpaan," jatkoi mies edelleen, "haluatte mieluummin lähteä, kun olemme aterioineet, teatteriin vaiko varieteehen?"

"Mikä vain teistä on mieleisempää."

"Hyvä, sitten lähdemme varieteehen. Teatterissa on pakko kuunnella äänettömänä, ettei häiritsisi naapureitaan. Me lähdemme Palace'en."

Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin, koetti Devenish alottaa keskustelun sellaisesta aiheesta, jonka hän toivoi herättävän tytössä harrastusta.

"Jack lähti tänä iltana teatteriin, eikö totta?"

"Kyllä."

"York-teatteriin, kaiketikin?"

"Niin, — luulen niin."

"Tehän olette tavannut hänen sisarensa, mrs Durlacherin?"

Sally ei ymmärtänyt, mikä tämän kysymyksen aiheutti, mutta hän iloitsi, voidessaan vastata siihen myöntävästi.

Devenish jatkoi: "Tapasin hänet hiljattain, ja hän kertoi teidän käyneen Jackin seurassa Aspley Manorissa."

"Kyllä, me kävimme siellä keväällä."

"Hurmaava paikka, eikö niin?"

"On, minun mielestäni se on ihmeellinen. Mitä mrs Durlacher sanoi minusta?" Hän ei voinut pidättyä ilmaisemasta tätä uteliaisuuttaan, vaikka hän ymmärsikin, ettei toinen voinut totuudenmukaisesti vastata kysymykseen.

Devenish muisteli, mitä kaikkea Traillin sisar oli puhunut hänelle; hän muisteli myöskin, mitä tämä oli sanonut miss Bishopista puhumatta mitään, — äänettömyydellään, ilmeillään ja merkitsevillä silmäyksillään.

"Hän sanoi ihmetelleensä teidän kauneuttanne," hän vastasi vältellen.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Sally hymähtäen.

"Oh, luullakseni ei. Mutta siinä oli läsnä myöskin miss Standish-Roe, — hän, joka tänä ilta on heidän seurassaan teatterissa, — ja hän keskeytti meitä usein, joten minun on vaikea muistaa tarkoin, mitä me puhuimme."

"Miss Standish-Roe?" toisti Sally melkein kuulumattomasti.

"Niin, — Coralie, — vanhan Sir Standish-Roen nuorin tytär. Ettekö tiennyt, että Jack on heidän seurassaan tänä iltana?"

"En tiennyt, että _hän_ on mukana", sanoi tyttö kalpeana.

"Jumaliste! Olen pahoillani —"

Hän kohautti hartioitaan, ikäänkuin vapautuakseen epämiellyttävästä ajatuksesta, ja sanoi sitten:

"Minun ei arvatenkaan olisi pitänyt mainita siitä mitään."

"Minkä tähden?"

On työläs estää naista käyttäytymästä traagillisesti, kun hänen tunteensa kuohahtavat mustasukkaisuudesta. Ja Sally koki nyt sydämessään liekehtivää vihaa ja kateutta, kun hän kuuli, että toinen nainen oli tunkeutunut Traillin elämään, — toinen, joka koettaisi riistää onnen hänen käsistään. Tyyni, hento, helläsydäminen Sally Bishop leimahti kuin tuleen. Hän ei itse edes tiennyt, miltä hänen kasvonsa nyt näyttivät, kuvastellessaan tuskaa sekä raivoa, eikä hän pysähtynyt hetkeksikään miettimään, minkä vaikutuksen hänen mielentilansa ilmaiseminen teki mieheen, joka nyt oli hänen seurassaan.

"Minkätähden?" hän toisti läähättäen. "Miksikä teidän ei olisi pitänyt mainita siitä? Kielsikö Jack teitä sanomasta?"

Devenish näki myrskyn olevan nousemassa ja hän sovitti purjeensa pikaisesti sen mukaan. Hänen mielensä oli selkeä ja kirkas, ja hän ymmärsi, että nyt hänen täytyi puhua lempeästi ja samalla päättävästi, epäröimättä ja tinkimättä. Hän oli nähnyt naisten mustasukkaisuutta ennenkin, ja hän tiesi, mihin saakka se voi johtaa, ellei sitä hillitä ajoissa.

"Kielsikö hän teitä puhumasta?" kysyi Sally jälleen, ennenkuin mies oli ehtinyt vastata mitään.

"Ei; tietenkään ei. Jos hän olisi kieltänyt, niin olisinko minä silloin tullut sanoneeksi juuri sen, mistä minua varotettiin? Siitä te näette. Minä luulin teidän tietävän."

"En minä tiennyt mitään. Kuinka vanha hän on, — tyttö, josta te puhuitte?"

"Kahdenkymmenen yhden ikäinen, luulen. Ehkä kahdenkolmatta."

"Onko hän kaunis?"

Devenish ojensi huuliaan arvostelevasti ja kohautti hartioitaan.

"Onko?" ahdisti Sally.

"Eivät kaikki suinkaan pidä häntä kauniina."

"Mutta te?"

"Niin, — luulen, — otaksun, etten voisi sanoa häntä rumaksikaan."

"Ah, te ette tahdo tunnustaa minulle totuutta! Hän on kaunis, — hyvin kaunis; minä ymmärrän sen. Onko hän vaalea?"

"On."

"Vaaleampi kuin minä?"

"No niin, — vaikea sanoa; hänellä, näettekö, on punaiset hiukset."

"Ja hänen isänsä on rikas?"

"En usko sitä. Mutta tietenkään heitä ei voida sanoa köyhiksi."

"Hän on aatelismies, — ritari, niinhän te sanoitte?"

"Hän on Sir, — baronetti."

"Te tunnette hänen tyttärensä, — onko hän hieno nainen?"